Valta tarkoittaa kaikkia mahdollisuuksia saada oma tahto läpi sosiaalisen suhteen sisällä myös vastarinnankin edessä, samantekevää mihin tämä mahdollisuus perustuu. (suomennos Petri Ylikoski)
Eli valta on weberiläisittäin suhde, joka vallankäyttäjällä on vallankäytön kohteeseen (Jouko Nurmiainen, kts. viite lastun lopusta). Taiteen eliitin valtaa käsiteltäessä on myös mielenkiintoista kysyä: miten valta perustelee itsensä ja mitä se pitää keskeisinä tehtävinään? Tähän vastaaminen vaatii kuitenkin enemmän tilaa kuin yksi lastu, joten vastaus jäänee tältä(kin) osin väkisin vajavaiseksi.
Jokin aika sitten kirjoitin otsikolla Taide, tekijä ja kokija, jossa spekuloin mm. taiteilijan ja taiteen eliitin asemasta. Todistelin (oikein piirtelemäni kuvan kanssa, jota kutsuin nimellä Ars Machina), että taiteilija tekee taiteeksi kutsumiaan teoksia, joilla nuolaisee Taiteen jumalaista kylkeä ja taide-eliitti päättää onko teos taidetta vai roskaa, eli käyttää valtaa.
Kommenteissa Rita Dahl sanoin mm. näin:
…Eliitti on vaikea käsite. Millä perustein jonkun päätetään kuuluvan eliittiin? Mitä eliitti-sana tarkoittaa; tietyn perussivistyksen omaavaa henkilöä vai yhtä tietyllä alalla vallassa olevista? Pitäisin niin kansaa kuin eliittiä imaginäärisinä konstruktioina, johon jokainen varmaan suunnilleen osaa paikantaa itsensä. Ja eliitti on mielestäni enemmän asiantuntijayleisöä kuin valtaapitäviä. Jostain syystä uskon asiantuntijayleisön auktoriteettiin tässä mielessä enemmän kuin itse valtaapitävien...
Eli Rita, joka kai kuuluu taiteen eliittiin, kyseenalaisti eliitin vallan olemassa olon. Samoissa kommenteissa Stockholm Slender, Botanist on Alp –blogin pitäjä, arveli että:
Humanismi - tai "uusi teoria" - ei tosiaan välttämättä ole avuksi taidetta analysoitaessa. Mutta mysteeriltähän se vaikuttaa: on helppoa nähdä hierarkia, eron Kalle Päätalon ja Elizabeth Bowenin välillä, eikä tosiaankaan vain lukijan konstruoimana, silti ei tunnu löytyvän mitään kovin merkityksellisiä älyllisiä argumentteja tukemaan tätä common sense -intuitiota. Funktionaalisuus tai instrumentalismi eivät minusta ole hyödyllisiä…
Sitten lastussani Keskustella vai eikö keskustella, kas siinä pulma sivusin muun haipin ohella valtaa ja sen käyttöä. Rauno Räsänen laajensi keskustelua omalla saitillaan nietscheläisesti väkivallan suuntaan, ja päätyi tähän johtopäätökseen:
Arkaaisessa esihistoriassamme tuska ja nautinto, valta, väkivalta ja kilpailu olivat vielä yhtä ja samaa dionyysistä hurmosta eli yksilöitymätöntä voiman ja purkautumisen tunnetta.
Ja kun hieman raaputamme vuosituhansien aikana syntynyttä kulttuurista (apollonista) pintakerrosta, havaitsemme, että sieltä se löytyy sivilisaation kosmeettisen kuoren alta aivan sama dionyysinen "hirviö" kuin miljoona vuotta sitten. Ihminen.
Tuohon ei ole mitään pahaa sanottavaa. Mutta Räsänen sanoi aikaisemmin tekstissään näin: ”eikä yhteisö toimi ikään kuin se olisi vain yksi valtava ihmisyksilö kuten Thomas Hobbes oletti”. Siitä on hyvä alkaa jäkättää lisää.
Myös Marjatta Ripsaluoma (Ripsa) innostui kommentoimaan ja sanoi vallasta näin:
…Minä en tiedä mitä valta on. Se tuntuu käsitteenä niin tavattoman abstraktilta, että en tajua miten sen vuoksi ylipäänsä voi rajoittaa keskustelua. Sitäkin blogistanissa tapahtuu … Jäin miettimään että ehkä Suomemme maa on liian pieni, sen "intelligentsija" vaivainen, sen yhteydet Eurooppaan hajanaiset. En sano että meillä on liian hyvin asiat, sanon että on pahasti, koska näkyvyys edistää valtaa ja sillä suodatetaan uutta luovaa tekstiä/kuvia/ musiikkia tehokkaasti pois. Se valta tällä hetkellä tuntuu olevan raha…
Ripsa iskee tässä mielenkiintoiseen ilmiöön. Nimittäin paikallinen, tässä tapauksessa suomalainen taiteen eliitti, on suuremmissa kuvioissa, esimerkiksi Euroopan taiteen eliittiin verrattaessa, rahvasta eikä eliittiä. Samaan tapaan kuin sanotaan vaikka turkulainen taiteen eliitti katsotaan kehä kolmosen ulkopuolisena yhteisönä suomalaisen taiteen rahvaaksi.
Siinähän sitä onkin kommenttisarkaa yksinäiselle lastunikkarille kynnettäväksi ja lastun puurtamiseksi.
Tämä lastu käsittelee valtaa vain taiteen eliitin kannalta, en uskalla puhua siitä laajemmassa mielessä. Voi olla, että joku on jollakin blogillaan tästä jo puhunut, mutta ei ole sattunut silmään. Olen selaillut lastua varten monia internetiltä löytyviä akateemisia papereita, mm. Mika Karhun esseetä Vallan tunne ja Petri Ylikosken oppimateriaalia nimellä Onko valta dispositiokäsite? sekä Jouko Nurmiaisen referaattia Valta- ja verkostoteoreettisia käsitteitä historiantutkimukseen. Kaikki ovat taviksenkin tajuttavissa olevia tarinoita, linkit löytyvät tämän lastun lopusta.
Thomas Hobbes tosiaan arveli, että ihmisyhteisö on kuin mammuttimainen ihminen. Tämä on helppo ymmärtää, jos ottaa lähtökohdakseen ihmismielen rikkinäisyyden.
Ajattelen itse aina, että sisällämme on pieniä itsenäisesti ajattelevia pesäkkeitä, kutsutaan niitä tässäkin vaikka homunculuksiksi, jotka riitelevät keskenään tajunnan huomiosta ja tuottavat kulloiseenkin sosiaaliseen tilanteeseen sopivan roolin, jota sitten dionysolaisesti hämmästyttävällä näyttelijänlahjalla vedämme niin, että yleisö luulee roolia meidän itsemme ”minäksi”.
Eli elämme elämäämme sarjana erilaisia, dynaamisia ja fiktiivisiä tarinoita. Identiteetti on prosessi eikä staattinen tila tai rajapinta.
Hobbesin visioon on helppo yhtyä tältä kannalta. Sisäiset homunculukset olisivat (valta)eliittejä, jotka kilpailevat – niin – vallasta, jonka määrä on ehkä vakio ja siitä kilpailu on nolla-summa-peliä, ja jonka kilpailukohteena on epämääräinen möykky, jota voi kutsua vaikka "vallan resursseiksi". Poliittinen eliitti on tietysti parhaiten erottuva sosiaalinen ryhmittymä, mutta eliittejä, lobbareita, on lähes joka lähtöön.
Taiteen eliitti ei ole mitenkään erilainen kuin muut eliitit tavoitteidensa tai menetelmiensä osalta.
Marxilaisittain voidaan sanoa, että eliitti reproduktoi vallitsevaa järjestystä käytännöillään ja tekee hankalammaksi järjestyksen muuttumisen (wikipedian tynkäartikkeli sanasta eliitti). Eliitin määrittämisen käytännön tasolla suorittaa eliitti itse (Nurmiainen) me-ja-muut-hengen synnyttämisen ja ylläpitämisen avulla ja erityisesti syntyneen ryhmän johtavan aseman tiedostamisen kautta. Eliitti on vanguard, etujoukko, jota muut katsovat ihaillen ja kadehtien ja yleisesti organisoituina (Lenin) seuraavat kuin lampaat. Tämä on riittävän hyvä eliitin määritys tätä lastua varten.
Petri Ylikoski kirjoittaa pamfletissaan (osoite alla) vallan muodoista ja luettelee niitä kaikkiaan kahdeksan: voimankäyttö, manipulointi, pakottaminen, palkitseminen, legitiimi auktoriteetti, kompetentti auktoriteetti, henkilökohtainen auktoriteetti, ja vakuuttaminen.
Valta siis tarkoittaa paljon muutakin - ja on hienosyisempää - kuin vain voimankäyttöä, eli valtaa, joka on oikeutettu lailla kaikissa totalitäärisissä valtioissa (kaikissa valtioissa itseasiassa, demokratiahan toteutuu valtion kokoisissa jättiorganisaatioissa vain näennäisenä, elitistisenä harvainvaltana puolueiden avulla).
George Orwell'in romaani 1984 on hienosyisen ahdistava ja brutaali kuvaus yllä luetelluista vallan muodoista. Kirjan perusteella tehdyssä elokuvassa toista päähekilöä, vallankäyttäjä O'Brien'ia näytteli Richard Burton niin vakuuttavasti, että omassa mielessäni Burtonin näyttelijänkuva on aina välttämättä tämän vallankäyttäjän näköinen. (Näytteleminen sinällään on tietysti parhaimmillaan vallankäytön muoto, sehän on taitavaa manipulaatiota.)
Taiteen eliitin sisällä voi erottaa erilaisia toimijoita. On esimerkiksi kulttuuriministeri, instituutio, joka asemansa vuoksi on osa (tätäkin) eliittiä, ja jonka ”valta” ilmenee kykynä varmistaa ja ylläpitää taiteen resursseja (rahaa). Kuitenkaan tämä asema ei sinällään anna valtaa määrittää taidetta, hänhän ei osoita rahaa itse vaan noudattaa nimettyjen neuvonantajiensa ja taiteen eliitin antamia neuvoja.
Ministerin henkilökohtaiset ominaisuudet määräävät minkä verran valtaa hän itse asiassa käyttää taiteen yli.
Voimakas kulttuuriministeri, sanotaan vaikka Donner, jos sellainen olisi, voisi käyttää enemmän valtaa taiteen ymmärryksensä vuoksi kuin sanotaan vaikka entinen ministeri Karpela. Nykyinen ministeri Saarela on erilaisessa asemassa, koska hänellä on nyt takanaan tai oikeastaan keittiössään harmaa eminenssi, taiteen asiantuntija, jolla on oma, ehkä tarkasti kohdistuva, taiteen dispositio. (Tiedän, että dispositio on kovin epämääräinen termi, mutta olkoon. Ehkä kuitenkin näytelmäkirjailijoiden olisi kiivaasti teroitettava elokuvakäsikirjoittajan kykyjään pysyäkseen jonkinlaisessa leivässä. Tässä kohdassa pitäisi olla hymiö!) Mitä se tarkoittaa ministerin ja eminenssin itsensä vallan suhteen, tullee nähtäväksi läheisessä tulevaisuudessa.
Taidevaikuttajana ministeri Saarela tietysti käyttää legitiimiä auktoriteettiä, vaikka esimerkiksi apurahojen jako ei olekaan hänen peukalonsa alla (eikä hän näytä, heinäkuisen kulttuuriohjelmansa perusteella katsoen, erityisen kiinnostuneelta siitä, miten kulttuurin määrärahoja itseasiassa käytetään).
Missä sitten on taiteen todellinen valta?
Nurmiainen vertaa weberiläistä ja foucaltilaista valtakäsitettä. Ensinmainitussa valta on vallanpitäjän ja kohteen välinen suhde. Michel Foucault sensijaan katsoo, että "ihmisen olemusta ja myös motiiveja määrittää vahvasti hänen toimintansa ja hänen todennettavissa olevat (sosiaaliset) suhteensa". Eli foucaultilainen valta näyttää ilmenevän sosiaalisena verkostona, joka välttämättä, hämähäkin seitin tavoin, on keskeltä tieheää ja reunaalueiltaan aukkoista.
Taiteen eliittiverkoston sisällä valtaa käytetään ehkä jotenkin weberiläisittäin:
On voimankäyttöä (esimerkkinä vaikkapa kirjailijaliiton kohinat), manipulointia (aivopesua, propagandaa, mainontaa niin, että vallan kohde ei tiedä olevansa taiteen eliitin hyökkäyksen kohteena), pakottamista (uhataan antaa tai edistää apurahojen saantia tai estää apurahojen saanti riippuen taideteosten luonteesta), palkitseminen (annetaan tai luvataan apurahoja tietynlaisista teoksista), kompetenssi (jonkun tahon, sanotaan vaikka apurahojen suosittelijan, katsotaan omaavan ylivoimaista tietoa taiteen luonteesta ja häntä kuunnellaan), henkilökohtainen karisma (henkilöä kuunnellaan, koska hänellä on karismaa, esimerkkinä joku, kuka tahansa, kansankunnan kaapinpäällisistä kulttuurivaikuttajista, Kekkonen aikanaan ääriesimerkkinä), vakuuttaminen (ehkä viattominta vallankäyttöä, perustellaan argumentein, miksi joku taideteos on muita ansiokkaampi).
Joissakin vallankäytön muodoissa (voimankäyttö, manipulointi) kohteelle (taiteilija, suuri yleisö) ei tarvitse kertoa vallankäytöstä, muissa kohteen on oltava tietoinen vallankäyttökyvystä, muuten vallan käytöllä ei ole mahdollisuutta toteutua.
Ylläesitetty weberiläinen vallankäytön mekanismi sisältää lisäksi kaksi subjunktiivista kontrafaktuaalia (Ylikoski): jos vallankäyttäjä haluaa jotakin, kohde toimii halutulla tavalla, ja jos vallankäytön kohde tekee vastarintaa, vallankäyttäjä pystyy nujertamaan vastarinnan ja viemään tahtonsa joka tapauksessa läpi.
Että sellaista on pähkinänkuoressa taiteen eliitin vallankäyttö ja sen erilaisten muotojen ilmeneminen.
Jetta Huttunen sanoo pamfletissaan Tieto on valtaa: Valtaa on siellä missä joku tietää enemmän kuin joku toinen. Internetin kehittyminen muuttaa myös taiteen eliitin valta-asemaa ja vallan kohteiden mahdollisuuksia.
Demokratia lisääntyy. Ihmiset tulevat ylenmäärin onnellisiksi.
Lisälukemista:
Petri Ylikoski: Onko valta dispositiokäsite?
Mika Karhu: Vallan tunne
Jouko Nurmiainen: Valta- ja verkostoteoreettisia käsitteitä historiantutkimuksessa
11 kommenttia:
Hyvä kirjuutus.
Valta on mielenkiintoinen ilmiö, sitä on joka paikka pullollaan. Mitä elämä (niin maapallolla kuin yksilötasollakin) on muuta kuin jatkuvaa valtataistelua? Surkee ajatus. Ei kantsi jatkaa pidemmälle ettei iske alakulo:) Aletaan sanomaan vallankäyttöä kommunikaatioksi niin tuntuu paljon mukavammalta... Taiteen kommunikaatioeliitti. No, en tiedä muuttuko itse asia miksikään.
Mitä tulee taiteen valtaeliittiin... niin mun mielestä vallankäyttäjä on usein asiantuntija, tai päinvastoin, ja jos ei ole niin jokatapauksessa ovat linkittyneet toisiinsa kuin purkka ja lenkkari.
Sori tää joka suuntaan harova kommentti. Ajattelin vaan moikata pitkästä aikaa.:)
ruu
Herraj jestas, meinasin pissata housuuni kun näin kuka täällä kommentoi. Mukava kuulla ääntäsi pitkästä aikaa:))
Niin kuin Jetta Huttunen esseessään (kliseettömästi) sanoo, tieto on valtaa, siksi asiantuntijoilla on sellaista latenttia valtaa tavisten yli. Internet tasottaa tilannetta, mutta ei tietysti poista epätasapainoa. Sitä paitsi, kukaan ei voi olla kaikkitietävä. Ja toisaalta suurin osa ihmisistä on ihan tyytyväisiä "tietämättömyyteensä" ja ovat iloisia, että asiantuntijat osaavat. Tietämisen demokratiaan osallistuminen ei tietysti ole pakollista.
Kommunikaatioeliitti ei ole kaukana totuudesta. Teemu Manninen sanoi paljon referoimassani lastussa näin: "Voi olla omaa heikkouttani, etten tällä hetkellä osaa käyttää muuta kieltä kuin tätä, jota nyt käytän, käsitteineen kaikkineen. Se ei tarkoita, ettenkö haluaisi viestiä sellaisen kanssa, joka ei osaa asiasta näillä käsitteillä puhua...". Eliitillä on tietysti eliitin kieli, hallinnossa sitä sanotaan alentavasti "kapulakieleksi", ja juuri samasta asiasta on kysymys. Eliitin kielellä ei tietysti kekustella sujuvasti muiden kuin eliitin jäsenten kanssa. Ajatellaan vaikka rappareitten salakielisiä tervehdyksiä ja sen sellaista enemmän tai vähemmän salaista kommunikointia. Mutta, jos haluaa olla ajan tasalla, salakieliinkin on hyvä tutustua ja internet auttaa siinäkin;)
Toivottavasti kaikki on hyvin Australiassa.
Kaikki muuten hyvin paitsi että hallitus on perseestä, vesi loppuu ja bensan hinta sen kun nousee. :)
Jaa, taitaa olla nukkumaanmenon aika, selkeesti...
ruu
"Demokratia lisääntyy. Ihmiset tulevat ylenmäärin onnellisiksi."
Toisin sanoen. Pornoutuva huorayhteiskunta (esim. Hollanti) on vapauden perusta.
Nautinnolla ei ole enää mitään rajaa tai estettä.
Eli - kunhan vain asialliset hommat hoidetaan, niin muuten voimme olla kuin Ellun kanat.
Ja ehkä siinä välilläkin hiukan "kuumentaa värkkejämme".
Joo, Linna tunsi kansan halut ja kyvyt. Sillainhan me olemme aina täällä lintukodossa yrittäneet elellä, kuin Ellun kanat.
Koskela oli myyttisen suomalaisuuden sydämen kuva, Hietanen sen kullervolaisen sankaruuden ja Lahtinen kyräilevän poliitikanteon.
Rokka voisi nykyajassa johtaa vaikkapa Nokiaa ja hänen kuutamossa varjonsa kanssa kohti pientä näretä kulkevat ryssänsä olisivat tarvittaessa kilometritehtaalle laitettavia työntekijöitä kaukoidän sweatshop'eista (joita ei tietysti virallisesti ole olemassa), katoha sie, myö tarvitaa kylmää tehokkuutta! Mitenkäs se Rokka itse sanoi: "Jos hyö mitä syntilöitä ovat tehneet ni anna sie taivaan äijä heil anteeks. Mut piä kiirettä! Niit rupiaa tulemaan justii."
Hollanti on merkillinen yhteiskunta, pieni osa kansaa elää pornolle ja huumeille. Suuri enemmistö elää vieläkin hyvin puritaanisesti, niin kuin ovat aina eläneet. Kuin sivistyksen pintasilaamat afrikaanerit. Ylenmääräisen nautinnon esteenä on vieläkin tiukka uskonto ja sen mukana moraali, joka istuu sitkeästi ja jatkaa istumista. Hollanti on Euroopan omatunto, ruotsalaisetkin häviävät siinä sormen heilutuksessa.
Mielenkiintoinen jatkokehitelmä vallasta, joka en täydellä intensiteetillä jaksanut seurata. Kommentoin osittain.
Vaikea mennä itse itseään sijoittamaan mihinkään eliittiin. Kutsuisin itseäni ennemmin kirjalliseksi toimijaksi. Tietyllä käsiteapparaatilla toimiminen on hallussa, mutta sillä ei parane lähteä kadulla brassailemaan tai turpiin tulee. Oikeat sanat oikeaan paikkaan.
Jos asiantuntijuus on nk. asiantuntijatehtäviä - joista suurin osa on täysin MAKSUTTOMIA - niin toki olen saanut niistä osani. Mielenkiintoinen jatkokysymys on, ovatko taiteen todellista asiantuntijaeliittiä juuri itse tekijät? Toivoisin kyllä, että olisivat. Hehän kielen kanssa eniten "värkkäävät", värkkejään kuumentavat Raunon sanoin, eikö heitä kannata kuunnella eniten ja kuuntelusta alkaa myös vähitellen maksaakin?
Ei taiteilijankaan tarvitsisi elää minimitoimeentulon rajoilla, kuten oletetetaan automaattisesti heidän haluavan. Ei taide synny kärsimyksestä. Jos muiden alan päivätyöasiantuntijat ovat hyvin palkattuja, miksei heidänkin tietämystään voitaisi kunnioittaakin? Mutta taidettahan ei voi tehdä ansaitsemismielessä...
Tuosta asiantuntijuudesta vielä. Identifioin itseni kuitenkin eniten taiteen tekijäksi, kirjailijaksi, ammattikirjoittajaksi. Leipä tulee muualta, sekin kyllä kirjoittamisesta.
Todellisessa vallankäyttömielessä, so. kyvyssä allokoida taloudellisia resursseja vaikka jonkun Saarelan tapaan mun rankiasemani on täysi nolla. Mitään TODELLISTA valtaa mulla ei ole. Siinäkin mielessä sijoitun ennen kaikkea tekijäpuolelle. Kuten sanottu, mielenkiintoinen kysymys on, kuka todella on taiteen eliittiä. Saarela nyt ei ainakaan, ehkä asiantuntija-avustajat joita hän käyttänee kirjelmiään värkätessään.
Ja Foucault´hon kannattaa aina vedota, samoin kuin Bourdieuhen. Valta on asema suhdeverkostossa, jossa yhden liikkeet vaikuttavat aina toiseenkin. Mikään ei pysy samana, kuten ei maailma eivätkä ajatuksetkaan.
Weberistä vielä, että hänen mukaansahan valtaa oli kolmea lajia - byrokraattista, rationaalista ja karismaattista. Mikähän olisi taiteen eliitin valtaa lähinnä?
Eikö silti voi ajatella, että puhumme tässä kahdesta asiasta: taiteesta inhmillisenä toimintana ja inhimillisen vallankäytön rasittavan rutiininomaisena kohteena - mutta lisäksi kuitenkin vaikka erosta Sir Henry Newboltin ja Yeatsin runouden välillä -
The sand of the desert is sodden red-
Red with the wreck of the square that broke
The gatling's jammed and the colonel dead,
And the regiment blind with dust and smoke.
The river of death has brimmed its banks,
And England's far and Honor a name,
But the voice of a schoolboy rallies the ranks-
"Play up! Play up! And play the game!"
----------
The bees build in the crevices
Of loosening masonry, and there
The mother birds bring grubs and flies.
My wall is loosening; honey-bees,
Come build in the empty house of the state.
We are closed in, and the key is turned
On our uncertainty; somewhere
A man is killed, or a house burned,
Yet no clear fact to be discerned:
Come build in he empty house of the stare.
A barricade of stone or of wood;
Some fourteen days of civil war;
Last night they trundled down the road
That dead young soldier in his blood:
Come build in the empty house of the stare.
We had fed the heart on fantasies,
The heart's grown brutal from the fare;
More Substance in our enmities
Than in our love; O honey-bees,
Come build in the empty house of the stare.
Valtarakenteet voivat johtaa pitämään Newboltia "parempana" runoilijana - tai sitten Yeatsia, mutta ero heidän välillään ei näyttäydy minulle valtarakenteena. Onko tämä vallattomuus harha-aistimus?
Kulttuurivallan käyttö ei tietysti tee eroa runojen paremmuuksien suhteen. Vaan runoilijoiden aseman ja tietyissä tilanteissa heidän ansioidensa välillä. Nykyajassa Yeatsista rakennetaan edelleen runoilijaneroa ja Newboltista enemmän ja enemmän unohdettua, kuollutta runoilijaa.
Valta on valintoja jonkun toisen puolesta tai tätä vastaan. Kulttuurilehdissä tuetaan henkilökontaisten makujen ja muotivirtausten perusteella tiettyjä runoilijoita, toisia halveksitaan avoimesti (esimerkkinä Kontro) ja yritetään näin vaikuttaa runoilijoiden tienisteihin.
Kulttuurin eliitti on selkeästi tässä vallan käyttäjä. Olen edelleen sitä mieltä, että runoilija runoilijana ei kuulu eliittiin ja on näin ollen vallankäytön kohde eikä vallan osa. Vaikka Rita näyttää olevan tässä eri mieltä. Hänellä onkin kaksi roolia, eliitin jäsenenä ja osana valtarakennetta ja luovana runoilijana vallan ulkopuolella.
Fair enough. Mutta siinä mielessä kulttuuri-eliitti ei ole kovin kiinnostava asia, runous on, "hyvä" runous... Taidan kyllä olla vähän arkaainen mieltymyksissäni, esim. suuri osa nykytaiteesta vaikuttaa minusta melkoisen irrelevantilta pamfletoinnilta. Tavalla jolla Yeats ei - siis kaikista lukuisista hullutuksistaan huolimatta.
Mutta voiko runoilija- ja eliittiminänsä erottaa toisistaan ja pitää ne erillään tarvittaessa, niin ettei eliitin olematon valta pääse ikään kuin kihuamaan päähän?
Jos Foucault´hon turvaan, hän varmaan ajattelisi runoilijan(kin) välttämättä sijaitsevan tietyn valtamatriisin sisällä monestakin syystä. Valta on ennen muuta suhteita - toisiin toimijoihin, mutta runoudessa esimerkiksi vaihtelevia puhujapositioita.
Kirjallisuuden eliitti on useimmiten tällaista valkokaulusköyhälistöä, joka tekee vapaaehtoisia töitä tunteen tai jonkin muun palosta, tai periaatteellisimmista syistä, kuten minä ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolesta arvoina. Eli tämä eliitti ei ansaitse. Tai harvemmin ansaitsee, vain nämä virkaatekevät eliitin jäsenet, tutkijat, hallintoihmiset jne.
Runoilijat ovat muuten nykyään yllättävän monipuolisia. Kiinnostusta on yhtä hyvin postmoderniin, kuin hyvin perinteiseenkin ja kaikenlaisiin muotoihin ja kaavoihin runonteon apuna. En pidä ihmisiä mitenkään sulkeutuneina ja rajoittuneina tässä mielessä. Tulevaisuus näyttää valoisalta.
Lähetä kommentti