Kuva Hanhensulka: Radio Novan kuumailmapallo Caulfieldin taivaalla
Tyynessä ilmassahan äänet kuuluvat paremmin.
En tiedä miksi. Heikon tuulen suhina ei kovin kova ole, mutta tarpeeksi kova kuitenkin sekoittamaan äänet sekamelskaksi, josta ei kaukaisempia, yksittäisiä ääniä juurikaan erota.
Sunnuntaiaamuna kaupunginkin äänet ovat tavallista heikommat. Siksi kai Radio Novan kuumailmapallon polttimen kohina kuului avoimesta puutarhan ovesta jo ennen kuin palloa itseään olisi voinut pihasta katsella. Polttimen kohinan lisäksi kuului kovaäänistä puhetta, josta ei tosin yksittäisiä sanoja pystynyt erottamaan kuin silloin tällöin: ‘look’, ‘yeah’, 'awesome' ja sensellaisia.
Kamera siis esiin ja naksumaan. Sain otettua satakunta kuvaa pallon johlallisesta ylilennosta. Niistä onnistui jotenkuten vain puolentusinaa kuvaa, joten suhde oli itselleni tavanomainen. Jos kuvia naksuttelee tarpeeksi niin joukkoon saattaa eksyä ainakin yksi sellainen, jonka voi hyvällä omallatunnolla säästää.
Kuvia tallentaessa tulee usein mieleen kysymys siitä, miksi niitä tallentaisi. Kukapa niitä jälkeenpäin katselisi. Paperikuvat valokuvakansiossa sattuvat ehkä helpommin jälkipolvien käteen kuin jollakin – tulevaisuudessa ehkä lähes liian vanhanaikasella – medialla säilötyt kuvat. Paperikuvissakin on vuosien varrella ollut laatueroja. Ajatellaan vaikkapa 60-luvun nopeasti haalistuneita värikuvia. Itku kai niistä tulisi, jos itkeä kehtaisi.
Kuvat itsekään eivät ehkä tulevia sukupolvia houkuttelu. Mutta mistäpä sen varmuudella voi sanoa. Siksi niitä kai tulee tallennettua roppakaupalla (mitä roppakauppa sitten tarkoittaakaan sähköisessä muodossa).
Ja niitä ehkä tallentaa myös oman kuolemattomuutensa vuoksi. Tosin vienosti punastuvin poskin.
