Konnia ja romanttisia laulelmia

Kuva: Mick Jagger Ned Kellynä DVD-kotelon kannessa

Sanoin tuon edellisen lastun kommenteissa, että Ned Kelly, jonka virtuaaliystävä Ripsa toi hurjana velloneessa keskustelussa esille, oli Australian Hallin Janne. Ja Ripsa kommentoi, että hänen näkemänsä Ned Kelly-elokuva, jossa turpeahuulinen Mick Jagger näytteli parrakkaana, ja kovasti oikean Ned Kellyn näköisenä, tätä Ned-konnaa, ei ehkä ollutkaan lainsuojattomien kuva.

Laajennan tässä vastauskommenttiani blogimaailman ikioman Niets... Niitz... äh, siis filosoffin Rauno Räsäsen tapaan muidenkin Arvoisien Lukijoiden katsottavaksi, ovathan kyseessä arvokkaat palat sekä entisen että uuden kotomaan kaunista kuvaa, sen suloisia äidinkasvoja ja niin pois päin.

Hallin Janne (Juhani Heikki Juhaninpoika Mattila) on tietysti meidän kaikkien tuntema romanttinen lainsuojaton – niin kuin oli tämä Ned Kellykin. Ja Rosvo-Roope, Pohjanmaan puukkojunkkarit, Jesse James, Robin Hood, jopa Attila ja ehkä Lallikin voidaan panna samaan kasaan ja monet muut historian kaunistamat ryövärit, tappajat ja muunkinlaiset konnat. Don Juania, Sinipartaa tai Kreiviä ja Lemminkäistä mitenkään unohtamatta, tosin – kiirehdin tässä heti lisäämään – Kreivi ei tietysti ollut kovinkaan suuri konna – ei ehkä konna ollenkaan, vaikka naisia naurattikin ja varmasti ansaitsi – sananmukaisesti – kovalla työllä laulunsa ja ’romanttisen’ maineensa siinä kuin nämä muutkin.

Ned Kelly on kuuluisin Australian out-back-ryöväreistä, joita täällä kutsutaan hellittelynimellä ’bushranger’, jonkinlainen eufemismi sekin niinkuin englantilaisten ’highwayman’ tai amerikkalaisten ’outlaw’, joissa kaikissa on sellainen seikkailun, romantiikan ja kansansankarin silaus, josta ei päässe eroon vaikka kuinka heidän rötöksistään rötöksinä lukisi ja kuulisi.

Ned oli irlantilaista syntyjuurta, joku ilkeämilinen voisi sanoa että tietysti, mutta tässä blogissa ei ilkeillä sillä tavalla. Nedin isä karkotettiin Australiaan joistakin varkausrötöksistä syytettynä ja pojat lienevät saaneet samoja geenejä. Toimittivat ensin kaikenlaista pikkurikosta ja siirtyivät vankilakierteessä aina vain suurempiin, ampuivat kolme poliisia ja lopulta ammuttiin Glenrowanin romanttisessa ja vielä pensaspaloilta säästyneessä koillis-Viktorian pikkukaupungissa kovan tulitaistelun jälkeen. Tosin Ned itse jäi haavoittuneena henkiin itsetehdyn ja hurjannököisen rautahaarniskan avulla ja hirtettiin parannuttuaan hirtettävään kuntoon Melbournen keskustassa sijainneessa vankilassa, Old Melbourne Gaol, joka on sittemmin museona.

’Bushranger’it olivat pääasiassa eurooppalaisia, alunperin rangaistussiirtoloista karanneita vankeja, joilla ei karattuaan harvaanasutussa maassa liene ollut mitään muuta mahdollisuutta toimeentuloon kuin toisten ryövääminen. Tasmanialaiset ’busrangerit’ olivat erityisen kovia kundeja, siellä piti jossakin vaiheessa laittaa armeija asialle, koska konnia oli puskat täynnä niin, että tavalliset kunnon maanviljeliät eivät pystyneet edes maataan viljelemään saati sitten suojelemaan naisväkeään romantiikannälkäisiltä puskakonnilta. Olipa Tasmaniassa jopa aboriginaali ’bushranger’ nimeltä Musquito, aboriginaalijoukko ryöväsi ja raiskasi valkoisia maanjusseja, jotka itse asiassa taisivat olla suurempia konnia, olivathan he – tosin aivan laillisesti ja Englannin kuninkaan luvalla – ryöstäneet alkuasukkailta hyvät viljelymaat. Vaikka eiväthän he maata halunneet viljellä, mutta viettivät muuten mukavaa elämää impivaaralaisessa korvessaan ennen valkoisen miehen tuloa.

Näissä Australian takametsien rikoksissa on jälkimaailma ollut kovasti rikollisten puolella ja heidän surkeaa tilannettaan – köyhyyttä ja sen sellaista – on käytetty selityksenä ja puolustuksena kanssa. Mutta useimmiten sen kaltainen selittäminen nykyajassa on turhaa ’kuumaa ilmaa’, Kellyt eivät olleet ainoita köyhissä ja kovissa oloissa puskassa eläneitä – edes irlantilaisia – ja läheskään kaikista ei tullut rikollisia. Irlantilaisista en tosin ole täysin varma.

Romanttisia sankareita näistä konnista usein tehdään ja koreita unia nähdään. Ja tehtiin laulujakin. Eino Leino taisi sanailla Hallin Jannesta mm. jotenkin näin:

’...Hei, Hallin Janne se helistää ja vieno on Jannen vaski.
Pappilan Manta se purtilohon piimävelliä laski.

Hallin Janne se hoilottaa, että "tule sinä tyttö rekeen!"
Pappilan Manta se purtilon pistää Hallin Jannen eteen...

...Hallin Janne on hampuusi ja puistaa pullon kaulaa.
Ja toinen kun tulevi hoilottaja, niin sille hän laulun laulaa

"Hei, rakkaus se on kuin palsamipuu, ja laulu kuin elämänlanka!
Mut kukapa sen uskoi sen tytön pilkan niin kovasti koskevankaan?!’

Loppuun vielä Gustaf Frödingin Eino Leinon suomentamia sanoja runosta Lemmenlaulu (En kärleksvisa, 1898):

’...
Uni kaunis, vaikka vain unta,
oli kaunis se kuitenkin,
...’

Aamusta, säästä ja Australian metsäpaloista

Kuva Hanhensulka: Murrindindin metsää, jota on nyt palanut 100,000 hehtaaria, kaikkiaan tulet ovat tuhonneet yli 300,000 hehtaaria Viktorian metsiä. Kuva otettu lokakuussa 2008, huomaa runkojen mustuus jälkinä aikaisemmista metsäpaloista, metsä jää henkiin ja uudistuu.

Aamuaurinko herätti äsken linnut ja ne puolestaan viattoman unta nukkuvan bloginpitäjän.

Täällä maailman eteläreunalla eivät monet paikallislinnut laula vaan rääkkyvät rumilla äänillä. Varikset, korpit ja harakat huutavat kuin hädässä olevat naiset tai lapset. Ääni on samalla tavalla selkärankaa ja niskavilloja värisyttävän karmaiseva kuin siellä Suomen suloisilla saloilla silloin tällöin yössä kuuluva naarasketun valituskiljaisu.

On kesäisen keskiviikon viileä aamu. Laillinen kastelupäivä.

Viime lauantai oli niin kuin mikä tahansa tavallisen oloinen kesän lauantaipäivä.

Aamulla puoli seitsemän aikaan ei ollut kuuma. Ilma oli kirpeän kirkas, juuri sopivan oloinen ensimmäisen kahvin nauttimiseen puutarhan kesäntuoksuisessa aamurauhassa. Vielä ennen puoltapäivää sitä ajatteli, että meteorologit, nuo tieteen nimissä arvauksiaan tekevät ennustaja-eukot ja –ukot, olivat tapansa mukaan väärässä. Puolenpäivän jälkeen täytyi myöntää, että oikeassahan ne ennustajanpenteleet olivat; lämpötila iltapäivän kirkkaimpina tunteina nousi ennätyskorkeuteen. Melbournessa mitattiin 46.4 astetta hellettä.

Tai sitä ei enää oikeasti voinut kutsua edes helteeksi.

Suomenkielessä ei sellaiselle säätilalle kai edes ole sopivaa nimitystä, eikä ehkä muissakaan kielissä. Tai ehkä suomenkielen ’korventaa’ sanasta voisi sellaisen nimisanan väännellä, mutta sitä ei ole väännelty ehkä siksi, että suomalaisissa oloissa ei korventavaa hellettä juuri ole ollut (lukuunottamatta jääkauden jälkeisiä paria vuosituhatta jolloin Suomeniemenkin ilmasto oli paljon nykyistä lämpimämpi, mutta se ei nyt kuulu tähän). Voi olla, että Australian alkuperäisasukkaat pystyisivät nimeämään korvennuksen yhdellä sattuvalla ja napakalla sanalla, mutta sitä en tiedä – enkä kovin montaa muutakaan abo-sanaa. Enhän ennen tänne tuloa juuri edes tiennyt, että aboriginaalikieliä on/oli niin monta kuin oli, alun perin yli 200 ja vieläkin useita kymmeniä eläviä kieliä, jotkut jopa kirjakieliksi saakka kehitettyjä – tosin vasta aivan viime vuosina ja maahantunkeutuneiden kolonialistien toimesta.

Tuntuu usein siltä, että mitä enemmän tietää sitä enemmän huomaa ikuisesti paikkaamattomiksi jääviä tietoaukkoja, puhumattakaan siitä, että tiedon lisääntyessä huomaa tietävänsä suhteellisesti ottaen aina vain entistä vähemmän. Tunne saattaa olla samanlainen kuin Döbelnillä Juuttaalla, vaikka sitäkään en tietysti tiedä, kun – korkeasta iästäni huolimatta – en ollut vielä Juuttaalla aukkoja täyttämässä.

Mutta viime lauantaista piti oikeastaan puhua. Ja ihmisluonteesta ynnä luonnon voimista ja vähän kai ilmatilan lämpenemisestäkin.

Kuvat Viktorian metsä- ja pensaspaloalueilta ovat unohtumattomia.

Sisämaan aavikoilta puhaltanut kova ja kuuma pohjoistuuli oli lietsonut tuossa tuokiossa paloalueen liekit kiitäviksi tulivirroiksi, joita ei edes yritetty sammuttaa, ne hyppelivät minne tahtoivat ja tuhosivat mitä halusivat – sattumanvaraisesti ja oudolla tavalla valikoivasti.

Joku sielukkaan vanha puinen talo seisoi tulien jälkeen jonkin karrelle palaneen metsän reunassa koskemattomana kuin häävuoteelleen valmistautuva morsio ja viiden metrin päässä sen kulmalta oli kasa mustuneita tiilejä muistomerkkinä uudenaikaisesta, vielä sieluttomasta ja nyt täysin tuhotusta talosta, jonka oli ollut tarkoitus kestää tiiliseinineen vuosikaudet kunnes olisi ollut tarpeeksi vanha ansaitsemaan talosielunsa.

Jonkun kaupungin kirkosta oli pystyssä vain itäpään mustunut seinä kuin lahonneen hampaan tynkä. Armonrukouksia ei siitä kirkosta ilmeisesti oltu kuultu siellä, minne rukokset oli lähetetty. Toisella puolella tietä paikallinen pubi sen sijaan oli koskematon. Ehkä paikallisten kaljaa janoavien rukoukset kaljansuojelujumalalle, Pellonpekolle (vai pitäisikö näin kansainvälisesti sanoa Seilenokselle, viinin jumala Dionysoksen aasilla ratsastavalle ja isomahaiselle Sancho Panchalle), olivat olleet armolahjaa janoavien rukouksia voimakkaampia. Rukousten erilaiset lopputulokset kuvaisivat ehkä australialaista sieluakin juuri oikealla tavalla. Myös paikallinen poliisiasema oli tuhoutunut juuriaan myöten, vain sinivalkoinen kyltti osoitti mustuneen alakuloisena vinossa seisten sen entistä paikkaa.

Televisiossa tunti toisensa jälkeen tulivirtojen pahoinpitelemät ihmiset kertoivat ihmeellisiä tarinoita selviytymisestä, tuhosta ja kuolemasta.

Mieleen jäivät erityisesti kotinsa menettäneen viehättävän näköisen ja rauhallisesti asiaansa puhuvan naisen – ehkä paikallisen englannikielen opettajan tai kirjastonhoitajan – kaunokirjallisen kuvauksen alkulauseet yllättäen nenän alle työnnettyihin monikansallisiin mikrofoneihin:

’It came roaring over the hill. We were the first ones hit. There was a small house –owned by us – next to our home. It was vaporised...’

Muita kertomuksia, vakavan surullisia tarinoita, itkunsekaisia vuodatuksia tai kertomuksia sukulaisten tai tuttavien iloisesta löytämisestä. Joku lihava, vanhahko mies summasi kaikkien puolesta:

’Olemme pakolaisia, kai onnekkaimpia pakolaisia maailmassa, meillä on niin monta huolenpitäjää...’

Ja niin olikin. Koko rikkaan, kehittyneen yhteiskunnan voimien yhteisvaranto valjastettiin avustustoimintaan. Punainen risti ja Pelastusarmeija ruokkivat, juottivat ja majoittivat ’pakolaisia’ suoriin riveihin pystytettyihin sotilastelttoihin. Ruokaa tuli alueelle enemmän kuin oli ihmisiä syömään ja rahaa kerääntyy vieläkin eri keräysten pankkitileille miljoonan Au-dollarin verran tunnissa.

Viktoriassa on Suomen verran asukkaita – viitisen miljoonaa, koko Australiassa on vähän yli 20. Kuten muuallakin Australiassa lähes kaikki asuvat kaupungeissa, Viktorian tapauksessa lähes neljä miljoonaa Melbournessa ja loput muutamassa muussa aluekeskuksessa; kuten Geelongissa, Bendigossa, Ballaratissa, Mildurassa jne. Vain pienehkö osa asuu pensaspaloille alttiilla metsäalueilla. Asutus siellä on harvaa, ns. kaupungit pieniä ja löysästi rakennettuja rakennusten välissä olevine pensaikkoineen ja samoine puineen kuin ympäristön metsissäkin on. Vuosittaiset metsäpalot eivät yleensä osu kuin muutamaan syrjäiseen asuintaloon, yleensä ilman kuolonuhreja, ja polttavat vain metsää, jonka uusiutuminen ja terveys ovat riippuvaisia säännöllisistä tulista. Eläimiä kuolee, mutta luonto pitää jatkuvuudesta huolta.

Nyt viikkoa ennen näitä lauantain metsäpaloja päiväkausia kestänyt helleaalto (joka päivä noin 40 astetta) oli kuivannut metsänpohjat perusteellisesti alueilla, joilla ei ollut laajoja metsäpaloja moniin vuosiin joten aluskasvillisuuden pensaat ja tuulien kaatamat puut ja muu tulenruoka olivat kuin valmiiksi kaskeksi kolottua, kaadettua ja kuivattua raiviota. Tarvittiin vain sytyttäjiä.

Niiksi löytyi luonnollisten Jumalan iskujen lisäksi muutama ilkeäluonteinen mutta ahkera pyromaani, joita on kai suhteellisesti ottaen saman verran kaikissa yhteiskunnissa, niin kuin kai muitakin ns. poikkeamia normista. Niin saatiin aikaan massamurhaavien tulien meri.

Tätä kirjoitettaessa – on jo yö – yli tuhat kotia on tuhoutunut, huhujen mukaan yli 300 ihmistä palanut kuoliaaksi,7000 ihmistä on pakolaisina omassa maassaan entisen kotinsa raunioiden lähettyvillä telttakylissä, autoja on pitkin metsien pakoteitä palaneina rojuina – joissakin vielä tulipalon uhreja sisällään, karjaa on tuhoutunut paljon enemmän kuin ihmisiä ja Viktoria on sekasotkun partaalla. Itään meneviä teitä on suljettu iso joukko, sähköt ovat poikki laajoilta alueilta, kymmeniä kouluja on suljettuna ja Melbournen kallisarvoiset vesivarastot ovat uhattuina vielä palavien tusinan roihun kulkiessa sinne tänne pitkin mustunutta maaseutua kääntyilevien kovien tuulien kuljettamina.

Ikuisena teknologia-optimistina ihmettelen otsa rypyssä, että emme vieläkään hallitse edes maanpinnan luonnonvoimien tuhovoimaa tätä paremmin. Palomiehiä on paloalueilla noin 5000 – suurin osa vartavasten perustetun Country Fire Authority’n vapaaehtoisia miehiä ja naisia, ja lisää pensaspaloihin tottuneita on tulossa Amerikasta ja Uudesta Seelannista.

Ihminen ei oikeastaan ole laumaeläin, ei enää, vaikka niin usein tulee humalapäissään väitettyä ja itse asiassa vahingossa todistettuakin. Laumaeläimenä olemisen yhtenä edellytyksenä on kai vapaan tahdon olemattomuus. Itse oletan että lajini muillakin jäsenillä on vapaa tahto, koska kovasti tunnen, että minäkin sen omistan.

Sen sijaan olemme yhteisöeläimiä; vapaaehtoisen pakon ajamina asumme lajitovereiden kanssa, kun emme muuten tulisi toimeen; emme kaupungeissamme, jos niiden tarjoamat palvelut ja suoja lakkaisi toimimasta, emmekä luonnossa, joka tietää miten puraista kiukkuisesti pistävän puraisun persuuksimme aina kun tulemme liian varmoiksi itsestämme ja yhteisöstä.

Yhteisön jäseninä valitsemme asuinpaikkamme vapaan tahtomme mukaan, joko suhteellisen riskittömissä kaupungeissa tai maalla, jossa riskit jopa nykyaikanakin ovat selvästi kaupunkia suuremmat, jopa siellä suomalaisessa Impivaara-idyllissä – puhumattakaan Australian kaltaisesta puolivillistä maasta, jossa – jos selviät metsäpalosta tai tulvasta – koloistaan savustettu käärme voi tuikata kuolettavan puraisun nilkkaasi tai tulvavesien kotipihoille kelluttama krokotiili napata suihinsa.

Jokainen näiden tuhoutuneiden kotien omistajista tiesi tarkasti tulipaloriskin olevan olemassa ja kuinka vähentää riskiä valmiustoimin, joita paikalliset palokunnat kiertävät säännöllisesti opettamassa pensaiden asukkaille. Ennen viime lauantaita, koko alustavan viikon kaikki televisio- ja radiokanavat toistivat Viktorian pääministerin suulla voimassa olevan politiikan mantraa: ’jos lähdet tulta pakoon, lähde ajoissa; jos päätät taistella sitä vastaan, pysy talossasi, tee valmistelut ajoissa äläkä missään tapauksessa lähde liian myöhään pakoon tulien ympäröimille, savuisille teille, se on liian vaarallista...’

Nimittäin Viktoriassa metsäpalot tammi- ja helmikuussa eivät tapahdu yllättäen, vaikka joku raiteiltaan vinksahtanut pyromaani niitä sytyttäisikin. ’Kaikki’ jotka jäivät talojaan puolustamaan olivat valmistautuneet siihen varaamalla riittävästi vettä, takaamalla sähkönsaannin vesipumppuihin erillisillä generaattoreilla ja varmistamalla ’turvallisen’ paikan, johon piiloutua, jos henkikulta olisi uhattuna. ’Kaikkia’ tiesivät kuinka vaarallista oli lähteä viime hetkellä pakoon juosten tai edes autolla. Australialainen metsäpalo etenee nopeasti ja on normaalisti ylittänyt polttamansa alueen muutamassa minuutissa. Mutta tämä ei ollut tavallinen palo. Sille oli riittävästi energiaa ja polttoainetta ja tuho oli sen mukainen.

Tuhoisia paloja sattuu silloin tällöin. Edellisestä on nyt 25 vuotta. Siinä palossa tuhoutui 1764 taloa ja Viktorian alueella kuoli 47 ihmistä. Ja muitakin tuhoisia paloja on tapahtunut, kuten 1919, 1926, 1932, 1939 ja 1944. Suurin palo oli ollut vuonna 1851, sitä kutsutaan nimellä Black Thursday (Musta Torstai). Ja paloja on tapahtunut niin kauan kuin Australian metsät ovat olleet olemassa, siksi metsä itse ei pala maantasalle, se antaa kuorensa palaa pois, ja kylkiensä mustua, mutta jatkaa itse kasvamistaan niin kuin aina ennenkin.

Näin ollen tästä tuhosta ei pääse syyttämään edes ilmatilan lämpenemistä, vaikka sellaistakin on jo televisiossa jotkut tehneet. Syypää on luonnon suunnaton voima, jonka yksinvaltaa vastaan yhteisö yhteistyössäkin on liian vähävoimainen.

Viime lauantai oli ehkä kuumin muistiin merkitty päivä, mutta kuumempia on varmasti monia ennen kuin kirjaaminen aloitettiin maahanmuuttajien toimesta vuonna 1788. Ja vielä kuumempia on tulossa, eikä tämä suurpalo tule olemaan viimeinen. Kaikkihan sen täällä tietävät.

Saapumisen enigma 2: Vettä, valloittajia ja alkuperäisväestöjä

Kuva: Kapteeni Cook, Etelämeren valloittaja

J.D. Salinger sanoo novellissa For Esmé - with Love and Squalor mm. näin:

"What did one wall say to the other wall?"
"Meet you at the corner!"

Ulkona riehuu kesä. Aurinko paistaa lämpimästi ja kesäkukkien tuoksu tunkeutuu siihen tukkoisempaankin sieraimeen. On lievän heinänuhan aika.

Naapurin karvaisia kukkia kukkivat eukalyptus-puut, joiden oksat roikkuvat possumi-aidan – pitäisi tietysti sanoa ’kettukusu-aidan’ (kts. edellinen lastu kuvineen), mutta jääköön nyt naurulta sanomatta – yli, levittivät vielä viikko sitten ympärilleen, siitepölyn lisäksi, pieniä kellertävän vihreitä karvoja, jotka tarttuivat hyvinöljyttyyn puutarhapöydän pintaan myrkyllisten ja vielä myrkyllisempien hämähäkkien ja ihmistenkin kiusaksi, niin, että niitä oli vaikea saada pyyhittyä pois edes runsaan veden kanssa.

Ja vesi on aine, jota ei näillä main tihku kivien kyljistä vaikka niitä hakkaisi kyhmyisellä – vai pitäisikö sanoa ’ryhmyisellä’ – sauvalla kuinka kovasti tahansa. Vaikka hakkaajana olisi itse Mooses tai Moshe, näin on nimittäin näreet (olen aina halunnut kirjoittaa tuon viimeisen johonkin tekstiini, mutta tätä parempaa tilaisuutta ei ole ollut aikaisemmin tarjolla, en tosin edes tiedä mitä se aivan täsmälleen tarkoittaa, mutta kirjailija – erityisesti hyvin vapaa kirjailija – näyttää kohtaavan samanlaisia tietämisongelmia vähän väliä kirjoittaessaan, joten olkoon siinä niin kuin on).

On nimittäin, heinänuhan lisäksi, myös vedettömän kesän aika Viktoriassa, erityisesti pääkaupunkiseudulla, johon Caulfield’kin kuuluu, ja joka juo tai lorottaa puutarhojensa kasteeksi jokaisen pisaran, jonka ympäröivä maaseutu voi mutaisiksi rutakoiksi muuttuneiden jokiensa, keinovesialtaidensa ja tekokanaviensa avulla tänne sivistyksen piiriin saakka lirittää.

Uuden maailmani edessä aukeaa vedentäyttämää ulappaa, jota jatkuu Etelänavan jäävuorille saakka. Eteläisen jäämeren ’karjuvien’ ja/tai ’ulisevien leveyspiirien’ (40. ja 50.) myrskynreunat ulottuvat säännöllisin välein tänne Port Phillipin lahden ”suojaiseen” pohjukkaan saakka, mutta eivät tuo kovinkaan paljoa kovasti kaivattuja sateita.

Vesivarannot ovat 34 % normaalitilanteesta, mitä ’normaalitilanne’ sitten ’ikuisesti’ kuivassa maanosassa tarkoittaakin. Viime vuonna tähän aikaan ne olivat 38 %:n tasalla. Vuosi 2008 oli Australian yhdeksänneksi lämpimin vuosi kautta aikojen (tai siitä saakka kuin tilastoja on myöhäismaahanmuuttajien toimesta pidetty, eli 1850-luvulta saakka), joten lämmintä on pitänyt ja todennäköisesti pitää jatkossakin, vaikka kesäaamu tuntuukin varpaissa kirpeältä kuin hevosretiisi makunystyröissä (vai miksi sitä retiisiä pitäisi suomeksi kutusua?).

Melbourne kuolee tätä menoa janoon. Näin käy, jos ylängöille ja vuorille ei sada tarpeeksi. Ja nykyisin ei siis sada.

Vettä säännöstellään ns. kolmannen rajoitusasteen verran ja Viktorian hallitus on jo uhkaillut neljännen asteen vesisäännöstelyn käyttöönotosta vielä ennen kesäkauden loppua helmi-maaliskuun vaihteen tienoilla. Osavaltion hallitus suosittelee, että kotitaloudet eivät käyttäisi vettä enempää kuin 155 litraa päivässä henkeä kohti. Suihkussa pitäisi olla vain neljä minuuttia – paikallinen vesiyhtiö on jakanut kaikille asiakkailleen tiimalasin suihkuajan mittaamista varten – autoa ei saisi pestä (laiskan miesasutuksen iloksi), nurmikoita tai puutarhakukkia ei saisi kastella juomavedellä kuin sunnuntai- ja keskiviikkoaamuisin kuuden ja kahdeksan välillä, jos asuu parittomissa katunumeroissa jne. Sanalla sanoen elämä on kovin hankalaa, vaikkei sitä oikein kunnolla edes huomaisi.

Kaikki puhuvat ilmaston lämpenemisestä ja sateiden lopullisesta loppumisesta tuossa tuokiossa.

Tosin kukaan ei tiedä varmuudella ilmaston läpenemisen vaikutuksia Australian mantereelle, ehkä sateita tulee vähemmän ehkä enemmän kuin ennen, tai ehkä pysyvät samalla tasolla niin kuin kai viimeiset 10,000 vuotta – ja maa kuivana ja metsäpaloille kovin alttiina. Huomenna on ennusteiden mukaan tulossa erityisen vaarallinen säätila ja metsäpalojen todennäkköisyys on suuri jopa Melbournen reunaalueilla. Lämpötilaksi ennustetaan 43 astetta. Viikko sitten oli muutama yli neljäkymmenasteinen päivä, ja metsäpalot riehuivat aivan Melbournen keskustan tuntumassa, vähnä niinkuin Puu-Käpylän puutalot olisivat olleet liekeissä siellä Helsingin seuduilla.

Ihmisen asettuivat asumaan näille maille, Australiaan siis eikä Puu-Käpylään, joskus 65,000 vuotta sitten, sulkivat portit perässään ja pysyivät muulta maailmalta piilossa kunnes espanjalaiset purjelaivat Luis Váez de Torres’in johdolla löysivät tiensä Yorkin niemimaan tuntumaan, mutta jättivät espanjalaista laiskuuttaan muut Australian alueet muiden löydettäviksi. Sitten englantilainen kapteeni James Cook varasi uuden mantereen nimeltään Uusi Hollanti George-III:n nimissä tämän ylitäysien vankiloiden tilapulan helpottamiseksi, ja loppu onkin sitten kunniakasta brittihistoriaa.

Cookin matkassa oli (tietysti) myös suomalainen, luonnontieteilijä, taiteilija ja kelloseppä Herman Dietrich Spöring Suomen Turusta, ensimmäinen suomalainen Australiassa jo siis vuonna 1770, vaikka hänestä ei taidettu koulun historiantunneilla mitään kovapäisille nulikoille mainita. Jotkut meistä kirjahulluista saattavat vielä muistaa laivahullun kirjailija Eino Koivistoisen teoksen Etelämeren valloittaja sieltä jostakin viattoman 50-luvun alkupuolelta (WSOY Nuortenkirjat, 1953.)

Itseasiassa jääkauden aikana mantereella virtasi vesi sinne ja tänne ja keski-Australiassa oli jopa isokokoinen sisämeri, jonka jäänteenä on nykyisin tasapohjainen punahiekka-tasanko nelivetoautoilijoiden iloksi. Nykyinen kuivuuskausi alkoi vasta jääkauden loputtua, mutta se ei pahemmin haitannut mantereen ’alkuperäisiä’ asukkaita, aboriginaaleja, joita oli Ensimmäisen laivaston laskiessa ensimmäiset siirtolaiset (Englannin karkoittamia rangaistusvankeja itseasiassa) maihin Botany Bayssä (nykyisen Sydneyn alueella) vuoden 1788 tammikuun 26. päivänä arviolta koko mantereella alle puoli miljoonaa – ehkä vain 250,000.

Nykyisin aboriginaaleja on noin 520,000 (mukana luvussa ovat sekä varsinaiset Australian mantereen aboriginaalit, että myöhemmin, mutta ennen valkoihoisia, asuinsijoilleen tulleet, Torres-salmen saarelaiset, joita ei siis kutsuta aboriginaaleiksi vaan muuten vain alkuperäisasukkaiksi (indigenous people, joka suomeksi käännettynä voisi olla myös aboriginaali-asukas, mutta ei haljota hiusta tämän blogin tarpeiksi, rodullisesti lienee kyse eri ihmisistä, vaikka rodun merkitys on nykyisin jotenkin veteen piirretyn viivan kaltainen seikka).

’Aboriginaaleista ja ’alkuperäisasukkaista’ yli satatuhatta asustelee vieläkin alkuperäisillä sijoillaan jonkinlaisessa limbossa, jossa hallitus toisensa jälkeen – yhteisen syyllisyyskompleksin kourissa – ylläpitää heidän ’alkuperäistä’ elämäntapaansa, tarjoamalla ilmaista ruokaa ja ilmaisia nykyajan mukavuuksia autoineen, mopoineen, televisioineen ja jääkaappeineen halvalla ja hätäisesti rakennettuihin hökkelikyliin varta vasten perustetuissa reservaateissa, mutta ei työtä – eikä viinaa, joka on reservaattien alueilla ehdottomasti kielletty tasapuolisuuden nimissä myös muilta kuin alkuperäisasukkailta.

Ongelmana työn suhteen on se, että historian kutistamille abo-alueille ei voi teollisuutta pystyttää, koska ne ovat joko sopimattomia teollisuudelle tai ns. Pyhiä paikkoja, eikä muuten ole työpaikkoja tarjolla kuin turismin palveluksessa, joka puolestaan on säänneltyä niin, että laajoille alueille, jossa aboja asustaa ei ulkopuolisilla ole vierailuoikeutta ilman paikallisten aboriginaalikommuunien itsensä sääntelemiä lupia.

Seurauksena on sukupolvesta toiseen jatkuva köyhyyden ja avustusriippuvuuden kierre, jolle ei ole loppua näkyvissä. Viime vuonna Australian pääministeri Kevin Rudd esitti juhlallisen anteeksipyynnön puoliveristen lasten, ns. Varastettujen sukupolvien, pakkosiirroista abo-alueilta valtion tai lähetysasemien ylläpitämiin kouluihin ja pois isiensä mailta, tai parempi olisi kai sanoa äitiensä mailta, sillä usempien lasten isät taisivat olla valkoihoisia. (Arvoisa Lukija muistanee elokuvan Phillip Noyce’n etevän elokuvan Rabbit-Proof Fence vuodelta 2002, joka käsitteli näitä kaappausasioita.)

Hiljan sopimuksensa loppuunkluttanut Australian valtionpäämies, eli kenraalikuvernööri, joka on Englannin kuningattaren sijaishallitsijana Australiassa, antoi Sky News’ille haastattelun, jossa sanoi ehkä kovin harkitsemattomasti, vaikkakin faktuaalisesti oikein, että 350 – 400,000 aboriginaalia on nykyisin niin tiiviisti moderniin australialaiseen yhteiskuntaa integroitunutta, että heistä ei yleensä kuule yhtään mitään, ja usein heitä ei edes huomaa, ellei ole rotujen suhteen tarkkana, rasistina siis (?), että on tekemisissä aboriginaalin tai muun alkuperäisen henkilön kanssa pankeissa, kaupoissa, virastoissa tai muualla missä nämä ovat integroituina aivan tavalliseksi australialaiseksi työvoimaksi. Sen sijaan lopuista yli 100,000 abosta saa päivittäin lukea lehdistä mitä milloinkin, pääasiassa negatiivisia uutisia: rajusta ryypiskelystä, tappeluista, murhista, omaisuusrikoksista, alaikäisiin sekaantumisista ja sen sellaisesta yleisestä rappiomeiningistä, joka kaikki selitetään tietenkin siirtomaavallan aikaansaamaksi – mikä saattaa olla totta tai voi se olla tarinaakin.

Mutta oli totuuden ja tarinoiden kanssa niin tai näin, niin tämä kaikki tarjoaa satunnaiselle, ruusunpunaisten silmälasien läpi sinisillä silmillään asioita ihmettelevälle uus-australialaiselle humaanis-liberaalille bloggarillekin mielenkiintoisen moraalipähkinän purtavaksi.

Yllä mainittu kenraalikuvernööri oli nimeltään Michael Jeffery ja hän joutui australialaisten poliitikkojen ja lehdistön sekä ennen kaikkea aboriginaali- ja alkuperäis-johtajien hampaisiin varomattomalla lausunnollaan, jossa oli mm. tällaisia sanoiksi puettuja ajatuksia aboriginaaleista: ’...they're doing ... normal jobs, living normal Australian lives...’

Jefferyn suurin synti taisi olla unohtaminen. Hän lienee unohtanut sen, että ensin pitäisi ajatella mitä sanoo, ja sitten sanoa mitä ajatteli. Diplomaateillekin sattuu siis kaikenlaista.

Australialais-elämä jatkuu onnellisena nelivetoisten autojen rateissa, maassa, jonka asukkaat saastuttavat henkilökohtaisesti amerikkalaisten jälkeen toiseksi eniten maapallon ilmatilaa. Eikä asiantilaan ole näkyvissä merkittävää parannusta. Kukapa nyt oma kulutustaan olisi valmis vähentämään – muuten kuin todellisen pakon edessä.

Ostinkin juuri hiljan ajoittain nelivetoisen auton, joten nopeasti synnit tarttuvat, ja tekopyhyys. Tosin on se tarttunut jo aikoja sitten, vaikkei sitä uskalla edes itselleen tunnustaa.