Kanava-tietokirjapalkinto 2019

Hämeenlinnalainen toimittaja Juha Kauppinen voitti Kanava-tietokirjapalkinnon vuoden parhaasta tieto-teoksesta uusimmalla kirjallaan ”Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista” (Juha Kauppinen, Siltala Kustannus, 2019). Kirjan kuvituksen piirsi Juhan tytär, Lotta Kauppinen, joka täytti viime kuussa yksitoista vuotta ja kuvat valmistuivat kun hän oli yhdeksän vuoden iässä.

Monimuotoisuus kertoo luonnosta, eläimistä ja kasveista ja niiden häviämisestä, ja ihmisen suhteesta luontoon. Kirja on eräänlainen maamme kirja, reporttaasi matkasta metsiin, soille, niityille, vuorille ja jokivarsiin, eli eliöiden kasvu- ja katoamispaikoille. Kirjan pääosissa ovat suomalaisen luonnon ominaispiirteet ja niiden muutokset jääpeitteen häviämisestä tähän meidän omaan aikaamme ja sen kautta tulevaisuuteen.

Juhan teksti on nautittavaa luettavaa kauneine lauseineen, kuten näissäkin haikeissa lauseissa:

"Tuntuu vaikealta jättää jääleinikkiä siihen. Tekisi mieli jotenkin varmistaa sen selviytyminen. Ajattelen lapsiani ja heidän mahdollisia tulevia lapsiaan. Haluaisin näyttää heille tämän kasvin. Kertoa sen elämän olemuksesta, kehyksistä. jotka sitä rajaavat, kehyksistä, jotka ovat luonnon käsityötä." 

Risto Lindstedt arvioi kirjaa Kanava-lehden artikkelissa mm. näin:

"Kauppisella on ollut palava pakko jakaa ymmärryspakettinsa, ja siksi hän on kirjoittanut kärsivällisiä lauseita, jotka notkumatta kannattelevat tiedon raskaita painoja."

Juha Kauppinen on koulutukseltaan biologian maisteri. Aikaisemmin hän voittanut Bonnierin suuren toimittjapalkinnon (2012) ja tutkivan journalismin Lumilapio-palkinnon (2013). Monimuotoisuus on Juhan toinen kirja, ensimmäisen, Talvivaaran vangit (Siltala Kustannus, 2016), hän kirjoitti yhdessä toimittaja Sampsa Oinaalan kanssa.

Juha Kauppinen, kuva linkitetty Siltala Kustannuksen Facebook-kuvien joukosta

Lada-Jussi Kulonen

Meidän yhteinen YLE'mme muistaa, kun emme itse ole niin varmoja muistamisesta.

 "Ladassa yhdistyy etelän lämmin temperamentti ja avaruustekniikan taitajien kylmä järki.― Lada-mainos 1970-luvulta".

 Heh, heh...toisaalta tottahan tuo tavallaan on.

 Joka tapauksessa tuolla viereisessä kuvassa hymyilevällä miehellä, nimeltään Jussi "Lada-Jussi" Kulonen, on tämän YLE'n jutun mukaan yhteensä 29 itäautoa, on tuttuja merkkejä, joita lähihistoriassamme ajettiin ahkerasti Suomenkin teillä. YLE'n mukaan siellä on Polonez, Wartburg, Moskvitš, UAZ, ZIL ja GAZ, ja tietysti Ladoja.

Venäläiset ja monet itäblokin autot olivat sekä huonompia että parempia kuin maineensa - riippuen tietysti siitä, kenen kanssa oli puheissa―omistajan vai naapurin miehen― ja helppoja ylläpitää itse, jos oli haluja ja taitoa niin kuin minun isälläni, joka ajoi kortin vasta 36-vuotiaana (1956), mutta tekniikan miehenä pystyi rakentamaan ja korjailemaan 'mitä tahansa'.

Kunnon autokuskia hänestä ei tosin koskaan tullut. Toisaalta minusta ei koskaan tullut kunnon tekniikan miestä, joten perheen sisällä säilyi kunnon tasapaino siirryttäessä hänen polvestaan minun polveeni.

Nykyisille autoillehan ei voi itse tehdä juuri mitään, mikä on ehkä turvallisuuden kannalta parempi optio―ainakin minun kohdallani.

Ladahan oli italialaisten suunnittelema Fiatin mallin 124 pohjalta ja valmistettiin VAZin tehtailla Toljatissa, Samaran Oblastissa jossakin Volgan mutkassa, ulkomaille sitä siis myytiin nimellä Lada, mutta venäläinen nimi oli oli aluksi Žiguli. Nimi oli napattu pikkukaupungista, joka sijaitsi Toljattia ja VAZ'in tehdasta vastapäätä Volgan, joen siis, toisella rannalla. Nykyisin tehtaan omistaa Renault.

Kuten Lada-Jussista huomaa, nostalgia on hurjaa unta.

Siitä tuleekin mieleen yksi toinen, kirjallinen, laina, joka saattaa olla Arvoisalle Lukijalle tutumpi ja tuota ensimmäistä todempikin:

"Menneisyys on vieras maa; siellä tehdään asiat toisin.

Keskellä Lesley Poles Hartley ystäviensä ympäröimänä

 Se on Lesley Poles Hartleyn kirjasta Sananviejä (The Go-Between, 1953, suom. 1955, Tammi, Keltainen kirjasto), jonka luin englanniksi Nairobissa asuessani vuonna 1986.

 Lukupaikka ja -aika olivat otollisia ymmärtämään Hartleyn kuvaamaa ajan―edellisen vuosisadan vaihteen―arvojen ja elämän sirpaloitumista, vaikka helppoa se olisi ollut ehkä muutenkin henkilölle, minulle siis, joka olin viisivuotias vuonna 1949, 1800-lukuisen agraarisen talkooyhteiskunnan haikeassa jälkinäytöksessä, joka hävisi kuin uni parissa kolmessa vuodessa, ja on siitä lähtienkin muuttunut yhä kiihkeämmällä vauhdilla, ja jota olen ihmetellyt sinisin silmin läpi kaikki ohi mennessään vaahdonneet vuosikymmenet, ja toivottavasti saan vielä elää muutaman muunkin, koska elämä on hyvä olotila; olemattomuutta olisikin vaikea kestää, jos sitä voisi jotenkin kokea. Mutta saatan olla väärässäkin. Mistäpä sen tietäisi.

 Sodanjälkeinen aika jonnekin 70-luvun puoleenväliin oli parasta aikaa elää. Jotakin tapahtui, ehkä tulin vain vanhaksi. Aluksi ei ollut rahaa, mutta ei ollut tavarankaan tarvetta.

Sananviejän kirjoittaja oli 5 vuotias vuonna 1900, aika jota kirja kuvaa, ja kirjoitti sen lähes 60-vuotiaana (tarinan kertoja oli 12-vuotias tarinan ajassa ja kertoo siitä 65-vuotiaana). Omassa elämässäni vuosi 1949 oli samanlainen raja-aika: rupesin muistamaan asioita ja ikuinselta virralta tuntunut aika alkoi murentua, nyt―75 vuoden iässä―muistan sitä hellästi kuin ensimmäistä rakkautta. Siksi Sananviejäkin ehkä tuntui merkittävältä silloin kun luin sen.

Tuo ylläoleva lainaus, jota olen usein käyttänyt englanniksi, tuntuu suomeksikin suussa sulavalta, vähän kuin orsikuivasta reikäleivästä ohuesti höyläisty ruislastu kirnutuoreen voin kanssa.

Vaikka voihan tuokin muisto olla pelkkää nostalgian lumetta. Tosin uskon että näin ei ole.

Presidenttien kuvista

Valtioneuvoston saitilta (http://valtioneuvosto.fi/tietoa/edustustilat/muotokuvat) voi ihmetellä kuinka erilainen näkemys taiteilijoilla on sopivasta presidenttikuvasta. Kun niitä katselee voi hyvin ajatella, että "mikä on presidentin rooli muotokuvassa, jos hän ei ole 'aihe'. Tekosyy? Sommitteluelementti? Tai ... Heideggeria siteeraten 'Das Ding an Sich'", kuten kulttuurilehti Kaltio kyseli kommentoidessaan taannoin Halosen kuvasta syntynyttä kohua. 


Minun mielestäni näistä presidenttien kuvista on hätkähdyttävästi kiinnostavin (jos jätetään Halosen kuva pois tästä vertailusta) tuo viereinen, Jaakko Sieväsen tulkinta Koivistosta (1989), jonka arvoituksellisesta ilmeestä ei ymmärrä onko takana näkyvässä huoneessa kulkeva muodoton hahmo etiäinen Halosen tulevasta muotokuvasta vai Urkin oranssinen hahmo harhailemassa Tamminiemen tyhjissä saleissa. Tuo viimeksi mainittu selittäisi hyvin, miksi Manu ei halunnut asettua pressaksi Tamminiemeen. 

Pitäisi ehkä olla sanomatta tätä seuraavaa, mutta kysyn kumminkin, että eikö Erkki Tilviksen maalama Risto Ryti (1955) muistuta äkkiä katsoen saksalaista upseeria siviilipuvussaan? Mutta voihan sellainen arvio johtua kontekstin paineestakin tai puhtaasta pahansuopuudesta eikä pelkästään kohteen ulkonäöstä.

Muuten Tapani Raittila tokaisi yhdessä Lapin Kansan haastattelussa puhuessaan Urkista vuonna 1958 tekemästään kovin vanhanaikaisen oloisesta teoksesta enigmaattisesti, että "Sellainen tarve minulla oli, että muotokuva olisi ennen kaikkea maalaus" ja myös, että "Kaikessa raadollisuudessaan ihminen on selittämätön, syvä ja avara aihe". Nuo saattaisivat olla hyviäkin vihjeitä toiveikkaille muotokuvamaalareille.