Euroopan Unioni, kulttuurirasistinen laajentamisen vastustus

Ja ksenofobia tulevat hakematta mieleen, kun lukee suomalais-eurooppalaisen oikeiston pienen suurenmiehen, Ville Itälän, käsityksiä EU:n laajentamisesta viime sunnuntain debatissa Helsingin Sanomissa. Perimmiltään hänen puheenvuorossaan on tietysti kysymys siitä, mikä lasketaan kuuluvaksi Eurooppaan ja mikä sen ulkopuolelle. Monien oikeistolaisuutta edustavien poliitikkojen mielissä Eurooppaa on vanhan Rooman läntisen keisarikunnan alue, itäinen Bysantin alue kuuluu muuhun maailmaan, jota ei pitäisi laskea tahraamaan eurooppalaista sivistystä omituisella, toisenlaisella, itämaisella mystiikallaan.

Tässä vaiheessa mieleen pomppaavat Eartha Kitt ja vanha turkkilaislaulu: ”Üsküdar'a gider iken aldi da bir yagmur…” (kaikkien pomojen ja sihteerien toivelaulu). Suomessa Vieno Kekkonen puolestaan lauloi: ”Uska Dara Bosborin pintaan välkkyvät lyhtysi nuo…”. Kitt’in laulun sanoista blogihenkilö hämmästyksekseen huomasi, että turkin kieli olikin elävää mongerrusta, jolla voi laulaa tarttuvaa musiikkia nykyaikaisista asioista, ja johon henkilökin voi osallistua sanoilla, joita ei tosin nuorena niin hyvin ymmärtänyt, mutta kuulostivat korvissa ihanan miellyttäviltä ja soljuvilta.

Jo aikaisemmin blogihenkilö oli kulkenut Konstantinopolin kaduilla Mikael el Hakimin kanssa ja Galata ja Kultainen Sarvi ja sen sellaiset olivat tuttuja, vaikka ei itse niitä ollut nähnytkään. Mika Waltari oli, ja kertoi henkilöllekin niin, että nykyinen Turkki peittyy useimmiten mielessä Mikaelin ja tämän Antti-ystävän tarinoiden alle, tosin purppurasaappainen Johannes Angeloskin kurkistaa sen kasan alta. Üsküdar'an valot heijastuvat Bosporin pintaan toiselta puolelta, Eurooppaa vastapäätä, vieraasta maanosasta, jota ei Itälä siis hyväksyisi Eurooppaan.

Myöhemmin henkilö oppi, että Kemal Atatürkin pakottamana demokratisoituneet turkkilaiset pitivät nuorta Suomea oman kehityksensä mallivaltiona ja itseään suomalaisten sukulaiskansana. Tämä oli Suomessa asuneen venäläisen fennofiilin (voiko sellaista todella olla!), Grigori Petrovin ja hänen kirjansa, Suomi, valkoliljojen maa (Finljandija, strana belyh lilij), ansiota. Kirja oli käännetty monille Balkanin kielille, myös turkiksi (Ak zambaklar ülkesinde – Finlandiya). Jokainen henkilön tapaama turkkilainen muistaa mainita kansojen välisen sukulaisuuden, useimmat ovat tunteneet Valkoliljojen maan ja esittävät arvailuja uralilaisten ja altailaisten kielten olemassaolosta ja suomen ja turkin kielen sukulaisuudesta. Blogihenkilö yrittää aina kohteliaasti kumota molempia käsityksiä vedoten suurestioppineeseen suomalaiseen, Kalevi Wiikiin, mutta näitä väitteitä ei yleensä edes kuunnella. Tämä ei vaivaa henkilön mieltä sanottavasti.

Blogihenkilö epäilee, että kokoomuksen puheenjohtajana epäonnistunut lapsenkasvoinen Ville Itälä on pudonnut kielikuoppaan. Ja siellä ajatellaan, että vain oikealla eurooppalaisella kielellä voi puhua sellaisia järkeviä ajatuksia, jotka voidaan hyväksyä EU:n lasipalatseissa Brysselin Luxemburgin aukion laidalla.

MEP Itälä ei näytä olevan tyytyväinen Balkanin maidenkaan jäsenyyteen, paitsi, jos ne omaksuvat ”perinteisen”, eurooppalaisen maailmankatsomuksen. Tai käyttäen hänen omia sanojaan: "mutta pitkän ajan kuluessa ja sitten, kun ne täyttävät jäsenyydelle asetetut ehdot ja ovat sisäisesti demokraattisia ja väkivallattomia”. Itälä ei määritä käsitteitä ”sisäisesti demokraattinen” tai ”sisäisesti väkivallaton” joten hänen viisautensa todellinen syvyys jää lukijan arvailtavaksi. Itälän Eurooppaan saisi kai kuulua vain Länsi-Rooman alueita, Bysantin perilliset pysykööt lesteissään. Kreikka on onnekas, että se ei ole nyt kerjäämässä Unionin jäseneksi, mahdollisuudet olisivat ehkä pienet.

Itälä, sivistyneenä poliitikkona, arvelee, että EU:n tilanne on tänään samanlainen kuin Napoleonin Ranskan parisataa vuotta sitten, Waterloon jälkeen. Blogihenkilö ymmärtää historian opetuksesta yhtä vähän kuin Pentti Saarikosken runoista. Mutta henkilö näyttää muistelevan Tolstoin tarinoista, että Napoleonin ratkaiseva tappio tapahtui Borodinossa jossakin Moskovan liepeillä ja Waterloo oli vain jonkinlainen keisarillinen joutsenlaulu, jolla ei enää muutettu Eurooppaa suuntaan eikä toiseen. Napoleonin oma lopullinen kohtalo ratkesi siellä.

Turkki, Osmanien tai Ottomaanien sulttaanikunnan valeasussa, oli viimeisen islamilaisen kalifaatin ylläpitäjä vuoteen 1924 saakka. Siitä saakka Turkkia on kiivaasti nykyaikaistettu eurooppalaiseksi ja hallinnoltaan sekulaariseksi maaksi. Turkin kieli on ”puhdistettu” arabian vaikutuksesta ja sitä kirjoitetaan länsimaisilla kirjaimilla. Demokratia ja vapaus asetettiin yhteiskunnallisen kehityksen tavoitteiksi. Tarkoituksena oli tuoda Turkki nykyaikaan ja luoda edellytykset läheiselle integraatiolle Euroopan kanssa, vaikka Unionista ei silloin osannut unelmoida juuri kukaan muu kuin saksalais-ranskalainen Robert Schuman, joka on saanut unelmiensa muistoksi aukion EU:n keskuksessa (Rond Point Schuman).

Itälä sanoo, että Turkissa vallitsevat arvot ovat vuosisatoja vanhat ja poikkeavat perinteisistä eurooppalaisista arvoista. Hän sanoo myös, ” että Turkille maksettaisiin maataloustukia enemmän kuin nyt maksetaan kymmenelle uudelle jäsenmaalle yhteensä”. Itälä ei sen sijaan mainitse, että rikkaan Ranskan maataloustuottajille lahjoitetaan puolet koko nykyisestä maataloustuesta. Eikä tietysti kysy, miksi näin pitää olla!

Niinpä Itälä ja puolivilli poikamiespankinjohtaja ja presidenttiehdokas Sauli Niinistö myös (Hesari 17.8.2005) kannattavat Turkille jäsenyyden sijasta jotakin muuta, tarkemmin määrittelemätöntä ratkaisua. Turkki, joka on ollut Unionin valittu jäsenehdokas jo vuodesta 1999 saakka, haluaa, että vain täysjäsenyys on integroitumisen tavoite. Suomalaisen EU komissaarin, Olli Rehnin, kanta Turkin jäsenyyteen ei ole tiedossa, vaikka henkilöllä on sellainen hytinä, että hänkään ei suhtaudu siihen pelkästään myönteisellä innokkuudella.

Blogihenkilön, joka ei ymmärrä korkeasta politiikasta tuon taivaallista, näkee Turkille kaksi vaihtoehtoista tulevaisuutta. Integroituminen Eurooppaan tai joutuminen osaksi arabimaailmaa, kalifaattia, joka lopulta perustetaan Irakin, Saudi-Arabian, Persian lahden öljyisten emiirikuntien ja, mahdollisesti, Syyrian raunioille. Henkilön mielestä, jokaisen eurooppalaisen poliitikon on kannatettava Turkin integroimista Euroopan tulevan turvallisuuden vuoksi.

Vaihtoehto on lastemme lapsille liian suuri taakka, varsinkin, kun jo lahjoitamme heille kasvihuoneilmiön ja ydinvoimaloiden jätteet sadoiksi tuhansiksi vuosiksi.