Helsinki, a future UNESCO City of Literature? – lyhyesti

Kuva Wikipedia: kirjailija Bo Carpelan

Kuten Kutuharju huomautti alla olevan lastun kommenteissa riehuvassa kirjallisuuskeskustelussa: se(kin) lastu oli liian pitkä. Siinä taisi olla yli 1230 sanaa. Tämän vuoksi, ja ehkä selvennyksen myös, kerrottakoon, että lastussa sanottiin:

- Melbourne on yksi kolmesta UNESCOn kirjallisuuden kaupungista;
- Ensimmäinen City of Literature oli Edinburg, kolmas on Iowa City;
- Suomalaisten pitäisi ryhtyä toimiin jonkin suomalaisen kaupungin nimittämiseksi UNESCOn City of Literature'ksi,
- mieluimmin ehkä Helsingin, jossa jo on paljon tarvittavaa infrastruktuuria, ja ennen kaikkea ihmisiä, kirjallisuuden ammattilaisiakin, mukaanlukien kirjailijoita, runoilijoita, kriitikoita ja tutkijoita.

Yritin uskotella lastussa myös, että anomuksessa olisi ollut 40,000 sivua. Ei pidä paikkaansa, sen sijaan siinä on 40,000 sanaa, ja koko anomuspaketin voi ladata ihailtavakseen täältä. Eikä siinä siis ole kuin vaivaiset 134 sivua kuvineen päivineen.

Täsmennän vielä ehdotusta sikäli, että anomusta varten pitäisi perustaa pieni vetäjien ryhmä. Ryhmä tulisi pystyttää jonkin tunnetun kulttuuriyhteisön ympärille, mieluimmin tietysti kirjallisen yhteisön.

Sellaisten kirjallisuuslehtien kuin Parnasso, Nuori Voima, Kaltio (vaikka kuuluukin sananvapauden vastustajiin), Kulttuurivihkot, Ny Tid, Image, Jänkä, Rutjanlinna, Kirjain, Kiiltomato, Tuli ja Savu, Satyyri, Särö, Lumooja, Vinski, jne pitäisi ehdottomasti olla hankkeessa takana kannustamassa, ruoskimassa, mainostamassa. Jokaisen kirjallisuusblogin pitäisi painostaa lukijakuntaansa asian taakse, mikäli itse kannattavat ajatusta.

Kirjalijaliittoa ei tietysti tulisi unohtaa eikä muitakaan kirjoittajajärjestöjä. Sellaiset poliitikot kuin Andersson ja Tuomioja tulisi saada ajatuksen tukijoiksi. Hakemusprosessi ei saisi kuitenkaan joutua poliitikkojen käsiin, eikä minkään poliittisen ryhmän omaisuudeksi, vaikka kirjallisuus, Parnasson taannoisen 'keskustelun' perusteella pääteltynä, näyttäisi olevan vasemmiston käsissä yleismaailmallisesti.

Hankkeen avulla saattaisivat jonkun tunnetun suomalaisen, ehkä jopa ruotsia puhuvan, Nobelin palkinnon saantimahdollisuudet parantua, joten nimitysvuonna saattaisi vaikkapa joku Carpelan voittaa sen, jos joku suomalaisista osaisi lobata asiaa ruotsalaisille oikein näiden omalla kielellä.

Johtoryhmän vallasta ja kokoonpanosta sen verran, että muistetaan mitä Pedro Calderón de la Barca sanoo näytelmässä "La Vida Es Sueño" (Elämä on unta):

''Jotta kukaan muu ei olisi tyranni,'' Basilio selittää, 'olen sellainen itse.''

Selvennyksen vuoksi, ja vaikka olenkin tunnetusti erityisen suuruudenhullu, en tarkoita yllä olevalla referaatilla itseäni, tämän lastun kirjoittajaa, vaan Helsinki UNESCOn City of Literature'ksi-ryhmää ja sen kaikkivaltiasta vetäjää.

Kaiken maailman kirjallisuuskaupungeista

Kuva: Melbourne, City of Literature

Tyypillisen, eurooppalaisen, nenänvarttaan pitkin eteläisempiä maita katsovan, kulttuurinkyllästämän snobin tavoin olin ajatellut, että korkeakulttuurin löytäminen Australiasta olisi yhtä yllättävää kuin, jos aukaisisi Iltalehden ja löytäisi sen sivuilta Jaakko Hintikan kirjoittaman esseen gnoseologiasta.

Sitten astuin maankamaralle Australiassa ja käänsin nopeasti takkini: nopeammin kuin kissa aivastaa ja entinen taistolainen sanoo 'EU:n maataloustukiaiset'.

Nimittäin kaikkihan sen tietysti jo tietävät, että Melbourne on mailman kirjallisuuden pääkaupunki tai ainakin 'City of Literature', jos ei aivan pääkaupunki olisikaan. Yksi kolmesta. On ollut jo yli puoli vuotta.

Uutinen on varmaan aiheuttanut hyökyaallon vertaisia kirjallisia keskusteluja siellä Suomen kirjallisen kulttuurin mediassa, joten tämä uutinen ei – näin puoli vuotta vanhana – ole edes uutinen enää. Mutta kerronpa sen kuitenkin.

Siis tässä tulee: UNESCO on nimittänyt Melbournen maailman toisekse kirjallisuuden 'City'ksi'. Arvonimen jako näille kirjallisille kaupungeille kuuluu UNESCOn 'Creative Cities Network' –ohjelmaan, joka alkoi lokakuussa 2004.

'City' on yksi niistä epämääräisistä englanninkielen sanoista, joista ei oikein saa otetta (niin on tietysti suomen sana 'kirjallisuus' myös, mutta tässä lastussa otetaan huiman luottavainen hyppy ja oletetaan, että meillä molemmilla on sama, täsmällinen ja kaikenkattava käsitys 'kirjallisuudesta').

Kaikki city-sanan ymmärtävät ja useimmat ovat nähneet omissa kylissäänkin – jopa pelkkää savoa viäntävät, tosin pohjanmaata pönäkästi puhkuvista en ole aivan varma. Toisaalta ei sitä aivan täsmälleen ymmärrä oikein kukaan.

Uutinen Melbournen elevoitumisesta kirjallisuuden kaupungiksi (City of Literature) julkaistiin paikallisten kirjoittajien festivaalin (Melbourne Writers Festival) alla elokuun lopussa viime vuonna.

Ensimmäinen kirjallisuuden Cityksi nimetty oli Edinburg. UNESCO nimitti Melbournen tiukan ruikkaamisen ja muun mainostamisen, kehumisen, suoranaisen valehtelun tai ainakin häpeämättömän liiottelun ja muun sellaisen normaaliin markkinointiin ja kansainvälisiin neuvotteluihin liittyvän hölskynnän jälkeen.

Anomuspaketissa oli kymmeniätuhansia sanoa tiukkaa tekstiä ja sen 134-sivuisen tiivistelmän voi lukea täältä. Tiivistelmä alkaa näin:

'As a city of excellence and extraordinary diversity in literary activity, Melbourne is an ideal candidate for UNESCO City of Literature status... it is widely acknowledged as Australia's cultural capital...'

Eli jotenkin, että 'Kaupunkina( jotakin jotakin jotakin)...se tunnustetaan yleisesti Australian kulttuuripääkaupungiksi...' jne.

(Piru noita englannin kapulakielen lauseenvastikkeita kääntää. Pelkästään tuon ensimmäisen lauseen vuoksi koko kirjallisuuskaupunkianomus olisi pitänyt hylätä. Kapulakieltä voisi kutsua englanninkielellä vaikkapa 'acceptance by boring'-menetelmäksi.)

Melbournen jälkeen kolmantena City of Literature-arvon ansioistaan saanut kaupunki on Iowa City – 'city' siis jo oikealta nimeltäänkin ja ansioiltaan myös; erityisesti luovan kirjallisuuden alalla Iowa City ohittaa sekä ensimmäisen että toisen City of Literaturen, onhan siellä ehkä maailman kuuluisin luovan kirjoittamisen opinahjo, The University of Iowa Writers' Workshop, vanhin luovan kirjoittamisen tutkintoja tarjoava opinahjo Amerikassa ja kenties koko maailmassa.

Eli siinä mielessä Iowa City on vähän kuin Orivesi, tosin vielä toistaiseksi jonkin verran kuuluisampi ja kirjallisen kulttuurin historialtaan kauemmaksi ehtinyt.

Apropos Edinburg. Olen aina myös ajatellut jollakin tasolla, että Skotlannissa ei näkisi muuta kulttuurisesti jännittävää kuin australialaissyntyisen amerikkalaisen, Mel Gibson'in, juoksemassa itsensä mittaista miekkaa heiluttaen ja naama siniseksi maalattuna pitkin kanervikkoja hameenhelmat liehuen tuulettamassa sukukalleuksiaan, jotka varmasti kovasti tarvitsevatkin tuuletusta. Mutta ilmeisesti en ole Skotlannin kulttuuriin riittävästi perehtynyt.

Tosin onhan tunnettuja edinburgilaisia kijailijoita; Walter Scott etunenässä. Tietenkin on Robert Burns (Auld Lang Syne'n runoilija, kirjoitettu skotinkelellä ja sisältää säkeitä, joita kukaan ei ole vielä koskaan ymmärtänyt, eivät edes skotit itse, niin kuin hyvän runon tietysti nykytulkinnan mukaan tulee sisältääkin). Burns onkin kuvattuna tuossa edessäni olevassa, kauniisti kuvioidussa puna-kulta-tuhkakupissa, jonka käyttö on kielletty ehdottomasti talouden ylemmältä taholta), R.L. Stevenson (Aarresaari ja sen sellaista), Arthur Conan Doyle (joka lienee vähemmän tunnettu kuin luomistyönsä, Sherlock Holmes), Ian Rankin (Rebus-jännäreiden kirjoittaja), J.K. Rowling (Potterien ihastuttava äiti) ja Muriel Spark (mm. The Prime of Miss Jean Brodie) jne.

Voinkin nyt samalla paljastaa,Arvoisa Lukija, että yksi tänne Melbourneen muuttamiseni todellisista syistä oli itse asiassa se, että kuvittelin, kovin sinisilmäisesti, että täällä ei vapaalla kirjailijalla olisi ainakaan kovin suurta kilpailua. Kuvittelin kai, että täällä korkeammasta kirjallisuudesta vastaisivat jotkut juovuksissa ratsastavat 'jakaroot', jotka iltapuhteidensa ratoksi nuotiopiirissään sepittävät silloin tällöin laulun roo'lle tai kuulle tai jollekin muulle luonnossa tapaamalleen ihmeelle. Mutta näin ei hyvä Arvoisa Lukija, valitettavasti, ole todellinen asianlaita.

Pelkästään Melbournessa on kaupunkilaisten oman luotettavan todistuksen mukaan yli 94,000 kirjoittajaa – writer (taas yksi niitä käsittämättömän selittämättömiä sanoja) – ja lisää on tulossa joka päivä. Australiassa 'jokainen', joka haluaa ryhtyä kirjailijaksi muuttaa jossakin vaiheessa Melbourneen, jonka kirjakuohuissa syntyy huikeita ajatuksia jopa luomattomille kirjoittajille, luovista kirjoittajista puhumattakaan. Melbournessa elää ja vaikuttaa yli 1300 oikeaa kirjailijaa (32 % kaikista Australian kirjailijoista).

Australia on kirjoittajiensa lisäksi onneksi myös lukijoiden maa. Hiljan tehdyssä lukutaitoarvioinnissa (OECD) Aussit tulivat neljänniksi. Edellä olivat, tietysti, Suomi sekä Canada ja Uusi-Seelanti.Täälläkin kolme-neljäkymppiset naiset ovat tärkein kirjankuluttajaryhmä.

Pysyäkseen kirjallisuuden suurkaupunkina, melbournelaiset perustivat kirjojen, kirjoittamisen ja ideoiden keskuksen (Centre for Books, Writing and Ideas) Viktorian Kansalliskirjaston tiloihin Melbournen keskustassa. Sinne tulee aikoinaan (mahdollisesti meidän eteläläisten talven aikana) sijoittumaan useita kirjoittamisesta kiinnostuneita organisatioita; sellaisia kuin Victorian Writers Centre, Australian Poetry Centre ja tietysti Melbournen kirjoittajien festivaali (Melbourne Writers Festival).

Että sellaisia kirjallisia uutisia pienestä mutta savuisesta Viktoriasta. Kohta kirjoitan näistä asioista enemmän, jos ehdin tai muistan.

Entä sitten? saattaisi Arvoisa Lukija kysäistä ja ihan aiheellisesti.

Sitten tietysti perustamaan ja ruikkaamaan kirjallista city'ä Suomeen. Ehdokkaita on varmaan useita.

Orivesi olisi hyvä ehdokas, mutta sen olisi ehkä syytä antaa kasvaa sekä koossa että kirjallisessa historiassa vielä vähän aikaa. Ehdokaskaupungissa tulisi asukkaiden puhua kohtuullista englantia ilman voimakasta paikallista korostusta, joten Rovaniemi, Kuopio ja Oulu jäänevät ehdokaslistan ulkopuolelle. Jyväskylä olisi erinomainen valinta, mutta sen nimeä ei kukaan terveen kirjoissa kulkeva ulkomaalainen kirjailija osaisi kuitenkaan lausua oikein – ainakaan selvinpäin, jos joku kirjailija nyt sattuisi selvinpäin jotakin lausumaan.

Paikkakunnan pitäisi kai olla kuuluisa kirjallisista kirjailijoistaan, joten Turku pelkkänä poetiikkakaupunkina ei tulle kysymykseen ja Tamperetta ei tietysti muutenkaan voisi ottaa lukuun kulttuurikaupunkina.

Jäljelle ei oikeastaan jää kuin, välivaihtoehtona, Mäntsälä ja Helsinki.

Mäntsälään voisi hyvin sijoittaa kirjailijoiden kansainvälisen konferenssin, joka voitaisiin kaukonäköisesti varastaa Mukkulasta ja sijoittaa lähemmäksi Kehä III:sta, mikä olisi tietysti aivan oikein ja kohtuullista jo osanottajien matkakulujen vuoksi, ja voitaisiin hyvinkin laskea suurten, suomalaisten kulttuuritekojen joukkoon. Tuskin edes mukkulalaiset siitä suuremmin välittäisivät. Siirto olisi ensimmäinen vaihe siirtotrilogiasta: seuraavassavaiheessa Mukkula sijoitettaisiin kulttuurikaupunki Järvenpäähän Tuusulanjärven lempeille rantanurmille ja kolmantena askeleena Kolmen sepän patsasaukio nimetään päällystyksensä vuoksi Mukkulaksi ja konferenssi pidetään Vanhan terassilla.

Helsingissä sijaitsevat jo sekä kansallinen kirjastomme että Dubrovnik, Kosmos sekä Elite, joilla kaikilla on pitkät kirjalliset perinteet takanaan ja kaupungissa asuu joitakin kirjailijoitakin, joku kirjailija on jopa saattanut syntyä Helsingissä, tosin useimmat lienevät syntyneet maatiloilla kirkonkylän kellojen kuuluvuusalueilla jossakin Turussa, Tampereella ja Kuopiossa.

Valtion tukemia kirjallisuuslehtiä on Helsingissä kai enemmän kuin sanomalehtiä koko maassa. Kirjallisuuskriitikoita ja kirjallisuuden tutkijoitahan Helsingissä on jopa jokaisessa korttelikapakassa yhtä paljon kuin muualla Suomessa yhteensä, joten se puolikin olisi jo nyt kunnossa.

Lisäksi monet helsinkiläiset osaavat lukea, jotkut jopa kahdella tai kolmella kielellä.

Eliten edessä oleva kirjailijapatsas voisi osoittaa hakemuksessa miten suurella kunnioituksella suhtaudumme kirjailijoihimme. Lisäksi joku helsinkiläiskirjailija on melko varmojen spekulaatiopremissien perusteella arvioiden melkein voittanut Nobelin palkinnon useina vuosina peräkkäin, valitettavasti varsinaista kirjallisuuspalkintoa ei hänelle ehditty, lähinnä kirjallisuuspalkinnon jakokiireiden vuoksi, antaa.

Joten siitä vaan, ennen kuin Tukholma, Luleå, Upsala tai Malmö tai – Herra hyvästi varjelkoon – Oslo, menevät suomalaisten edelle ja ennen kuin kirjallisuuskaupungin mainosarvo tajutaan muuallakin maailmassa ja kilpailijoita tulee liikaa.

Myöhästymällä saattaisi siis Suomelle – tai tarkemmin Helsingille tai, väliaikaisesti, Mäntsälälle – käydä samoin kuin siinä EU:n ruokahallinnon sijoituksessa, ja joku Berlusconi tulee ja hurmaa viehättävän presidenttimme siinä määrin, että Suomi luopuu koko luovan kirjallisen kulttuurin asiasta vienosti punastuvin poskin.

Menenkin tästä puutarhaan pikatupakalle kehittelemään tätä erinomaista ajatusta eteenpäin ja samalla tervehdin nyt raskaana olevaa naapuria, kettukusu-äitiä, joka on ajanut teini-ikäisen tyttärensä muille maille. Ja voin vaikka kysäsitä hänen neuvoaan tässä kirjallisen kulttuurin asiassa. Onhan hän ulkomaalainen.

Nuoresta Voimasta, Marxista ja hämäryydestä

Kuva Nuori Voima numero 1/2009

Aluksi vähän Lassi Nummea:

Kuusien pysty seinä.
Raoista taivaan ulottuvuus, valon täyttämä,
valkea, harmaa.
Apilapälvet suitsevat mettä,
kaupunki pysyttelee näkymättömissä,
ja muutkaan maan piirteet eivät maanittele
katsetta, joka tyytyy tähän:
kuusiin, apilanurmeen ja tiehen,
ja valoon kuusenlatvojen takana.

Groucho Marx on kuulemma sanonut, että:

"Outside of a dog, a book is man's best friend. Inside of a dog, it's too dark to read."

Niin kuin monia englanninkielisiä huulia (tai idiomeja tai ’pun’eja), tätäkään ei voi oikein kunnolla suomentaa menettämättä sen kärkeä, erityisesti sanaleikki – sanojen leikki, on mahdottomuus kielestä toiseen.

Sanaleikkiä ei tietysti voi kääntää, koska sanat eivät ole samoja vaikka ajatukset ehkä olisivatkin. Siksi kai selväsanaista proosan tarinaa voidaan ’helposti’ kääntää kieleltä toiselle, runoutta ei oikein voi, paitsi eeppistä runoutta, joka on oikeastaan vain formuun taottua proosaa.

Miten kääntäisi tuon yläpuolella olevan Lassi Nummen runon? Katso vaikka sanojen ’ulottuvuus’, ’apilapälvet’, ’suitsevat’, ’mettä’, ’maanittele’ ja ’apilanurmeen' käyttöä. Vaikeita suomalaisia sanoja, vaikeita suomalaisia ajatuksia.

Tietysti pystyvä kääntäjä keksii niillekin jonkinlaisen näpäkältä näyttävän käännöksen, mutta uudelleen uudessa kielessä syntynyt runo ei esitä samaa ajatusta, samoilla sanaleikeillä, samalla kulttuurin ajatusmaailmalla.

Runoa ei voi kääntää. Runon kääntäminen on turhaa.

Tällaistakin tuli mieleen, kun lueskelin postilaatikkoon juuri tupsahtanutta ’kirjallisen kulttuurin’ Nuori Voima –lehteä numero 1/2009, jonka teemana on ’Kielto’. Nuoren Voiman tulo postilaatikkoomme, jostakin selittämttömästä syystä, saa puolison nauramaan kippurassa ja purskahtamaan uuteen nauruun aina, kun näkee minut, äskettäin pestyissä ja silitetyissä, lähes sopiviksi kuluneissa samettihousuissa, ahmimassa Nuoren Voiman suuria ajatuksia.

Ja siitä tulikin mieleen, että apropos, eikö Nuori Voima kilpailekin jo liikaa Niin ja Näin –lehden kanssa?

Pitäisikö sen palvella enemmänkin kirjallisen kulttuurin hiekkalaatikoilla asioita kurapuvuissaan ihmetteleviä nuoria voimia, eikä niitä muutamaa asioista samalla hämärällä tavalla ajattelevaa akateemista spekuloijaa, jotka häärivät muutenkin kulttuurin vallankahvojen tuntumassa sumuttamassa tavallisen kirjallisen kulttuurin kuluttajan muutenkin sumuisia ajatuksia.

(Tietysti paluu johonkin 40- ja 50-lukujen Nuoren Voiman tapaiseen askartelukerhomaiseen alennustilaan olisi pähkähullua, mutta saattaisi jostakin sen aikaisen alennuksen ja nykyisen yliälyllisen ylennyksen väliltä löytyä jonkinlainen 'suurta lukijakuntaa' tyydyttävä kompromissi, jos sitä oikei yrittäisi löytää.)

Mutta erityisesti tuo ylläoleva kääntämisongelma tuli mieleen Nuoren Voiman takakannen runosta ’ei kumpikaan’, jossa Samuel Beckett oli sanonut jotakin, jonka Caj Westerberg oli kääntänyt joksikin muuksi.

Kumpikin, runoilija ja kääntäjä, jäävät ymmärtämättömiksi eri lailla ja samalla kuitenkin samalla lailla. Siinä alleviivautuu molemmille osittain yhteisen kulttuuripohjan kurjuus ja ihanuus.

Ja runohan päättyykin sopivasti näihin neljään eiku viiteen!!! riviin, joita Nuoren Voiman toimituskunta on varmasti suurella ajatuksella ja ihaillen pelokkaasti katsellut.

”...
kuulumattomat askeleet ainoa ääni
kunnes viimein lopullinen pysähdys, lopullisesti poissa itseltä ja muulta
ei enää ääntä
enää hiipumaton kevyt valo huomiotta jääneeseen ei kumpaankaan
sanomattomaan kotiin”

P.S Noita rivejä pitäisi olla siis viisi, blogin palstaleveys ei oikein sovi pitkille runoriveille. Samalla lisäsin omaan tekstiosaani yhden tärkeän, unohtuneen sanan.