Isien jalanjälkiä

Kuva Jaakko Häkkinen, Uralilainen sukupuu, 2007, kilpaileva kuva löytyy täältä

Peilistä katsoo totisena vastaan pari vaalean siniharmaita surumielisiä silmiä, kulmissa miljoonien hymyjen auraama vakojen verkosto, otsa ei ole sileä, laihat posket, lyhyeksi leikattu parta ja viikset, kahden millin siilitukka – ja korkeat poskipäät, jotka antavat selvän vihjeen siitä, mistä päin maailmaa pitäisi etsiä isiensä jalanjälkiä. 

Vastakaadettujen mammuttien vierestä veriseltä jäältä puuttomalla aavalla lähellä mammutinluista rakennettua vähätaloista kylää kolmenkymmenen vuosituhannen takaa. Ja kulkemassa Dneprin tai Volgan rantoja metsästämässä keihäällä monimetristä sampea jossakin Valdain tai Vologdan ylängöllä kahdenkymmenen tuhannen vuoden takana. Tai yli kymmenen tuhatta vuotta sitten muuttamassa perheensä kanssa kohti pohjoista tai luodetta seuraten lämpiävässä ilmastossa vinkuvassa jäälakeuden viimassa hitaasti kohti supistuvaa jäämassaa laahustavia viimeisiä mammutteja, elinehtoja. Metsästämässä poroja Vienanmeren ja Laatokan välisellä kannaksella ja belugavalaita monisoutuisilla nahkaveneillä Vienanmerellä tai hylkeitä Itämerenaltaan hyisellä jäällä jossakin nykyisen Rautalammin ja Saarijärven välistä merenrantaa.

Silmät ovat samat silmät kuin kaikilla isillä, keho on parhaassa lihasvoimassa lähes viiteenkymmeneen vuoteen, mutta pelko estäisi lähtemästä noille metsästysretkille; perhe jäisi ruokkimatta, koko esi-isien ketju siittämättä ja peilikuva häviäisi, koska ei voisi olla olemassa. Toisaalta siinä se on, ja tottumushan olisi toinen luonto.

***

Jokin nostalgianhiukkanen houkutteli hyppäämään syvälle ajatusten kuravelliin ja hypistelemään taas Donnerin Elämänkuvia (Kirjapaja, 2004, suom. Laura Voipio).

Kirjassa Donner pähkäilee samojen kysymysten kanssa kuin kuka tahansa tavallinen tavis. Pohjavirtana ehkä pohdiskelu siitä, mikä on ollut oman olemassaolon ja siinä eletyn elämän tarkoitus. Vastauskin muistuttaa kovasti taviksen vastausta (eli rajusti yksinkertaistaen: no, enpä tiiä).

Suoraa tietä on Donnerin elämänkuvissa kovin vähän. Sivulta 192 luinkin, että:

”Ihailen avoimesti ihmisiä, joiden ura on ollut suora putki opiskeluajoista...joilla on ollut kyky keskittyä vain yhteen asiaan, elää tasaista perhe-elämää...vaimo...lapset onnellisia, hymyileviä ihmisiä...Unelma vakaasta elämästä...Kun sitä vastoin minun todellisuuteni heittelehtii.”

Kuulostaa jotenkin tutulta varmasti monelle muullekin kuin minulle.

Kai Donner Jörn Donnerin kirjan Isän jalanjäljillä kansikuvassa 
(suom. Anna Paljakka, 2006)

Jörn D:n isä, etnohistorioitsija ja tutkimusmatkailija Kai Donner, kertoo päiväkirjassaan ennen Siperian matkoja 1911-1914 (Suomen Kuvalehti 32/2006):

"Nautin suunnattomasti siitä, että vihdoin pääsisin syventymään seutuihin, joita sivistys ei vielä milloinkaan ole koskettanut, joiden maaperää ei yksikään kulttuuri-ihminen ole polkenut."

Tossa on tarttuvaa ihkauuden hurmaa kosolti, mutta siinä on myös mustempi piirre, jossakin syvemmällä, vaikea tarttua, mikä lienee. Ehkä sanan ’kulttuuri’ käyttö puhumaan meistä vastakohtana ’kulttuurittomista’ siperialaisista tökkii nykyajassa.

Siinä ei välttämättä ole pahanilkisestä erottelusta tai kulttuurirasismista kysymys, vaan meidän ihmisten luonnollisesta ja yhteisestä uskosta, että oma kulttuuri, jumala, kansa tai aika on ylivoimainen muihin verrattuna. Mitä kauempana arvosteltava kulttuuri sijaitsee ajallisesti, maantieteellisesti tai ’kultuurisesti’, sitä enemmän uskotaan oman kulttuurin ylivertaisuuteen; sitä kutsutaan jopa nimellä ’sivilisaatio’ ja ’toisia’ nimitellään ’barbaareiksi’. Tätä ilmiötä voi itse kukin maistella ajattelemalla eurooppalaisten vähättelevää naureskelua USA:n amerikkalaistuneesta eurooppalais-kulttuurista, joka on sentään tuottanut Philip Rothin, Saul Bellow’n ja Kurt Vonnegutin puhumattakaan Marilyn Monroesta.

Kilpailussa kirjallisesta kuolemattomuudesta kulttuuriaikalaiset Euroopasta saattavat luiskahdella ojista allikoihin.

Kai D. kävi tutkimassa YLE:n Elävän arkiston mukaan ’suomensukuisia samojedeja’. Miten nämä ovat ’suomensukuisia’ on vieläkin minulta hämärän peitossa.

Kuva Samojedi talviasussa

Samojedeihin kai lasketaan joukko samojedinkielisiä kulttuureita, nykyisessä ajassamme suurelta osin entisiä paimentolaisia (nenetsejä, otsakkeja, tavgeja, jne), jotka vielä Kai D:n aikaan jotostelivat porojensa jäljessä jossakin Uralin ja Jenisein välisissä metsissä. Nykyisin heilläkin on kai pysyvämpiä asuinsijoja, apunaan moottorikulkuneuvoja, jopa helikoptereita, helpottamassa poronpaimennusta ja oikea-aikaisten poronpurenta rituaalien järjestämistä äkkirikkaiden venäläisten öljypohattojen ja näiden kuvankauniiden naisystävien iloksi.

Samojedien kielissä on paljon ainakin muiden uralilaisten kielten vaikutteita (kts esim Jaakko Häkkinen, gradu, Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa) vaikka suomalais-ugrilaiset vaikutteet saattavat olla vähäisempiä.

Isien jalanjälkien seuraajalle kieltä tärkeäpiä ovat tietysti ihmiset itse.

Geneetiset esi-isämme eivät ole muuttaneet tänne ’tiuhaan’ vaihtuvien kulttuuriensa mukana suurina ryhminä vaan ovat pääosin asustaneet täällä sitten jääkauden viimeisen maksimin ja puhelleet mitä kieltä milloinkin ovat osanneet: jälkeläistensä mukaan eteläsaamea, itämerensuomea, ja lopulta suomea (ja jos karjalankielelle annetaan sille kuuluva kieliarvonsa, myös karjalankieltä, tärkeästä savonkielestä puhumattakaan).

Geneettisesti samojedit eivät ole suomalaissukuisia, eivätkä vältttämättä edes kielellisesti.

Kieliryhmät ovat kuin rotuja, ne on luotu meidän luokittelutarpeemme tyydyttämiseksi. Ei ole ongelmia sanoa, että meidän oma lähipiirimme puhuu samaa kieltä, sopimuksesta kutsumme sitä suomenkieleksi, vaikka joku Pihtiputaan mummo ja pääkaupungin akateeminen kulttuurileijona eivät todennäköisesti puhu läheskään samaa kieltä. Mitä kauempana vertailua tehdään ajassa ja paikassa, sitä vaikeampi on osua oikeaan.

Erityisesti raja-alueilla saattaa ryhmittely olla kovin vaikeaa. Ns. uralilainen kieliryhmä kuulostaa juuri tällaiselta raja-alueen mukavuudesta tehdyltä määritykseltä. Vielä vaikeampi on uskoa uralilaisen kieliryhmän suomalais- tai ugrilaiskieliä vanhempaa olemassaoloa. Yhtä hyvin voitaisiin todeta, että monet Uralin alueen kielet ovat vaikuttaneet toisiinsa, sulauttaneet toisia kieliä ja kuolleet sukupuutteen tarpeettomina ja vain vähän ääntä päästäneenä. Ihmiset ja näiden geenit ovat kuitenkin jatkaneet elämää kuin mitään merkittävää ei olisi tapahtunut.

Jos kieli on tarpeeton, se on tarpeeton. Jos kielelle on olemassa tarve, se on elävä kieli.

DNA-tutkimuksetkaan eivät tue ’uralilaisen kieliryhmän’ olemassaloa (vrt kuitenkin mm. Häkkinen ja Tapani Salminen). Geenitutkimuksen tulosten tulkinta on kai lähes yhtä vaikeaa kuin kielentutkimus. Tutkimusten perusteella tehdyt ihmiskunnan muuttovirtojen arviot ovat kai vielä koko lailla lapsen kengissä. Vielä vuosi pari sitten väitettiin kiivaasti, että aikaisemmat eri alueiden ihmislajit (erectus, neandertalis, jne) eivät voi olla modernin ihmislajin esi-isiä, nykyisin asiasta kai ollaan toista mieltä, mutta tutkimus jatkuu.

Näitä tällaisen ajan takaisia kieliä puhuneiden ihmisten määrät, suomalaistenkin, ovat jääkauden päättymisen jälkeen olleet niin pieniä, että nykyajassa niistä puhuttaisiin uhanalaisina kielinä (niin kuin tietysti puhutaankin). Tämä tekee kielivaikutuksen (ja kielen muuttumisen) helpommaksi, jopa todennäköiseksi, kaikki kielethän ovat jatkuvan muutoksen alaisia.

Häkkinen sanoo mm.:

”Äänteenmuutosten valossa jyrkin kuilu erottaa juuri ugrilais-samojedilaiset kielet suomalais-permiläisistä...Voidaan siis melko luotettavasti sanoa, että kantauralin ensimmäinen murreraja on syntynyt juuri tähän kohtaan, vaikka jo melko pian tämän jälkeen länsiurali (> itämerensuomi, saame, mordva ja mahdolliset kuolleet kielihaarat) on eriytynyt keskiuralista (> mari, permi).”

’Ensimmäisen murrerajan’ tilalla voisi tuossa aivan hyvin puhua kielirajasta (joka tietysti on yhtä ongelmallinen sana kuin kieliryhmäkin).

Salminen sanoo kirjoituksessaan ’Problems in the taxonomy of the Uralic languages in the light of modern comparative studies’ mm.:

“...it must be carefully examined whether all of the traditionally assumed proto-languages qualify as distinct genetic units, or whether they are either based on very few diagnostic features that do not make them notably different from their parent languages, or whether the features attributed to them are actually better explained by areal influences...”

Häkkisen essee(Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa) vuodelta 2009 toteaa paljonpuhuvan sujuvasti:

”Soveltamani levikkikriteerin perusteella kantauraliin palautettavan sanan täytyy esiintyä ainakin yhdessä läntisimmistä (itämeren suomi, saame ja mordva) ja yhdessä itäisimmistä kielihaaroista (mansi, hanti, samojedi ja pienin varauksin unkari). Tiukempiakin levikkikriteerejä on esitetty (esim. K[aisa] Häkkinen 1983), mutta nähdäkseni uralilainen äännehistoria on viime vuosikymmeninä siinä määrin tarkentunut, että aukkoinenkin levikki riittää, kunhan äännevastaavuus on säännöllinen...”

Kielten välisiä suhteita on tuhansien vuosien pituisen aikakauden yli vaikea luotettavasti päätellä. Ääntämisen kehitys, ja kielten välinen sukulaisuus, tehdään vertaamalla nykykieltä suhteessa kielitieteilijän omaan käsitykseen protokielien sanastosta, äänneasusta ja syntaksista. Tutkijat esittävät toisistaan rajusti eroavia käsityksiä lähes jokaisesta asiasta, ero fiktioon on lähes olematon.

DNA-tutkimus on luonnollisesti paljon luotettavampaa (vaikka tulosten tulkintaa täytyy siinäkin tehdä tiedemiehen mielikuvituksen perusteella).

DNA-tutkimusten valossa samojedit ja itämeren-suomalaiset eivät ole läheistä ’sukua’ toisilleen (kts. esim. Kalevi Wiikin Suomalaisten juuret, Atena, 2004). Mutta mistäpä senkin voi varmuudella sanoa.

Pienet kansakunnat ja kieliryhmät ovat aina olleet ja tulevat kai aina olemaankin historian häviäjiä. Joko pakotettuja elämään jossakin periferiassa, henkisen Kehä III:n tuolla puolen, tai häviämään kokonaan maailman kartalta niin kuin on käynyt monille suomenkielisille ryhmille ja tietysti samojedeille, vaikka kulttuuri-ihmiset M.A. Castrenista lähtien ovat yrittäneet näitä pelastaa suomalaisugrilaiseen perheeseen, ehkä enemmän tunnesyistä kuin tosiasioihin perustuen.

Suomenkieltä puhuville tullee jossakin tulevaisuudessa tapahtumaan samoin. Me ehkä vaihdamme kielemme uuteen latinaan, jonkinlaiseen euro-englantiin, ja sulaudumme vaivihkaa euroopplaiseen perheeseen, johon kai jo pääosin kuulummekin DNA:mme perusteella.

***

Peilissä vaalean siniharmaat silmät tuijottavat yhtä alakuloisina takaisin omiin silmiini, joiden väristä tai olemuksesta en tiedä muuten kuin väärinpäin heijastetun peilinkuvan perusteella. Poskipääni ovat yhtä korkeat kuin silloin kuin aloitin tämän kirjoituksen. Jääaavat kutsuvat kaukaisuudesta hyvinvoivaa pelkuria. Mutta kutsu kaikuu kuuroille korville ja sanat ovat tuntemattomalla kielellä sanottuja...

***

P.S. Tämä oli tarkoitus julkaista kesäkuussa, mutta unohtui keskeneräiseksi bittiavaruuden näkymättömän kuran keskelle näkymättömien voimien puristukseen.

Eivätkö tiedemiehet olekin merkillisiä: näkevät näkymättömiä ja syyttelevät uskovia ja toisiaan samasta asiasta.

Vuosi 2011 on jo vähän pidemmällä

Kuva: Hanhensulan työhuoneen käsikirjaston vasenta laitaa syksyn alussa 2011

Blogi on jäänyt ohitusraiteelle odottamaan muiden kiireiden loppumista. Arvoisan Lukijan ei tarvitse luulla, että tämä loppuisi tähän; kirjoittaminen vaatii ajan lisäksi motivaation, jota ei aina ole.

Kuvan kirjoja on lueskeltu ahkerasti tämän vuoden aluksi. Lukemisen pääteemoja on ollut kaksi: postmodernismi tai poststrukturalismi (miten vain haluamme kutsua tätä nykyistä kirjallisuusvaihetta länsimailla) ja kritiikin teoria. Molemmista on vuosikymmeniä julkaistu toinen toistaan ratkiriemukkaampia vuodatuksia, joiden parissa ei illalla tarvitse pelätä unettomuutta.

Kolmantena kesän ja alkusyksyn teemana ovat olleet 1700- ja 1800-luvun kirjat alkaen Tristan Shandystä, Robinson Crusoen kautta 1800-luvun vahvoihin naisiin ja Dickensiin. Tosin Jane Austen taisi kirjoittaa ensimmäiset tarinansa jo 1700-luvun lopussa, Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin nousun aikoihin, mutta George Eliot on vankasti 1800-luvun poliittisen heräämisen ajoilta. Nämä kirjat eivät valitettavasti näy käsikirjastossa, osaksi ovat tuolla 'pääkirjaston' puolella ja osaksi bitteinä HP:n sisuksissa.

1700- ja 1800-luvut ovat kai keskiluokkaisen, hillittömän harmin leimaamaa vallankumousta.

Eurooppaa innokkaasti rakentavaa keskiluokkaa harmitti hillittömästi oma osansa ja se vaati itselleen enemmän kuin yhteisen uskonnon lupaaman taivasosan, joka Ilmestyskirjan mukaan tuntui enemmänkin lottovoitolta kuin varsinaiselta palkkiolta: Armon lottovoiton kai saa vain 144,000 (Ilm. 7:4) sinettiotsaista, Tulitaivaan, Empyreumin, ikuisuuteen halajavaa Israelin sukukuntalaista, ja monet senaikaiset henkilöt osasivat jo laskea.

Taivasosan sijasta vaaditiinkin palkkiota siitä, että keskiluokka oli senaikaisessa nykyhetkessä olemassa ja rakentamassa yläluokan tyhjäntoimittajien lisäksi itselleen taivasta tänne maan päälle - tai ainakin tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa; ja jotakin kouraantuntuvaa, lähinnä kai rahaa, tavaraa ja vaikutusvaltaa oltiinhan tultu kapitalistiseen yhteiskuntaan, jossa henkiset arvot - jopa oma sielu - kaupattiin Mammonalle.

Austen, Dickens ja Eliot katsovat ongelmaa eri tahoilta. Austen naisen asemaa ja siihen liittyen omaisuutta, Dickens lasten kohtelua ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta, Eliot yhteiskunnallista tasa-arvoa ja tietysti naisten asemaa naisten osalta kriittisemmin kuin Austen. Brontën sisarukset romantis-goottilaisine tarinoineen maistuvat edelleen omassa miehenmielessäni liiaksi chiclitin makuisilta, joten niihin ei aivan helposti tule uudelleen tartuttua.

Austenin Mansfield Park (suomeksi Kasvattitytön tarina, suom. A. R. Koskimies, Karisto, 1954) ja Emma (suom. Aune Brotherus, WSOY 1951) tulisi lukea peräkkäin. Ensimmäisen Fanny ja toisen Emma ovat Austenin ihmisluonnon (human condition) kritiikissä henkevyyden eri ääripäissä: molemmat humanistisia älypäitä, Fanny syrjäänvetäytyjä ja Emma aktiivinen toisten asioihin sotkeutuja. Moraalina näissä tarinoissa saattaisi olla se, että oikean immeisen tulisi ajelehtia jostakin näiden kahden naisen välimaastossa.

Dickenshän on rahantunteva satiirikko, jonka henkilöhahmot on kaiverrettu oiviksi stereotyypeiksi. Ajatellaan vaikka hänen juutalaisiaan: Fagania Oliver Twistissä tai tämän anteeksipyyntöä, Riah'ia, Our Mutual Friend'issä (lienee vielä suomentamatta?). Kirjat ovat teemoiltaan vähän samanlaisia, tosin Twist on vielä lapsellisen sinisilmäinen tarina verrattuna tähän Yhteiseen ystäväämme - Dickensin viimeiseksi jäänyt romaani, jossa näkyy lopputuotannon (Dombey ja poika-romaanista alkaen) tummuus ja satiiria peittelevä sosiaalinen kritiikki.

Dickens oli ensimmäinen kirjallinen supersankari, jo omassa ajassaan eikä vain jälkimaailmalle niin kuin kävi mm. Kafkalle. Onko Dickens kaikkien aikojen tärkein romaanikirjailija, tärkeämpi kuin Dostojevski, Tolstoi, Austen, Roth, Bellow? Kukapa senkin tietää.

Eliotin kirjat ovat jokaisella lukukerralla parempia ja parempia, Middlemarch (suom. Aune Tuomikoski, 1966) taitaa olla hänen arvostetuin kirjansa vaikka Silas Marner (Silas Marner, Raveloen kankuri, suom. Ferd. Ahlman, 1869 tai Kankuri ja hänen aarteensa, suom. Väinö Siikaniemi, 1925) saattaa olla tätä parempi romaani (mielipiteethän ovat aina kritisoitavissa).

Yllä olevassa kuvassa näkyvistä kirjoista voisi mainita sen verran, että Italo Calvino ja Umberto Eco ovat nautittavinta lukemista ja kritiikin teoria, vaikkakin kovin mielenkiintoista, kuitenkin periaatteessa pettymys. Jotenkin samanlainen tunne kuin sosiaalisesti kantaaottavan kirjan viimeinen luku, josta jää aina pahanlainen maku lukijansuuhun, itsestäänselviä kliseitä toisteleva paatoksellinen maailmanparannus ei ota istuakseen luettavaksi vaikka sitä yritettäisiin kovalla voimalla istuttaa.

Vielä erikseen mainittakoon Mario Vargas Llosan Aunt Julia and the Scriptwriter (Julia-täti ja käsikirjoittaja, suom. Sulamit Hirvas. Otava, 1992), joka on viimeisimmän Nobel-kirjailijan nyrkinisku päin Gabriel García Márquezin pläsiä. Nämä kirjalliset jättiläisethän kävivät jonkin kulttuurifestivaalin eteisaulassa samaan aiheeseen liittyvän oikeankin nyrkkitappelun, jossa kai triangelin kulmina olivat nämä kaksi kirjailijaa ja Vargas Llosan vaimo, huhutaan ilkeämielisesti - ja varmasti aivan ilman päätä tai häntää, vaikka onhan siitä mustasilmäinen kuva jonkin meksikkolaislehden arkistossa ja muuallakin.

Ja siitä tulikin mieleen, kun tämä viimeinen kappale tässä alkaa, että kirjallisuudenkin suhteen ihminen on mitä syö. Paskan jauhanta hukkaa arvokasta elämänaikaa ja likaa sielua niin, että liasta on ajankin kanssa vaikea päästä eroon, nuorena tätä ei tule edes ajatelleeksi ja jonkun viisaamman ohjaus siinä vaiheessa saattaa olla tulevalle elämälle ensiarvoinen asia. Siksi kirjallisuuden opetuksen tulisi olla innokasta ja laadukasta, sehän tietysti on tärkein oppiaine koulussa.