Kuva: Virginia Woolfin esikoisteoksen, The Voyage Out, ensipainoksen kansi vuodelta 1915
Käännöstyö on yleisönpalvelua. Tämähän tietysti on selvä juttu. Mutta yleisöllä ja palvelulla on omat tarpeensa, joita varten käännöstyö tulisi kai tehdä.
Rahan vuoksi ei jotakin Cervantesia, Henry Jamesia, Balzacia, Daniel Defoen vähemmän tunnettuja teoksia, James Joycen hämäräperäisiä suurteoksia tai edes Virginia Woolfin esikoisteosta kannata ruveta suomentamaan. Myyntinumerot tulevat todennäköisesti pysymään leivänansaitsemisrajan kylmemmällä puolella. Siperia, kirjallinenkaan, ei ole koskaan mukava olotila, vaikka Kristina Carlson Maan äärissä mitä sanoisi “Amurinmaasta, onnenmaasta”.
Kieltämättä kirjoja ahmivan lukijan kannalta on kiusallista, että, jos näin ajattelee käännöksistä, niin ajatuksen voi saman tien laajentaa suurempaankin tilaan: miksi yleensä julkaista vähälevikkisiä teoksia ahmijoiden tarpeisiin, sanotaan vaikka runoutta, aforismeja tai ‘parempaa’ kirjallisuutta. Myyntiluvut kaikkien näiden osalta masentavat jopa kirjallisuuden rakkauteen hurahtaneen, luomattoman tavislukija, ammatikseen maailmojaluovista kirjailijoista puhumattakaan. Mutta tätä en tietenkään kysele.
(Muuten, asian sivusta, eikö ole merkillinen juttu, että sanalle ‘kirjailija’ ei ole anglosaksisessa maailmassa hyvää vastinetta, vaikka suurin osa maailmalla luodusta kirjallisuudesta kirjoitetaan aluksi juuri englannin kielellä. Sekä ‘writer’ että ‘author’ kuulostavat ‘kirjailijaan’ verrattuna jotenkin vähäisemmiltä; niin kuin mämmi tai hernesoppa ilman ilmavaivoja, tai vappusima rusinoilla mutta ilman koskenkorvan puraisua.)
Kääntämiskysymys tulisikin ehkä jakaa pienempiin siivuihin näin: Miksi kääntää englannin kielellä kirjoittavia romaanikirjailijoita?
Nimittäin (erityisesti)nuorista suomalaisista aikuisista se osa, joka tällaista kirjallisuutta lukee, kykenee lukemaan englanninkielisiä teoksia niiden alkukielellä. Tästä syystä myös tyrkyllä olevia kääntäjiä – ja todennäköisesti kustantajille tyrkytettyjä käännöksiä – on ylen määrin enemmän kuin muista kielistä käännettyjä teoksia.
Tilanne vahvistaa entisestään vahvaa englanninkielisen kulttuurin asemaa muidenkielisten kulttuurien kustannuksella. Muiden kielialueiden kirjallisuudella ei ole samanlaista luonnollista, suomenkielistä lukijalaumaa.
Englanninkielisen kirjallisuuden – sekä uuden että vanhan – voisi aivan hyvin julkaista reaaliajassa sellaisenaan.
Aluksi ehkä ostajien määrä vähenisi suomennettuun verrattuna; pitkällä tahtäyksellä englantia taitamaton lukijajoukko häviää joka tapauksessa (internetiähän ei voi käyttää, jos ei osaa englantia) ja kääntäminen tulee näin luonnollista tietä vuosi vuodelta tarpeettomammaksi. Nyt englanninkieliseen käännöstyöhön upotettuja varoja voisi suunnata muihin kieliin; tietysti muihin eurooppalaisiin kieliin ja vielä eksoottisempiinkin, kuten aasialaisiin kieliin. Se olisi sikälikin sopivaa, että 21. vuosisata tullee olemaan Aasian aikaa, niin kuin 19. oli eurooppalaisten kolonialistien ja 20. amerikkalaisten kulta-aikaa.
Osaa kirjallisuudesta – sanotaan vaikkapa Joycen Finnegans Waken kaltaisia teoksia – ei edes voida kääntää suomeksi. Sivullisesta tuntuu järjettömältä keksiä väkisin suomenkieleen uutta kerrankäytettävää sanastoa (tarkoitan tässä todellisia hapax legomenon-sanoja, joita Joycen teokset vilisevät alkukielellä), jota kukaan lukijoista ei ymmärrä yhtään sen kummemmin kuin alkuperäisiä ‘englanninkielisiä’ termejä.
Jotenkin tekopyhyydeltä näyttää sellainen julkaisutarve, joka käännättää ns. klassikkoja uudelleen englannista juuri sen jälkeen, kun ne ovat vapautuneet copyrightin seitsemänkymmenvuotisesta pannasta. Ostaja ehkä ihmettelee myös, miksi näin vapautunut teos ei ole merkittävästi halvempi kuin uudemmat kirjat. Mutta se on ehkä jo toinen juttu.
