Kuva Wikipedia: Muistin jumalatar Mnemosyne Dante Gabriel Rosettin kuvittelemana Etelän tuntemattomassa maassa (Terra Australis Incognita) on yö jo pitkällä. Täysikuu möllöttää taivaalla kuin eläkkeellä oleva eduskunnan puhemies. Etelänristi näkyy takaa-ajajineen lähes pään päällä ja muutenkin on eksoottinen tunnelma, vaikka yö on jo ehtinyt kovasti viilentyä.
Voi ajatella vaikkapa runouden ymmärtämistä.
Pentti Saarikosken runous ei ole runouden maallikolle helppoa vaikka siinä ei viljellä symboleita. Siinä on kuitenkin usein tekstiviitteitä, joiden ymmärtämiseksi täytyisi tietää yhtä paljon kuin runoilija itse tiesi. Hän kirjoitti runonsa tarkoin määritellylle lukijaryhmälle, eli itselleen, mikä on runoilijalta aivan oikein.
Monet Saarikosken runoista ovat vähäsanaisia arvoituksia, joihin täytyy rakentaa ymmärrystä vääntämällä runokonettaan oikein olan takaa. Otetaan kokeilumielessä omasta muistista Alue-kokoelman takakannesta (ja sivulta 17) seuraava runon pätkä:
Sillä hetkellä kun vielä
ihastelin päivän hohtoa
Mietin minkä väriset varjot
aurinkoisella hangella olisivat.
Minut tuomitaan pöhköksi.
Tai jotakin sellaista (sivu 17, Pentti Saarikoski, Alue, Otava 1973).
Suollan runon tuohon näytölle siis muistista ja tiedän hyvin, että viimeinen rivi ei ole oikein. Mutta olkoon. (P.S. Paljastetaan tässä kuitenkin totuuden ja runouden vuoksi, että tuo runon viimeinen rivi kuluu: Minut tuomitaan jyrkästi.)
Runojen tallentaminen muistiin on harrastus, josta voi olla ilon lisäksi jopa hyötyäkin.
Eniten hyötyä siitä on siinä, että mitä enemmän runoja muistiinsa lataa sitä helpompi niitä on muistiinsa ladata.
Minä en muista edes kunnolla Saarikosken Alue-kokoelmaa kannesta kanteen, vaikka olen kyllä yrittänyt parhaani. Jotkut runot on muodostettu niin (näennäisesti) erillisistä lauseista, että niitä on vaikea saada muistiinsa kiinnittymään kokonaisina runoina. Toisista taas, niin kuin tuosta ylläolevasta, on muisti päättänyt muistaa paikoitellen ja aivan omia aikojaan jotakin muuta kuin sen, mitä Saarikoski aikanaan on kosmoskynällään paperille rahistellut, eikä mikään näytä auttavan muistia oikealle uralle.
Kokoelman ensimmäinen runo (sivulla 5) on ollut helppo alusta saakka:
Kaikki tulee itsestään
esiin.
Lentokone taivaalla
niin varmasti.
Koivut ilta-auringossa. Kahvila.
Olen tullut takaisin
tähän talveen, tähän kaupunginosaan,
tähän keväseen.
Siinä on jotakin joka tarttuu mieleen helposti. Siinä on tarina ja siinä on kuvia, joiden avulla tarttuminen on helppoa, ja lopputulos saattaa tyydyttää jopa Mnemosyne'n, muistin jumalattaren, joka on vastuussa siitä, että muistamme yleensä niin huonosti. Tässä mielessä hän tekee työnsä yhtä hyvin kuin Afrodite.
Runojen muistamisen helpottamisen lisäksi runojen muistamisesta on ehkä vielä tätäkin tärkeämpi hyöty: muistissa päiväkausia märehditty runo tulee aina vain selkeämmäksi ja selkeämmäksi, omemmaksi.
Jotenkin – ainakin minulle – sanojen leikki ja rytmi itselleen puhuttuna selvittää runon sisältöä. Jos on tilaisuus, ja jos kehtaa, niin voi silloin tällöin päräyttää jonkun mukavamman runon ääneenkin, äänen puhuttuun runoon on pakko saada tarvittavaa ryhtiä, ja sisältö selviää vielä entistäkin enemmän.
Minulla on ystävä, tai tuttavaksi häntä ehkä voisin paremminkin kutsua, juutalainen Sibeliuksen ihailija, joka posmottaa Shakespearen sonetteja jarmulka täristen laineilevilla kutreillaan aina, kun joku vain viitsii niitä istua kuuntelemaan. Hän sanoo itse osaavansa ne kaikki 154 ulkoa (eli vaivaiset 2156 riviä osaksi jo käytöstä poistuneita sanoja), eikä minulla ole mitään syytä epäillä näin olevan. Kaikki mitä hänen suustaan tulee kuulostaa oikealta petrarcalaiselta sonetilta, englanninkieleen oikein hyvin istuvaa ja somasti keinuvaa jambista pentametriä.
Kun kysyin, miksi hän on tälläisen päänsäryn itselleen hankkinut, niin hän kertoi, että hänellä oli ollut tuttava, joka osasi useita Shakespearen näytelmiä ulkoa, ja tämä oli antanut ensimmäisen kipinän sonettien opiskeluun.
Joten päätin jatkaa ketjua ja opetella suomalaista runoutta. Siinä on se hyvä puoli, että täällä Australiassa ei tarvitse taitoaan juuri muille kuin itselleen näyttää (puolisokin kyllästyi ’ruislinnun ääneen korvissansa’ jo viiden minuutin jälkeen, joten se kuulijakunta on kai ikuisesti poissuljettujen joukossa).
Runojen muistaminen siis parantaa erityisesti muistia sikäli, että oppii muistamaan helpommin runoja. Siinä suhteessa tällainen harrastus (joka sopii tietysti erityisen hyvin hyvin vapaalle kirjailijalle) muistuttaa ’puhtaiden’ tieteiden harjoittamista. Puhdasta tiedettähän harjoitetaan vain tieteen itsensä vuoksi: siksi että tieteellinen tieto karttuisi ja tarkentuisi. Sillä, onko tieteen paljastamasta tiedosta mitään hyötyä kenellekään, ei ole juurikaan merkitystä.
Tämä päämäärätön ja lakkaamaton tiedon kartuttaminen pätee kaikkeen tieteen harjoittamiseen, kirjallisuustieteitä myöten. Tieteen sovellus tapahtuu yleensä muiden toimesta kuten kirjallisuuden kriitikoiden.
Tosin kriitikoiden joukossa on nykyisin luvattoman paljon oikeita tiedenaisia ja –miehiä, joiden kritiikeistä ei usein edes tiedä onko kriitikko kartuttamassa omaa narratologista tietoaan vai kirjoittamassa kritiikkiä sen oikeaa tarkoitusta varten – kirjallisuuden kulutusvalistukseksi.
Yön on vielä entistäkin pidemmällä. Viileys lisääntyy, menemme talvea kohti, aurinkokin livahti jo päiväntasaajan toiselle puolelle. Maata pitäisi mennä.
Laitetaan laskasti loppuun taas suomenruotsalaisen runoilijan Solveig von Schoultzin runoa kokoelmasta Puitten takaa kuulee meren, suom. Helena Anhava, (WSOY, 1999, s.83, runo on alunperin vuoden 1959 kokoelmasta Terassen, tankasvit):
Mene pois uni.
Nukkua ehtii vielä.
Yö on niin lyhyt,
tähdet niin monet. Sydän
tahtoo talteensa korut.
6 kommenttia:
Kiitos Saarikoski-muisteluksesta!
Rosetti aiheuttaa minussa lähinnä kauhun väristyksiä niinku kaikki prerafaeliitat. No, en vain kestä sitä porukkaa.
Onneks ne on delanneet jo.
Mun piti ehdottomasti olla kommentoimatta tai ainakaan ekaks, mutta mulla on miltei kaikki Saarikosken omat kirjat.
Ja jos ei päivässä näy valopilkkuja, niin voi istahtaa lueksimaan ja viittaukset kirjojen lehdillä saavat vaeltelemaan pitkin ja poikin kirjahyllyjä.
Robert Graves'n The Greek Myths ovat useimmiten tarpeellista kamaa Saarikoskea lukiessa.
Joo, kaikki delaa aikanaan, niin kuin oikein onkin.
Saarikoski on sellainen enigma, että ei aina osaa sanoa kunnolla onko hän vetämästä lukijaansa nenästä (muistetaan tässä hänen nimimerkkinsäkin) vai runojalasta, mutta niin on tietysti monen muunkin runoilijan kohdalla (Haavikko tulee etsimättä mieleen, mutta hän oli kai niin totinen runoilija, että nenästävetäminen ei tulle kysymykseenkään).
Tuo Alue-kokoelma on melko helppo intro Saarikosken runoihin, minäkin joskus luulen ymmärtävinäni jonkun runoista, vaikka ei sitten olekaan ihan varma.
Kuule, kyllä minusta runoilija saa välillä vetää lukijaa nenästä, vaikka korvistakin!
Se tekee hyvää kelle tahansa. Jymäyttäminen, mutta sillä tapaa että joutuu miettimään että hetkinen, onkos tämä nyt oleellista vai ei. Runoilija saa jopa harhauttaa, koska harhapoluilla tapaa usein oikeampia ja kiinnostavampia asioita kuin omalla pihalla tai parvekkeella.
Muistan tuosta nimestäkin jo, siis Alueesta, että onko kyseessä kielletty alue, vai kenties pommin saastuttama alue, vai yksityisalue.
Aamulla lensi sumun halki kaksi joutsenta hirmuisesti töräytellen. Nyt paistaa aurinko, ehkä kevät vielä tulee.
Alue ei totisesti ole parasta Saarikoskea.
Eipä niin, mutta muistamismielessä ne ovat hyviä runoja, lyhyitä ja nasevia.
Tuosta harhauttamisesta vielä Ripsalle, että tarkoitin myös sitä, että hän on saattanut kirjoittaa jotkut runot runoiksi pelkästään huulena, kokeillakseen menevätkö läpi sellaisina, ja hyvin menivät. Ei ehkkä ole ainoa runoilija joka niin tekeisi:)
Lähetä kommentti