Altonan vapaat

Kuva Victorian Heritage Council

Melbournen suomalaiset kokoontuvat Altonassa, joka on kaupunginosa parikymmentä kilometriä Melbournen keskustasta (Melbourne Business District tai lyhyesti vain City) länteen Port Phillip'in länsirannalla Hobsons Bayn kaupungissa. (Tämä Altona ei ole sama saksalaisten ex-natsien yms. asuttama Hampurin vapaan hansakaupungin lähiö (Bezirk) Altona, jota ehkä tarkoitetaan Sartren näytelmän Les Séquestrés d'Altona nimessä. Näytelmä on vuodelta 1959, suom. Raili Moberg, Altonan vangit, Otava, 1965. Vittorio de Sican samannimisessä elokuvassa näytteli mm. Sofia Loren.)

Altonan suomalaisrakennus on komea ja sopii hyvin suomalaissiirtolaisille: sen on selvästi tarkoitus viitata eurooppalaiseen modernismiin ja voisi olla vaikka Alvar Aallon juovuksissa piirtämä, mutta ei kuitenkaan ole. Alunperin talo rakennettiin sukkatehtaaksi. Sen ensimmäinen käyttäjä oli Red Robin Hosiery Factory ja valmistusmisvuosi 1949.

Finnish Society of Melbourne Inc. tai kotoisemmin Melbournen Suomi-Seura perustettiin vuonna 1958. Australiaan, mm. Altonaan, muutti Suomesta 50-luvun lopulla ja 60-luvun alussa paljon suomalaisia lähinnä kai työttömyyden vankeudesta vapaiksi - ja ehkä muutenkin leveämmän leivän perään.

Kuten muistetaan heitä muutti paljon muuallekin, varsinkin Ruotsiin, jossa he perustivat sissikomppanian Tukholman vanhan kaupungin kupeelle Slussenin monitasoristeyksen alle sateen- ja tuulensuojaan, ja lähelle tarpeen vaatimaa System Bolagetin palvelupistettä.

Melbournessa sen sijaan perustettiin suomalaissiirtolaisten yhdistys, joka hankki Altonan hallin kokoontumispaikakseen vuonna 1971. Suomi-klubin jäsenmäärä oli vuonna 1959 98, 1962 160 ja viime vuonna, eli 50-vuotisjuhlavuonna, yli 250, eli Australian suurin Suomi-klubi. Australiassa on yhteensä yli 30,000 henkilöä, jotka ilmoittavat sukujuurikseen suomalaisuuden, varsinaisia Suomen kansalaisia Australiassa on kymmenisen tuhatta, mutta Suomi-Seuran jäseniksi heissä ei näytä innostusta riittävän.

Klubin toiminta, niin kuin hyvin monien muidenkin siirtolaisklubien ympäri maailmaa, on melko sisäänpäin lämpiävää ja nuoret suomalaiset eivät hevillä klubiin liity. Hitaasti uudistuvan tai jopa taantuvan jäsenkunnan varassa pyörivässä yhteisössä suureksi ongelmaksi kasvaa vapaaehtoisten harvalukuisuus ja heterogenisille pienryhmille ominainen, hiljalleen kehittyvä ja paheneva ja helposti räjähtelevä riitaisuus. (Sanottakoon, että en tällä välttämättä tarkoita juuri Altonan pienehköä poppoota vaan vaikeasti uusiutumattomia ja pitkään yhdessä elelleitä yhteisöjä yleensä.)

Altonan suomihaalilla on iso kokoontumissali, jossa on kahvila, iso tanssilattia, paljon pöytiä, avaraa tilaa, suomiherkkujen myymälä, vaatimaton kirjasto ja vaatimaton, vanhanaikainen näyttämö, jonka tunnistaa nostalgisen tutuksi jokainen, joka on nähnyt nuorisoseurojen, maamiesseurojen tai työväenyhdistysten kokoontumissaleja. Yhteisiä rientoja ovat mm. pesiksen pelaaminen ja jonkinlainen kyykänheitto ja sen sellaiset jutut. Ja tietysti vanhan kotimaan isänmaallis-sentimentaalinen ja enemmän tai vähemmän musikaalinen ja tippasilmäinen muistelu - erityisesti suurempina juhlapäivinä kuten vappuna, mikä onkin aivan oikein ja asiallista.

Että sellaisia, Arvoisa Lukija, ovat Altonan vapaat ja heidän haalinsa, joista ei vielä ole näytelmiä tehty - tietääkseni - vaikka syytä varmasti olisi ollut. Ovathan he omalla panoksellaan ottaneet osaa toisen maailmansodan jälkeiseen siirtolaishyökyyn, kansainvalellukseen, jota lukumääräisesti ja pysyvältä vaikutukseltaan suurempaa ei ihmiskunnan historia tunne.

Katso myös australiansuomalaisen kulttuuriaktivisti-valokuvaaja-kirjoittaja Kirsi Reinikan juttuja blogilla Finns Down Under.

Lukulistaa 2009

Kuva Hanhensulan työpöydän kulman luku-urakkaa elokuulta 2009. Kuvassa pitäisi näkyä:

Donner: Elämän kuvia, Kirjapaja, 2004, tähän täytyy aina silloin tällöin tarttua uudestaan. Tällä kertaa siksi, että olen ajatellut miten sana 'civilization' pitäisi tarkasti ottaen kääntää suomen kielelle. Vaihtoehtoina olisivat kai lähinnä 'sivilisaatio' ja 'sivistys', yhteydestä riippuen ja joskus jopa näitä yleisempi 'kulttuuri'.

Sivulta 94 saa lukea tällaista Donnerin haikailua: "En usko, että olisin pystynyt pysyvästi vaikuttamaan mihinkäään."

Tiettyyn ikään ehdittyään alkaa ihminen kummasti katsella taaksensa ja miettiä kysymystä, johon Donnerilla on tuossa valmiina kunnollinen ja lähes kaikenkattava vastaus.

David Malouf: Ransom, Knopf/Random House Australia, 2009. Queenslandilainen Malouf on tällä hetkellä Australian tunnetuin kirjailija, tosin länsiaustralialaisen Tim Winton'in kannattajat saattavat olla asiasta toista mieltä. Malouf on kirjoittanut jo kauan, syntynytkin ennen sotia. Viimeisin kirja, Ransom, on uudelleen kirjoitettua Homerosta.

Pankaapa runoilija, kirjailija, esseisti Maloufin nimi mieleen tulevia Nobel-palkintoja ajatellen, muita palkintoja hänellä on jo roppakaupalla. Ne jotka jo silloin lukivat, muistanevat kuinka yllätettyjä 'kaikki' olimme Patrick Whiten nobelista, Maloufin palkitseminen ei ehkä olisi aivan yhtä suuri yllätys. Hänen tähänastisistaan tunnetuin on ehkä Remembering Babylon, joka sijoittuu Australian 1800-luvun alkupuolella. Maloufia voi ihailla puhumassa Ransom'ista, ja kirjoittamisesta yleisemminkin, täällä.

Virginia Woolf: The Common Reader, Harvest Books, Ameriikan versio vuodelta 1925.

Woolf sanoo kirjansa alussa mm. "The common reader...differs from the critic and the scolar. He is worse educated, and nature has not gifted him so generously."
Eli suomeksi jotenkin, että "Tavis-lukija ei ole kriitikon tai (kirjallisuuden) tutkijan veroinen. Hän on huonommin koulutettu ja Luonto ei ole suonut hänelle lahjoja yhtä anteliaasti."

En ole aivan varman tuon paikkansa pitävyydestä, mutta eihän Woolfia vastaan uskalla peloltaan väittää, vaikka tämä taisi muuttaa omin käsin Taivaan laitumille jo samana vuonna kuin tuo Malouf vasta syntyi. Muistetaan myös, että Woolf oli etuoikeutettua englantilaista väkeä, jolla sanan 'common' käytännön tunteminen saattoi olla jossakin määrin puutteellista. Joka tapauksessa nautittavaa kirjallista esseistiikkaa - tai miksi sitä nyt kutsuisi.

Gore Vidal: Live From Golgata, Abacus, 1992. Tämä on vasta hiljan aloitettu ja kuuluisi näin ollen vasta syyskuun, eli kevätlukemisen joukkoon. Jos kristityt olisivat spirituaalisesti muslimien veroisia niin tämän kirjan vuoksi syntyisi kristittyjen mellakoita, joissa poltettaisiin ateistien lippuja ja lähetystöjä ja laulettaisiin reippaita kristillisiä sotilasmarsseja.

V.S. Naipaul: A bend in the river, Penguin books, 1980, kertoo Afrikasta naipaulilaisen ymmärtävällä ja ylenkatseellisella tavalla. Naipaulin paras kirja, jonka luin ensimmäisen kerran Nairobissa jakarandojen kukkiessa vuonna 1986. Naipaul-esseeni on juuri syntymäisillään, 80 % valmiina niin kuin lienee laita lähes kaikkien (ainakin omien) projektien osalta.

Umberto Eco: Foucault's Pendulum, Picador, 1990 (alkukielellä Il pendolo di Foucault, suomennettu nimellä Foucaultin heiluri, suom. Tuula Saarikoski, WSOY, 1990). Tässä on kirja niille, jotka mielellään jättävät aloittamansa kirjan lukematta. Nimittäin tämän kirjan osalta lukemattomuuden kynnys on vain muutaman helpon sivun, ehkä vain kahden, mittainen. Oivallinen portti Econ kirjoihin: jos pystyt lukemaan sen niin muiden Econ kirjojen, kuten lapsellisen helpon Ruusun nimen, lukeminen on oleva lasten leikkiä.

Eco muuten paljastaa tällaista kirjallisuuden historiallista triviaa esseekokoelmassaan On Literature (s. 332): Ruusun nimi kirjoitettiin vielä kirjoituskoneella (kirjailija ei paljasta oliko käytössä Olivetti). Muut romaaninsa hän kirjoitti sanojen käsittelyohjelmilla: Foucaultin heiluri Wordstar 2000:lla, Edellisen päivän saari Word5:llä ja Baudolino Winwordilla. Kuningatar Loanan arvoituksellisesta liekkistä Eco ei (kronologisen mahdottomuuden vuoksi) sano mitään, mutta olettaa sopii, että se on kirjoitettu vielä uudemmalla Winwordillä.

Jean-Paul Sartre: What is literature?, alkukielellä Qu'est ce que la littérature?, 1948, suomeksi Mitä kirjallisuus on? (suom. Pirkko Peltonen, Helvi Nurminen, Otava, 1976). Kirjaa voisi kutsua vaikkapa kirjallisuuden kriitikon eksistenttialistiseksi käsikirjaksi. Sartre osoittaa siinä omalla kiihkoeksistentialistisen tasapuolisella tavallaan miten asiat kirjallisuuden suhteen oikeasti ovat.

Antaeus: Literature As Pleasure, Collins Harvill, 1990. Antaeus tämän esseekokoelman nimessä tarkoittaa amerikkalaista kulttuurilehteä, jota julkaistiin vuodesta 1970 vuoteen 1994 ensin Tangerissa, Marokossa (lehden toinen perustaja, taiteilija ja kirjailija Paul Bowles asui siellä) ja myöhemmin NYC'issä. Antaeus julkaisi myös muutaman kirjan, mm. tämän 'kirjallisuuden nautintona' -kokoelman (ei liene suomennettu). Kirja oli varsinainen löytö Melbournen Federation Squaren kirjamarkkinoilta hintaan AU$ 8.45.

Esseitä on kaikkiaan 20 kirjailijalta, sellaisilta kuin Joseph Conrad (Books, 1905) ja Joyce Carol Oates (Literature as Pleasure, Pleasure as Literature).

Kirjan alusta löytyy tällainen, hyvin lukijan elämään sopiva lainaus Petroniuksen Satyriconista: "Tyydytyksensä odottaminen on väsyttävää hommaa".

Maijastina Kahloksen Hesarissa julkaistun artikkelin veijaritarina Satyriconista (suom. Pekka Tuomisto) voi lukea täältä blogista Arduum res gestas scribere.

George Watson: The story of the novel. Kirjan nimeen on piiloitettu sanaleikki, englanniksi kai pun: se nimittäin kertoo romaanin tarinan, tosin hyvin anglosaksisesta näkökulmasta (mikä ei tietysti ole herrakansan edustajalta mitenkään outo näkökulma) ja toisaalta kertoo tarinasta romaanin sisällä. Se on hyvä läpileikkaus englantilaisen, amerikkalaisen ja osin myös ranskalaisen romaanin kehittymsestä 1700-luvun alusta 1960-luvulle. Don Quijotelle annetaan toki sille kuuluva arvonsa ensimmäisenä modernina, länsimaisena romaanina.

Kirjaa lukiessa ja vertaillessa sitä Econ On Literature-kokoelmaan ja tuossa alla mainittuun Kunderan The Curtain-kirjaan (tai ehkä enemmänkin Kunderan toiseen esseekokoelmaan nimeltä The Art Of The Novel, joka oli lukulistallani aikaisemmin tänä(kin) vuonna, hämmästeli sitä, kuinka yksimielisiä ainakin nuo mainitut kirjailijat ovat korkeakirjallisuuden avainromaaneista ja kuinka pieni näiden lukumäärä lopulta on ennen toista maailmansotaa. Sodan jälkeiseltä ajalta mielipiteet eroavat ja avainromaanien lukumäärä kenties kasvaa kovasti, ollaanhan lähestymässä uutta kirjallista aikakautta, jolla on työnimenä postmodernismi ja jonka tulevaisuudesta emme (osin emme edes menneisyydestä) vielä tiedä tuon taivaallista (saattaahan olla, että koko postmoderni huuhaa on juuri sitä ja osoittautuu, että Joycen jälkeen on turha enää kirjoitella käsittämättömiä tekstejä käsittämättömällä kielellä, joka keksitään kirjoitushetkellä, runous on tietysti aivan oma lukunsa tässäkin mielessä).

Milan Kundera: The Curtain, alkukielellä (ranska) Le Rideau. Luin tämän kokoelman niin pian The Art of the Novel'in jälkeen, että lukiessa tuli jossakin määrin pettynyt olo. Tämä saarnakokoelma tosin kuuluu Kunderan pyhään kirjallisuusteoreettiseen kolminaisuuteen, jossa kolmantena pylväänä on Testaments Betrayed, alkukielellä (ranska) Les testaments trahis.

J.R.R Tolkien: On Fairy-stories on lyhyt essee (noin 18,000 sanaa), joka on tehty paksuksi kirjaksi (320 sivua) lisäämällä siihen tuhottomasti kommentteja ja taustatietoja. Esseessään Tolkien esittelee, tietysti, haltija- ja tonttutarinat kirjallisena genrenä. Tolkien oli Oxfordissa kirjallisuuden proffana ja opetti mm. nuorta kirjallisuusnoviisia nimeltä V.S. Naipaul, joka on jälkeen päin sanonut koko opiskeluaikansa olleen hedelmätöntä (mutta kenelläpä ei näin ole päässyt käymään)! Muistettakoon tässäkin, että Tolkien tunsi hyvin Kalevalan, jolla on ollut jonkinlaista vaikutusta hänen suunnattomiin ja niille, jotka eivät ole haltioituneita lukijoita, nukuttaviin eeppoksiinsa.

Rasismista kai

Google Books kertoi seuraavanlaista jostakin vanhasta suomalaisesta kirjasta:

Tämä on kauan vain kirjaston hyllyssä olleen kirjein digitacilinen kappale, jonka Google on huolellisesti skanncinnut, osana tavoitettaan tehdä maaiknan kirjatsaataviJle Internetissä.

Kirjan teksti oli kopioitu asiallisesti, vaikka on niillä vielä vähän kääntörobotin kanssa viilaamista.

Tämä sanottakoon samalla, kun kiukuissani yritän etsiä vastaväitteitä Kemppisen rasismille.

Ja sama Googlen toolbar'in kääntämänä:

"
Google Books said one of the following kind of old Finnish Paper

This is a long time library shelves, only to have been kirjein digitacilinen song that Google is carefully skanncinnut, as part of its goal to make maaiknan kirjatsaataviJle on the Internet.

The book's text was copied in substance, although they are still a bit back of the robot with viilaamista.

This has to be said at the same time, when I try to find a kiukuissani Kemppinen allegations of racism.
"