Tuohesta puhelinkirjaan

Sakari Pälsi: Eräelämän perinteitä (WSOY, 1944) 

Motoksi sopii vaikkapa virtuaaliystävä Timon blogillaan joskus menneisyydessä laukaisema:

"Tahattoman kirjallisuuden päivät Tahattomien kirjailijoiden Finlandia Tahattomille kirjailijoille."

Uusi blogituttava Taas yksi kirjablogi kirjoitti lastussaan Rutto meissä mm. näin:

“Rutto on kunnianhimoinen romaani...”

Ja mikäpä siinä. Kunnianhimoinen romaanihan se onkin ja luettu ensimmäisen kerran joskus ahmimisiässä niin kuin se on parasta ensiksi lukeakin. Jos sitä ei silloin lue, voi käydä niin, että ei löydy mitään syytä lukea sitä elämänsä myöhemmissä vaiheissa, ja koko elämä jää siltä osin köyhemmäksi.

 Jokaista kirjaa voisi hyvin kutsua kunnianhimoiseksi. Tai ehkä kirja itse ei ole kovin kunnianhimoinen, mutta sen kirjoittaja on. Näin näyttää, jos sieluketjua ’kirjoittaja-lukija’ rupeaa oikein vasiten ajattelemaan: Joku minulle täysin tai kokolailla tuntematon henkilö kirjoittaa omia ajatuksiaan kokonaisen kirjan verran ja lopulta, introvertin kunnianhimonsa puuskassa, vaivautuu lähettämään houkuttavaksi koristellun kirjansa minua lähellä olevaan kirjakauppaan tai kirjastoon, että huomaisin sen ja nappaisin käteeni ja alkaisin lukea tarinaa sen vieraan henkilön luomasta uudesta, oudosta, mutta kumminkin tutusta maailmasta, kertoohan se ihmisistä, vaikka puhuisi eläimistä.

Jopa ns. tietokirjat ovat kertomuksia muista, kenties uusista maailmoista. Ajatellaan vaikkapa hyllystäni löytyvää kirjaa Eräelämän perinteitä (kuva lastun alussa).

Sakari Pälsi ja ratsupalvelija Dardza Mongoliassa. Kuva C.J. Ramstedt. Museovirasto. 

Sakari Pälsi, kirjan kirjoittaja, ottaa oppimiaan historiallisia ja kansatieteellisiä tosiasioita ja sekoittaa niistä tarinan, joka ei ole fiktiivinen mutta jossa tuntuu olevan kovasti päätä ja häntää, vaikka olen varma, että pitkät pätkät tekstiä ovat totta vain tässä Pälsin luomassa oudontutussa maailmassa, joka on minulle uusi (tai vanha tässä ajassa sitä lukiessani, mutta uusi silloin ensimmäisellä kerralla).

Eikä sitä mitenkään lasketa Pälsille viaksi.

Päinvastoin, uskomme mielihyvin jollakin mielen tasolla, että asiat, joista kirjoitetaan, ovat totista totta sen lisäksi, että ovat kauniissa kirjallisessa paketissa. Pälsi kertoo sivulla 34 mm. tulenkäytöstä Aasian aroalueella tähän tapaan:

”...Argalia, kuivattua eläimenlantaa, kootaan siellä kesällä ja varataan talviksi kasoihin ulkosalle, missä sateeton syksy ja kuivaluminen talvi säilyttävät tämän omalaatuisen polttoturpeen syttyvänä...”

Ja heti jo variksenjalkoja silmiensä ympärille kasvattaneen, entisen metsä- ja arosuomalaisen jälkeläisen päähän välähtää kuvia omista esi-isistään kantamassa mammutin, alkuhärän ja biisonin lantaa lähelle mammutinluista asumustansa, kuivattavaksi ja käytettäväksi tulevana talvena pitkänpirtin lämmittämiseen, kun ulkona paukkuu lähes viidenkymmenen asteen pakkanen ja puuttomalla jääkauden arolla puhaltavat vimmatusti ulvovat tuulet.

Pälsin kirja, kokoelma kiteytyneitä, kirjoitetuiksi koodattuja ajatuskuvia, herätti uuden ajatuskuvan.

Kirjoitus, on kaikkien aikojen pitkäikäisin ja menestyksekkäin kulttuurin abstraktioiden visualisoimisen tekniikka. Mutta ennen kirjaa oli muita tekniikoita, jotka tekivät kirjalle tilaa ja joita ilman ihminen ei edes olisi se ihminen, joksi se on aikojensa aikana kasvanut ja joka ajattelee nekin ajatukset, joita tulvii jossakin pääni sisällä.

Jotkut kirjoitukset saattavat olla jopa taidetta.

Jossakin tuolla aikaisempien lastujeni joukossa on virtuaaliystävä Stockholm Slender kirjoittanut:

”...kirjoittaminen, estetiikka, on ainakin itselleni myös mysteeri. Miten, millä oikeudella oikein muodostamme tekstien hierarkian? Sen kuitenkin teemme, suorastaan automaattisesti, ikään kuin olisi olemassa jonkinlainen esteettinen aisti. Impulssin sisältö tulee epäilemättä kontekstista, mutta se, että sille on valmiiksi olemassa luonteva tila, lienee merkittävää: taide, sen nauttiminen, on kuin hengittäisi, yhtä luonnollista ja inhimillistä.”

Ensin oli tietysti pelkkä sana. Ja siitä on aikaa ehkä parisataa vuosituhatta, tai voi olla pari miljoonaa vuotta; eihän meillä ole luotettavaa menetelmää päätellä, milloin puhekielestä syntyi abstrakteja ajatuksia jatkuvasti puiva kielisampo.

Lopulta sanoja oli niin paljon, että niistä saatiin aikaiseksi viihdyttävänopettavaisia kertomuksia, kuvaelmia (vaikka ei kai sellaista sanaa vielä edes oltu keksitty), joita jokainen kynnelle kykenevä halusi toistella sekä oppiakseen että viihtyäkseen hyvin jossakin mammuttien aikaisella lumiaavalla mammutinluisissa, lumenpeittämissä taloissa, paskatulien lämmittäessä mukavasti pakkasen puremia jäseniä. Tai todennäköisemmin jo Afrikan savannilla piikkisistä risuista tehdyn aitauksen turvassa ulvovilta hyeenoilta ja karjuvilta leijonilta, lehväskattoisessa majassa, joita siellä näkee vielä tänäkin päivänä.

Kuvaelmat kertoivat pääosin metsästysretkistä – sotaa ja sen taitoja ei ehkä vielä oltu edes keksitty – ja siitä, kuinka suuria metsästäjäsankareita heimon miehet itseasiassa, tyttäriensä, anoppiensa ja vaimojensa tietämättä, todellisuudessa olivat. Äidit totuuden tietysti tiesivät.

Niin syntyi, hiljakseen ja tahattomasti, taidetta sanoista ja kuvaelmista, ensin tahattomasti sitten tahallisesti, ja intohimoisesti. Syntyi taiteen tila, esteettistä kokemusta himoitseva ihmismieli, taiteen ekokolo; kuuluisa ja kaunis, niin kuin Kalevala opettaa heti ensimmäisessä runossaan:

... Veänkö vilusta virret, / lapan laulut pakkasesta, / tuon tupahan vakkaseni, / rasian rahin nenähän, / alle kuulun kurkihirren, / alle kaunihin katoksen ...

Meille uskotellaan, että kirjoitustaito syntyi Sumerissa viitisentuhatta vuotta sitten. Näin ei tietenkään ollut asian laita.

Jo ikivanhojen luolamaalausten joukossa on omituisia koukeroita, joita kukaan ei ole ymmärtänyt pariinkymmeneen vuosituhanteen. Koukerot ovat tietysti symboleita, kirjoitusta siis.

Sumerilaisten kirjoitustaito on todistettavissa, koska he, viisaita kun olivat, älysivät kirjoittaa tekstinsä tuoreelle savelle, joka kuivuttuaan säilytti meidän päiviimme saakka suuria ajatuksia kaupankännistä, veloista, viljelyksistä ja sen sellaisista.

Pojoisemmat ihmisryhmät kirjoittivat tyhmyyksissään häviäville medioille: tuohelle, eläimennahalle, luille, vuolupuille. Heidän suorana jälkeläisenään voinkin vakuuttaa koko muulle maailmalle, että he kertoivat ja kirjoittivat alkuesseitä, alkunäytelmiä, alkurunoja ja alkurunoelmia. He loivat rakenteita sille tilalle, jossa taide muhi, ja jossa kirja elää vielä tänäkin päivänä. Voisin haastaa maailman todistamaan väitteeni vääriksi, mutta, kunnianhimottomasti, en viitsi.

Lopulta päädyimme hävinneen tuohitekstin, savitaulun, kirjakäärön ja koodeksin kautta siihen kannettavaan puhelinkirjaan, jota tänä aamuna vieressäni Chadstonen ostosparatiisin penkillä luki seitsemissäkymmenissä oleva aasialaisnainen, jonka jalkojen juuressa oli ruoasta täysi ALDIn muovikassi.

Puhelinkirjankin kulttuuripolku on lähes yhtä vanha kuin taivas, tai ainakin niin vanha kuin ihminen sellaisena, että sillä voi varmuudella sanoa olevan oikean sielun, joka heijastaa toisten sielujen kunnianhimoisten ajatusten kunnianhimoisia häilähdyksiä kuin varjoja.

Lopuksi Prosperon muistuttamana: Lohduttaudu Haavikolla (Loistava Puhallus):

"Kirjat jäävät, kun muutan lintu maailmasta, / kirjat, muutossa hankalat, / ovat kirjeitä vailla osoitteita, tuuli repii, / ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä."