Kuva HanhensulkaVuosi on ollut tavallinen kirjavuosi Hanhensulkain kirjastossa. On lainailtu kirjastosta, osteltu lähinnä kirjamarkkinoilta ja tietysti saatu lahjaksi myös. Melbournen keskustassa, Federation Squarella, onkin mainiot kirjamarkkinat käynnissä joka lauantai. Aivan vieressä on lisäksi terassillinen baari, josta saa hyvää Pinot Gris -valkoviiniä sanojen painikkeeksi ja onnitteluksi hyvinostetuista teoksista.
Kuvassa näkyy osa tänä vuonna luetuista kirjoista siististi työhuoneen käsikirjaston hyllyyn kasattuna. Kirjastokirjat on jo palautettu ja joitakin muita laitettu oikeille paikoilleen aakkosten mukaan oman kirjaston pitkille hyllyille.
Oikeasta kirjastosta lainasin Patrick French'in paljonpuhuvan V.S. Naipaul-(osa)elämäkerran 'The World Is What It Is: The Authorized Biography of V.S. Naipaul' ja Naipaulin myös kovin paljon puhuvan Intia-kirjan 'India: A Wounded Civilization', molemmat kävisivät hyvin häräntappoaseiksi, mutta unilääkkeeksi niistä ei olisi.
Parhaillaan on luvun alla Umberto Econ matkat hypertodellisuudessa, 'Travels in Hyperreality' ja sen oheislukemistona S.I. Hayakawan vanha teksti nimeltä 'Ajattelun ja toiminnan kieli', Otava vuodelta 1968.
Kaikkia kuvassa näkyviä voi hyvin vaikkapa suositella luettaviksi, paitsi tuota 'Suomen kielen kielioppia', joka, jos uskoo nimimerkki Lukijaa tuolla jossakin vanhan lastun kommenttiloorassa (ja Lukijaa on tietysti aina uskottava), on jo iäkäs ja aikansa elänyt.
Siinä kuvassa pitäisi siis näkyä:
Hannu Salama: Lomapäivä, novelleja vuodelta 1962, Otava,
Eeva Joenpelto: Ritari metsien pimennosta,WSOY:n kotimaiset valiot vuodelta 1966,
Thomas Pynchon: Gravity's Rainbow,
Plato: The Republic,
Jose Saramago: Seeing,
Setälä-Nieminen-Ojajärvi: Suomen kielen kielioppi,
David Attenborough: The First Eden,
Umberto Eco: Travels in Hyperreality, esseitä,
Umberto Eco: On Literature, vähän uudempia esseitä,
Reko Lundan: Rinnakkain, WSOY, 2004,
Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani, Teos, 2004,
V.S. Naipaul: The Mystic Masseur, esikoisteos,
Anton Chekhov: Plays,
Salman Rushdie: The Enchantress of Florence,
Michail Bulgakov: The White Guard.
Tuota Econ kirjallisuuskirjaa täytyi lukea melkein kokonainen kuukausi siinä on sen verran pureskeltavaa. Eikä Pynchonkaan hevillä antaudu, sitä lukee vähän kuin Joycea, paitsi, että Pynchon on humoristi, mikäli ymmärrän oikein.
9 kommenttia:
Oih, sama malli Pynchonia mulla. Täytyy ehkä tänään vaihteeksi lukea. Tosin olen viime aikoina ollut sotkeutumassa anti-paranoiaan, mikään ei ole yhteydessä mihinkään. Vai oliko tämä merkki?
Anti-paranoids rock!
Maailma on hyvä paikka! Pysy rahallisena! Kaikki on pian taas hyvin!
(kuiskaa tynnyriin):
[...'all in his life of what has looked free or random, is discovered to have been under some Control'... (209)
4. Prov: You hide, they seek. (262)]
Tietenkin tämä oli merkki, kaikki on yhteydessä kaikkeen!
Mulla jäi tuo Pynchon kesken. Ei muuten, mutta isäntä pihisti sen työpöydältäni. Pitää jotenkin saada se joskus takaisin vielä.
Mutta muistan, Sulka, innostuneeni kovasti Hayakawasta nuorena opiskelijana. Kirja olisi kyllä luettava uudestaan nyt sen jälkeen kun olen lukenut Umberto Ecoa ja Kaja Silvermania, muun muassa (Silvermanin opus on nimeltään The Subject of Semiotics) ja tietysti Juri Lotmania.
Aihetta sivuaa Daniel Dennettin & Co kirja Mind's Eye (I), joka ilmestyi joskus 80-luvulla, kiinnostava kuin mikä, suosittelen!
Tuossa on tosi hyvä lista hyviä kirjoja, kiitos!
Joo Ripsa, kovia kirjoittajia kaikki, Setälää myöten. Minulta tulee Ecoa ja semiotiikkaa korvistakin viime viikkojen lukurupeaman vuoksi, ja Naipaulia myös. Täytyy joskus purkaa tekstiksi.
Nyt ajattelen tämäniltaista elokuvaa, Olivier Assayas'in ihastuttava L'Heure d'été, tai niin kuin englanniksi olivat kääntäneet, Summer Hours. Merkillinen leffa, jossa jahkaillaan ja pähkäillään eikä juuri mitään tapahdu, mutta silti jää ajatusten pohjalle pyörimään.
Tosin siellä soi myös luurien kautta Sibeliuksen Voces intimae Sibelius-Akatemian Kvartetin vinguttamana.
Hayakawan olen joutunut tenttimään, mutta oli se kiinnostava lukea muutenkin.
Taisi olla kyllä minullakin Hayakawa tenttilistalla, sos.psykan. Joskus 1960-luvun loppupuolella.
Mutta muistan että sitä ei kutsuttu semiotiikaksi, vaan kielitieteeksi, siis jonkinmoiseksi vertailevaksi sellaiseksi.
Noista kirjoista Lotman ja Silverman käyttävät elokuvaa tutkimusmateriaalina. Ja minusta aika toimivasti: Lotman miettii Eisensteinin montaasia ja Silverman taas Hitchcockin ihmissuhteita ja sitä miten ne kietoutuvat kieroutumiin, joka puolestaan kietoutuu rahaan.
Piti mainitsemani, että kun olet tehnyt muuttoa sinne Down Under- maisemiin, jossa ihmiset kävelevät pää alaspäin, niin jotkut blogistit/bloggarit ovat muuttaneet.
Fredrikan toinen on nykyään koskikara.wordpress.com ja alusta ynnä nimenvaihdos on tehnyt blogille hyvää.
Voi siellä olla muitakin vanhoja.
Tentteihin luettuna Hayakawa olisikin kovin raskasta luettavaa, muuten luettuna siitä tulee ihan toisella tavalla kiinnostava.
Katselin myös näiden lukupuuhien aikana Osmo A. Wiion kirjaa Ymmärretäänkö sanomasi? Kovin ovat median käyttötilastot muuttuneet vajaan neljän vuosikymmenen aikana. Televisio taitaa olla nykyisin selvästi radion edellä, vaikka internet-radiot, ipodeihin lisätyt radiot ja youtube myös ynnä muut sen sellaiset ehkä muuttavat tätä jonkinverran ja ovat jo tehneet radiota nuorten keskuudessa suosituksi.
Kiitos Ripsa vihjeestä, kunhan muistan/viitsin/ehdin korjaan niitä osoitteita, joitakin olen kyllä jo korjannutkin, mutta paljonhan siellä on vanhentuneita osoitteita. Koko linkki-homma pitäisi saada vähän automaattisemmaksi. Jotkut näyttävät jo sitä tehneenkin.
Eco näyttää analysoineen Casablancaa (ensimmäiset 20 minuuttia) tuossa hypertodellisuus-kirjassaan lainaamalla venäläisiltä formalisteilta (teema ja motiivi, tuosta viimemainitusta hän ei näytä erityisesti välittävän, kun ei sano oikein ymmärtävänsä mitä nämä naapurin formalistit motiivilla ajoivat takaa). Kunhan luulen ymmärtäväni, mitä Eco esseessään sanoo, niin saatan kirjoittaa siitä tännekin. Kirjoitinkin jo, mutta julkaisukynnys on tekstiä korkeampi, niin kuin usein käy, vaikka ei edes joudu päätoimittajien tai toimitussihteereiden kanssa tekemisiin.
Tosin se meidän kaikkien yhteinen elokuvatohtori on kai niin kiireinen linssiluteena elokuvajulkkiksien (eivätkö olleetkin kuin kaksospojat tai ainakin läheiset serkukset?) ja erityisesti kirjansa julkaisun kanssa, että ei ehtisi ehkä meitä tavallisia maallikkopulliaisia arviointivirheistä moittimaan.
Pahus, joo, niin olikin Casblanca. Meillä sattuu olemaan tuo Eco. Olin unohtanut.
Mutta toisaalta ei mitenkään kumma, Italia on vahva elokuvamaa ja Econ omat fiktiot (jotka ehkä pitäisi panna lainausmerkkeihin), ovat hyvin visuaalisia.
No, varsinkin Foucaultin heiluri.
Lähetä kommentti