Robert Oppenheimer, Hiroshiman atomipommin isä,

Manhattan Projektin johtaja, tunkee ajatuksiin, vaikka blogihenkilö haluaisi antaa näppäimistöltään sormiensa hipaisuista suloisia ajatuksia Arvoisan Lukijan viikon huviksi, lastuja henkilön Aurinkolaivan tervalle tuoksuvista kyljistä.

Robert Oppenheimer siteerasi nimittäin kauan sitten intialaisesta hindutekstistä Vishnu-jumalan monikätisen muodon sanoja, Bhagavad Gita’asta, sanoessaan:
”Now, I am become death, a destroyer of worlds.”
”Nyt, minusta on tullut kuolema, maailmojen hävittäjä.”

Hiroshima oli dokudraaman aiheena sunnuntaina 7.8 BBC-yhdellä. Ohjelma kesti 90 intensiivistä minuuttia. Vielä elossa olevia haastateltiin, Enola Gay’n (historian kuuluisin lentokone) miehistöstä on vielä elossa muutama, mukaan lukien koneen päällikkö, Paul W. Tibbets, joka vanhuuttaan (?) vetisin silmin vakuutti (eniten ehkä itselleen), että pommin pudotus oli oikein. Tibbets’in keskimmäisestä nimestä, Warfield, voi ehkä sanoa, että nimi on enne. Blogihenkilö on sen verran pehmeäluonteinen, että kuvittelisi Tibbets’in omantunnon tuskien olevan sietämättömän suuria. Mutta mistäpä sen tietää, kun ei ole tarvinnut sellaista painolastia kanniskella, nykyisissäkin on aivan tarpeeksi. Tällainen ”fame” tai ”notoriety”, kummaksi sitä haluaa kutsuakaan (ja mitä sanat nyt ovatkaan suomeksi), on äärettömän vaikea saavutettavaksi, ehkä vaikeampi kuin lottovoitto.

Hiroshima on ihmisen historian toistaiseksi tuhoisin teko. Silmänräpäyksessä tuhottiin yli sadantuhannen ihmisen elämä. Mitään muuta yksittäistä tekoa ei voida verrata siihen – paitsi toista pommia Nagasakissa tänään 60 vuotta sitten. Merkittävää, ja jotenkin mieltä häiritsevää on ajatus siitä, että tähän saakka ainoa ydinasetta käyttänyt valtio on Yhdysvallat, moraalimme ylin vartija, ja sen kansa, yksi pitkässä rivissä Jumalan valittuja kansoja, jonkalainen pieni ja sitkeä Suomikin on ollut aika ajoin.

Hiroshiman elonjääneitä on vielä elossa, kaikkiaan noin 80,000. BBC:n ohjelmassa haastateltiin mm. lääkäriä, joka oli ollut pommiaamuna potilaskäynnillä Hiroshiman ulkopuolella, kuuden kilometrin päässä räjähdyksestä. Ja pankkivirkailijaa, Akiko Takakura’a, rauhallista, tasapainoisen ja henkevän näköistä naista, joka oli silloin ollut 19-vuotias tyttö. Hän oli ollut siivoamassa pankkisalia maanjäristyksenkestävässä pakkitalossa. Naisvirkailijoiden oli oltava töissä puoli tuntia aikaisemmin kuin miesten ehtiäkseen siivota ennen miesten tuloa paikalle.

”Tämä ei tulisi kysymykseenkään nykyisin”, hän vitsaili lempeästi katselijoille.

Atomipommi on varjostanut blogihenkilön elämää niin kauan kuin todellista muistia riittää. Kouluaikana näki pommista, painajaisunien lisäksi, elokuvia varmaan oppiakseen, mitä pitäisi tehdä, jos Vammalaan pudotettaisiin atomipommi. Aikuisempana näki työn puolesta vielä lisää ohjeita ja elokuvia, joissa jo näkyi joitakin uhrejakin. Monet suomalaiset varusmiesikäpolvet ovat myös oppineet kaivamaan ydinpomminkestävän poteron, jossa ei olisi tarvinnut oleskella kuin ehkä kuukauden päivät kun olisi jo voinut tulla ylös ja aloittaa maansa innokas puolustaminen ydinasehyökkääjää vastaan.

Parhaiten blogihenkilön mieleen on kuitenkin jäänyt kehotus mennä pois ikkunan edestä ja piiloutua pöydän alle, molemmat järkevältä ja mukavalta kuulostavia ohjeita; henkilö olisikin liian laiska poteron kaivamiseen.

Hiroshimassa 140,000 tavallista japanilaista ihmistä ei ehtinyt pöydän alle ennen kuin heidät höyrytettiin olemattomiksi, poltettiin tunnistamattomiksi, räjäytettiin lihattomiksi, ihottomiksi tai raajattomiks,i tai klohmittiin muuten vain kuoliaiksi tai vaivaisiksi. Monet onnekseen menettivät ensimmäiseksi päänsä. Yli puolet uhreista kuoli kitumalla vasta viikkojen ja kuukausien jälkeen silloin tuntemattomaan säteilysairauteen. Jonkun silmänräpäyksessä höyrystyneen japanilaisen jälkeensä jättämä varjo on pidetty muistomerkkinä rappusille, jossa hänen ruumiinsa ja sielunsa istuivat ennen häviämistään.

Hiroshimaan johtavalla tiellä oli paljon hyvin tunnettuja henkilöitä. Oli kaksi Yhdysvaltain presidenttiä, Franklin D. Roosevelt pyörätuolissaan ja pyöreänpehmeä Harry S. Truman, tavallisen ihmisen puolustaja. Ja monia maailmankuuluja tiedemiehiä Robert Oppenheimerin lisäksi, kuten Albert Einstein, jonka Rooseveltille lähettämän kirjeen sanotaan aloittaneen atomipommin kiireisen kehittelyn, Edward Teller, myöhemmin vetypommin isä, Enrico Fermi ja Richard Feynman.

Miksi pommi pudotettiin?

Amerikkalaiset uskovat, että se oli välttämätön sodan lopettamiseksi, vaikka amerikkalaiset kenraalit Dwight Eisenhower ja Douglas MacArthur ovat ilmeisesti sanoneet, että Japani oli jo hävinnyt sodan ja pommi oli näin tarpeeton. Japanilaiset puolestaan uskovat, että amerikkalaiset tarvitsivat molemmat pommit (Little Boy ja Fat Man, jotka olivat rakenteeltaan erilaisia), jotta niiden vaikutus olisi voitu testata oikeissa olosuhteissa.

Taviksena voi tietysti kysellä, mikä on tiedemiesten vastuu tällaisessa projektissa. Se on kuitenkin turhaa höpinää. Vastaus on tietysti, että heidän vastuunsa on varmistaa projektin läpimeno suunnitellussa ajassa ja suunnitellulla budjetilla. Tieteen tekeminen ei ole tietyistä miehistä tai naisista kiinni, tilalle löytyy aina joku muu, jos yksi tai toinen sattuisi kieltäytymään. Ja joka tapauksessa päätökset tiedemiesten puolesta tehdään poliitikkojen toimesta tai sotilaiden, joilla useimmiten ei ole selvää kuvaa siitä, mitä milloinkin päättävät. Tarjoavat kuitenkin leveän selän, jonka taakse suurikin tiedemies voi piiloutua.

Atomipommin aika alkoi jo heinäkuun 16 1945 Alamogordossa Uuden Meksikon erämaassa, kun Amerikka räjäytti ensimmäisen koeatomipomminsa. Tämän räjäytyksen aikaan amerikkalaisilla tiedemiehillä, mukaan lukien Oppenheimer, oli jopa epäilyksiä, että pommi saattaisi sytyttää ketjureaktiona maapallon ilmakehän tuleen. Projektin matemaatikot olivat kuitenkin laskeneet, että tämä ei todennäköisesti olisi mahdollista.

Samanlaiset epäilykset jäytivät myöhemmän vetypommin räjäyttäjiä. Ja viime aikoina ovat tiedemiehet kyselleet, voisiko hiukkaskiihdyttimissä saada vahingossa aikaiseksi tilan, josta kehittyisi hallitsematon musta aukko. Fyysikot ovat kiirehtineet kieltämän tämänkin mahdollisuuden, jotta uusiin hiukkaskiihdyttimiin tarvittavat suunnattomat rahamäärät eivät vaarantuisi. Blogihenkilöä näyttää aina vaivaavan kysymys siitä, onko olemassa mitään testiä, jota tiedemiehet eivät olisi valmiit tekemään tieteen nimissä riippumatta hankkeen vaarallisuudesta tai moraalisista ongelmista.

Hiroshimassa kuoli välittömästi (lähteistä riippuen) noin 75,000 ihmistä ja yhteensä Nagasakin pommituksen kanssa yli 200,000 muutaman räjähdyksiä seuraavan kuukauden aikana. Tätä voi verrata Tokion pommituksiin tavanomaisilla palopommeilla, joissa kuoli ehkä 100,000 ihmistä yhden pommitusyön (9.3.1945) aikana ja Dresdenin pommituksiin (myös palopommeilla), joissa menehtyi tiedonlähteistä riippuen jopa 135,000 ihmistä yhdessä yössä (13.2.1945). Dresdenin pommitusten takana oli englantilainen ilmamarsalkka ja psykopaatti Arthur ”Bomber” Harris. Niissä pommituksista säilyi kirjallisuuden ystävien onneksi hengissä Teurastamo 5:n kirjoittaja, sotavanki Kurt Vonnegut.

Ihmiskunta pysyi ensimmäisen atomipuolivuosisatansa ajan hengissä doktriinilla, jonka nimi on sattuvasti MAD (mutually assured destruction). Sekä Amerikkaa että silloista Neuvostoliittoa voitiin pitää sivistyneinä maina, joiden voitiin luottaa noudattavan MAD:n tanssikuvioita, vaikka joskus oltiinkin lähellä yhteistä tuhoa.

Nyt elämme uutta aikaa. Maailmassa on jo ainakin kuusi ydinasevaltiota ja lisää on tulossa. Kulttuurien eroista ja keskinäisestä epäluottamuksesta johtuen ei MAD:iin enää voi luottaa. Amerikka onkin alkanut rakentaa puolustusjärjestelmää ohjushyökkäyksen varalle. Tosin atomipommi voidaan toimittaa helposti perille muutenkin kuin ohjuksilla niin kuin James Bond-elokuvat ovat meille opettaneet.

Mitä tästä kaikesta opimme? Tuskin mitään.

Alla vielä pieni pätkä presidentti Harry S. Trumanin päiväkirjasta (tosin blogihenkilö ei pysty vahvistamaan, että teksti on aitoa Trumania):

"We have discovered the most terrible bomb in the history of the world.... This weapon is to be used against Japan between now and August 10th. I have told the Sec. of War, Mr. Stimson, to use it so that military objectives and soldiers and sailors are the target and not women and children. Even if the Japs are savages, ruthless, merciless and fanatic, we as the leader of the world for the common welfare cannot drop that terrible bomb on the old capital or the new. He and I are in accord. The target will be a purely military one" Harry S. Truman, Diary, July 25, 1945