CIA:n extraordinary rendition -lennot

Daidaloksen lennossa käsitellään tänään varsin ilmailunörttimäisesti CIA:n kohuttuja lentoja pitkin ja poikin Euroopan ilmatilaa. Otsikko on Air America, sen perilliset ja CIA:n lennot Euroopassa.

Trinidadin karnevaalit

En valitettavasti ole koskaan päässyt käymään Trinidadissa, vaikka monilla karnevaaleilla on tullutkin käytyä, maisteltua paikallisia juomia, tanssittua ja muutenkin nolattua itsensä perusteellisesti. Tämä saitti antaa herkullista esimakua ja mahdollisesti jopa lisää puhtia niille, joilla mahdollisesti on voittamaton halu tai hiljainen toive käväistä Trinidadissa lähiaikoina.

Afrikka afrikkalaisille ja niin pois päin

Kuva Hanhensulka: Nykyinen lastunikkari kolonialistina Dahomeyssa Biafran sodan avustuslentojen aikaan noin 1000 vuotta sitten.

On pakko aluksi sanoa, kieltämättä hyvin harhaisesti, että rakastan Afrikkaa.

Rakastuin kai jo ensimmäisellä matkallani Nigerian sisällissodan, nk. Biafran sodan aikana jolloin olin kovin nuori ja sinisilmäinen tyhmyri enkä ymmärtänyt juuri mistään mitään. (Nyt en enää ole nuori, tosin silmät ovat vieläkin siniset vaikkakin lähellä vedenharmaata väriltään.)

Myöhemmillä matkoillakin olen onnekseni päässyt käymään kaikkiaan 26 Afrikan maassa ja oppinut, että kun sanoo rakastavansa Afrikan kokoista maanosaa, se ei ole pelkästään yksisilmäinen yleistys vaan kokolailla typerää. Nimittäin Afrikka ei tietysti ole yhtenäinen kokonaisuus. Sen lisäksi tyypillisenä eurooppalaisena tehokkuusajattelun läpitunkemana besserwisser'inä vihaan syvästi monia asioita Afrikassa ja afrikkalaisissa: diktatuurien hyväksymistä, korruptiota, saamattomuutta, näennäistä laiskuutta, tyytymistä osaansa, rikollisuutta, joihin kaikkiin on tietysti loogiset ja historialliset syynsä.

Ennen ensimmäistä matkaani Afrikka-tietämykseni oli lähinnä Tarzan –kirjojen ja Afrikan tähti –pelin tasoa maustettuna Joseph Conrad'in Pimeyden sydämen tuomalla voimattomalla kuvotuksella. Kuvittelin koko valtavaa maanosaa yhdeksi kokonaisuudeksi, afrikkalaisia, neekereitä kuten vielä silloin oli poliittisesti korrektia sanoa, yhtenäiseksi ihmisryhmäksi. Kuinka yksisilmäisen tyhmä sitä voikaan olla puristuttuaan läpi suomalaisen koulun ja jopa yliopiston seulasta. Nykyisin minua aina naurattaa sydämettömästi suomalaisten, ja muidenkin eurooppalaisten, päivittelyt siitä kuinka vähän Suomea tunnetaan muissa maanosissa. Malka omassa silmässä estää tässäkin totuuden ja todellisuuden näkemisen.

Tämä tuli taas mieleen viime viikolla yhtenä aamuna, kun lueskelin The Independet –sanomalehteä, jossa vaadittiin äkkirikastunutta kirjailijaa, Alexander McCall Smith’iä, puuttumaan botswanalaisten bushmanien, eli San –kansan ihmisten, huonoon kohteluun (McCall Smith told to stop beating around the bush). McCall Smith on tullut tunnetuksi dekkareidensa botswanalaisesta Miss Marple’sta, nimeltään Precious Ramotswe, joka ”seikkaili” ja kutoi jo esikoisteoksessa No 1 Ladies’ Detective Agency. Kirjan (ja monien myöhempien kirjojenkin) tapahtumapaikkana on juuri Botswana, jossa McCall Smith on viettänyt useita vuosia jonkinlaisena virkamiehenä.

Kirjailijan arvostelijoiden mielestä tällä olisi moraalinen velvollisuus puhua San –kansan puolesta, onhan hän ansainnut paljon rahaa käyttämällä yhtä fiktiivistä botswanalaista naista kirjojensa päähenkilönä. Tämän vaatimuksen kateellinen tyhmyys ei ehkä jää Arvoisalta Lukijalta huomaamatta. Tästä huolimatta tästä puhutaan vielä jatkossakin.

Valkoisen miehen taakka. Tuttu käsite tietysti kaikille lukijoille. Tämähän olettaa, että meillä eurooppalaisilla on moraalinen velvollisuus, ja ehkä jopa moraalinen oikeuskin, puuttua afrikkalaisten asioihin, koska ryöstimme maanosaa kolonialismin aikana sen kun ehdimme ja monet kolonialistit rikastuivat huimasti siinä samalla. Erityisesti eteläafrikkalaiset kolonialistit.

Omituista tässä asioihin puuttumisen velvollisuudessa ja oikeudessa on se, että rahan syytäminen Afrikkaa näyttää olevan hyväksyttävää puuhaa, mutta neuvojen antaminen lasketaan helposti uudeksi kolonialismiksi.

McCall Smith sanoo The Independent -lehdessä kysyttäessä näin:

I have thought hard about intervening but it would be misunderstood. It is a very difficult issue for me. Thank you for raising it.

Eli:

Olen ajatellut asioihin puuutumista kovasti, mutta se ymmärrettäisiin väärin. Tämä on hyvin vaikea asia minulle. Kiitos kysymyksen tuomisesta esiin.

Viimeisin botswanalaisongelma siis koskee San -kansaa ja erityisesti sitä, että heitä ollaan siirtämässä pois Kalaharin erämään nuotiotuliltaan suurempiin leireihin, joissa heillä ei ole muuta tekemistä kuin "ryypiskellä viinaa ja nauttia huumeista".

Eurooppalaiset kolonialistit toivat tullessaan (alkaen 1600-luvulta) oman järjestäytyneen yhteiskuntansa vapauteen, metsästykseen ja pienviljelykseen tottuneiden afrikkalaisten nautittavaksi. Seurauksena oli kaupunkimaisten yhteisöjen ja suurkaupunkien syntyminen ja sen mukana köyhyys. Metsästäjäyhteisöissä ei varsinaista köyhyyttä voi esiintyä, kaikki saavat syödäkseen aina kun viitsivät lähteä metsälle.

Köyhyys Afrikassakin on seurausta maanomistussuhteista. Eurooppalaiset, joista useimmat eivät omissa valtioissaan omistaneet maata (perinnöllinen maanomistus takasi vain vanhimmalle pojalle maaomaisuuden, nuorempien oli pakko lähteä sotilaiksi, papeiksi tai etsimään onneaan kaukaisista siirtomaista), rupesivat ottamaan nimiinsä näennäisesti vapaasti tarjolla olevia maa-alueita. Syntyi suurtiloja, kooltaa kymmeniätuhansia hehtaareita, ja suurkaivoksia. Nämä "järkeistivät" alkeellista paikallista maanviljelyä ja muutakin kaivelua, ja maan tuotto kasvoi tietysti huimasti. Tuotteet myytiin Eurooppaan, josta uusi omistava luokka sai rahaa taskujensa tilkkeeksi.

Afrikkalaisista tuli maattomia köyhiä. Ennen eurooppalaisten tuloa maata ei omistanut juuri kukaan ja metsästys ja pienviljely oli kaikkien oikeus. Maanomistuksen mukana vapaa metsästysoikeus kumoutui ja perityt taidot katosivat, entisistä metsästäjistä tuli maatyöläisiä ja kaupunkien slummeissa eläviä satunnaistyöläisiä. Ruokaa sai rahaa vastaan, jota taas oli vain maataomistavan luokan pohjattomissa taskuissa. Pienetkin vaikeudet työn saamisessa johtivat nälkään ja nälänhätään vaikeuksien jatkuessa. Ja sama kierre jatkuu edelleen.

San-ihmiset ovat Afrikan viimeisiä "vapaita" metsästäjiä. Kalaharin autiomaa ei ole houkutellut ketään eurooppalaisia omistajikseen (lukuunottamatta kaivosyhtiöiden suhteellisen pieniä maa-alueita) ja sanit ovat saaneet rauhassa jatkaa kivikautista olemassaoloaan. Nyt vaatimus heidän nuorisonsa sivistämiseksi muuttaa elinoloja. Kaikkien on muutettava helposti kontrolloitaviin leireihin, nuoriso menee kouluihin ja köyhyys tulee heidänkin keskuudessaan vallitsevaksi.

San-kansaa kohtaamassa euroopplaista sivistystä on kuvattu huumorilla sarjassa Gods must be crazy -elokuvia, joita on ehkä näytetty suomalaisissakin teattereissa. Elokuvan päähenkilö oli pari vuotta sitten kuollut san nimeltään N!xau. Huutomerkki kuvaa siinä kohdassa nimeä olevaa klikkaavaa äännettä, jota ulkopuolinen ei aina edes tajua sanan osaksi paremminkin puheviaksi. Tämä ymmärtämättömyys kuvannee meidän eurooppalaisten asennetta luonnonkulttuureihin yleisemminkin.

Joka tapauksessa Afrikka-aktivistit yrittävät nyt saada McCall Smith'inkin osalliseksi valkoisen miehen taakasta, jota tämä ei mielihyvin halua ottaa kannettavakseen. Kukapa haluaisi.

Moraaliset kysymykset ovat aina vaikeita ja kipeitä, ja kipeimmillään ulkopuolisten tarkkailijoiden suureksi huviksi kohteilleen erityisen kiusallisia, koska oikean vastauksen löytäminen on usemmiten mahdotonta.

Pietarilaiskoneen onnettomuus Ukrainassa

Viime yönä Ukrainassa lähellä Donetskin kaupunkia tapahtuneesta pietarilaisen Pulkovo lentoyhtiön matkustajakoneen onnettomuudesta on postaus Daidaloksen lento -blogissa. Onettomuudessa on tiettävästi kuollut yksi suomalainen lentomatkustaja.

Haamupäivityksiä, toivorikkaita unia ja Koskennientä

Haamupäivityksiä on tänään tulossa ehkä enemmänkin. Blogin ulkoasu on taas kriittisen tarkastelun ja pienten muutostenkin alla.

Ettei pelkäksi haamuksi jäisi niin, omia viimeöisiä unia ajatellen, kopioidaan tähän V.A. Koskeniemen runoa ”Endymion” (kokoelma Elegioja), jonka perustana on tarina kauniista nuorukaisesta (sic.) ja tähän rakastuneesta kuun jumalattaresta.

Vain Panin huilu jostain kalliolta,
vain hunajainen tuoksu Hymettolta
ne sekaantuvat sinun unehes,

kun ikinuoruuttasi ikävöiden
käy Luna luokses kesken kuumain öiden
ja suudelmansa sataa huulilles.

Tieto on valtaa; taiteen eliitti, onko sillä valtaa?

Määritellään aluksi sanaa ”valta”, uskoaksemme Teemu Mannisen sanaa, että ” siihen en usko, että on olemassa keskustelua ilman käsitteitä, käsityksiä tai väärinkäsityksiä”. Max Weber on kai määrittänyt vallan näin:

Valta tarkoittaa kaikkia mahdollisuuksia saada oma tahto läpi sosiaalisen suhteen sisällä myös vastarinnankin edessä, samantekevää mihin tämä mahdollisuus perustuu. (suomennos Petri Ylikoski)

Eli valta on weberiläisittäin suhde, joka vallankäyttäjällä on vallankäytön kohteeseen (Jouko Nurmiainen, kts. viite lastun lopusta). Taiteen eliitin valtaa käsiteltäessä on myös mielenkiintoista kysyä: miten valta perustelee itsensä ja mitä se pitää keskeisinä tehtävinään? Tähän vastaaminen vaatii kuitenkin enemmän tilaa kuin yksi lastu, joten vastaus jäänee tältä(kin) osin väkisin vajavaiseksi.

Jokin aika sitten kirjoitin otsikolla Taide, tekijä ja kokija, jossa spekuloin mm. taiteilijan ja taiteen eliitin asemasta. Todistelin (oikein piirtelemäni kuvan kanssa, jota kutsuin nimellä Ars Machina), että taiteilija tekee taiteeksi kutsumiaan teoksia, joilla nuolaisee Taiteen jumalaista kylkeä ja taide-eliitti päättää onko teos taidetta vai roskaa, eli käyttää valtaa.

Kommenteissa Rita Dahl sanoin mm. näin:

…Eliitti on vaikea käsite. Millä perustein jonkun päätetään kuuluvan eliittiin? Mitä eliitti-sana tarkoittaa; tietyn perussivistyksen omaavaa henkilöä vai yhtä tietyllä alalla vallassa olevista? Pitäisin niin kansaa kuin eliittiä imaginäärisinä konstruktioina, johon jokainen varmaan suunnilleen osaa paikantaa itsensä. Ja eliitti on mielestäni enemmän asiantuntijayleisöä kuin valtaapitäviä. Jostain syystä uskon asiantuntijayleisön auktoriteettiin tässä mielessä enemmän kuin itse valtaapitävien...

Eli Rita, joka kai kuuluu taiteen eliittiin, kyseenalaisti eliitin vallan olemassa olon. Samoissa kommenteissa Stockholm Slender, Botanist on Alp –blogin pitäjä, arveli että:

Humanismi - tai "uusi teoria" - ei tosiaan välttämättä ole avuksi taidetta analysoitaessa. Mutta mysteeriltähän se vaikuttaa: on helppoa nähdä hierarkia, eron Kalle Päätalon ja Elizabeth Bowenin välillä, eikä tosiaankaan vain lukijan konstruoimana, silti ei tunnu löytyvän mitään kovin merkityksellisiä älyllisiä argumentteja tukemaan tätä common sense -intuitiota. Funktionaalisuus tai instrumentalismi eivät minusta ole hyödyllisiä…

Sitten lastussani Keskustella vai eikö keskustella, kas siinä pulma sivusin muun haipin ohella valtaa ja sen käyttöä. Rauno Räsänen laajensi keskustelua omalla saitillaan nietscheläisesti väkivallan suuntaan, ja päätyi tähän johtopäätökseen:

Arkaaisessa esihistoriassamme tuska ja nautinto, valta, väkivalta ja kilpailu olivat vielä yhtä ja samaa dionyysistä hurmosta eli yksilöitymätöntä voiman ja purkautumisen tunnetta.

Ja kun hieman raaputamme vuosituhansien aikana syntynyttä kulttuurista (apollonista) pintakerrosta, havaitsemme, että sieltä se löytyy sivilisaation kosmeettisen kuoren alta aivan sama dionyysinen "hirviö" kuin miljoona vuotta sitten. Ihminen.

Tuohon ei ole mitään pahaa sanottavaa. Mutta Räsänen sanoi aikaisemmin tekstissään näin: ”eikä yhteisö toimi ikään kuin se olisi vain yksi valtava ihmisyksilö kuten Thomas Hobbes oletti”. Siitä on hyvä alkaa jäkättää lisää.

Myös Marjatta Ripsaluoma (Ripsa) innostui kommentoimaan ja sanoi vallasta näin:

…Minä en tiedä mitä valta on. Se tuntuu käsitteenä niin tavattoman abstraktilta, että en tajua miten sen vuoksi ylipäänsä voi rajoittaa keskustelua. Sitäkin blogistanissa tapahtuu … Jäin miettimään että ehkä Suomemme maa on liian pieni, sen "intelligentsija" vaivainen, sen yhteydet Eurooppaan hajanaiset. En sano että meillä on liian hyvin asiat, sanon että on pahasti, koska näkyvyys edistää valtaa ja sillä suodatetaan uutta luovaa tekstiä/kuvia/ musiikkia tehokkaasti pois. Se valta tällä hetkellä tuntuu olevan raha…

Ripsa iskee tässä mielenkiintoiseen ilmiöön. Nimittäin paikallinen, tässä tapauksessa suomalainen taiteen eliitti, on suuremmissa kuvioissa, esimerkiksi Euroopan taiteen eliittiin verrattaessa, rahvasta eikä eliittiä. Samaan tapaan kuin sanotaan vaikka turkulainen taiteen eliitti katsotaan kehä kolmosen ulkopuolisena yhteisönä suomalaisen taiteen rahvaaksi.

Siinähän sitä onkin kommenttisarkaa yksinäiselle lastunikkarille kynnettäväksi ja lastun puurtamiseksi.

Tämä lastu käsittelee valtaa vain taiteen eliitin kannalta, en uskalla puhua siitä laajemmassa mielessä. Voi olla, että joku on jollakin blogillaan tästä jo puhunut, mutta ei ole sattunut silmään. Olen selaillut lastua varten monia internetiltä löytyviä akateemisia papereita, mm. Mika Karhun esseetä Vallan tunne ja Petri Ylikosken oppimateriaalia nimellä Onko valta dispositiokäsite? sekä Jouko Nurmiaisen referaattia Valta- ja verkostoteoreettisia käsitteitä historiantutkimukseen. Kaikki ovat taviksenkin tajuttavissa olevia tarinoita, linkit löytyvät tämän lastun lopusta.

Thomas Hobbes tosiaan arveli, että ihmisyhteisö on kuin mammuttimainen ihminen. Tämä on helppo ymmärtää, jos ottaa lähtökohdakseen ihmismielen rikkinäisyyden.

Ajattelen itse aina, että sisällämme on pieniä itsenäisesti ajattelevia pesäkkeitä, kutsutaan niitä tässäkin vaikka homunculuksiksi, jotka riitelevät keskenään tajunnan huomiosta ja tuottavat kulloiseenkin sosiaaliseen tilanteeseen sopivan roolin, jota sitten dionysolaisesti hämmästyttävällä näyttelijänlahjalla vedämme niin, että yleisö luulee roolia meidän itsemme ”minäksi”.

Eli elämme elämäämme sarjana erilaisia, dynaamisia ja fiktiivisiä tarinoita. Identiteetti on prosessi eikä staattinen tila tai rajapinta.

Hobbesin visioon on helppo yhtyä tältä kannalta. Sisäiset homunculukset olisivat (valta)eliittejä, jotka kilpailevat – niin – vallasta, jonka määrä on ehkä vakio ja siitä kilpailu on nolla-summa-peliä, ja jonka kilpailukohteena on epämääräinen möykky, jota voi kutsua vaikka "vallan resursseiksi". Poliittinen eliitti on tietysti parhaiten erottuva sosiaalinen ryhmittymä, mutta eliittejä, lobbareita, on lähes joka lähtöön.

Taiteen eliitti ei ole mitenkään erilainen kuin muut eliitit tavoitteidensa tai menetelmiensä osalta.

Marxilaisittain voidaan sanoa, että eliitti reproduktoi vallitsevaa järjestystä käytännöillään ja tekee hankalammaksi järjestyksen muuttumisen (wikipedian tynkäartikkeli sanasta eliitti). Eliitin määrittämisen käytännön tasolla suorittaa eliitti itse (Nurmiainen) me-ja-muut-hengen synnyttämisen ja ylläpitämisen avulla ja erityisesti syntyneen ryhmän johtavan aseman tiedostamisen kautta. Eliitti on vanguard, etujoukko, jota muut katsovat ihaillen ja kadehtien ja yleisesti organisoituina (Lenin) seuraavat kuin lampaat. Tämä on riittävän hyvä eliitin määritys tätä lastua varten.

Petri Ylikoski kirjoittaa pamfletissaan (osoite alla) vallan muodoista ja luettelee niitä kaikkiaan kahdeksan: voimankäyttö, manipulointi, pakottaminen, palkitseminen, legitiimi auktoriteetti, kompetentti auktoriteetti, henkilökohtainen auktoriteetti, ja vakuuttaminen.

Valta siis tarkoittaa paljon muutakin - ja on hienosyisempää - kuin vain voimankäyttöä, eli valtaa, joka on oikeutettu lailla kaikissa totalitäärisissä valtioissa (kaikissa valtioissa itseasiassa, demokratiahan toteutuu valtion kokoisissa jättiorganisaatioissa vain näennäisenä, elitistisenä harvainvaltana puolueiden avulla).

George Orwell'in romaani 1984 on hienosyisen ahdistava ja brutaali kuvaus yllä luetelluista vallan muodoista. Kirjan perusteella tehdyssä elokuvassa toista päähekilöä, vallankäyttäjä O'Brien'ia näytteli Richard Burton niin vakuuttavasti, että omassa mielessäni Burtonin näyttelijänkuva on aina välttämättä tämän vallankäyttäjän näköinen. (Näytteleminen sinällään on tietysti parhaimmillaan vallankäytön muoto, sehän on taitavaa manipulaatiota.)

Taiteen eliitin sisällä voi erottaa erilaisia toimijoita. On esimerkiksi kulttuuriministeri, instituutio, joka asemansa vuoksi on osa (tätäkin) eliittiä, ja jonka ”valta” ilmenee kykynä varmistaa ja ylläpitää taiteen resursseja (rahaa). Kuitenkaan tämä asema ei sinällään anna valtaa määrittää taidetta, hänhän ei osoita rahaa itse vaan noudattaa nimettyjen neuvonantajiensa ja taiteen eliitin antamia neuvoja.

Ministerin henkilökohtaiset ominaisuudet määräävät minkä verran valtaa hän itse asiassa käyttää taiteen yli.

Voimakas kulttuuriministeri, sanotaan vaikka Donner, jos sellainen olisi, voisi käyttää enemmän valtaa taiteen ymmärryksensä vuoksi kuin sanotaan vaikka entinen ministeri Karpela. Nykyinen ministeri Saarela on erilaisessa asemassa, koska hänellä on nyt takanaan tai oikeastaan keittiössään harmaa eminenssi, taiteen asiantuntija, jolla on oma, ehkä tarkasti kohdistuva, taiteen dispositio. (Tiedän, että dispositio on kovin epämääräinen termi, mutta olkoon. Ehkä kuitenkin näytelmäkirjailijoiden olisi kiivaasti teroitettava elokuvakäsikirjoittajan kykyjään pysyäkseen jonkinlaisessa leivässä. Tässä kohdassa pitäisi olla hymiö!) Mitä se tarkoittaa ministerin ja eminenssin itsensä vallan suhteen, tullee nähtäväksi läheisessä tulevaisuudessa.

Taidevaikuttajana ministeri Saarela tietysti käyttää legitiimiä auktoriteettiä, vaikka esimerkiksi apurahojen jako ei olekaan hänen peukalonsa alla (eikä hän näytä, heinäkuisen kulttuuriohjelmansa perusteella katsoen, erityisen kiinnostuneelta siitä, miten kulttuurin määrärahoja itseasiassa käytetään).

Missä sitten on taiteen todellinen valta?

Nurmiainen vertaa weberiläistä ja foucaltilaista valtakäsitettä. Ensinmainitussa valta on vallanpitäjän ja kohteen välinen suhde. Michel Foucault sensijaan katsoo, että "ihmisen olemusta ja myös motiiveja määrittää vahvasti hänen toimintansa ja hänen todennettavissa olevat (sosiaaliset) suhteensa". Eli foucaultilainen valta näyttää ilmenevän sosiaalisena verkostona, joka välttämättä, hämähäkin seitin tavoin, on keskeltä tieheää ja reunaalueiltaan aukkoista.

Taiteen eliittiverkoston sisällä valtaa käytetään ehkä jotenkin weberiläisittäin:

On voimankäyttöä (esimerkkinä vaikkapa kirjailijaliiton kohinat), manipulointia (aivopesua, propagandaa, mainontaa niin, että vallan kohde ei tiedä olevansa taiteen eliitin hyökkäyksen kohteena), pakottamista (uhataan antaa tai edistää apurahojen saantia tai estää apurahojen saanti riippuen taideteosten luonteesta), palkitseminen (annetaan tai luvataan apurahoja tietynlaisista teoksista), kompetenssi (jonkun tahon, sanotaan vaikka apurahojen suosittelijan, katsotaan omaavan ylivoimaista tietoa taiteen luonteesta ja häntä kuunnellaan), henkilökohtainen karisma (henkilöä kuunnellaan, koska hänellä on karismaa, esimerkkinä joku, kuka tahansa, kansankunnan kaapinpäällisistä kulttuurivaikuttajista, Kekkonen aikanaan ääriesimerkkinä), vakuuttaminen (ehkä viattominta vallankäyttöä, perustellaan argumentein, miksi joku taideteos on muita ansiokkaampi).

Joissakin vallankäytön muodoissa (voimankäyttö, manipulointi) kohteelle (taiteilija, suuri yleisö) ei tarvitse kertoa vallankäytöstä, muissa kohteen on oltava tietoinen vallankäyttökyvystä, muuten vallan käytöllä ei ole mahdollisuutta toteutua.

Ylläesitetty weberiläinen vallankäytön mekanismi sisältää lisäksi kaksi subjunktiivista kontrafaktuaalia (Ylikoski): jos vallankäyttäjä haluaa jotakin, kohde toimii halutulla tavalla, ja jos vallankäytön kohde tekee vastarintaa, vallankäyttäjä pystyy nujertamaan vastarinnan ja viemään tahtonsa joka tapauksessa läpi.

Että sellaista on pähkinänkuoressa taiteen eliitin vallankäyttö ja sen erilaisten muotojen ilmeneminen.

Jetta Huttunen sanoo pamfletissaan Tieto on valtaa: Valtaa on siellä missä joku tietää enemmän kuin joku toinen. Internetin kehittyminen muuttaa myös taiteen eliitin valta-asemaa ja vallan kohteiden mahdollisuuksia.

Demokratia lisääntyy. Ihmiset tulevat ylenmäärin onnellisiksi.


Lisälukemista:

Petri Ylikoski: Onko valta dispositiokäsite?
Mika Karhu: Vallan tunne
Jouko Nurmiainen: Valta- ja verkostoteoreettisia käsitteitä historiantutkimuksessa

Blogiongelmia ja kokeiluja

Juha K. Korento, joka on käynyt sadelammin lähettyvillä, ilmoitti tänään, että Firefoxin käyttäjät näkevät tämän blogger-blogin Dionysoksen edelleen huonosti, vaikka IE:lla se näkyykin hyvin ja näyttää ihan hyvältä. Ellen saa asiantilaa korjattua, muutan toiseen palveluun. Myös kuvien käsittely on ollut kovin tukkoista viime aikoina.

Kokeilumielessä olen avannut uuden Dionysoksen kevään Squarespacellä ja päivitän sitä samassa tahdissa tämän saitin kanssa.

Jos joku osaa ehdottaa parannusta Firefoxin (ja Operan) näkyvyyden parantamiseksi, otan ohjeita mielihyvin vastaan. Myös kommentit tuosta toisesta saitista ovat kovin tervetulleita, niitä voi laittaa jopa suoraan sinne toiselle saitille.

Hajumuistoja, tiedettä ja performanssitaidetta

Suomessa olo herkisti hajuaistiakin.

Tietoisella tasolla sellaiset nuoruuden hajut kuin juurileikatun heinän tuoksu, koivunlehtien eteerinen haju, metsän mystinen tuoksu sateen jälkeen, ”saunan haju” (mitä se sitten onkaan), kotieläinten jotenkin homeisen painavilta maistuvat haisut ja juurikorjatun elopellon tuoksut ovat ”itsestään selviä” jopa kliseisiä maaseudun hajumuistoja. Ja tietysti lantaloiden tai keväthangille sontakärryistä kipatun lannan lemut, hevosten ja lehmien tuotokset ovat nostalgisessa mielessä hyvän hajun lähteitä, sikaloiden löyhkään eivät kai edes sikojen omistajat todella totu.

Nuoremmille ikäluokille ehkä liikenteen käryt ja polttoaineiden katkut ovat samanlaisia nostalgian lähteitä kuin vanhemmille valkoapilapellon huumaava tuoksu tai vanamoiden narkoottinen döfis.

Hajut kai (hajuasiantuntijoiden mukaan) jaetaan yleensä seitsemään luokkaan, esimerkiksi näin: aromaattinen, myski, tuoksuva, piparminttumainen, eteerinen, pistävä ja pilaantunut; tai jopa näin: kukka, eetteri, myski, kamferi, makea, pistävä ja mätä. Kaikki muut tuoksut, lemut, katkut ja hajut ovat näiden erilaisia yhdistelmiä.

Hajuaistiltaan ”normaali” ihminen tuntee vähintään 4000 erilaista tuoksahdusta, jotkut tarkemmat jopa 10,000, vaikka tuntuu vaikealta uskoa, että tämä on voitu jotenkin kokeellisesti todistaa. Kyseessä on ehkä paremminkin ”todistaminen”, mutta niinhän monien muidenkin tieteellisten ”totuuksien” osalta on asioiden oikea laita. Täsmällistä tiedettähän ei ole olemassa epäeksaktin analogiselle oliolle niin kuin ihminen on. Matematiikkakin on vain meidän oman mielemme konstruktio, (pseudo-)tieteellinen, mustavalkoisen digitaaliajan ykkösiin ja nolliin sopiva kieli, maailman mallintamisväline. Tieteen totuudet ovat hyviä arvauksia (monet ehkä vahingossa oikeaan osuneita), platonilaisia haamuja luolamme seinällä.

Uskomatonta, ja tieteellekin selittämätöntä, on, että muistamme hajuja. Kehon interface, rajapintasolukko, epiteeli, jonka osana hajuaistisolut ovat nenäontelon katossa, uusiintuu 60 päivän välein. Kuitenkin muistot hajuista (niin kuin väreistä, valoista, kosketuksistakin) ovat toden tuntuisia vanhoinakin, ja uusien hajusolujen aistimukset pystytään yhdistämään muistoissa oleviin. Ja muistot vahvistuvat.

On koko joukko tuoksuja, joita emme tavallisesti huomaa muistella tietoisella tasolla, muuten kuin niiden laukaisemien muistojen valaistessa aivojen suljettuja kammioita - tai muiden stimulaatioiden laukaistessa hajumuistoja.

Tänä aamuna ajatellessani laiskasti hajumuistoja lueskelin The Independent –sanomalehteä, jossa mm. puhuttiin irlantilaisesta performanssitaiteilijasta nimeltään Kira O’Reilly. Hänen viimeisin performanssiteoksensa nimi on Inthewrongplaceness (suomeksi ehkä Vääräpaikkaisuudessa), jossa hän istuu neljä tuntia alastomana verisellä lakanalla kuollut sika sylissään täytetyn joutsenen katsellessa tapahtumaa vierestä.

En halua tässä arvostella teoksen taiteellisia arvoja. Sen sijaan kuvan näkeminen toi heti mieleen, ensinnäkin arvostetun Turner –palkinnon voittaneen Tracey Emin’in sijaamattoman vuoteen likaisine lakanoineen tai teltan, jonka seiniin hän oli ommellut kaikkien rakastajiensa nimet.

Sitten, ja ennen kaikkea, lemumuiston nuoruudesta. Tapettavaksi tuotavan sian pelon löyhkän, siantappajien hämillisen innokkaan atavistisen tappajan lemun ja sitten kuolleen sian kalmankatkun, kun se oli nostettu takajaloistaan roikkumaan tappopaikan katosta ja ruumista valeltiin tulikuumalla vedellä, että kaikki karvat saataisiin ajeltua terävällä veitsellä valkoisenvaaleanpunaiselta iholta, ja kuuman veren hajun ja vielä höyryävin sisälmysten löyhkän. Hajumuistojen värisinfonia, jonka laukaisi lehden mustavalkoinen kuva taiteilijasta työssään.

Niin, olen tainnut ennenkin sanoa olevani kasvissyöjä.

Vanha-elokuussa

Vanha-elokuussa
Originally uploaded by hanhensulka.

Edellisen lastun kuvankäsittelyssä tuli pieni virhe. Joten tässä luvattu kuva Vanhasta ylioppilastalosta elokuun yön valossa.

Hyvästi poutapilvet

Ajoin kesää riehuvan suloisen Suomeni läpi Porista Tampereelle (johon jätin puolison tyttöystävänsä hoiviin pariksi päiväksi), Jyväskylään ja Kuopioon. Ja yön nukuttuani Iisalmen kautta Sonkajärvelle ja Mäkikylän Lammaspurolle, lapsuusmuistoihin.

Yksinajajalle nostalgia on ainauhkaavana demonina. Tie imee eteenpäin, mutta muistot ilkkuvat silmäkulmassa ohivilistävinä koivikkoina, kuusikkoina ja hongikkoina, siintävinä järvenselkinä ja välkähtävinä lampina. Muistot välähtelevät vuorotellen mielessä vastaantulevien autojen kanssa. Levollinen ja itseensä tyytyväinen on se, joka saa muistella vain onnellisia muistoja. Rauhattomat muistavat kaiken, tekevät elämäänsä syvyyttä, eivätkä lillu paikallaan napaansa myöden itsetyytyväisyyden makeanliimaisessa liejussa.

Jyväskylä pysähdytti vain hetkeksi, ei löytynyt sopivaa kalaravintolaa tarpeeksi nopeasti, joten ostin vain hesarin matkaseuraksi ja jatkoin muistelumatkaa. Suolahti veti puoleensa kuin pirunkirnu, mutta pystyin vastustamaan kiusausta – tällä kerralla. Soitin nykyisin hajuttoman Lievestuoreen kohdalla miniälle, joka oli lasten kanssa Karttulassa kesämökillä (poika äänittää seuraavaa albumiaan eikä ehdi nauttia muiden kanssa ihanasta kesästä), salaa toivoen ja pelätenkin, että tämä kutsuisi iltapäiväkahville ettei tarvitsisi mennä yhtä soittoa Kuopioon saakka ajomatkan varsinaista tarkoitusta varten, vanhan isän ajatonta yksinäisyyttä häiritsemään. Onneksi miniä ei kutsunut ja isän kanssa sai keskustella yksityiskohtaisesti yhteisistä ja vielä vanhemmista ajoista: isän lapsuudesta, nuoruudesta ja tietysti sotavuosista, jotka kai hänen ikäluokallaan (20-syntyneet) ovat muistoissa aina päällimmäisinä.

Isä oli tehnyt äidin kuvista surusilmäisen albumin, jossa on koko tämän kuvallinen elämä säilöttynä pieteetillä tulevia sukupolvia varten.

Ensimmäinen kuva kaksivuotiaasta valkotukkaisesta tytöntylleröstä, joka katsoo hämmästyneen pelonpyörein silmin suoraan kameraan nyt jo 85 vuoden takaa. Kahdeksanvuotiaana lettipäänä alakoulun ylemmällä luokalla, sinä vuonna, kun äiti sai tietää, että siihen saakka äidiksi luulemansa nälkävuosien aikana syntynyt, työnkovettama ihminen olikin mummu ja sisarekseen luulemansa mustasilmäinen ja mustatukkainen kaunotar oli äiti. Ja myöhemmin, kuusitoistavuotiaana partiotyttönä Jämin lentokentän rakennustöiden tauolla harjun aurinkoisessa kupeessa ujosti hymyillen muiden jämijärvisten nuorten kanssa.

Yhdeksäntoistavuotiaana Lotta-koulussa Niinisalossa pyöreissä John Lennon-laseissa. Ja lisää lottakuvia: lottaleiriltä Karjalassa, rintamalottana Kannaksen Valkjärvellä ja Lempaalassa paikalleen jämähtäneen, Leningradia piirittävän rintaman tuntumassa. Sitten kihlattuna, sotamorsiamena ja hoivaamassa esikoistaan (minua) ja nuorempia mukuloitaan, istumassa äitinsä, mummonsa ja tyttärensä kanssa, neljä naissukupolvea Jämijärven syreenipensaiden alla.
Ja myöhempiä muistoja, pyöreämuotoinen nainen uimapuvussa jonkun huvilan terassilla kesäisellä Keiteleellä, mustikkamatkalla Keiteleen saarille höyryhinaajalla, bussiretkellä Helsingissä, Skodan vieressä Norjan vuonoilla, tulilla Tenojoen rannalla. Suremassa avointen arkkujen ääressä, laskemassa seppeleitä, katsomassa hautakiviä. Ja lastensa kanssa Ikaalisissa, Suolahdessa, Äänekoskella Hämeenkyrössä, Vammalassa ja lopulta Kuopiossa. Ja istumassa kangaspuissa kankaita louskuttamassa, muurilettujen paistoa Sonkajärvellä satavuotisen sään harmaaksisyömien hirsiseinien rajaamalla pihalla, lastenjuhlia, kevätjuhlia, rippijuhlia, ylioppilaskekkereitä, häitä, sitten lapsenlapsien kanssa Sonkajärvellä, ja itseleivottu kestipöytä lapsensa tohtoriksitulojuhlista. Kuvia tyttäristä, miniästä ja äidistä itsestäänkin itsekehrätyssä, -kudotussa ja –ommellussa Tuukkalan muinaispuvussa.

Ja lopulta siunaustilaisuudesta maaliskuussa 2004 ja lepopaikasta Mäntyniemessä luonnonkivisen muistomerkkinsä suojassa. Tavallinen ihmisen elämä.

Sunnuntaiaamuna nopeat hyvästit Kuopiolle – isä ei edes muistaisi esikoisensa käyntiä – ja sitten takaisin samaa tietä Tampereelle hakemaan puolisoa kyytiin. Pysähdyimme vielä Iittalassa ostamassa suomalaista designia. Maanataina pikainen käynti Järvenpäässä jälkikasvua ja miniää hyvästelemässä ja tietysti siiderit Vanhan terassilla ja nopea käynti asematunnelin kirjahyllyjen välissä punaisen tukan ja iloisenterävästi välähtävien naurusilmien hohteessa.

Sitten tiistaina SAS:n MD87:llä Köpiksen kautta sateiseen ja viileään Brysseliin. Ja tämäkin haikea kesäleikki on nopeasti häviämässä muistojen joukkoon.

Jossain Suomessa

Neljäs Suomen päivä on jo hyvää vauhtia menossa. Kunhan tulin Suomeen niin heti sunnuntaina täytyi jälkikasvun pesueen kanssa vierailla kuumassa Suomenlinnassa, jossa menikin melkein koko päivä. Ja tietysti täytyi kasvissyöjänkin syödä pihassa grillattua Suomenlahden lohta. Ja hyvälle maistui.

Sitten maanantaina kävin kirjakaupassa ostelemassa kulttuurilehtiä ja toisessa, halpakaupassa, katselemassa kirjoja. Saaran tulipunaisen tukan näkeminen häkellytti niin, että ostin hädissäni Paasilinnaa ja polttelin Saaran kanssa yhden tupakan, tosin Saara itse ei tiennyt treffeistämme mitään. Luulin muuten saaneni Arto Paasilinnaa, mutta olinkin hädissäni napannut nuorinta veljeä, Mauria. Kirjan nimi taisi olla Kivijumalat. Ulkoa kirja näytti aivan samalta kuin Arton kirjat näyttäisivät, joten vahinko oli ihan hyvin ymmärrettävissä. Ja hyvä näitä muitakin paasilinnoja on tietysti lukea, joten "vahinko" ei haittaa mitään.

Lisäksi kävin Kiasmassa ARS06 näyttelyssä, ja olikin hieno näyttely, jossa pelottelin itseäni horjumalla sukkasillani Maaria Wirkkalan liikkuvassa huoneessa ja katselemalla toukkien syömää luurankoa. Ja täytyi vielä poiketa Kansallismuseossa kertailemassa Suomen kansan kivikautista historiaa, ei ollut aikaa muille osastoille tällä kertaa.

Että sellaista on Suomessa ollut tähän saakka. Nyt naputtelen tätä Porissa, ylihuomenna Tampereen kautta Kuopioon pitkin kuumasta kuplivia teitä. Helteet onneksi jatkuvat vielä, tosin Porissa sataa tihuutti äsken, mutta kuivempaa on kai luvassa.

Matkalle suloiseen Suomeen

Huomenna lähden nauttimaan (tietysti täysin esteettisesti) Suomen suloisesta suvesta.

Päätavoite on tavata aikaisempia sukupolvia - sekä eläviä että kuolleita - ja erityisesti ihailla perässä tulevia sukupolvia, joita onkin jo siintynyt kaksi, osa vielä paksut vaipat keikkumassa vilistävien haarojen välissä. Ja tietysti ostamaan suomalaista kirjallisuutta – ynnä kopallista aikakauslehtiä – perille kokonaiseksi yhdeksitoista päiväksi (jos on kirjaehdotuksia uusista nimikkeistä niin antakaa toki ymmärtämättömälle vihje). Runotorstaissa sattuikin sopivasti tällä viikolla olemaan teemana matka, johon osallistuin runolla nimeltä Perille.

Lennämme SAS:lla (liput 160 euroa kappale, koska Finnair tarjosi lippujaan 730 eurolla) Kööpenhaminan kautta Helsinkiin, jossa hotellina on akateeminen Academica, joka onkin onnistunut hotellivalinta: lähellä keskustaa ja hinnaltaan ihmeen edullinen.

Kaikki lentoliput, vuokra-auton ja hotellien varaukset tein tietysti internetillä: säästyi aikaa ja luultavasti rahaakin.

Jos olisin mennyt matkatoimistoon, niin kuin vielä viisi vuotta sitten, olisin ollut virkailijan armoilla. Hänellä olisi ollut tietoa, jota minulla ei voinut olla. Jos hän sanoi, että halvin lippu on Finnairilta hintaan 730 euroa, minun olisi ollut tyytyminen tähän tai aloitettava matkatoimistojumppa, ja kaikissa toimistoissa olisin ollut paikallisten virkailijoiden hyväntahdon varassa. Heidän tietonsa olisi ollut latenttia valtaa, johon minun olisi ollut tyytyminen, vaikka he eivät tietoisesti valtaa olisi käyttäneetkään. Se ei olekaan niin, enää.

Nyt kuka tahansa voi olla matkatoimistovirkailija, tehdä omat suunnitelmansa internetillä, valita omat palvelunsa ja maksaa omat kustannuksensa silloin, kun itse sopivaksi katsoo.

Tiedon valta hajautuu internetin avulla. Asiantuntijat ja eliitit menettävät palan omasta arvostaan. Tavikset lähestyvät antiikin kreikkalaisten kaupunkivaltioiden vapaiden kansalaisten asemaa.

Demokratia lisääntyy. Ihmiset tulevat ylenmäärin onnellisiksi.

Keskustella vai eikö keskustella, kas siinä pulma

Jotenkin tuo otsikko ei ole yhtä näpsäkältä kuulostava kuin Ollako vai eikö olla... tai To be or not to be... Ei ihme, että Hamletin repliikiksi tuli viimemainittu, muuten koko näytelmä olisi saattanut hävitä taivaan tuuliin, kuumaksi ilmaksi, niin kuin keskustelun tiimellystä usein sanotaan englanniksi. Tässä lastussa kuitenkin keskustellaan keskustelemisesta.

Kaunotaiteellinen teos, esimerkiksi runo tai blogin lastu, joka on myös laskettava esseen matkijaksi (ehkä), merkitsee jonkun ajatuksen tai idean. Taideteos esittää keskustelupuheenvuoron (historiallisessa) sarjassa väitteitä tekijän mieltä askarruttavasta ajatuksesta.

Teos itse saattaa vaivihkaisesti viitata johonkin satoja vuosia vanhaan taideteokseen. Ja sieltä juuret, teemakeskustelun alku, saattavat juontaa tuhansien vuosien takaiseen satunnaiseen ajatusten vaihtoon. Viittailu, intertekstuaalisuus, on keskustelua elävien ja kuolleiden kanssa. Ja tällainen keskustelu on tietysti molemmin suuntainen. Margaret Atwood puhuu kirjassaan Negotiating with the Dead mm. Orwell'in 1984:n päähenkilöstä, Winston Smith'istä, joka ihmetteli päiväkirjan kirjoittamisen ongelmaa:

How could you communicate with the future? It was of its nature impossible. Either the future would resemble the present, in which case it would not listen to him: or it would be different from it, and his predicament would be meaningless.

Suomeksi jotenkin, että:

Kuinka voisit keskustella tulevaisuuden kanssa? Sehän on jo luonnostaan mahdotonta. Tulevaisuus joko muistuttaa nykyhetkeä, eikä halua kuunnella: tai se on erilainen, ja hänen nykyisiä vaikeuksiaa ei ymmärrettäisi. (NB. paremman suomenkielisen käännöksen saa kirjasta 1984, jota en pysty tässä
tilassani tarkastamaan.)

Menneisyydessä joku keskustelija kotitulien ääressä saattoi kysyi matalalla ja suopursuoluen kostuttamalla äänellä, että:

Mitä tapahtuu kun ihminen kuolee?

Tai toinen keskustelija, joka kysyi heleämmällä, naisellisella äänellä, että:

Mitä varten mun täytyy aina mennä kerään suopursuja, kun Kaukomieli saa vaan leikkiä keihäillä?

Me jatkamme samoista aiheista. Ajan takaa aikaisemmat puheenvuorot tihkuvat vain vajavaisesti – suullisesti, ”kansan” keskuudessa pyörivien sananlaskujen, runojen, satujen tai muiden tarinoiden välittäminä, jotka jossakin vaiheessa kirjoitettiin ylös kun osattiin. Tai ”alkuperäiskansojen” jättäminä taideteoksina.

Kaikki harkitseva tai harkitsematonkin puhe on jatkoa keskusteluun, ketjun osa, niin kuin meidän koko kulttuurimme ja itse asiassa olemassaolomme ihmisenä – esi-isien ja jälkeläisten päätähuimaavan pitkässä ketjussa ”Eevasta” ja ”Aatamista” alkaen.

Parin viikon takaisessa The Times Literary Supplement’issa (TLS) on Alberto Manguelin kirjoittama arviointi Stephen Miller’in kirjasta Conversation. Manguel kertoo myös itse kokemistaan keskusteluista, mm. niistä, joita Jorge Luis Borges kävi parin kirjallisen ystävänsä kanssa Buenos Aires’issa näin:

Kolmen ystävyksen keskustelut kuulostivat kuin kamariorkesterin soitolta. Yksi ääni ehdotti teemaa, toiset käyttivät ja kääntelivät sitä, ja hylkäsivät sen lopulta tyrkyttääkseen uusia teemoja, maustaen kokonaisuutta lainauksilla, anekdooteilla, paljastavilla pikkutiedoilla ja kaskuilla.

Haikea muistojen virta iskeytyy mieleen: kauan unohtuneiden savuisten ja intomielisten aamuöiden kiihkeiden keskustelujen haamut; niiden jotkut verevät keskustelijat ovat jo kuolleet, vaikka elävätkin vielä jäljellä olevien häilyvissä muistoissa.

Jos keskustelujen osanottajia pyydettäisiin kuvaamaan yhdellä sanalla tai lauseella, mitä aikoivat keskustelussa sanoa, puhujilla itsellään ei ehkä olisi tähän mitään järkevää lausetta tarjolla, ainoastaan sarja joitakin löyhästi yhteensopivia ajatuksenhituja, joiden perusteella on vaikea mennä väittämään mitään tähdellisen tarkkaa keskustelun kulusta (Manguelin mukaan tämä on yksi onnistuneen keskustelun tunnusmerkkejä). Mutta kuvailevat sanatkin ovat viittauksia aikaisempiin tuntemattomien aikojen ja jäkättäjien puheenvuoroihin. Eikä ole epäilystäkään etteikö joku keskustelija, tulientuijottaja jossakin asuinluolassa kauan sitten, olisi ajatellut samanlaisia ajatuksia (ehkäpä juuri samalla hetkellä, ajan olemushan ei meille ole vieläkään itsestään selvyys).

Manguel kertoo TLS:n jutussaan sumerilaisesta runosta, Babylonian jumalat, kirjoitettu keskusteluksi, jossa useat osanottajat spekuloivat aiheesta ”miksi hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita”.

Raamattunsa lukeneille tulee tietysti heti mieleen Vanhan Testamentin Jobin kirja ja sen keskustelut samasta asiasta, teodikean ongelma, paradoksi itse asiassa, josta on vain lyhyt askel jumaluuden ja moraalin merkityksettömyyteen. Karamazovin Ivan huudahtaa: "jos Jumalaa ei ole, on kaikki sallittua" (tai jotakin sinne päin), ja kysyy lisäksi: "Jos tarkoituksesi on pystyttää rakennus onnelliselle ihmiskunnalle, mutta tätä varten sinun olisi pakko kiduttaa yhtä ainoaa lasta, suostuisitko rakentamaan tämän talon hänen kyynelilleen?".

Platonin dialogit periytyvät meille saakka synonyymeinä syvällisestä ajattelusta. Keskustelulla on siis pitkät ja kunniakkaat juuret.

Yksi typerimmistä sanonnoista, joita tiedän, kuuluu näin: ”asiat riitelevät, eivät ihmiset”.

Ja kuitenkin juuri päinvastainen on totta, eivät asiat tietenkään riitele, vaan ihmiset itse riitelevät ja käyttävät viattomia asioita välineinään.

Keskustelutaito, ihmiskulttuurin historiallisesti tärkein välittäjä, näyttää olevan hätää kärsimässä meidän blogistaniassamme. Syynä on mm. ehkä se, että väittelyä ei opeteta suomalaisissa kouluissa ja opimme spontaanisti sen tilalle vänkäyksen sinänsä jalon mutta usein hedelmättömän taidon. Sohaisemalla kusiaispesään, mitä ei tietysti pitäisi tehdä, voisi sanoa, että viimeaikaiset ”keskustelut”, tai ehkä paremminkin niiden yllättävä loppuminen, suuresti arvostamieni bloginpitäjien (Saara, Maalainen, ja monet muutkin) välillä näyttäisivät vahvistavan tätä käsitystä.

Keskustelutaidon opetus suomalaisissa kouluissa kai loppui siihen, kun antiikista periytyvien aineiden (artes liberales), varsinkin trivium 'in "kolmen taidon" dialektiikan, grammatiikan ja retoriikan, opetus lopetettiin ja tilalle tuli modernin elämän vaatimat todelliset ”tiedeaineet” ja korkea matematiikka (quadrivium aikaisemmassa kielenkäytössä), joita tietysti voidaan pitää tähdellisempänä nykyaikaisessa yhteiskunnassa kuin sanotaan vaikka tiedon rakastamisen ja mielipiteiden vaihdon opetusta. Äidinkielen tunneilla oltiin (ainakin minun kouluaikanani joskus mesoliittisen kauden loppupuolella) enemmän kiinnostuneita pilkkujen häilyväisistä, usein jopa helposti kyseenalaistettavista oikeista paikoista kuin triviumin tarjoamista taidoista.

Parhaimmillaan lastu on kuin oikeiden lehtien kolumni tai kansansatu, jossa esitellään ongelma, pyöritetään sitä kielellä sinne ja tänne, sylkäistään ulos perusteltu mielipide ja vetäistään koko juttu yhteen mukavalta maistuvalla solmulla tai loppulauseella, joka tekee lastusta kuin häntäänsä syövän käärmeen, tai tarjoaa ajatusaihion lukijoiden pideltäväksi ja puristeltavaksi ja maisteltavaksi. Ja josta voi kaadella omien ajatustensa ryteikköön virvoittavia ideoita ja uusia, valaisevia näkymiä.

Ongelma – lastunikkarille itselleenkin osittain – on se, että tekstiä täytyy analysoida ajatusten saamiseksi esille. On ihmeteltävä kirjoittajan tarkoitusta, niin kuin tutkijat ihmettelevät tutkiessaan vuosisatojakin vanhoja tekstejä.

Blogit ovat monille lastunikkareille seuranpitäjiä, joiden keskustelut saattavat olla ainoita mahdollisia tilaisuuksia mielipiteidenvaihtoon. Vaikka lastut kirjoitetaankin lähinnä omien ajatusten selvittämiseksi, niihin saatavat kommentit (joita joillekin blogeille tulee kadehdittavan paljon) selvittävät myös lastuntekijän omia ajatuksia.

Tosin bloggaaminen sopii hyvin modernin keskustelutaidon toisiaan vain vähän hipaisevien monologien ja mielipiteiden vaihdottomuuden konseptiin. Blogikeskustelu on vielä enemmän asynkronista ohipuhumista kuin naamat punaisina kasvokkain tapahtuva puheenvuorojen huutaminen.

Lastunikkari A sanoo jotakin, jonka B ymmärtää osittain tai kokonaan väärin ja sanoo omassa lastussaan kuinka perseestä A:n ajatus – ja yleensäkin koko A blogeineen – on. A vastaa parin päivän päästä päreellä, jossa valaisee B:n lastusta itseään näennäisesti loukkaavat lauseet, ymmärtää nekin väärin ja keskittyy päreessään B:n vähemmän ihailtaviin puoliin ja vähättelee B:n mielipiteitä yleisemminkin, ja jopa ulkonäköä tai tämän (kuvaannollisten) kivesten kokoa. Ilmoittaen samalla, että B:n blogi saa A:n puolesta jäädä vastaisuudessa omaan surkeaan arvoonsa. Molemmat jatkavat olemassaoloaan mököttäen hetken virtuaalisesti omissa nurkissaan.

Manguel kertoo englantilaisesta Mary Wortley Montagu’sta, joka piti vihaamansa Alexander Pope’n kirjoja pottansa alla saadakseen (omien sanojensa mukaan) ”paskantaa niille joka päivä”. Kuulostaa tutulta, vaikka ei menisikään ulosteiden asteelle. Sekin tietysti oli eräänlaista mielipiteiden vaihtoa, vaikkakin hänen tapauksessaan erityisen yksisuuntaista.

Kiiltomadon "keskusteluista" tulee joskus mieleen Michel Foucault'in näkemys, että valtaa harjoitetaan enemmän kuin sitä pidetään hallussa. Kirjallisuuden verkkolehden, Kiiltomadon, taannoinen maaliskuun iduksen (tai taisi olla päivää ennen) keskustelun uudelleen avaus näin:

Kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato.netin keskustelu- ja ilmoitustaulu ovat uudistuneet. Hyvät keskustelijat ja ilmoitustaulun käyttäjät, olkaa hyvät ja rekisteröitykää; sen jälkeen viestein vaihto käy sujuvasti. Tervetuloa keskustelemaan kirjallisuudesta! Kiiltomadon toimitus

oli jossakin mielessä mieltäkutkuttava jättäessään kokonaan huomiotta vuosikausien kädenväännön juuri kirjallisuudesta Kiiltomadon sivuilla. Foucault'in biovallan kolmijako tuli siitä herkästi mieleen. Tieto keskittyy keskustelijoihin, valta Kiiltomadon "päätoimittajaan" ja keskustelijoiden haluun tai haluttomuuteen keskustella ja ruumis tietysti Kiiltomatoon itseensä ja keskustelijoiden nimimerkkeihin, joita voidaan "tappaa", ja siinä mielessä lähestytään blogistaniassakin hetkittäin keskiaikaista suvereenia yksinvaltaa. Vain kolminaisuuden harmonia takaa Kiiltomadon keskustelujen jatkumisen.

Blogeja voidaan hyvin verrata Kiiltomadon vallankäytön kolmiyhteyteen. Molemmat kärsivät tai jopa tuhoutuvat, ellei niiden foucaultilainen kolminaisuus toimi. (Sivumainintana muistettakoon tässä, että Foucaultin väitöskirja taisi käsitellä hulluuden historiaa.)

Indoeurooppalaisissa kielissä on latinasta periytyvä keskustelua tarkoittava sana, esimerkiksi englannin ”conversation”, joka tulee joko latinankielisestä ”conversari”-sanasta (suomeksi ”pitää seuraa”) tai sanasta ”convertere” (suomeksi ”vaihtaa tai muuttaa”).

Suomen kielen ”keskustelu” tulee puolestaan kai samasta kannasta kuin ”keskus”, ”keskittää”, ”keskitys”, ”keskiö”, ”keskimmäinen” jne. ja tämä ehkä kuvaa hyvin sekä suomalaista kansanluonnetta (jos sellaista yleensä kansalla on) ja keskustelukulttuuria.

Molemmat lienevät periytyneen sellaisinaan blogistaniaan.

Oxford English Dictionary on-line

Arvoisa Lukija ehkä jo tietääkin, mutta mainitsen kuitenkin, että Oxford English Dictionary on nyt myös internetillä. Klikkaa vieressä olevaa ikonia ja linkki vie suoraan OED:n saitille. Se tulee näkymään myös blogin sivupaneelissa, jos osaan sen sinne peukaloida tällaisena hienona kuvana. Joka tapauksessa linkki sinne on jo paikallaan tekstimuodossa.