Kaunotaiteellinen teos, esimerkiksi runo tai blogin lastu, joka on myös laskettava esseen matkijaksi (ehkä), merkitsee jonkun ajatuksen tai idean. Taideteos esittää keskustelupuheenvuoron (historiallisessa) sarjassa väitteitä tekijän mieltä askarruttavasta ajatuksesta.
Teos itse saattaa vaivihkaisesti viitata johonkin satoja vuosia vanhaan taideteokseen. Ja sieltä juuret, teemakeskustelun alku, saattavat juontaa tuhansien vuosien takaiseen satunnaiseen ajatusten vaihtoon. Viittailu, intertekstuaalisuus, on keskustelua elävien ja kuolleiden kanssa. Ja tällainen keskustelu on tietysti molemmin suuntainen. Margaret Atwood puhuu kirjassaan Negotiating with the Dead mm. Orwell'in 1984:n päähenkilöstä, Winston Smith'istä, joka ihmetteli päiväkirjan kirjoittamisen ongelmaa:
How could you communicate with the future? It was of its nature impossible. Either the future would resemble the present, in which case it would not listen to him: or it would be different from it, and his predicament would be meaningless.
Suomeksi jotenkin, että:
Kuinka voisit keskustella tulevaisuuden kanssa? Sehän on jo luonnostaan mahdotonta. Tulevaisuus joko muistuttaa nykyhetkeä, eikä halua kuunnella: tai se on erilainen, ja hänen nykyisiä vaikeuksiaa ei ymmärrettäisi. (NB. paremman suomenkielisen käännöksen saa kirjasta 1984, jota en pysty tässä
tilassani tarkastamaan.)
Menneisyydessä joku keskustelija kotitulien ääressä saattoi kysyi matalalla ja suopursuoluen kostuttamalla äänellä, että:
Mitä tapahtuu kun ihminen kuolee?
Tai toinen keskustelija, joka kysyi heleämmällä, naisellisella äänellä, että:
Mitä varten mun täytyy aina mennä kerään suopursuja, kun Kaukomieli saa vaan leikkiä keihäillä?
Me jatkamme samoista aiheista. Ajan takaa aikaisemmat puheenvuorot tihkuvat vain vajavaisesti – suullisesti, ”kansan” keskuudessa pyörivien sananlaskujen, runojen, satujen tai muiden tarinoiden välittäminä, jotka jossakin vaiheessa kirjoitettiin ylös kun osattiin. Tai ”alkuperäiskansojen” jättäminä taideteoksina.
Kaikki harkitseva tai harkitsematonkin puhe on jatkoa keskusteluun, ketjun osa, niin kuin meidän koko kulttuurimme ja itse asiassa olemassaolomme ihmisenä – esi-isien ja jälkeläisten päätähuimaavan pitkässä ketjussa ”Eevasta” ja ”Aatamista” alkaen.
Parin viikon takaisessa The Times Literary Supplement’issa (TLS) on Alberto Manguelin kirjoittama arviointi Stephen Miller’in kirjasta Conversation. Manguel kertoo myös itse kokemistaan keskusteluista, mm. niistä, joita Jorge Luis Borges kävi parin kirjallisen ystävänsä kanssa Buenos Aires’issa näin:
Kolmen ystävyksen keskustelut kuulostivat kuin kamariorkesterin soitolta. Yksi ääni ehdotti teemaa, toiset käyttivät ja kääntelivät sitä, ja hylkäsivät sen lopulta tyrkyttääkseen uusia teemoja, maustaen kokonaisuutta lainauksilla, anekdooteilla, paljastavilla pikkutiedoilla ja kaskuilla.
Haikea muistojen virta iskeytyy mieleen: kauan unohtuneiden savuisten ja intomielisten aamuöiden kiihkeiden keskustelujen haamut; niiden jotkut verevät keskustelijat ovat jo kuolleet, vaikka elävätkin vielä jäljellä olevien häilyvissä muistoissa.
Jos keskustelujen osanottajia pyydettäisiin kuvaamaan yhdellä sanalla tai lauseella, mitä aikoivat keskustelussa sanoa, puhujilla itsellään ei ehkä olisi tähän mitään järkevää lausetta tarjolla, ainoastaan sarja joitakin löyhästi yhteensopivia ajatuksenhituja, joiden perusteella on vaikea mennä väittämään mitään tähdellisen tarkkaa keskustelun kulusta (Manguelin mukaan tämä on yksi onnistuneen keskustelun tunnusmerkkejä). Mutta kuvailevat sanatkin ovat viittauksia aikaisempiin tuntemattomien aikojen ja jäkättäjien puheenvuoroihin. Eikä ole epäilystäkään etteikö joku keskustelija, tulientuijottaja jossakin asuinluolassa kauan sitten, olisi ajatellut samanlaisia ajatuksia (ehkäpä juuri samalla hetkellä, ajan olemushan ei meille ole vieläkään itsestään selvyys).
Manguel kertoo TLS:n jutussaan sumerilaisesta runosta, Babylonian jumalat, kirjoitettu keskusteluksi, jossa useat osanottajat spekuloivat aiheesta ”miksi hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita”.
Raamattunsa lukeneille tulee tietysti heti mieleen Vanhan Testamentin Jobin kirja ja sen keskustelut samasta asiasta, teodikean ongelma, paradoksi itse asiassa, josta on vain lyhyt askel jumaluuden ja moraalin merkityksettömyyteen. Karamazovin Ivan huudahtaa: "jos Jumalaa ei ole, on kaikki sallittua" (tai jotakin sinne päin), ja kysyy lisäksi: "Jos tarkoituksesi on pystyttää rakennus onnelliselle ihmiskunnalle, mutta tätä varten sinun olisi pakko kiduttaa yhtä ainoaa lasta, suostuisitko rakentamaan tämän talon hänen kyynelilleen?".
Platonin dialogit periytyvät meille saakka synonyymeinä syvällisestä ajattelusta. Keskustelulla on siis pitkät ja kunniakkaat juuret.
Yksi typerimmistä sanonnoista, joita tiedän, kuuluu näin: ”asiat riitelevät, eivät ihmiset”.
Ja kuitenkin juuri päinvastainen on totta, eivät asiat tietenkään riitele, vaan ihmiset itse riitelevät ja käyttävät viattomia asioita välineinään.
Keskustelutaito, ihmiskulttuurin historiallisesti tärkein välittäjä, näyttää olevan hätää kärsimässä meidän blogistaniassamme. Syynä on mm. ehkä se, että väittelyä ei opeteta suomalaisissa kouluissa ja opimme spontaanisti sen tilalle vänkäyksen sinänsä jalon mutta usein hedelmättömän taidon. Sohaisemalla kusiaispesään, mitä ei tietysti pitäisi tehdä, voisi sanoa, että viimeaikaiset ”keskustelut”, tai ehkä paremminkin niiden yllättävä loppuminen, suuresti arvostamieni bloginpitäjien (Saara, Maalainen, ja monet muutkin) välillä näyttäisivät vahvistavan tätä käsitystä.
Keskustelutaidon opetus suomalaisissa kouluissa kai loppui siihen, kun antiikista periytyvien aineiden (artes liberales), varsinkin trivium 'in "kolmen taidon" dialektiikan, grammatiikan ja retoriikan, opetus lopetettiin ja tilalle tuli modernin elämän vaatimat todelliset ”tiedeaineet” ja korkea matematiikka (quadrivium aikaisemmassa kielenkäytössä), joita tietysti voidaan pitää tähdellisempänä nykyaikaisessa yhteiskunnassa kuin sanotaan vaikka tiedon rakastamisen ja mielipiteiden vaihdon opetusta. Äidinkielen tunneilla oltiin (ainakin minun kouluaikanani joskus mesoliittisen kauden loppupuolella) enemmän kiinnostuneita pilkkujen häilyväisistä, usein jopa helposti kyseenalaistettavista oikeista paikoista kuin triviumin tarjoamista taidoista.
Parhaimmillaan lastu on kuin oikeiden lehtien kolumni tai kansansatu, jossa esitellään ongelma, pyöritetään sitä kielellä sinne ja tänne, sylkäistään ulos perusteltu mielipide ja vetäistään koko juttu yhteen mukavalta maistuvalla solmulla tai loppulauseella, joka tekee lastusta kuin häntäänsä syövän käärmeen, tai tarjoaa ajatusaihion lukijoiden pideltäväksi ja puristeltavaksi ja maisteltavaksi. Ja josta voi kaadella omien ajatustensa ryteikköön virvoittavia ideoita ja uusia, valaisevia näkymiä.
Ongelma – lastunikkarille itselleenkin osittain – on se, että tekstiä täytyy analysoida ajatusten saamiseksi esille. On ihmeteltävä kirjoittajan tarkoitusta, niin kuin tutkijat ihmettelevät tutkiessaan vuosisatojakin vanhoja tekstejä.
Blogit ovat monille lastunikkareille seuranpitäjiä, joiden keskustelut saattavat olla ainoita mahdollisia tilaisuuksia mielipiteidenvaihtoon. Vaikka lastut kirjoitetaankin lähinnä omien ajatusten selvittämiseksi, niihin saatavat kommentit (joita joillekin blogeille tulee kadehdittavan paljon) selvittävät myös lastuntekijän omia ajatuksia.
Tosin bloggaaminen sopii hyvin modernin keskustelutaidon toisiaan vain vähän hipaisevien monologien ja mielipiteiden vaihdottomuuden konseptiin. Blogikeskustelu on vielä enemmän asynkronista ohipuhumista kuin naamat punaisina kasvokkain tapahtuva puheenvuorojen huutaminen.
Lastunikkari A sanoo jotakin, jonka B ymmärtää osittain tai kokonaan väärin ja sanoo omassa lastussaan kuinka perseestä A:n ajatus – ja yleensäkin koko A blogeineen – on. A vastaa parin päivän päästä päreellä, jossa valaisee B:n lastusta itseään näennäisesti loukkaavat lauseet, ymmärtää nekin väärin ja keskittyy päreessään B:n vähemmän ihailtaviin puoliin ja vähättelee B:n mielipiteitä yleisemminkin, ja jopa ulkonäköä tai tämän (kuvaannollisten) kivesten kokoa. Ilmoittaen samalla, että B:n blogi saa A:n puolesta jäädä vastaisuudessa omaan surkeaan arvoonsa. Molemmat jatkavat olemassaoloaan mököttäen hetken virtuaalisesti omissa nurkissaan.
Manguel kertoo englantilaisesta Mary Wortley Montagu’sta, joka piti vihaamansa Alexander Pope’n kirjoja pottansa alla saadakseen (omien sanojensa mukaan) ”paskantaa niille joka päivä”. Kuulostaa tutulta, vaikka ei menisikään ulosteiden asteelle. Sekin tietysti oli eräänlaista mielipiteiden vaihtoa, vaikkakin hänen tapauksessaan erityisen yksisuuntaista.
Kiiltomadon "keskusteluista" tulee joskus mieleen Michel Foucault'in näkemys, että valtaa harjoitetaan enemmän kuin sitä pidetään hallussa. Kirjallisuuden verkkolehden, Kiiltomadon, taannoinen maaliskuun iduksen (tai taisi olla päivää ennen) keskustelun uudelleen avaus näin:
Kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato.netin keskustelu- ja ilmoitustaulu ovat uudistuneet. Hyvät keskustelijat ja ilmoitustaulun käyttäjät, olkaa hyvät ja rekisteröitykää; sen jälkeen viestein vaihto käy sujuvasti. Tervetuloa keskustelemaan kirjallisuudesta! Kiiltomadon toimitus
oli jossakin mielessä mieltäkutkuttava jättäessään kokonaan huomiotta vuosikausien kädenväännön juuri kirjallisuudesta Kiiltomadon sivuilla. Foucault'in biovallan kolmijako tuli siitä herkästi mieleen. Tieto keskittyy keskustelijoihin, valta Kiiltomadon "päätoimittajaan" ja keskustelijoiden haluun tai haluttomuuteen keskustella ja ruumis tietysti Kiiltomatoon itseensä ja keskustelijoiden nimimerkkeihin, joita voidaan "tappaa", ja siinä mielessä lähestytään blogistaniassakin hetkittäin keskiaikaista suvereenia yksinvaltaa. Vain kolminaisuuden harmonia takaa Kiiltomadon keskustelujen jatkumisen.
Blogeja voidaan hyvin verrata Kiiltomadon vallankäytön kolmiyhteyteen. Molemmat kärsivät tai jopa tuhoutuvat, ellei niiden foucaultilainen kolminaisuus toimi. (Sivumainintana muistettakoon tässä, että Foucaultin väitöskirja taisi käsitellä hulluuden historiaa.)
Indoeurooppalaisissa kielissä on latinasta periytyvä keskustelua tarkoittava sana, esimerkiksi englannin ”conversation”, joka tulee joko latinankielisestä ”conversari”-sanasta (suomeksi ”pitää seuraa”) tai sanasta ”convertere” (suomeksi ”vaihtaa tai muuttaa”).
Suomen kielen ”keskustelu” tulee puolestaan kai samasta kannasta kuin ”keskus”, ”keskittää”, ”keskitys”, ”keskiö”, ”keskimmäinen” jne. ja tämä ehkä kuvaa hyvin sekä suomalaista kansanluonnetta (jos sellaista yleensä kansalla on) ja keskustelukulttuuria.
Molemmat lienevät periytyneen sellaisinaan blogistaniaan.
7 kommenttia:
Hmm... hmm... hmm... tjaa. Tekisi mieleni heittäytyä marttyyriksi ja alkaa syytellä herroja siitä, ettei keskustelua enää synny. Mutta emmää nyt ala niin alhaiseksi, vaikka PMS:kin olisi just sopivasti ja hysteriahormonit kuohuu.
No mutta siis kyllähän se keskustelun loppuminen on paljon myös blogin pitäjästä itsestään kiinni. On tuo aika niin kortilla, etten ole läsnä tarpeeksi usein. Se aktivoi keskustelua sellainen, että on vastaamassa aina silloin kun kysytään; koska paitsi että blogi on sitä ajatustensa selvittämistä ja ajatusten vaihtoa verten, on se myös ajanviettotapa monelle siellä kävijälle, ainakin ollut.
Mitä sitten keskustelukulttuuriin tulee, niin Suomessa tosiaankin pitäisi opettaa väittelyn jaloa taitoa. Se varmasti helpottaisi tämän kansan synkkämielisyyttäkin. Elämä olisi hieman kuplivampaa, jollakin tavalla poreilevaa pienen väittelyn kera. En ylipäätään ymmärrä, kuinka suomalaisilla on niin kamala pelko siitä, että suuttuu tai kiivastuu hieman. Tässä maassahan se ei ole sopivaa. Paljon sopivampaa on olla naama lievästi mutkalla aina. Elämästä puuttuu paljon sävyjä, kun aina pitää vaan hillitä ittensä ja olla ihmisiksi. Ja hoitakoot muut omat asiansa. Eikä mikään kuulu mulle. Keskustele täs ny sitten.
Blogistanissa sen sijaan minun mielestäni on päästy pisteeseen, ettei kukaan ota enää provokaatioita tosissaan. Samat aiheet saavat tuolla yleisöosastoilla ja tekstiviestipalstoilla ihmiset kuohuksiin, joille bloggarit jaksavat juuri ja juuri hyväntahtoisesti hymähtää, että tuo se sitten jaksaa. Kauheeta ja kivaa, mut emmä ny jaksa.
Ripsa, sinun huomiosi siitä, että blogit avaavat monelle ihan uuden maailman on hyvin oikeaan osunut. Itselleni täällä Brysselissä olisi mahdotonta ottaa osaa (suomalaisen) kulttuurin keskusteluihin (tämä kuulostaa vähän suureelliselta:) ilman internettiä ja erityisesti blogeja. Ja yksinäisyyden ongelma on siinä myös mukana, vaikka en olekaan itse yksin.
Loneliness- ja solitude-sanojen eroa en ole aktiivisesti ajatellut tuolla tavalla, vaikka nyt kun asian sanoit, huomaan itse käyttäväni niitä hieman eri merkityksessä (arkitilanteissa solitude-sanaa ei tietysti kovin usein tarvitse).
Tein nopean tarkistuksen OED:n avulla tällaisin tuloksin:
solitude
1. The state of being or living alone; loneliness, seclusion, solitariness (of persons).
2. The fact of being sole or unique. Obs. rare.
3. Loneliness (of places); remoteness from habitations; absence of life or stir.
4. A lonely, unfrequented, or uninhabited place.
5. A complete absence or lack. rare.
loneliness
1. Want of society or company; the condition of being alone or solitary; solitariness, loneness.
2. Uninhabited or unfrequented condition or character (of a place); desolateness.
3. A lonely spot. nonce-use.
4. The feeling of being alone; the sense of solitude; dejection arising from want of companionship or society.
Eli jos tuosta uskaltaa tehdä johtopäätöksen, niin ensin mainittu on jotenkin henkisempi asiantila ja viime mainittu enemmän kuvaa halua olla toisten seurassa (fyysisesti). Esimerkiksi voisi kokeilla One Hundred years of loneliness, joka ei kuulosta yhtä jylhältä kuin kirjan varsinainen (englanninkielinen) nimi.
Suomen eristäytyneisyys kuvaa ehkä enemmän solitudia kuin lonelinessia.
Ja jylhyydestä tuli mieleen Saara, ja tosiaan bloginomistajan keskusteluaktiivisuus on varmasti suuri syy kommenttilaatikon tyhjyyteen.
Usein nämä kommentit jäävät vaivaamaan mieltä, mutta ei keksi sanoa mitä oikein ajattelee.
Tästä esimerkkinä olkoon vaikka muutaman päivän takainen Taide, tekijä ja kokija –lastuni, jossa on kolme hyvää kommenttia, joita edelleen pyöritän päässäni, tai jotka ehkä pyörittävät päätäni.
Ripsan (ja Räsäs-linkin) valta-ajatuksiin palaan uudessa lastussa, muuten kommentista tulee liian pitkä.
Yleisönosastojen kuohuttamisesta sen verran, että ehkä siellä olevat kuohumiset ovat osaksi teeskentelyä, vaikka onhan siellä tietysti aitoakin kuohumista. Ja sama ehkä pätee myös Saaran joskus viittaamien keskustelupalstojen hävyttömyyksiin. Provokaatio on helpompaa keskustelua kuin ajatuksiin paneutuminen. Ehkä;)
Sanoisin yleistäen että blogi on vähän kuin Pravda ja foorumi kuin Hyde Park. Blogi on huomattavan konservatiivinen, vanhakantaisen taiteilijalähtöinen julkaisukanava foorumiin verrattuna. Foorumilla teos on kuin graffiti seinässä. Seuraavana päivänä voi sheriffi tulla ja poistaa sen, tai joku toinen tulee ja laittaa päälle oman versionsa. Silti, Rembrandt olisi voinut maalata kuvansa vessankin seinään. Samalta ne olisivat siinäkin näyttäneet ja jos mode olisi pitänyt vahtia voisi niitä katsella vieläkin.
Kun on valta, mistä enää voisi provosoitua? Tyranni voi pätkäistä narrin pään koska vain haluaa. Foorumi on niille joiden narri-tyrannisuhde on jotakin fifti-sixti kuten alan ikoni asian ilmaisee.
Olen ajatellut samaa, että monet kunnioitettavat ja taitavat kirjoittajat eivät saa ansaitsemiaan kommentteja. Itse en ole elävässä elämässäkään taitava keskustelija enkä hirveästi odotakaan. Mielestäni on kuitenkin keskustelua sekin, että mielessä herää kommentteja ja ajatuksia kymmeniin, kymmeniin päivittäisiin postauksiin, vaikka niitä ei tulekaan laitettua eetteriin. Omalla kohdallani on kyse ehkä vaatimattomuudesta, koska antini voisi olla varsin mitään sanomaton.
Olen tosi kiitollinen, että on tällainen kanava olemassa. Keskustelupalstoja en tottunut koskaan käyttämään.
Mitä tulee tuohon rouvashenkilöön, jota en mainitse nimeltä, hän rupesi käyttäytymään aivan asiattomasti ja väänsi asioita niin p:keleesti. Sama juttu erään toisen kanssa, joka ärhenteli myös ja pelotteli, etten taatusti uskalla enää kommentoida.
On ehkä sittenkin myös olemassa miehinen ja naisellinen keskustelukulttuuri, vaikkei sitä haluaisi myöntää ja tunnustautua ennakkoluuloiseksi.
Kyllä olisi peilille nyt käyttöä.
Tuo peilin käyttö keskustelussa olisikin ehkä hyvä juttu. Jos näkisi harmista vääntyneet kasvonsa edessään, voisi sanojen valinta tai jopa mielentila muuttua äkkiä toiseksi. Tätähän voisi kehitellä lisää. Jokaiselle peili otsaan, niin että vastustajan kasvoissa näkyisivät aina omatkin kasvot.
JM olen samaa mieltä siitä, että mielessä heräävät ajatukset ovat myös keskustelua. Ja heijastuvat ehkä jotenkin omiin lastuihin. Miehistä ja naisista sen verran, että mitä enemmän "tutustun" naisiin täällä blogistanissa, sitä enemmän - lieväksi pettymyksekseni - huomaan samanlaisuutta. Tosielämässä seksuaalisuus vaikuttaa enemmän rooleja ohjaavasti. Elämä on roolipeliä.
Syrinx, itse olisin ehkä ajatellut lastua Hyde Parkin kulmassa roikkuvaksi. Mutta olet ehkä kuitenkin oikeassa. Pravda on hyvä analogia. Pravda ei syntynyt sattumalta, ja pravdamaisuutta näkyy kyllä kaikissa lehdissä. Forumin päänkatkaisut ovat ongelmallisia. Kun aikansa sitä tekee, ei enää ole päitä katkaistavaksi ja keskustelukin on tapettu. Siinä näkyy narrien valta tyrannin yli.
Kyllä, blogeissakin on eroja ja tämä lienee siitä liberaalimmasta päästä. Mutta yllättävästi vain hyvin monella niistä jotka tekevät varsinkin poliittisia, uskonnollisia tai muita aatteita sivuavista foorumeista pitkää pinnaa koettelevan keskustelualustan tuntuu olevan oma bloginsa, minkä tuotoksia sitten kaadetaan niin monelle foorumille kuin pystytään. Näiden tyranni-narrisuhde on hyvin lähellä 100-0 ja vain katselukulma määrää sitten kumpi on se miltä näyttää.
Foorumissa moderaattori voi katkoa muiden päitä, tavallinen keskustelija voi katkaista vain oman päänsä, ja tällä tavoin useat tyrannit siellä löytävätkin sisäisen narrinsa.
Lähetä kommentti