Kuva Hanhensulka: Australialais-naapureita, äiti ja teini-ikäinen tytär, joulun alla 2008 (kuuluvat pussikiipeilijöiden heimoon, laji on Brushtail possum, Trichosurus vulpecula, suomeksi kai Kettukusu, jos näin voi nauramatta ajatella)Mikä outo ajatus isänmaallisuus onkaan, jos sitä oikein istuu ajattelemaan.
Kaikista maailman lähes seitsemästä miljardista asukkaasta ihmismieli, automaattisesti pelkän kasvatuksensa avulla, rajoittaa epämääräisen kasan jossakin määrin samannäköisiä yksilöitä, jotka asuvat pyhinä varjeltujen rajojensa sisällä ja puhuvat äidinkieltä, ja päättelee, että tämä on hänen maansa ja nämä ovat hänen kansansa – mitä todennäköisimmin se ’luvattu kansa’, ja että näiden kanssa voi yhdessä ja yhteisellä luvalla ainakin kerran vuodessa olla häpeämättömän isänmaallinen, värjötellä kylmissään räntä-, vesi- tai lumisateessa, tuntea lämpimän hehkun rinnassaan ja heräyttää kuuman kyyneleen silmäkulmaansa kiilumaan, samalla kun katselee tykkien ja panssarivaunujen kolisevaa ohimarssia jollakin alakuloisen pikkukaupungin alakuloisella pääkadulla, sellaisen kaupungin kuin Helsingin, Hämeenlinnan tai jopa Kemin tai Tampereen, vaikka nämä itseään vieläkin kai kuvittelevat punaisiksi kaupungeiksi. Näin outoa on isänmaallisuus.
Vielä oudommaksi isänmaallisuusajatus tulee, kun miettii emigrantteja.
Niitä ihmisiä, jotka jättävät taakseen koko juurakkonsa, kontunsa ja koivunsa vilkkuvine tähtineen ja muuttavat Hultineen muuhun maahan, monissa tapauksissa aivan toiseen maailmaan. Vieraaseen kulttuuriin, vieraisiin tapoihin, outojen ihmisten keskelle, ja alkavat ajatella uudesta ihmisjoukostaan patrioottisia ajatuksia, ehkä ei aivan välittömästi, mutta muutaman ajan kuluttua totutettuaan ajatuksensa uusille urille ja korvansa uusille kielille.
Ja muuttavat vaikkapa Australiaan, johon asettuvat asumaan pää alaspäin sojottaen ja jalkapohjat kohti entistä kotia peläten vain veren pakkautumista päähänsä.
Joitakin suomalaisia on Australiaan saakka eksynyt: nyt on kymmenisen tuhatta varsinaista suomalaista, 17,000 toisenpolven suomalaista ja 30,000 tunnustaa kyselyissä suomalaisia juuriaan mikäli Turun yliopiston tutkimuksiin on uskomista. Monille Australia ei ollut kullanvuolupaikka, vaikka useimmat ovat saaneet hyvän elämän itselleen aikaiseksi ja puhuvat parempaa englantiakin kuin Volvon tehtaiden pitkäaikaiset suomalaiset työntekijät ruotsiaan. Monilta suomenkieli käy jo kovin kankeasti, niin kuin hiljalleen luutuvat niveletkin. Joillakin suomalaisilla on talossaan uima-altaan lisäksi oikea sauna kiukaineen; ei sellainen ruotsalainen, haaleanmakuinen, kiuastamatkiva, hiljaaruostuva ja vedellä heitettynä ilkeästi ruotsiksi sihisevä raudankappale vaan oikeauskoinen suomalainen, joka urahtaa tyytyväisen isänmaallisesti, kun sitä heittää kipallisella kylmähköä vettä.
(Virtuaaliystävä Ruu (Rumdum, Iris Orb) on julkaissut australiansuomalaisista kuvakirjan nimellä Finns Down Under/Kielisten maassa ja hänen artikkeleitaan suomalaisista on luettavissa samannimisestä blogista.)
Kaikkihan sen suomalaisina tietysti tiedämme, että sauna saunottuna aiheuttaa ahdistusta ja muita terveysongelmia.
Tällaisiakin itsenäisyysajatuksia tuli mieleen, kun joulukuun kuudetta alustavalla parilla viikolla katselin televisiosta suomalaisia elokuvia, joissa käytiin myös saunassa. Ensin näytettiin Talvisota ja sitten tuli joku Vares.
Molemmista elokuvista tihkui ansaitsematonta nostalgiauutetta, melkein yhtä tahmeaa kuin kirjailija Lasse Lehtisen mainostama ’kiimaliima’. Ja sitä mässäili mielellään (siis sitä nostalgiauutetta, eikä Lehtisen kiimaliimaa) samalla, kun suojautui visusti sisätiloihin puutarhassa vinkuvalta kevätviimalta. Tosin lämpötila ulkona oli sopivan nostalginen – 15 astetta niin kuin lämpimänä kesäpäivänä suomalaissuvessa, joten kyllä neitseellisen juuriluotu, suomalais-australialainen, vielä uus-patrioottiseksi parkkiintumaton nahka sitä milelellään olisi varmaan maistellut, jos sitä olisi viiman sekaan uskaltautunut tosissaan tunkea.
Kansallisuushuimauksessa tuskin aluksi edes huomasi suomalaisten elokuvien perusominaisuutta – henkilöohjauksen laiminlyöntiä.
Henkilöt olivat yksioikoisia kuvia, joista ei pitänyt tai ollut pitämättä. Tarinat oli jätetty kesken, oli tapahtumia ilman motiiveja, ja motiiveja ilman tapahtumia, henkilöitä tuli ja henkilöitä meni ilman näkyvää syytä ja monet kuolivat pois. Jostakin syystä joitakin henkilöitä jätettiin henkiin katselijan kiusaksi. Vaikutti siltä, että näin kävi ohjaajan, tai ehkä käsikirjoittajan (oikea kirjailija) satunnaisen jumalaisesta mielijohteesta.
Oli kuin olisi katsellut pitkää riviä valokuvia, joiden näyttämistä säestettiin töksivällä repliikillä kuin suoraan ensikertaa kirjasta luettuna ja jännitystä simuloivalla musiikilla. Mutta taiteellisen täyttymyksen sijasta katsojalle jäi elokuvista keskeneräisyyden karvas maku suuhun, ja kansallisylpeys, jopa isänmaallisuus itse, saivat kipeäätekevän kolahduksen.
Sitten itsenäisyyspäivän aikoihin aina-ajankohtainen, kissamaiseksi muuttunut Kirjailijan häiriöklinikka näytti ihmetelleen uutukaisessa viidenkympin villityksessään sitä, miksi hänestä ei tullut isänmaallista.
Jos tämä kirjailijan isänmaallisuuden puute on totista totta, eikä vain muodikkaan kirjallis-salonkikelpoista chick lit-pörinää, niin erään hyvin vapaan kirjailijan tarjoama vaatimaton vastaus ihmettelylle saattaisi löytyä Häiriöklinikan pitäjän juuri hiljan aikuisen ihmisen vuosiin yltäneestä iästä.
Juuri kukaan siinä 60-luvun paikkeilla henkisen kasvunsa aloittanut ei voinut tulla oikein todella isänmaalliseksi yksinkertaisesti siksi, että kasvatus – koulussa tai kotona ja usein molemmissa –syyllisti nupuille heräävät isänmaalliset ajatukset hedelmättömiksi – varsinaisesta kansallispaatoksesta puhumattakaan.
Isänmaallisuudesta tehtiin tarkoituksen mukaisesti huonon omantunnon rakennusainetta, Suomen sisällissodasta (kapinasta, kansalaissodasta, kansannoususta, vallankumouksen yrityksestä?) tehtiin väkisin saksalaisten hyökkäyssotaa, jossa kätyreinä toimi joukko hyvinkoulutettuja lahtarijääkäreitä, Mainilan laukaukset todettiin joko suomalaislahtareiden itse ampumiksi tai vähintään suomalaisten omaksi syyksi, Rytin (vai pitäisikö sanoa Rydin?) aseiden ostajan sotasyyllisyys olisi pitänyt rangaista kuolemalla (niin kuin se itse asiassa taidettiin käytännössä rangaistakin) ja Mannerheimiä ei olisi saanut päästää pakenemaan Sveitsiin kuolemaan vaan hänet olisi pitänyt ampua kotikonnuilla.
Mikä on kaikki tietysti oikein, aikaan sopivaa ja kohtuullista; arvot muuttuvat aikakausien mukana vaikka ihmiset itse pysyvät pääosin samanlaisina sukupolvesta toiseen.
Ulkosuomalaisena ei onneksi tarvitse huonoa omaatuntoa isänmaallisuuden suhteen arkailla. Se saa ulkomailla uudenlaisen auran ympärilleen ja äidinkieli ylleen uuden suloisemman soinnun. Tunne on vähän samanlainen kuin saunan ajatteleminen.
Kun on hyvissä nousulöylyissä päässyt kiipeämään lauteiden huimaan korkeuteen, niin eikö jo parin tunnin saunomisen jälkeen – rangaistuaan itsensä vihdalla vastomalla perinpohjaisesti piintyneimmistäkin synneistään vapaaksi ja viattoman ahdistuksenpunaiseksi – ala heti haluta pois sieltä Pirun pätsistä, että henki saisi kulkea vapaasti tai löytäisi edes jonkilaista kulkutietä tervan ja nikotiinin mustanlipeviksi parkkitsemissa torvissa.
Sauna ei ole ihmisen, edes perinjuurin suomalaisugrilaisen, ominta elinympäristöä.
Päin vastoin. Se aiheuttaa sydänoireita ja enneaikaista kuolemaa. Voi hyvin väittää, että kaikki jo kuolleet suomalaiset eläisivät vielä tai olisivat ainakin eläneet paljon kauemmin ja terveempinä, jos eivät olisi saunoneet niin julmetusti että kuolivat ennen aikojaan.
Mutta saunasta voi kuitenkin suurella kaipauksella sanoa sen, että jos suomalainen, varsinkin ulkosuomalainen, ei ole saunassa, sen löylyt muistelee kovin ihaniksi, ylentäviksi ja erityisen nautinnollisiksi. Mitä kauemmin on ollut pois saunan lauteilta, sitä ihanemmilta muistilöylyt maistuvat.
Isänmaallisuuskin tuntuu sitä tärkeämmltä mitä kauempana sekä ajassa että paikassa on omien isiensä mailta.
Tykkyluminen metsä lumikinoksineen on 17,000 kilometrin päästä muisteltuna aina keväisessä aurinkokylvyssä huikean valkoinen huikean sinisen taivaankaaren suojassa, ja muistisuksien alla on kirsi, iloisesti luistava hankiainen, eikä koskaan laduton nietosto, josta ei tahdo päästä irti edes ryömimällä, niin kuin unissakin usein käy.
Jotenkin samalla tavalla ’isänmaallisuus’ sanana ei tunnu siellä, tai pitäisi ehkä sanoa täällä, tuhansien kilometrien päässä läheskään niin pahalta kuin kuusikymmenlukulaiset ovat halunneet vaikkapa kirjailijoiksi saakka häiriöklinikoituneiden lapsiensa ajattelevan.
Mitä enemmän elää isanmaallisuusajatusten ympäröimänä, sitä moniulokkeisemman ahdistavammalta loukulta se tuntuu.
Sitä ehkä sytyttää sinivalkoisen kynttilän huolellisesti kaikille ikkunalaudoilleen pimeyden laskeutuessa itsenäisyyspäivän iltana, mutta mielen pohjalla kiertää ahdistavana ajatus, että miksi. Että onko rationaalis-liberaalinen mieli vinksahtanut jotenkin sijoiltaan. Että onko taikausko saamassa valtaa tiukasti järjen ohjaamassa mielessä. Ja mitä asiasta sanoo vinosti vastapäätä asuva Virtanen, joka tiedetään entiseksi kommunistiksi, vaikka ajeleekin nykyisin mustalla Mersulla.
Ulkomailla asuvalla isänmaallisuus muuttuu kaksiulotteiseksi kuvaksi, jota katsellessa ei suinkaan ahdistu tai edes pety vaan ajatus elevoituu. Sitä saattaa jopa ylevyydessään häpeämättä laulaa lirkauttaa Maamme laulua tai Porilaisten marssia, tai oikein ylentyessään kiekaista Finlandiaa, niin, että tippa on herahtaa karhealle poskelle ja kurkkuunsa täytyy kiireesti kaataa kulaus pehmeänmakuista mallasviskiä että sen kuristus laantuisi.
Isänmaallisuus ei siis lopulta osottaudu kaukaa katseltuna yhtään sen oudommaksi ilmiöksi kuin saunakaan – ja kodin ehkä voi panna samaan kasaan – ja joulunkin.
