Luova tauko

Tämä blogi menee hetkeksi luovalle tauolle. Seuraavan neljän viikon aikana en ehdi juuri mitään ajatella saati sitten kirjoittaa. Toivottavasti tavataan pian latausloman ja aprillipäivän jälkeen.

Hyvin vapaan kirjailijan elämää

Kuva The Independent: Camilo Jose Cela, Nobel-kirjailija


Arvoisa Lukija saattaa muistaa, että astuin viime kuun vaihteessa uudelle uralle, hyvin vapaaksi kirjailijaksi.

Elämä ei sen vuoksi ole kovin paljoa ehtinyt muuttua, yhtään uutta kirjallista merkkiteosta ei ole sormieni päistä syntynyt, olen tosin palauttanut kulkulupani entiselle työnantajalle ja puoliso on alkanut vihjailla merkittävästi, että voisin vaihtaa jalkaani toiset housut kuluneiden vapaa-ajan sammareiden tilalle (joten kirjallinen vapaus näyttää olevan ainakin jossakin määrin rajoitettua), mutta samaa hän on sanonut joskus aikaisemminkin, joten tässä asiassa ei ole mitään suurempaa ihmettelemistä. Myin myös autoni vähiten tarjonneelle. Hän, libanonilainen autojobbari, joka vie toinen toistaan vanhempia autoja Pohjois-Afrikkaan, oli myös eniten tarjonnut ostajaehdokas, joten itsensä kanssa ei myyjänä tarvinnut kovin paljoa väitellä.

Olen aloittanut intensiivisen kirjallisen vakoilutyön, joka saattaa poikia korkoa myöhempinä, vapaina aikoina. Vuoden alusta lähtien olen nimittäin ehtinyt lukea neljää kirjaa.

Vakoilin ensin Tšingiz Aitmatovin novelleja lukemalla uudestaan teoksen Varhaiset kurjet (suom. Ulla-Liisa Heino, Kansankulttuuri, 1975), jonka lukemiseen ei kovin pitkää aikaa tarvitse varata. Sitten aloitin V.S Naipaulin hitaastikahlattavien englantilaistarinoiden lukemisen kirjasta Saapumisen arvoitus (suom. Erkki Haglund, Otava, 2002), mutta eksyin välillä ihmettelemään Kun kirjoitan-blogin kirjallisuusgurun, Risto Niemi-Pynttärin, teosta Verkkoproosa (ntamo, Helsinki, 2007). Sitten silmäilin ahnaasti Milan Kunderan taiteellis-eksistentiaalista etsintää Kuolemattomuus-teoksessa (suom. Kirsti Siraste, WSOY, 1990). Ja olen jo varannut seuraavaksi luettavaksi ”Makedonian (tai siis samannimisen entisen Jugoslavian osavaltion) Aleksis Kiven”, Slavko Janevskin, The Nine Centuries of Kerubin (Detska Radost, Skopje, 1997). Sain sen läksiäislahjana kielitieteilijäystävältäni Predragilta, jonka vaimo Jana on Janevskin tytär.

Predrag muuten väittää kiivaasti kenen kanssa vain, jopa vaimonsa, koska on yltiöpäisen rohkea mieskeskeinen slaavi, että makedonialaiset ovat muinaisten minoalaisten geneettisiä jälkeläisiä. Ja keskusteluissa minä puolestani väitän kiven kovaan ja kirkkain silmin päin Predragin kreikkalaiskarvaista slaavinaamaa, että pohjoisissa germaanikielissä ja pohjoisissa slaavikielissä on selvästi kuuluva suomalainen substraatti.

Kumpikaan emme taida täysin sydämin hyväksyä toistemme mielipiteitä. Mutta ystävällehän täytyy antaa asioita anteeksi, että tämä puolestaan voisi antaa anteeksi meille, jotka olemme tätä vastaan rikkoneet oman tyhmyytemme vuoksi. Näin tosiystävyys on antamista ja ottamista.

Tyypilliseen naipaulilaisen pitkäveteiseen tapaansa V.S. Naipaul sanoo muun muassa Saapumisen arvoituksen sivulla 174 tähän tapaan:

”…Kun…palasin Lontooseen muistiinpanoineni ja päiväkirjoineni ryhtyäkseni kirjoittamaan, ongelmat eivät suinkaan lauenneet. Pakenin huumoriin. Koomisuus, hauskuus, satiirinen näkökulma, miten usein niin kirjoittamisessa kuin elämässä itsessäänkin hämmennys kätkettiin niiden taakse…

Voidakseni kirjoittaa enemmän tämänlaista tekstiä minun oli pakko tunnustaa enemmänkin itsestäni…”

No tuo tietysti pelotti niin pirusti mieltä, että kuravellit sielun pohjalla kiehahtivat kuin krapulaisen vatsahapot, eihän itsensä paljastaminen ole mitenkään ominainen ominaisuus suomalaiselle, varsinkaan tiettyyn ikään ehtineelle, vaikka olisikin välttämätöntä sille, joka on astumassa hyvin vapaan kirjailijan uralle.

Sitten The Sunday Times tarjosi uutta ruokaa kirjallisille ajatuksille. Se siis kirjoitti hömpästä, vaikka onkin kulttuurilehti.

Hömppähän on – niin kuin monet muutkin kirjallisuusgenret – oman kaavamaisuutensa vanki.

Kirjailija, joka hömppää kirjoittaa, tietää tarkasti mitä aineksia ja hajuja on tarinaansa tupattava. Jos niitä ei tuppaa, tai tuppaa genreen kuulumatonta tavaraan – kuten kaunokirjallisia aineksia ja ajattelun ruokaa – niin lukijat hämmentyvät helposti ajattelemaan itse ja sehän ei ole hömpän tarkoitus. Sen tarkoitus on oman itsensä ja ajattelun unohtaminen, joka onkin yhtä hyvä kirjallinen tavoite kuin mikä muu tahansa, suurta myyntimenestystä tietysti lukuunottamatta.

Moni hömppäkirjailija on ehkä hurjimmissa, taivaita hamuilevissa unelmissaan kuvitellut, yhtäpitävästi muiden kirjallisten kapalovauvojen kanssa, uusivansa kirjallisuutta, kirjoittavansa romanttista kaunokirjallisuutta, mutta on kopsahtanut käsikirjoituksineen kipeästi maankamaralle, joko jäämällä kokonaan julkaisematta tai saamatta teokselleen oikeanlaisia lukijoita (tai oikeammin sanottuna ostajia). Ja päätellyt lopulta, että kirjallisen prostituoidun ammatti ei kuitenkaan ole kovin huono vaihtoehto; arvostus on astetta parempi kuin kadunvarsia kulkevilla ammattisiskoilla ja -veljillä, eikä tarvitse edes pelätä saavansa ilkeitä tartuntatauteja muulloin kuin ulkomaanmatkoilla ja käväistessään Kotkassa.

Mutta Sunday Times siis kertoi otsikolla ”Take an arrogant hero and a reluctant woman…” hömppäkirjailija Gill Sanderson’ista, joka kirjoittaa romanttisen novellin ikiomassa tallissa, satavuotiaalla Mills & Boon’illa. Tämä Gill on naismaisesta nimestään huolimatta epämääräisen ikäinen, kaljupäinen ja viiksekäs mieshenkilö Englannin Merseysidesta nimeltään Roger. (muuten, Merseysiden kulttuurielämä lienee aavistuksen verran vähemmän merkittävää kuin Kemissä, mutta en tästä ole aivan varma). Kirjailijanimen ”Gill” hän on saanut omalta vaimoltaan. Sanderson sanoo haastattelussa hömppägenrestä mm. näin:

”…There’s a promise to the reader that there will be a satisfactory ending…This comes despite – invariably – the hero’s arrogance, the heroine’s reluctance to open herself to the full flowering of true passion, and sundry other obstacles including amnesia, erroneous marriage to the wrong person, and the other woman – the scheming, nasty, conniving one who gets done down on about page 94…”

Eli jotenkin, että: ”…Lukijalle luvataan, että loppu on tyydyttävä…Tämä tapahtuu – poikkeuksetta – huolimatta sankarin ylimielisyydestä, sankarittaren haluttomuudesta aukaista itseään todellisen intohimon täyteen kukkaan, ja lukuisista muista esteistä kuten muistinmenetyksestä, väärästä avioliitosta, ja toisesta naisesta - seläntakana pelaavasta, ilkeästä kieroilijasta, joka saa palkkansa sivun 94 paikkeilla…”

Hömppä näyttää siis olevan kovasti samanlaista kuin Shakespearen Twelfth Night-tarina, vaikka ”bardi-nero” ei ehkä olekaan varsinaisesti tunnettu pelkän hömpän suoltamisesta (tai voin olla tässä kovasti väärässäkin).

Tuon ilkeän ”toisen naisen” tunnistamme helposti omista ympäristöistämme. Erona tosielämän ja hömpän välillä on se, että hömpässä ilkeä toinen nainen saa ”ansionsa mukaan” sivulla 94 tai niillä main, mutta tosielämässä hän taas usein saa prinssin ja puolet valtakuntaa, ehkä enemmänkin, mutta mitäpä me tosielämästä.

Hömppäkirjallisuuden ja ”oikean” kaunokirjallisuuden merkittävin ero on siinä, että hömpän lukijoita kiihottaa erityisesti päähenkilöiden tuleva onni ja elämänkestävä autuus, mutta kaunokirjallisuuden lukijalle vain onnettomat tarinat ovat mielenkiintoisia. Mitä onnettomampi ja surkeampi tarina on, sitä syvemmälle kaunokirjallisuuden kaanoniin se tulee upotetuksi. Usein jopa niin syvälle, että sitä on sieltä edes turha etsiskellä. Finlandia-ehdokkaiden – ja voittajienkin – luetteloista voi asiaa tarkastella, jos viitsii.

On tosin myös sanottava (mukaillen jotakin kirjailijaa, jonka nimi ei juuri nyt löydy aivojen sopukoista), että onnelliset kirjat, tässä jutussa siis hömppäkirjat, ovat samalla tavalla kaavamaisen onnellisia, mutta onnettomat kirjat – kaunokirjallisuus – ovat onnettomia kullekin omalla omituisella tavallaan.

Olen, opiskelumielessä, lukenut espanjalaisesta Nobel-kirjailijasta (1989) nimeltä Camilo Jose Cela. Jos Arvoisa Lukija ei ole hänestä kuullut kuin huhupuheina, niin siitä ei pidä tarpeettomasti hermostua. Espanjan ulkopuolella hänestä ei ole kuullut kovin paljoa kukaan muukaan, Nobel-komiteaa tietysti lukuun ottamatta, hehän näyttävän löytävän jatkuvasti palkittavakseen kirjailijoita, joita kaikki muut ovat jo luulleet aikoja sitten kuolleiksi.

Mutta Celasta tähän vielä sen verran, että häntä syytettiin muutamia vuosia sitten haamukirjoittajien käytöstä.

Espanjalainen Tomas Garcia Yerba syytti Celaa kirjassaan Desmontando Cela. Yerba väitti, että Cela on käyttänyt haamukirjoittajia, sihteereitä ja muita avustajia jo 1950-luvulta lähtien. Ja tuntematon espanjalainen kirjailija Carmen Formoso Lapido haastoi Celan oikeuteen 1990-luvun lopulla väittäen tämän kopioineen kirjaansa La Cruz de San Andrés sekä juonen, henkilöitä että tekstinpätkiä Formosan kirjasta Carmen, Carmela, Carmiña (Fluorescencia). Vuonna 2001 alkanut oikeudenkäynti keskeytyi Celan kuollessa 2002, mutta on nyt aloitettu uudestaan.

Celasta pääsemme sujuvasti kirjailija James Patterson’iin, jota Arvoisa Lukija ei ehkä kehtaa tunnustaa tuntevansa.

Pattersonin kirjoja voi hyvin luonnehtia sanoilla ”pulp fiction”, vaikka niitä julkaistaan kyllä arvokkaan kovakantisinakin. Patterson on kirjoittanut vuodesta 1977 lähtien, viime vuosina kiihtyvällä vauhdilla: mysteereitä, romansseja, trillereitä ja fantasioita (yhteensä 52 teosta, 165 miljoonaa myytyä kirjaa), joista monet ovat jopa päätyneet Hollywoodin elokuvien käsikirjoitusmateriaaliksi. Lukija saattaa muistaa mm. sellaisen elokuvan kuin Along Came The Spider vuodelta 1992. Siinä seikkaili ensimmäisen kerran pääosassa Pattersonin luoma etsivä nimeltä Alex Cross , (jota näytteli sympaattinen Morgan Freeman (joka lensi lentolupakirjan vasta täytettyään 65 vuotta, mutta se ei kuulu tähän juttuun).

Celalla ja Pattersonilla näyttää olevan jotakin yhteistä huolimatta tavoitteiden korkeuseroista ja ehkä arvostuksestakin. Molemmat käyttävät haamukirjoittajia. Parin viikon takaisessa Sunday Timesissa Patterson tunnustaa käyttäneensä avustavia kirjoittajia uransa alusta lähtien. Hänen kirjansa syntyvät niin, että Patterson itse kirjoittaa tarinasta noin 30-sivuisen luurangon ja haamukirjoittajat rakentavat luurangon päälle kirjallista lihaa, jonka Patterson lopulta silottelee itsensä näköiseksi. Tällä menetelmällä 60-vuotias Patterson suoltaa nykyisin ulos jopa 4-5 kirjaa vuodessa.

Kirjallisuuden ”genre” on tavallaan kuin haamu-Patterson kirjailijan apuna. Genre antaa kirjailijalle luurangon, joka täytetään sanoilla, henkilöillä ja tapahtumilla. Mutta se ei tietenkään ole varastamista tai edes plagiointia vaan kirjallista perintöä.

Kirjallisen varkauden raja sen sijaan on hämärä kuin hegeliläisen filosofin ajatuksenkulku ja liukuva kuin poliitikon siveysvyö.

Viimeksi jotkut dekkarikirjailijat Suomessa ovat joutuneet rajan kanssa jonkinlaisiin vaikeuksiin. Astu rajan yli ja joudut oikeuteen, keinottele juuri rajan takana ja tuloksena voi olla kirjallinen taideteos, Nobelin palkinto ja ehkä jonkinasteinen kuolemattomuuskin.

Eli hyvinkään vapaa kirjailija ei ole täysin vapaa. Niin sitä oppii aina kirjallista uutta, kun avaa siniset silmänsä selkoselleen ja opiskelee.

Siniset silmät ja ...

Kuva: Fotosearch

Arvoisa Lukija on ehkä jo huomannut uutisen, että siniset silmät johtuvat mutaatiosta OCA2-geenin vieressä sijaitsevassa DNA:ssa.

Ruskeasilmäisyys on ihmiskunnassa ylivoimasesti yleisimmin esiintyvä ominaisuus ja on ilmeisesti ihmisen alkuperäinen silmien väri. Vain jotakin 8 %:n verran ihmisistä kantaa otsansa alla sinisiä silmiä, suomalaisista ns. sinisilmäisiä taitaa olla 90 %:n verran.

Tiedemiehet ovat nyt todenneet, että kaikki sinisilmäiset ovat saaneet silmänsä yhdeltä ainoalta henkilöltä, joka eli jossakin Mustanmeren pohjoispuolisissa metsissä kymmenisentuhatta vuotta sitten tai niillä main. Jostakin tuntemattomasta syystä hänen OCA2-geeninsä oli muuttunut niin, että silmässä tietyllä paikalla olevat solut eivät pystyneet tulkitsemaan geeniin koodattua tietoa silmien luonnollisesta ruskeasta väristä ja henkilöstä olikin tullut ilokseen sinisilmäinen.

Tämä uutinen panee ajattelemaan monia asioita.

Muun muassa, ja jossakin määrin vahingoniloisesti, sitä, kuinka huonosti varsinkin kielitieteilijät ovat suhtautuneet turkulaiseen emerituskielitieteilijä-professoriin nimeltä Kalevi Wiik. Tieteessä tapahtuu -lehdessä on aivan viime aikoinakin tölvitty Wiik-parkaa niin, että, jos tämä olisi kukko tai hanhi, viimeisetkin sulat olisivat hävinneet miesparan ihoa koristamasta.

Wiik on arvellut, että suomalaisten enemmistön kantaisät asustelivat jääkauden edellisen maksimin aikana juuri siellä Mustanmeren pohjoispuolisissa metsissä pureksimassa porojensa munaskuita, tai mitä sitten tekivätkään jään ja lumen keskellä. Ja jääkauden loputtua suomalaiset - ja silloin (tietysti) samaa suomensukuista kieltä puhuneet ruotsalaiset ja tanskalaiset myös - päättivät yksissä tuumin lähteä jäänreunan mukana pohjoisemmaksi ja päätyivät lopulta nykyisille sijoilleen mm. Suomenniemelle ajettuaan edellään sinne pulkkineen ja rumpuineen ehtineet ruskeasilmäiset saamelaisjoukot vielä kaemmaksi pohjoiseen, maahan, jota sittemmin nimittivät Finnmarkiksi.

Eli Kalevi Wiik taisi sittenkin olla oikeassa suomalaisten lähtökodista puhuessaan huolimatta vastustajiensa raivokkaista vastalauseista.

Eniten ääntä Wiikiä vastaan on viime aikoina pitänyt kielitieteitä tutkiva Jaakko Häkkinen, mm. Tieteessä tapahtuu -lehdessä (6/2007, Jälleen suomalaisten juurilla) arvostellessaan Wiikin viimeisintä kirjaa Mistä suomalaiset ovat tulleet? (Pilot-kustannus Oy, Tampere 2007). Häkkinen arvelee kirjoituksessaan tiedemiehille ominaisen ystävällisesti, että Wiik ei ole vain tietämätön vaan myös tyhmä. Wiik on puolustellut omaa kirjaansa saman lehden myöhemässä numerossa otsikolla Vielä vähän suomalaisten juurista (TT 8/2007)

Geenitutkijat puolestaan arvelevat, että sinisilmäiset blondit ovat saaneet heti ilmestymisestään alkaen pitää enemmän hauskaa, erityisesti vällyjen tai karhuntaljojen välissä, kuin muun värisillä silmillä ja tukalla varustetut siskonsa. Muuten ei ole helposti selitettävissä, että vaaleasta sinisilmäisyydestä on tullut niin hallitseva ominaisuus pohjoisten kansojen keskuudessa.

Miehet ovat ilmeisesti jo silloin pitäneet enemmän blondeista (vaikka ovat ehkä naineet innoissaan brunettejakin).

Syy tähän preferenssiin on varmasti ollut pelkästään fyysinen. Sehän ei pidä paikkaansa, että blondit olisivat muita naisia tyhmempiä ja että miehet tämän vuoksi pitäisivät blondeja parempina tai edes sopuisampina.

Uutinen ei kerro olisiko naisten nauravaisen suunkin syynä joku geneettinen mutaatio, vai ovatko muuten vaan ja jo luonnostaankin niin nauravaisia. Monet entiset iloluontoiset tytöt saattavat naurahtaa - tai ainakin hymyillä vinosti - vielä useita viikkoja kestäneen avioliittoajankin jälkeen.

Mieltä jää jonkin verran häiritsemään uutista seuraava ajatus, että me sinisilmäiset olemme siis jotenkin sisäsiittoisesti siinneitä. Mutta aikaa mutaatiosta on kuitenkin kulunut jo sen verran, että ei enää ihan helpolla tule vahingossa naineeksi serkkuaan tai edes pikkuserkkuaan. Joten sinisilmäisyysasian ei pidä antaa turhaan vaikuttaa iloiseen seuraelämäänsä.

Australialaisia makeisia, varastettuja lapsia ja kengurun paskaa

Australialaisilla on omituinen huumorintaju.

Heidän miehensä kutsuvat itseään nimellä Bruce ja naisiaan nimellä Sheila. Tässä ei sinänsä ole mitään kummallista, ainahan ihmiset toisilleen lempinimiä antavat. Ja voi olla, että tämä nimikäytäntö on enemmän ulkomailta Australiaan katsovilla kuin australialaisilla itsellään, stereotyyppejä siis.

Kaupunkien ulkopuolella tosin näkee miehiä, joita voi oikein hyvin kutsua nimellä Bruce (tosin ei päin näköä), likaisissa shortseissa, linttaanastutuissa sandaaleissa ja likaisissa t-paidoissa, joiden rinnoissa on vekkuleita kulttuurisanomia ulkomaailmalla. Kuten "fuck off", ja sensellaista. Ja kunnon australialaisella miehellä on päässään akubra-lakki, lehmän tai kengurun nahasta tehty cowboy-hattu, jonka pinta on yhtä paahtunut ja ryppyinen kuin kantajallaankin.

Makeisiksi voi ostaa vaikkapa "roopoo'ta" (kuva yllä), eli suklaalla kuorrutettua kengurunpaskaa, joka onkin oikein hyvän makoista. Kengurun ulosteet ovat vähän saman näköisiä kuin meikäläisillä jäniksillä, isompia vain. Ja kengurut näyttävät "aina" ulostelevan samoihin paikkoihin.

Kuva Hanhensulka: australialaiseksi naamioitunut, helläsydäminen lastunikkari sahaa eteläisen pallonpuoliskon kovasydämisiä puita nuotioon pantavaksi, Päässä on akubraksi naamioitunut taiteilijanlakki, ostettu Monet'n muistoa kunnioittavasta kaupasta Givency'stä Pariisin pohjoispuolella

Telttailualueilla näkee usein isoja papanakasoja, jotka keskittyvät tiettyyn paikkaan. En tiedä tosin, millä perusteella kengurut papanapaikkansa valitsevat. Ehkä papanat ovat protesteja ihmisten valloittamista laidunmaista tai jostakin.

Aboriginalit eivät kai sellaisia protestikasoja tee, vaikka heilläkin siihen syytä olisi.

Australian uusi labour-hallitus ilmoitti hiljan pyytävänsä kohtapuoleen anteeksi aikaisempien sukupolvien syntejä, erityisesti ns. varastetusta sukupolvesta. Eli "puoliverisistä" aboriginaalilapsista, joita "pelastettiin" kohtaloltaan pakkokuljettamalla pois aboriginaalialueilta sivistyksen piiriin ja pakottamalla heidät kouluun ja sen jälkeen piioiksi tai rengeiksi valkoisten kolonialistien suurtiloille.

Phillip Noyce'n erinomainen australialainen elokuva nimeltä Rabbit-proof fence kertoo yhdestä ryhmästä näitä "varastettuja lapsia", jotka eivät pitäneet uudesta "sivistyneemmästä" kohtalostaan.