Afrikka afrikkalaisille ja niin pois päin

Kuva Hanhensulka: Nykyinen lastunikkari kolonialistina Dahomeyssa Biafran sodan avustuslentojen aikaan noin 1000 vuotta sitten.

On pakko aluksi sanoa, kieltämättä hyvin harhaisesti, että rakastan Afrikkaa.

Rakastuin kai jo ensimmäisellä matkallani Nigerian sisällissodan, nk. Biafran sodan aikana jolloin olin kovin nuori ja sinisilmäinen tyhmyri enkä ymmärtänyt juuri mistään mitään. (Nyt en enää ole nuori, tosin silmät ovat vieläkin siniset vaikkakin lähellä vedenharmaata väriltään.)

Myöhemmillä matkoillakin olen onnekseni päässyt käymään kaikkiaan 26 Afrikan maassa ja oppinut, että kun sanoo rakastavansa Afrikan kokoista maanosaa, se ei ole pelkästään yksisilmäinen yleistys vaan kokolailla typerää. Nimittäin Afrikka ei tietysti ole yhtenäinen kokonaisuus. Sen lisäksi tyypillisenä eurooppalaisena tehokkuusajattelun läpitunkemana besserwisser'inä vihaan syvästi monia asioita Afrikassa ja afrikkalaisissa: diktatuurien hyväksymistä, korruptiota, saamattomuutta, näennäistä laiskuutta, tyytymistä osaansa, rikollisuutta, joihin kaikkiin on tietysti loogiset ja historialliset syynsä.

Ennen ensimmäistä matkaani Afrikka-tietämykseni oli lähinnä Tarzan –kirjojen ja Afrikan tähti –pelin tasoa maustettuna Joseph Conrad'in Pimeyden sydämen tuomalla voimattomalla kuvotuksella. Kuvittelin koko valtavaa maanosaa yhdeksi kokonaisuudeksi, afrikkalaisia, neekereitä kuten vielä silloin oli poliittisesti korrektia sanoa, yhtenäiseksi ihmisryhmäksi. Kuinka yksisilmäisen tyhmä sitä voikaan olla puristuttuaan läpi suomalaisen koulun ja jopa yliopiston seulasta. Nykyisin minua aina naurattaa sydämettömästi suomalaisten, ja muidenkin eurooppalaisten, päivittelyt siitä kuinka vähän Suomea tunnetaan muissa maanosissa. Malka omassa silmässä estää tässäkin totuuden ja todellisuuden näkemisen.

Tämä tuli taas mieleen viime viikolla yhtenä aamuna, kun lueskelin The Independet –sanomalehteä, jossa vaadittiin äkkirikastunutta kirjailijaa, Alexander McCall Smith’iä, puuttumaan botswanalaisten bushmanien, eli San –kansan ihmisten, huonoon kohteluun (McCall Smith told to stop beating around the bush). McCall Smith on tullut tunnetuksi dekkareidensa botswanalaisesta Miss Marple’sta, nimeltään Precious Ramotswe, joka ”seikkaili” ja kutoi jo esikoisteoksessa No 1 Ladies’ Detective Agency. Kirjan (ja monien myöhempien kirjojenkin) tapahtumapaikkana on juuri Botswana, jossa McCall Smith on viettänyt useita vuosia jonkinlaisena virkamiehenä.

Kirjailijan arvostelijoiden mielestä tällä olisi moraalinen velvollisuus puhua San –kansan puolesta, onhan hän ansainnut paljon rahaa käyttämällä yhtä fiktiivistä botswanalaista naista kirjojensa päähenkilönä. Tämän vaatimuksen kateellinen tyhmyys ei ehkä jää Arvoisalta Lukijalta huomaamatta. Tästä huolimatta tästä puhutaan vielä jatkossakin.

Valkoisen miehen taakka. Tuttu käsite tietysti kaikille lukijoille. Tämähän olettaa, että meillä eurooppalaisilla on moraalinen velvollisuus, ja ehkä jopa moraalinen oikeuskin, puuttua afrikkalaisten asioihin, koska ryöstimme maanosaa kolonialismin aikana sen kun ehdimme ja monet kolonialistit rikastuivat huimasti siinä samalla. Erityisesti eteläafrikkalaiset kolonialistit.

Omituista tässä asioihin puuttumisen velvollisuudessa ja oikeudessa on se, että rahan syytäminen Afrikkaa näyttää olevan hyväksyttävää puuhaa, mutta neuvojen antaminen lasketaan helposti uudeksi kolonialismiksi.

McCall Smith sanoo The Independent -lehdessä kysyttäessä näin:

I have thought hard about intervening but it would be misunderstood. It is a very difficult issue for me. Thank you for raising it.

Eli:

Olen ajatellut asioihin puuutumista kovasti, mutta se ymmärrettäisiin väärin. Tämä on hyvin vaikea asia minulle. Kiitos kysymyksen tuomisesta esiin.

Viimeisin botswanalaisongelma siis koskee San -kansaa ja erityisesti sitä, että heitä ollaan siirtämässä pois Kalaharin erämään nuotiotuliltaan suurempiin leireihin, joissa heillä ei ole muuta tekemistä kuin "ryypiskellä viinaa ja nauttia huumeista".

Eurooppalaiset kolonialistit toivat tullessaan (alkaen 1600-luvulta) oman järjestäytyneen yhteiskuntansa vapauteen, metsästykseen ja pienviljelykseen tottuneiden afrikkalaisten nautittavaksi. Seurauksena oli kaupunkimaisten yhteisöjen ja suurkaupunkien syntyminen ja sen mukana köyhyys. Metsästäjäyhteisöissä ei varsinaista köyhyyttä voi esiintyä, kaikki saavat syödäkseen aina kun viitsivät lähteä metsälle.

Köyhyys Afrikassakin on seurausta maanomistussuhteista. Eurooppalaiset, joista useimmat eivät omissa valtioissaan omistaneet maata (perinnöllinen maanomistus takasi vain vanhimmalle pojalle maaomaisuuden, nuorempien oli pakko lähteä sotilaiksi, papeiksi tai etsimään onneaan kaukaisista siirtomaista), rupesivat ottamaan nimiinsä näennäisesti vapaasti tarjolla olevia maa-alueita. Syntyi suurtiloja, kooltaa kymmeniätuhansia hehtaareita, ja suurkaivoksia. Nämä "järkeistivät" alkeellista paikallista maanviljelyä ja muutakin kaivelua, ja maan tuotto kasvoi tietysti huimasti. Tuotteet myytiin Eurooppaan, josta uusi omistava luokka sai rahaa taskujensa tilkkeeksi.

Afrikkalaisista tuli maattomia köyhiä. Ennen eurooppalaisten tuloa maata ei omistanut juuri kukaan ja metsästys ja pienviljely oli kaikkien oikeus. Maanomistuksen mukana vapaa metsästysoikeus kumoutui ja perityt taidot katosivat, entisistä metsästäjistä tuli maatyöläisiä ja kaupunkien slummeissa eläviä satunnaistyöläisiä. Ruokaa sai rahaa vastaan, jota taas oli vain maataomistavan luokan pohjattomissa taskuissa. Pienetkin vaikeudet työn saamisessa johtivat nälkään ja nälänhätään vaikeuksien jatkuessa. Ja sama kierre jatkuu edelleen.

San-ihmiset ovat Afrikan viimeisiä "vapaita" metsästäjiä. Kalaharin autiomaa ei ole houkutellut ketään eurooppalaisia omistajikseen (lukuunottamatta kaivosyhtiöiden suhteellisen pieniä maa-alueita) ja sanit ovat saaneet rauhassa jatkaa kivikautista olemassaoloaan. Nyt vaatimus heidän nuorisonsa sivistämiseksi muuttaa elinoloja. Kaikkien on muutettava helposti kontrolloitaviin leireihin, nuoriso menee kouluihin ja köyhyys tulee heidänkin keskuudessaan vallitsevaksi.

San-kansaa kohtaamassa euroopplaista sivistystä on kuvattu huumorilla sarjassa Gods must be crazy -elokuvia, joita on ehkä näytetty suomalaisissakin teattereissa. Elokuvan päähenkilö oli pari vuotta sitten kuollut san nimeltään N!xau. Huutomerkki kuvaa siinä kohdassa nimeä olevaa klikkaavaa äännettä, jota ulkopuolinen ei aina edes tajua sanan osaksi paremminkin puheviaksi. Tämä ymmärtämättömyys kuvannee meidän eurooppalaisten asennetta luonnonkulttuureihin yleisemminkin.

Joka tapauksessa Afrikka-aktivistit yrittävät nyt saada McCall Smith'inkin osalliseksi valkoisen miehen taakasta, jota tämä ei mielihyvin halua ottaa kannettavakseen. Kukapa haluaisi.

Moraaliset kysymykset ovat aina vaikeita ja kipeitä, ja kipeimmillään ulkopuolisten tarkkailijoiden suureksi huviksi kohteilleen erityisen kiusallisia, koska oikean vastauksen löytäminen on usemmiten mahdotonta.