Ajoin kesää riehuvan suloisen Suomeni läpi Porista Tampereelle (johon jätin puolison tyttöystävänsä hoiviin pariksi päiväksi), Jyväskylään ja Kuopioon. Ja yön nukuttuani Iisalmen kautta Sonkajärvelle ja Mäkikylän Lammaspurolle, lapsuusmuistoihin.
Yksinajajalle nostalgia on ainauhkaavana demonina. Tie imee eteenpäin, mutta muistot ilkkuvat silmäkulmassa ohivilistävinä koivikkoina, kuusikkoina ja hongikkoina, siintävinä järvenselkinä ja välkähtävinä lampina. Muistot välähtelevät vuorotellen mielessä vastaantulevien autojen kanssa. Levollinen ja itseensä tyytyväinen on se, joka saa muistella vain onnellisia muistoja. Rauhattomat muistavat kaiken, tekevät elämäänsä syvyyttä, eivätkä lillu paikallaan napaansa myöden itsetyytyväisyyden makeanliimaisessa liejussa.
Jyväskylä pysähdytti vain hetkeksi, ei löytynyt sopivaa kalaravintolaa tarpeeksi nopeasti, joten ostin vain hesarin matkaseuraksi ja jatkoin muistelumatkaa. Suolahti veti puoleensa kuin pirunkirnu, mutta pystyin vastustamaan kiusausta – tällä kerralla. Soitin nykyisin hajuttoman Lievestuoreen kohdalla miniälle, joka oli lasten kanssa Karttulassa kesämökillä (poika äänittää seuraavaa albumiaan eikä ehdi nauttia muiden kanssa ihanasta kesästä), salaa toivoen ja pelätenkin, että tämä kutsuisi iltapäiväkahville ettei tarvitsisi mennä yhtä soittoa Kuopioon saakka ajomatkan varsinaista tarkoitusta varten, vanhan isän ajatonta yksinäisyyttä häiritsemään. Onneksi miniä ei kutsunut ja isän kanssa sai keskustella yksityiskohtaisesti yhteisistä ja vielä vanhemmista ajoista: isän lapsuudesta, nuoruudesta ja tietysti sotavuosista, jotka kai hänen ikäluokallaan (20-syntyneet) ovat muistoissa aina päällimmäisinä.
Isä oli tehnyt äidin kuvista surusilmäisen albumin, jossa on koko tämän kuvallinen elämä säilöttynä pieteetillä tulevia sukupolvia varten.
Ensimmäinen kuva kaksivuotiaasta valkotukkaisesta tytöntylleröstä, joka katsoo hämmästyneen pelonpyörein silmin suoraan kameraan nyt jo 85 vuoden takaa. Kahdeksanvuotiaana lettipäänä alakoulun ylemmällä luokalla, sinä vuonna, kun äiti sai tietää, että siihen saakka äidiksi luulemansa nälkävuosien aikana syntynyt, työnkovettama ihminen olikin mummu ja sisarekseen luulemansa mustasilmäinen ja mustatukkainen kaunotar oli äiti. Ja myöhemmin, kuusitoistavuotiaana partiotyttönä Jämin lentokentän rakennustöiden tauolla harjun aurinkoisessa kupeessa ujosti hymyillen muiden jämijärvisten nuorten kanssa.
Yhdeksäntoistavuotiaana Lotta-koulussa Niinisalossa pyöreissä John Lennon-laseissa. Ja lisää lottakuvia: lottaleiriltä Karjalassa, rintamalottana Kannaksen Valkjärvellä ja Lempaalassa paikalleen jämähtäneen, Leningradia piirittävän rintaman tuntumassa. Sitten kihlattuna, sotamorsiamena ja hoivaamassa esikoistaan (minua) ja nuorempia mukuloitaan, istumassa äitinsä, mummonsa ja tyttärensä kanssa, neljä naissukupolvea Jämijärven syreenipensaiden alla.
Ja myöhempiä muistoja, pyöreämuotoinen nainen uimapuvussa jonkun huvilan terassilla kesäisellä Keiteleellä, mustikkamatkalla Keiteleen saarille höyryhinaajalla, bussiretkellä Helsingissä, Skodan vieressä Norjan vuonoilla, tulilla Tenojoen rannalla. Suremassa avointen arkkujen ääressä, laskemassa seppeleitä, katsomassa hautakiviä. Ja lastensa kanssa Ikaalisissa, Suolahdessa, Äänekoskella Hämeenkyrössä, Vammalassa ja lopulta Kuopiossa. Ja istumassa kangaspuissa kankaita louskuttamassa, muurilettujen paistoa Sonkajärvellä satavuotisen sään harmaaksisyömien hirsiseinien rajaamalla pihalla, lastenjuhlia, kevätjuhlia, rippijuhlia, ylioppilaskekkereitä, häitä, sitten lapsenlapsien kanssa Sonkajärvellä, ja itseleivottu kestipöytä lapsensa tohtoriksitulojuhlista. Kuvia tyttäristä, miniästä ja äidistä itsestäänkin itsekehrätyssä, -kudotussa ja –ommellussa Tuukkalan muinaispuvussa.
Ja lopulta siunaustilaisuudesta maaliskuussa 2004 ja lepopaikasta Mäntyniemessä luonnonkivisen muistomerkkinsä suojassa. Tavallinen ihmisen elämä.
Sunnuntaiaamuna nopeat hyvästit Kuopiolle – isä ei edes muistaisi esikoisensa käyntiä – ja sitten takaisin samaa tietä Tampereelle hakemaan puolisoa kyytiin. Pysähdyimme vielä Iittalassa ostamassa suomalaista designia. Maanataina pikainen käynti Järvenpäässä jälkikasvua ja miniää hyvästelemässä ja tietysti siiderit Vanhan terassilla ja nopea käynti asematunnelin kirjahyllyjen välissä punaisen tukan ja iloisenterävästi välähtävien naurusilmien hohteessa.
Sitten tiistaina SAS:n MD87:llä Köpiksen kautta sateiseen ja viileään Brysseliin. Ja tämäkin haikea kesäleikki on nopeasti häviämässä muistojen joukkoon.
4 kommenttia:
Nyt multa menee hermot! :)
Sorry, ei enää, kaikella on tietysti rajansa. Jatkoin Ripsan innoittamana, hänhän tuon edellisen lastun kommenteissa kuvasi Dionysoksen olemusta tulemisen jumalana, joten en voinut tietysti vastustaa kiusausta. Hyvää ja rauhallista kesänloppua!
Eihän tässä ole mitään uutta. Osalle bloggaajista bloggaaminen on koko ajan naamioleikkiä. Vai eikö olekaan?
Hanhensulka, luin empatialla kuvausta nostalgiamatkastasi.
Vastaavaa on meilläkin joka kesä. Raskasta on se, kun iäkäs omainen (96v) liukuu omaan sisäiseen maailmaansa eikä häneen saa enää kunnolla kontaktia. Aikakin on hänelle jo monikerroksista ja päällekkäistä - ehkä aika onkin sitä perimmiltään.
Kiitos kauniista kuvauksesta Suomi matkastasi. Onhan kotiin paluu aina nostalgia heräättävää, ja eikö olekin samalla hyvä ja haikea. Tämä herättää minuunkin halun tehdä taas Suomi matkat.
Lähetä kommentti