...If you touch me...

ITV:n Britain's got talent-show'n saitilta saa kilpailun videnauhoituksia.

Kovin harvoin ns. kevyt musiikki tai edes laulaja todella koskettaa sieluun, ainakaan vanhaan ja kyyniseen niin kuin tällä bloginpitäjällä. Tämä Susan Boyle on poikkeus, vaikka ei edes ole kovin kevyt, vieläkin sitä vetelee kiivaasti henkeä sisään ja jopa kyynelehtii pelkästä musiikin voimasta, kun häntä kuuntelee. Joten en malttanut olla ottamatta osaa Boyle-haippiin tällä lastulla. Hänellä on myos oma fan-saitti,.

Muutaman ensimmäisen tahdin pienistä epäpuhtauksista ei kannata välittää (hän näyttää tietoisesti korjaavan hengitystään, kuten käden vienti pallean tienoille osoittaa, koulutus auttanee siinäkin eikä vain äänessä), loppu on sulaa kultaa. Televisio-ohjaaja on saanut aivan loppuun jopa jonkinlaista mystistä hurmosta aikaiseksi. Tämä muistelumusiikki on kovin imelää monien muiden laulamana, Susan saa siihen kaikki tarvittava lataukset juuri oikeassa suhteessa.

Lauluhan kertoo alkujaan kuolemasta, tai musikaalikielellä ehkä noususta taivaaseen. New Yorkissa Winter Garden Theaterissa taivaaseen noustiin 80-luvulla jonkinlaisella vegetaristien avaruusaluksella, mikä tietysti lämmitti sydäntä kovasti.

En ole koskaan tarkastanut kuinka lähellä alkuperäistä T.S Eliotin tekstiä nämä Catsin runot ovat. Pitäisi joskus muistaa se tehdä, jos alkuperäinen "Old Possum's Book of Practical Cats" sattuu silmään joltakin kirjahyllyltä tai vanhojen kirjojen kaupasta. Memory ei ollut vanhan possumin kirjassa vaan Eliotin pöytälaatikossa nimellä 'Rhapsody On a Windy Night', josta lyriikan Cats'ia ja Andrew Lloyd-Weberiä varten kirjoitti näyttelijä, teatteriohjaaja je ennen kaikkea Cats'ien ohjaaja sekä Lontoossa että New Yorkissa, Trevor Nunn, jonka CV on niin pitkä, että sen yksityiskohdat hukkuvat pintavaahtoon.

Tavallaanhan Susan Boylenkin kohdalla on kysymys kuolemasta. Hänen vanha elämänsä kuoli sen edellisen televisioinnin aikana, eikä siihen liene paluuta. Ja tietysti uudelleen syntymisestä.

Ohjelman huonolaatuista videota on eri lähteillä käyty katselemassa yli 100 miljoonaa kertaa, eikä esiintymisestä ole kuin muutama viikko. Tämä kaikki on tietysti jonkinlaista vojörismiä, mutta jostakin syystä se ei hävetä yhtään.

Susan laulaa jokaiselle pettyneelle, turhaan odottaneelle, vähemmän kauniille, ihanteesta poikkevalle, liian nuorelle, liian vanhalle, liian keski-ikäiselle, taidottomalle, pelkurille, elämän harhailijalle, eksyneelle, ikuiselle toivojalle - meille kaikille 'tavallisille' ihmisille, minulle siis. Ja kiitos kun laulaa.

Susanin tapauksessa on koko maailman yhteiselle tarinalle vaikka kuinka paljon ikivanhaa perintöä, tarinanainesta: on neitsyt (tosin jo melko iäkäs), on näennäisesti 'mahdottoman' tavoittelua (Topeliuksen tai Tolkienin taikasormus, Jeesus-lapsen seimi, Kraalin malja, Indiana Jones), itsensä voittamista ja vaikeaa tekoa, jossa vaaditaan lähes yli-inhimillisiä ponnisteluja (Ilmarinen, Luke Skywalker, Don Quijote, James Bond), kuolemasta ja uudelleen syntymästä on selvästi kysymys (Lemminkäinen, Dionysos), antagonistina ovat ilkeät tuomarit ja koko maailmankylä itse asiassa (Pohjan Akka, Darth Wader).

Susan Boyle on elelemässä omaa viisitoistaminuuttistaan. Toivottavasti se kestää vuosikymmenet tavallisella ajanlaskulla laskettuna.

P.S. Tosin Andy Warhol muutti lausettaan myöhemmin muotoon: Jokainen on kuuluisa viidentoista minuutin kuluttua. (joten tässähän on vielä hyvä elellä toivossa:)