Trabant ja berliiniläinen palimpsesti

Kuva: Hanhensulka heinäkuussa 2008

Tyhmyyttäni tai viisauttani, kukapa senkin varmuudella tietäsi, en koskaan omistanut Trabantia, ja olen melko varma siitä, etten kai koskaan tule sellaista omistamaankaan.

Silti sen nähdessään nipistää mieltä nostalginen ailahdus. Näkihän sitä 'pahviseinineen' Suomenkin teillä savuttamassa runsain määrin, Wartburgien ja Mossejen lisäksi.

Kuva on tietysti Berliinistä, siitä Niederkirchnerstrassen, Zimmerstrassen ja Wilhelmstrassen risteyksestä läheltä Checkpoint Charlien entistä (ja nykyistä museoituakin) sijaintipaikkaa. 

Ympärillä on Natsi-Saksan pahamaineisimpia komentopaikkoja. Tuossa ottaessani kuvaa käytännöllis-sosialistisista Trabanteista kutitteli selkärankaani ajatus takanani, risteyksen toisella puolella aikanaan sijainneesta kansallissosialistisen Gestapon ja SS-joukkojen päämajasta, jonka paikalla nykyajassa seisoo Topographie des Terrors-museo ja pysyvä näyttely.

Tiedän, kun juuri olin tehnyt pikaisen kierroksen lähikaduilla, että monet Natsi-Saksan suuruuden ja tuhon todistukset seisovat ympärillä haudattuina, näkymättömiksi korjattuina ja jotkut uusina, yhdistetyn Saksan hallinnon ja kaupan johtopaikkoina, vähitellen poisraaputettuina yhteisestä muistista niin kuin muinaisten kirjureiden paperipulassaan poisraapimat kirjoitukset vielä muinaisemmilta pergamenteilta. 

Tietysti saksalaisuus on paljon enemmän kuin ne Saksoiksi kutsutut ja hetken pystyssä seisseet valtiot, joiden muistomerkkien keskellä näitä Trabantteja katselen. Saksa, poliittisena olentona, syntyi vasta 1871, hajosi 1919 ja 1945 rauhanneuvotteluissa, yhdistettiin pienen pistoksen verran Saarin alueen liitoksella 1957, ja sitten vähän enemmän itäisen ja läntisen puolen liittyessä yhdeksi Saksaksi 1990 jonkinlaisena ’lopullisena ratkaisuna’. EU:n olemassaolo tasoittanee eurooppalaista poliittis-maantieteellistä keskustelua yleisemminkin pitkälle tulevaisuuteen, ehkä lopulta jopa entisen Jugoslavian raunioiden seassa.

Berliinissä oli sensijaan raunioitumatta natsien sodasta selvinnyt entisen ensimmäisen maailmansodan ’hävittäjä-ässän’, natsi-marsalkka Göringin isännöimä ilmailuministeriö, Reichsluftfahrtministerium, korttelin päässä Trabanteista Leipziger Strassen ja Wilhelmstrassen kulmassa, josta korttelin verran kauempana, Vossstrassella, on piilotettuna Hitlerin komentobunkkeri, vähän kuin koko bunkkeria ei olisi koskaan edes ollut Berliinissä. Ilmailuministeriön entistä rakennusta, valmistuessaan elokuussa 1936 suurin toimistotalo Euroopassa, on sensijaan vuodesta 1992 alkaen kutsuttu nimellä Detlev-Rohwedder-Haus.

Rakennuksen funktio ja nimitys ovat vaihdelleet saksalaisten poliittisten realiteettien mukana.

Itäsaksalaiset korjailivat ensimmäisinä sen natsitahroja kutsumalla sitä nimellä Haus der Ministerien, jonka sisuksista johdettiin marksilais-leniniläis-saksalaista talouskomissiota, Deutsche Wirtschaftskommissionia, jonka tärkein osa oli Itä-Saksan miehityksen hallintaorganisatio, Sowjetische Militäradministration in Deutschland. Eli rakennuksesta ohjailtiin neukkujen sotilaskomennossa, meitä ohjailleen Valvontakomission tavoin, miehitetyn Itä-Saksan talousasioita kunnes DDR virallisesti perustettiin 1949 ja rakennuksesta tuli DDR:n hallituksen (ministerineuvoston) päämaja kunnes Saksat yhdistyivät lokakuussa 1990.

Kuva Hanhensulka: Max Lignerin seinämaalaus Aufbau der Republik Saksan valtionvarainministeriön seinällä

Itäsaksalaisen leniniläisen taiteen muistoksi on talon seinään jäänyt oheinen sosialistis-realistinen tai reaalisosialistinen maalaus, tekijä on (itä)saksalainen taidemaalari, graaffikko Max Lingner. Maalaus onkin komea muistutus siitä, minkälaisena Stalin ehkä näki työläisille sopivan maalaustaiteen olemuksen. Oheista kuvaa parempi versio on löydettävissä tästä linkistä.

Yhdistetty Saksa tarvitsi paljon uusia ja vanhoja toimistotiloja muuttaessaan hallintoaan Bonnista Berliiniin ja rakennuksen uudeksi isännäksi tuli Treuhandanstalt, jonka tehtäväksi uskottiin Itä-Saksan valtion omaisuuden myyminen yksityisille mahdollisimman muodolliseen hintaan. Treuhandin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nousi Detlev Rohwedder, jonka Punainen Armeijakunta (Rote Armee Fraktion) salamurhasi 1992 ja talo sai murhatun nimen todennäköisesti lopuksi eliniäkseen. Treuhandin jälkeen taloon muutti valtionvarainministeriö, Bundesministerium der Finanzen, jonka päämajana se edelleen on. 

Trabantista on puolestaan Saksassa, ja muuallakin Euroopassa, tullut kulttikulkuneuvo. Se on kai jonkinlaista positiivista palimpsestia, muistojen kultaamista uudempia sukupolvia varten. Valehtelua, jossa on näkyvissä totuuden siementä.

Että sellaisia muistuu mieleen berliiniläisen Trabant-monumentin ääreltä heinäkuulta 2008.

Ansioista saatua

Kuva vieressä on ystävällisesti varastettu Antikvaarin sivulta ja palautetaan tietysti heti lähteelleen, kun noin miljoonan vuoden kuluttua internetistä ei enää löydy yhtään viittausta siihen täällä Dionysoksen keväässä. Se kuvaa petroskoilaisen Karjala Autonomisen Nuvostotasavallan kustantamon vuonna 1958 julkaisemia muistelmia, jotka oli muistutellut suomalaissyntyinen vasemmistoaktivisti, Aura Kiiskinen. 

Kuten Lewis Carroll suosittelee Liisan seikkailut ihmemaassa-kirjassaan matemaatikolle sopivalla tarkkuudella, aloitan alusta ja jatkan kunnes tulen tämän tarinan loppuun; sitten lopetan.

Syönkin siis ensin herkullista, melbournelais-venäläisessä Baker in the Rye-leipomossa iki-ihanien venakkojen toimesta tänä aamuna tiiviiksi leivottua borodinski-limppua ja venäläisiä nakkimakkaroita Lyonin sinapin kanssa sekä nautin kapitalistista Coca Colaa niiden kyytipojaksi (lääkärini, Irina Khanina, joka taitaa olla Ukrainasta lähtöisin vaikka on hän opiskellut ja asunut Pietarissakin, on uhkaillut ennenaikaisella poismenolla ja määrännyt minut, helläluonteisen, ja nyt siis entisen, kasvissyöjän syömään lihaa veren rautapitoisuuden kasvattamiseksi, heikohkoista, moraalisista vastalauseistani huolimatta), ja mietiskelen historian hitaasti raahustavassa virrassa, jo edessäni muutaman mutkan takana pyörteiden viemänä kelluvaa, tuntematonta savolais-piikaa, Miina Kiiskistä, ja hänen suhdettaan Leninin kunniamerkkiin (Орден Ленина), joka annettiin ensimmäisenä Komsomolin Totuus-lehdelle (ehkä paremmin tunnettu Suomessakin nimellä Komsomolskaja pravda tasan 83 vuotta sitten, 23.5.1930.

 Mitalin satojentuhansien saajien joukossa on tietysti toinen toistaan ansioituneempiä nimiä sieltä ja täältä, ympäri neukkuyhteisön sosiaaliseen kokeiluun ystävällisesti suhtautuvaa maailmankaikkeutta.

Tässä alla on listasta poimittuina muutamia mitalin saajia, joilla saattaa olla kuuluisuutta Neuvostoliiton todellisuuden ulkopuoleltakin:

Andrei Saharov, Juri Gagarin (ensimmäinen avaruusmies), Valentina Tereškova (avaruuden ensimmäinen nainen), Phạm Tuân (vietnamilainen lentäjä, ensimmäinen aasialainen avaruudessa), Valeri Poljakov (pisimmän avaruuslennon tehnyt avaruusmies), Anastas Mikojan, Nikita Hruštšov, Mikhail Kalašnikov, Lydia Litvjak (II maailmasodan aikainen hävittäjä-ässä, vain kaksi naista on nimetty 'ässiksi' ilmailun historiassa, toinen on Lydian hyvä ystävä nimeltään Jekaterina "Katja" Budanova, jota jostakin syystä ei näy Lenin palkinnon saajana), Sergei Eisenstein, Mikhail Šolohov, Vladislav Tretjak (jääkiekkoilija), Maxim Gorki, Lavrenti Berija, 'idänkaupan isäntä' Nikolai Patolitšev (jota moni suomalainen kauppaministeri ei ehkä mielellään muistele, eivät ole edes tehneet hänestä suomenkielistä Wiki-sivua), Leonid Brežnev, Boris Jeltsin, amerikkalainen öljymiljardööri ja Kekkos-tukija Armand Hammer, Arnold Rüütel, Josip Broz Tito ja Fidel Castro.

 Suomalaisiakin on joukossa: presidentit Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto, kaikki samalta kuuliaiselta linjalta valmistuneita. Ja yllämainitun piika Miina Kiiskisen avioton tytär, Kuopion mlk:ssa syntynyt Auroora "Aura" Kiiskinen, joka valittiin kansanedustajaksi neljä kertaa, ensiksi vuonna 1908, osallistui vuoden 1918 tapahtumiin mm. Suomen kansanvaltuuskunnan jäsenenä, pakeni huhtikuussa 1918 Venäjälle ja kirjavien seikkailujen jälkeen kuoli Petroskoissa 1968 suomalaisilta melko huomaamattomasti, mitä ei liene syytä pitää suurena ihmeenä.

 Tästä Auroorasta voisi joku suomalainen kirjailija, vaikkapa nainen, kirjoittaa fiktiivis-faktuaalisen romaani-elämäkerran. Värikästä aineistoa linee vaikka useampaankin romaaniin.