Lukulistaa 2010: Loppiaisesta tammikuun loppuun

Kuva Hanhensulka: Lukemista vuoden 2010 aluksi

Viime vuoden puolella tilasin ABC:n (paikallinen YLE) kirjakaupasta ohjelmasarjan Civilisation, A Personal View by Lord Clark, jota olin käynyt siellä kuolaamassa muutaman kerran pitkin kevättä ja alkukesää.

Valitettavasti joku vietävän DVD:n kerääjä oli selkäni takana kaapannut valmiiksi kuolaamani viimeisen kappaleen joten jouduin sen sitten erikseen itselleni tilaamaan. Ja heti kohta kolmen ja puolen viikon odottamisen jälkeen se tulikin. Kolmetoistaosainen sarja maksoi 79.99 taalaa eri vähän alle 60 euroa nykyisellä kohtuuttoman huonolla euron kurssilla laskettuna.

Tuo 'Lord Clark' on itse asiassa nyt jo manan majoille siirtynyt kulttuurikommentaattori Kenneth Clark, josta joku Miranda Carter (The Daily Telegraph, 28.6.2003) sanoo DVD-laatikossa olleen Viewing Notes-kirjasen mukaan näin:

"Kenneth Clark believed that the most vital thing about art was the sheer electric shock one could get from seeing a fantastic work, and that that experience was open to anyone...we could do with another like him."

Eli suomeksi jotenkin, että KC oli saanut taiteesta sähköiskun ja väitti, että kuka tahansa muukin voisi sellaisen saada. Tai jotakin sen suuntaista.

Joka tapauksessa muistan hyvin, että katselin tämän sarjan YLE:llä, joskus kivikaudella, ehkä siinä 60-luvun loppupään paikkeilla, sarja valmistui 1967, ja vaikka en silloisesta, olisiko ollut valkoisesta Salora-tv:stäni saanutkaan sähköiskua, niin ohjelma jäi siinä määrin muistiin, että se oli siis pakko tilata ja katsella uudestaan. Toistaiseksi olen ehtinyt ihastella vain neljä ensimmäistä osaa ja muut tulee ehkä ihasteltua vielä ennen tämän tammikuun loppua.

Suuressa viisaudessaan BBC:n kuvaajat olivat kuvanneet ohjelman filmille (35 milliselle eikä silloin yleisesti käytetylle 16 milliselle), jota voidaan näyttää nykyisillä isoilla kuvaruudullakin niin, että resoluutio näyttää siltä kuin oikeaa elokuvaa katselisi.

Tuossa kuvan kirjakasassa on sekä DVD-laatikko, Civilisation, että vähän alempana sen perusteella julkaistu komea ja monivärinen Länsimäinen perintömme (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1969, suom. Heidi Järvenpää). Kirjan suomalainen nimi on melko epäonnistunut, vaikka käännöstä muuten lueskelee mielellään. Minulla on myös kirjastossa pehmytkantinen englanninkielinen versio, nimi on tietysti Civilisation (Penguin Books, 1985).

Kirjakuvassa pitäisi näkyä ainakin:

Lasse Koskela, Lea Rojola: Lukijan ABC-kirja, Johdatus kirjallisuuden nykyteorioihin ja kirjallisuudentutkimuksen suuntauksiin (Tietolipas 150, SKS, 2000, 2. painos). Kirja on muuten melko hyvä (oppikirja siis), paitsi että siinä on huonohko indeksi, mikä tietysti ottaa päähän silloin kun sieltä yrittää jälkeen päin etsiä jotakin. Tällä kertaa etsin kirjan käsiini kirjahyllystä lähinnä juuri lukemani Richards'in Principles of Literary Criticism-kirjan vuoksi ja myös etsiäkseni suomalaisia käsityksiä postmodernin kirjallisuuden alkuajoista.

Anton Chehov: Plays. Tämä oli esillä jo viime vuoden luku-urakassa. Nyt, viimeisen viikon aikana, olen lueskellut yhden näytelmän illassa. Tšehovin näytelmien lukeminen ei ole sellaista pitkänpiimän juontia kuin näytelmien lukemienn yleensä. Kokemus on vähän samanlainen kuin lukisi tiukasti postmodernia tekstiä, jossa henkilöhahmoja ja tapahtumia katsellaan ulkoapäin juurikaan (tekstillä) näitä syventämättä. Tšehovin tekstit ovat kuitenkin niin sujuvia, että niitä lueskelee mielihyvin. Ensilukemalla näytelmät vaikuttavat melko köykäisiltä, ja komedioiksihan niitä kai voisi kutsuakin, vaikka hän itse taisi nimitellä niitä draamoiksi. Mutta syventymällä niihin enemmän, niin näkee syvemmälle, pohjaan saakka, jos viitsii katsella. Ei ihme, että ovat sata vuotta ensiesitysten jälkeenkin vielä suosiossa täysin vieraissa yhteiskunnissa ja oudoilla kielillä. Näistä useimmat kai kirjoitettiin Moskovan taideteatterille, jonka johdossa oli silloin Konstantin Stanislavski.

Anatoli Rybakov: Chidren of Arbat (Hutchinson, 1988). Tämä ostos oli syy siihen, että huomasin Arbatin lapsia näytettävän YLE Teemalla, valitettavasti sarjaa ei voi täältä ulkomailta seurata Teeman eikä Areenan saitilta, vaikka sieltä Suomesta sen voi kyllä tehdä. Kirja on paksu, 685 sivua, koska kaikki kolme osaa ovat samoissa kansissa.

Naomi Epel: Writers Dreaming (Bookman Press, 1993). Kirjaa varten on haasteteltu 26 kirjailijaa, jotka kertoilevat unistaan ja niiden vaikutuksesta kirjoittamiseensa yleensä ja erityisesti tiettyjen kirjojen valmistumiseen. Mukana ovat mm. Isabel Allende, Stephen King ja Elmore Leonard.

Nevil Shute: Round The Bend (PAN Books, 1951). Shute on "australialainen" kirjailija siinä mielessä, että sotien jälkeen hän osti maata ja rakensi komean talon Australiaan ja asettui tänne asumaankin aina kuolemaansa saakka. Aikanaan Shute oli suosittu kirjailija. Hänen kirjansa eivät vaadi kovin paljoa ajatustyötä, jonkinlainen ajatuksiltaan laiskan miehen Graham Greene siis. Tämä nimenomainen kirja kertoo ilmailun alkuajoista Lähi-Idässä, joten sillä on näin ollen enemmän kuin vain vähäinen kosketus omaankin pikku maailmaani.

Nevil Shute on ehkä parhaiten tunnettu kirjastaan On The Beach, tai oikeammin sanottuna samannimisestä, kovin sentimentaalisesta elokuvasta (ohjaus Stanley Kramer), jossa kuolivat ydinsaasteen aiheuttamaan sairauteen sekä Ava Gardner että Gregory Peck ja ennen heitä kaikki muut maailman ihmiset. Suomeksi kirja ja elokuva taisivat olla nimeltään Viimeisellä rannalla (suom. Eija Palsbo, 1958).

Eero Pakarinen: Lentosirkus Pilvien Huimapäät (Karisto, 1977). Kaivoin tämän esille kirjahyllystä, kun aloin lukea tuota Shuten kirjaa. Se alkaa kertomuksella englantilaisesta lentosirkustouhusta. Suomalaiset eivät olleet niissä asioissa yhtään muita eurooppalaisia jäljessä ja tämä lentomestari evp. Pakarisen muistelukirja sen oikein hyvin todistaakin. Monia siinä esiintyviä henkilöitä, Pakarinen mukaanlukien, tunsin henkilökohtaisestikin ja räkänenäisenä resupekkana kävin heitä muutaman kerran vahtaamassa myös Jämin lentokentän reunalla ja katsomassa sitä jäkäläristillä merkittyä paikkaa, johon Viktor Andro, ensimmäinen 'lepakkopuvussa' hypännyt suomalainen, putosi ja kuoli pukuineen, joka oli estänyt laskuvarjon aukaisukahvan käytön huonon suunnittelun vuoksi. Tämä kirjan lukeminen sujuu parhaiten armottoman kovilta ilmailunharrastajilta.

Susan Sontag: At The Same Time, Essays & Speeches (Farrar Straus Giroux, 2007). Sontag kuoli vuonna 2004 ja tämä essee- ja puhekokoelma julkaistiin kuoleman jälkeen hänen poikansa, David Rieff'in luvalla. Rieff on kirjoittanut kirjan alkusanat. Tämä on yksi niistä kirjoista, joista voi käyttää englanninkielen sanaa 'inspiring'. Sanaa käytetään tietysti kaikenlaisesta roskasta, jopa romanttisista jutuista, joita lukevat ehkä sadattuhannet lukijat. Ja hyvä että lukevat. Sontag aloitti Nadine Gordimer -luentonsa (Johannesburgissa vuonna 2004) At the Same Time: The Novelist and Moral Reasoning (kirjan sivulta 210) lainaamalla tohtori (samuel) Johnsonia tähän tapaan:

"The chief glory of every people arises from its authors."

Eli suomeksi jotenkin, että kansa saa sellaiset kirjailijat kuin ansaitsee ja päinvastoin. Johnson sanoi jotakin lähes joka asiasta, mutta tässä tapauksessa, erityisesti tuota englanninkielistä tekstiä ajatellen, hän saattoi osua naulankantaan. Tai johonkin.

Susan Sontag: In America, a novel (Farrar Straus Giroux, 2000). Tätä tankkaan vieläkin hiki hatussa.

Outi Alanko ja Tiina Käkelä-Puumala (toim.): Kirjallisuustutkimuksen peruskäsitteitä (Tietolipas 174, SKS, 2003). Tämä on ollut nyt lukulistalla, kun olen ilokseni kertaillut sitä, mitä Susanna Suomela sanoo Teemasta ja sen tutkimuksesta (s. 141). Teemaan liittyvästä topos-käsitteestä hän sanoo mm., että:

"Topokset ovat eäänlaista kirjallista varastotavaraa; kokoelma vuosisatojen kuluessa osittain jo kliseiksi muuttuneita retorisia formuloita, kuvia, metaforia ja allegorisia sanontoja."

Että sellainen on kirjallisuuden topos (englanninkielessä monikkomuoto on topoi, suomessa se taitaa olla topokset).

Clive James: From The Land Of Shadows (Picador, 1983). Taas yksi kokoelma kulttuurikommentaattori Jamesin loppumattomasta esseemyllystä, joka taitaa olla jo Sampoakin tuottavampi. Tosin Sampo taisi pudota veteen ennen kuin tuotti yhtään mitään ja silti sitä vieläkin muistellaan.

Sen pituinen ja sitä rataa.

Arbatin lapset

Vielä sen verran tuohon edelliseen kirjoitukseen, että se Arbatin lapset siis taitaa alkaa osalla 1/16 tänä iltana kello 19:10 YLE TEEMAlla. Sitä voi katsella myös internetiltä jossakin vaiheessa sen jälkeen.

Ukrainanjuutalaisen Anatoli Rybakovin kirjoittama tiiliskiviromaani Arbatin lapset on meille suomalaisillekin tärkeä kirja. Toisille ehkä katkeran kalkin viimeistä juomista, toisille vahingoniloista synninpäästöä, monille ehkä merkityksetöntä vanhan paskan jauhamista. Mutta oman historiamme ymmärtämisen kannalta Venäjän lähihistorian ymmärtäminen lienee yhtä tärkeää kuin oman poliittisen todellisuutemme tajuaminen yleensä.

YLE:n Arbatin lasten sivustolla sanotaan jotenkin suomettuneen makuisesti, että:

"Se valottaa Stalinin ristiriitaista persoonaa vihjaten nuoren Neuvostoliiton olleen vainoharhaisen diktaattorin kynsissä."

Eikö vieläkään voi asioita selkeämmin sanoa?

Nuorta Voimaa ja muitakin syviä ajatuksia

Kuva Hanhensulka: Muinaistutkija 3/2009:n kansikuva

Ulkosuomalaiselle, tosielämän Odysseukselle, jokainen emämaan lähettämä sana on kuin kaukana pimeällä merellä vilkuttavan majakkaseireenin valo.

Olen yrittänyt lukea suomalaisia blogeja, mutta sen entisen Diogeneen pohjaväri on kuin näkökenttä kahden ja puolen päivän migreenikohtauksen jälkeen. Kuuti raippaa! Luinkin sitten suomalaisia lehtiä.

Suomesta on tullut monenlaisia.

Ensin tosin tuli Muinaistutkija-lehden lasku vuoden 2009 lehdistä, jossa pyytelivät anteeksi myöhäistä laskutusaikaa. Ja kohta viikon kuluttua tuli karhu samasta laskusta vaikka lähetyspäivämäärien väliä oli kolmisen viikkoa ja melkein samanaikaisesti itse lehtikin, Muinaistutkija 3/2009. Muinaistutkija- lehden luonteeseen sopii hyvin, että sen internet-sivusto on viitisen vuotta ajasta jäljessä, siellä listataan nyt vuoden 2005 numeroiden sisällysluetteloita. Valitettavasti lehdessä julkaistuja ratkiriemukkaita juttuja ei julkaista sivustolla. Tosin on lehdessä tällaistakin runollisuutta kirjallisuuden harrastajan iloksi:

”Harmaata, ystäväni, on kaikki teoria, vihreä on vain elämän kultainen puu.”

Siinä siteeraa venäläinen argeologi ja toisinajattelija Lev S. Klejn Mefiston sanoja Goethen Faustista Maija Rajakylän artikkelissa ”Neuvostoargeologista ja toisinajattelijasta – Lev S. Klejnista”. Kleijn kertoo myös monien argeologien huomanneen, että ilman ”teoriaa elämä ei ole elämä ollenkaan”.

Niin&Näin 3/2009 oli seuraavana vuorossa. Sitten tuli Parnasso 7/2009, sitten Kirjailija-lehti 4/09 ja lopulta viime viikolla Nuori Voima 4-5/2009 puolison kaiken ymmärtävien naurunpyrskähdysten saattelemana.

Yleensä jokainen näistä tulee luettua samana päivänä kannesta kanteen paitsi Niin&Näin: jos sitä yrittää yhdeltä istuimelta lukea nukahtaa välillä – useampia kertoja. Kaikkien lehtien syventävää opiskelua jatkuu sitten viikko viikolta kunnes uudet lehdet ehtivät Australiaan saakka.

Arvoisa Lukija lienee jo lukenut kaikki nämä lehdet moneen kertaan. Jos ei ole, niin kaikkia voin hyvin mielelläni suositella.

Muisnaistutkija tosin ehkä on ns. acquired taste, haalittu maku, vanhoista ajoista täytyy olla hyvin kiinnostunut, että sitä jaksaisi lukea. Kokemuksesta voin lisäksi sanoa, että sitä ei kannata lukea edes lyhyinä pätkinä ääneen puolisonsa iloksi, näin on vaikka lukisi kuinka kauniisti tahansa.

Tämä viimeisin Nuori Voima alleviivaa sen, että olin kovasti väärässä maaliskuussa 2009, mutta ei olisi ollut ensimmäinen kerta – voisi kyllä olla viimeinen, mutta tuskin on.

Uuden päätoimittajansa, Martti-Tapio Kuuskosken ohjauksessa lehti on mielestäni saamassa oikean linjan ajatellen nuoria, ja miksei vanhempiakin, aloittelevia ja miksei lopetteleviakin kulttuurinharrastajia, aitoja ja ikuisia nuoria voimia.

Tosin tässä viimeisimmässä numerossa on liikaa asiaa Susan Sontag’ista, mutta ehkä se on asiallista ottaen huomioon, että kyseessä on Kultatuplanumero ja teemana Susan Sontag.

Otinkin lehden kiihottamana luvun alle Sontagin kirjan In America, a novel (Farrar Straus Giroux, New York, 2000). Ja luin heti sivulta 74 tälläista miesten vapaudesta niin että käsivarsien karvat nousivat pelosta pystyyn:

“What a tyrant I am, Maryana did sometimes think. But he doesn’t seem to mind. He’s so kind, so patient, so husbandly. That was the true liberty, the true satisfaction of marriage, wasn’t it? That you could ask someone, legitimately demand of someone, to see what you saw. Exactly what you saw.”

Eli suomeksi kai jotenkin, että ’tuuli painaa seinää kuin vaimo’, tai sinne päin. (Hätäpäissään on tähän perään lisättävä, että kummallakaan näistä sitaateista ei ole yhteyttä oman elämäni todellisuuteen, joka on kuin joisi linnunmaitoa ja nektaria ja söisi mannaa päälle.)

Tuo Sontag-sitaatti muuten oli vapaata epäsuoraa kerrontaa. Ja tuo taas Tšehovin haulikko.

Tosin jo Nuoren Voiman pääkirjoitussivulla olevat karvani nousseet karrelle kuin syyläsialla (vai miksi niitä suomeksi nimitetään). Sieltä olin lukevinani, että: ’Sontagin lukeneisuus oli omaa luokkaansa’.

Tämä varmasti pitää paikkansa. Jokaisen henkilön lukeneisuus on tietysti täysin omaa luokkaansa.

Mutta yleisimmin kai tuollainen ilmaisu tarkoittaa sanoa sitä, että arvosteltava asia on jotenkin suurempaa, parempaa, yltäkylläisempää jne. kuin vastaavilla ihmisillä yleensä. Olen aina kuvitellut, että intellektuelleille olisi vähintäänkin ominaista suuri tai ainakin suurehko lukeneisuus. Näin ollen täysin omaa luokkaansa olisi sellaisen intellektuellin lukeneisuus, joka ei olisi lukenut yhtään mitään ja olisi syntymäintellektuelli.

Muistan tunteneenikin joitakin sellaisia nuoria ja vihaisia intellektuelleja, jotka eivät halunneet lukea mitään, etteivät olisi tartuttaneet omaa hienostunutta ja syntymävalmista kirjailijanääntään kenenkään vähäisemmän kirjailijan haparoivalla kääkkymisellä.

Tuliki mieleen, että mitä on ulkokultaisuus ja mitä julkkiskultti. Toinen on intellektuellien jatkuvasti halveksumaa, mutta toinen ei ole kovin vierasta älyköille itselleenkään.

Parhaiten puhutellut teksi oli Sontagin Muistiinpanoja campista, jotka oli suomentanut filosofi ja kulttuurikommentaattori Kyösti Niemelä. Jutussa sanottiin mm.:

’Camp on maailman kokemista johdonmukaisen esteettisesti. Siinä ruumiillistuu ”tyylin” voitto ”sisällöstä”, ”estetiikan” voitto ”moraalista”, ironian voitto tragediasta’.

Juttua lukiessa tuli taas mieleen miten joku teksti saattaa lyödä sellaisen pisteen käsitellyn asian loppuun, että siitä kirjoittelu jälkikäteen on turhaa vaivaa ja energian kulutusta, toistamista, redundanssia. Tämä Sontagin camp-teksti on jotenkin juuri sen makuinen.

Yhtä tärkeitä tekstejä omalla fokuksellaan on muitakin.

Joycen Finnegans Wake on sellainen kielen suhteen. Jotenkin on sellainen hytinä, että Diiva tai siis kirjailija Hans Selo olisi saanut paremmanja ansaitumman kohtelun kirjallisuusväeltä, jos 1) Joyce ei olisi aikaisemmin julkaissut Finnegans Waken sanahullutteluja. Tai 2) jos Selo olisi osannut valita tyttöystävänsä toisella maulla. Tai 3) voi olla, että Diivaa ei olisi edes julkaistu ilman tyttöystävää. Tai 4) mistä näitä tietää.

P.S. (pari tuntia myöhemmin) Virtuaaliystävä Anita Konkka muistuttaa tämän kirjoituksen kommenttilootassa, että Selo sai itse asiassa kirjailijana varsin hyvän vastaanoton. Hesarissa julkaistiin koko sivun mittainen, myönteinen, jopa ylistävä arvostelu kirjasta. Näin ollen on väärin sanoa, että häntä kohdeltiin väärin kirjailijana. Selolta vain loppuivat paukut Diivan jälkeen eikä julkaisukelpoista tekstiä syntynyt moneen vuoteen tämän jälkeen. Itselleni oli muistiin jäänyt lähinnä Selon myöhempi kohtalo, enkä muistanut Harry Forsblomin hienoa arvostelua Hesarissa 6.12.1970, vaikka myönnän sen kyllä lukeneeni tuoreeltaan.

Don Quijote oli omalta osaltaan loppupiste, vaikka se oli tietysti myös alkupiste, olihan se ensimäinen eurooppalainen 'moderni' romaani.

Kirjeromaanien kirjoitustarve loppui jo viimeistään 1700-luvulla siihen Samuel Richardsonin ’moderniin’ romaaniin ’Pamela, or Virtue Rewarded’ tai ehkä paremminkin ’Clarissa, or the History of a Young Lady’.

Richardson sysäsi kirjoillaan myös naiskeskeisen chick lit-romaanien kirjoittamisen liikkeelle. Lajin huippuna on kai Jane Austen, joka ’keksi’ vapaan epäsuoran kerrontamuodon (laukaus siitä Tšehovin haulikosta). Lajin nykyiset kirjailijamestarit, hiljakkoin mm. virtuaaliystävä Kirsti Ellilä omalla blogillaan (Vuoden alun introspektiota) , joutuvat sitä vähän väliä huonon (tai hyvän, mistäpä sen tietäisi) omantuntonsa pakottamina kiivaasti puolustamaan pahaa ja arvostamatonta maailmaa vastaan. Mikä on tietysti aivan oikein ja kohtuullista.

Historiallinen romaani saatiin valmiiksi Walter Scottin toimesta. Viimeistään Jane Austen tyhjensi psykologisen romaanin. Shakespeare oli jo tehnyt saman teatterille. Boccaccio boccacciolaiselle novellille ja Tšehov tekisi kohdakkoin tšehovilaiselle. Dostojevski tyhjensi hulluuden kuvauksen pelkästään keskittymällä omiin venäläisiin sisuksiinsa. Tolstoi teki saman pitkäveteiselle piimälle. Juhani Aho sai suomalaisen romaanin valmiiksi (ei siis Kivi, hänhän ei edes oikein tiennyt halusiko kirjoittaa romaania vai näytelmää). Ahon Juha ja Papin rouva ja miksei Papin tytär myös sopivat oikein hyvin pitkään eurooppalaiseen romaaniperinteeseen. Pidän myös Panusta, niin kuin joskus mainitsin, ja lastuista, joten hän sai valmiiksi myös suomalaisen lyhytproosan.

Richardsonin aikalainen ’Tom Jones’in’ kirjoittanut Henry Fielding muuten kutsui kaikkitietävän kertojan näköalaa sattuvasti Jumalan perspektiiviksi. Voi muuten olla, ja apropos, että moni rukous olisi jäänyt vuosisatojen aikana höpöttämättä, jos ajatusta kaikkitietävän Jumalan olemassaolosta ei olisi kehitetty aina syyllistettyjen juutalaisten omasta toimesta. Ajatus siitä, että joku valkopartainen Ukko katseli puuhiani yöt ja päivät ei ollut kovin houkutteleva, varsinkaan sitten myöhemmin, joskus siinä 13-vuotisena, kun olisi ollut pelkäämisen sijasta muutakin ja vielä tähdellisempää tekemistä yöaikaan.

Kirjojen ja kirjailijoiden rakastajana tälle blogihenkilölle on Parnassosta viimeaikoina jäänyt mieleen erityisesti Kaisa Neimalan kertomus numerossa 5/2009 Raija Siekkisen novellin kirjailijan surullisesta paluumatkasta kirjastovierailulta viidensadan kilometrin päästä ja tämän ajatuksia takapenkillä olevista kirjoistaan:

”Tuli kummallinen tunne siitä että hän kuljetti autollaan surua ja suojattomia rampoja lapsia, kirjojaan siis, öistä, tyhjää tietä.”

Tosin viimeisimmässä tänne ehtineessä Parnasson numerossa, 7/2009, on muutama kirjoitus, jotka taatusti muistuvat mieleen vielä myöhemminikin.

Sellaiseksi voi hyvin lukea Arto Virtasen mea culpan jälkikirjoituksen jälkikirjoitukseksi tulkittavan Sananvapaus sanahirviönä. Samoin Kaisa Neimalan jollakin tasolla yllä kuvattua Siekkisen teemaa jatkava Raviradalla. Ja unohtumattomaksi jää ’ulostulleen’ virtuaaliystävä Diogeneen, alias Sami Liuhton ”Kuuti raippaa” eli miten voi romaania rakastaa. Jo pelkästään kirjoittajan kovasti rakastamaa omaa hyvää lausetta ”Romaanihenkilön kuolemaa en jäänyt etsimään” voi ihailla yhdessä kirjoittajan kanssa hyvinkin päiväkausia, eikä silti ihailusta tule loppua.

Kirjailija-lehdessä Sofi Oksanen taas... Hei, miten pirussa sanotaan suomeksi ’sucks up’? Slangisanakirja ehdottaa, että ’kärkkyy suosionosoitusta’, häh...HÄH! On suck up paljon tuota aktiivisempi ilmaus. ’Nuolee persettä’ olisi muuten hyvä, mutta tässä blogissa ei käytetä sellaista kieltä.

Joka tapauksessa kirjailijaliiton kirjailijoilla on Oksasen toimesta puhdas perse jonkin aikaa, syynä saattavat olla ne ulkomailla annetut lausunnot, mutta tästä en ole täysin varma. Oksanen näyttää vihjaavan, että kirjailijat voisivat mennä lakkoon, jotta heidän kirjojaan myytäisiin paremmin. Joo, lakko onkin käyttökelpoinen ase kirjailijoille, parempi kuin Tšehovin haulikko, vaikka molemmat ovat kai jotenkin symboolisia.

Tosin 1) kirjan nykyisin toteutuvasta eliniästä, todellisesta ongelmasta,on kolumnissa kyse ja se on tärkeä ratkaisematon asia.

Tosin 2) vertaamalla Finlandia-palkinnon voittajateoksia sanotaan vaikka Tolstoin tai Nabokovin ja mitä niitä venäläisiä nyt on, sen Arbatin lastenkin kirjoittajan, Rybakovin ja Bulgakovinkin teoksiin ja Rothin, Singerin tai Bellow’n ja miksei vaikka Austenin, tai Defoe’n, Ibsenin tai edes Carpelanin, näkee missä piilee ongelman ydin. Oksanen sanookin sen jo kolumnissaan: markkinointihan tämän on ratkaissut, omien kirjojensa suhteen hän ehkä sen tietääkin, en osaa sanoa. Unohtui vielä Kafka joten jääköön sanomiset tähän.

Karvojen pystyynnousu senkun jatkui. Lehden sivulla 34 virtuaaliystävä ja kirjailija Rita Dahl taas sanoo (hyvässä artikkelissaan ’Unelma veljeydestä’, vielä parempi otsikko olisi ollut ’Unelmaveljeydestä’, ehkä virkaatekevä toimitussihteeri näin tarkoittikin?), että kirjailija Youssef Bazzi’n ’isä kuoli marttyyrinä Libanonin sodassa’.Kirjoittaja tarkoittanee sanoa näin suomeksi, että isä kaatui tai kuoli sodassa mutta Tukholman syndrooma oli ylitsekäymätön este. Bazzin sotilasmotivaatiosta sanoo libanonilainen nettilehti Now Lebanon mm. näin:

“Disgruntled with the dishonest and violent culture of militancy, he turned to poetry and literature to heal.”

Eli suomeksi jotenkin, että ‘Tympääntyneenä taistelijoiden epärehellisyyteen ja väkivaltaiseen kulttuuriin hän kääntyi runouden ja kirjallisuuden puoleen parantuakseen’. Mutta olkoon.

Sitten luin kirjailija Antti Tuurin juttuja Kivi-palkinnosta ja Kivestä. Hän väittää, että Aleksis Kiven kirjojen kieli ei ole vanhanaikaista.

Tähän on vaikea yhtyä hymyilemättä vähintäänkin vinosti. Sen lisäksi hän sanoo, että veljessarja kuvaa kaikkia seitsemää suomalaista miestyyppiä. Tai oikeastaan hän sanoo ’ihmistyyppiä’, mutta se on vain turhaa poliittista korrektiutta, todellisuudessa Tuuri tarkoittaa puheellaan reilusti vain ’miestyyppejä’.

Tämä kuuluisan ja viisaan kirjailijan lausunto pakotti tietysti heti miettimään, että ketä veljistä kukin lähipiirini mies-ihminen ilmentää. Minulla on vain kaksi poikaa, joista toinen ei ole biologinen sukulaiseni, toinen on. Australialainen poikani on selvästi Juhanin ja Aapon sekoitus, järvenpääläinen, biologinen poikani taas on selvästikin Eero ripauksella metsissä viihtyvää Lauria ja jonkin verran Aapoa myös. Itsestään ei uskalla tällaista merkittävää vertailua tehdä, joten jääköön tekemättä.

Kuten kaikki stereotyypit nämäkin ovat vajavaisia; ainakin Rahikainen puuttuu niistä Lammio myös ja Kariluoto, samoin Nummisuutarien Esko ja Mikko Vilkastus, Sven Tuuva on kai Juhanin hahmossa.

Entäpä Kekkonen, kuka näistä veljeksistä olisi Kekkonen, ei kai kukaan. Mutta hänhän olikin savolaista sukua ja saattoi olla jotenkin tuntematon tyyppi Kivelle, Etelän miehelle.

Niin&Näin –lehden jutuissa pääsin ennen nukahtamista vasta ranskalaisen filosofi Michel Onfray’n juttuun Filosofian kurjuus (ja suuruus), jossa tämä yrittää todistaa, että filosofeilla olisi ymmärrystä ja merkitystä nyky-yhteiskunnan asioissa muutenkin kuin ’vallitsevan vallan rikostovereina’. (Onfray'lla ei tietysti ole ollut tilaisuutta lukea Tere Vadénin julkaisemaa haastattelua suomalaisesta käytännönfilosofista (pitäisikö sanoa 'luonnonfilosofista' niin kuin aikanaan sanottiin niistä vanhoista krekuista?) melko omavaraisesta Lasse Norlundista otsikolla Yksi kokemuspohjainen elämänfilosofia.)

Tosin sivulla 123 löytyy tällainen lause Antti Salmisen arvioinnista Outi Alanko-Kahiluodon kirjasta Writing Otherwise Than Seeing (Helsinki University Printing House, 2007):

”Alanko-Kahiluoto onnistuu hienosti kontekstoimaan Blanchot’n kirjallisuuden ideaalin ’ei-minkään paljastamisen’ Hegelin ja Heideggerin kaksoissidoksella...”

Että tällaista. Sanoisiko tähän vielä, että postmoderni runous on ymmärrettävää ja juuri sen vuoksi merkittävää.

'Whatever happened to Tannu Tuva? Mitä kummaa tapahtuikaan Tannu Tuvalle?

YouTube: Richard Phillips Feynman - The Last Journey Of A Genius Part 1 [1988], video Feynmanin halusta Tannu Tuvaan

Richard Feynman oli tietysti amatööribongo-rumpali, taitava kassakaappien aukaisija ja Nobel-palkinnon voittanut fyysikko kuten Arvoisa Lukija hyvin tietää. Samoin kuin sen yleisesti tunnetun asian, että 'Feynmanin ansiona oli esittää kvanttielektrodynamiikka polkuintegraalien avulla ja johtaa tästä säännöt nykyään Feynmanin graafeina tunnetulle tavalle esittää sähkömagneettiset prosessit kuvina'.

Lisäksi hän halusi matkustaa ennen kuolemaansa Tannu Tuva-nimiseen maahan, josta ei ehkä moni enää kunnolla muista juuri mitään - jos sitäkän, kuuntelemaan tuvalaista kurkunpäälaulua (höömei'tä).

Hän kuolla kupsahti kuitenkin juuri ennen kuin sai viisumin Tuvan matkaansa varten.

Nimittäin Tannu Tuva ei ollut itsenäinen valtio vaan Neuvostoliiton osa vuodesta 1944 alkaen. Kukaan ei tuvalaisista sen kummemmin silloinkaan välittänyt niin kuin ei Baltian maidenkaan vastaavasta kohtalosta. Tuva joutui omahaluisesti jokaisen naapurimaansa lämpimän ystävän, Neuvostoliiton, valloittamaksi ja liitetyksi vapaaehtoisesti suureen ja mahtavaan onnellisten kansojen perheeseen.

Feynman ei siis päässyt elämänsä aikana Tannu Tuvaan. Fyysikolle tällaiseen paikkaan pyrkiminen tuntuu jotenkin erikoiselta, mutta niin kuin tiedämme Feynman ajatteli asioista mm. näin: What Do You Care What Other People Think?, kuten hän samannimisessä kirjassaan todistaa, eli ”Mitä siitä, mitä muut ajattelevat?” Kimmo Pietiläisen suomentamana ja Ursan julkaisuna vuodelta 1988.

Ennen neukkujen kynsiin joutumista Tuva oli lyhyen aikaa oman onnensa seppä ja vielä sitäkin ennen muutaman vuoden Venäjän tsaari Nikolai II:n omaisuutta ja pitkän aikaa Kiinan manchu-keisarien alamainen ja osa Qing-dynastiaa vuodesta 1757 aina vuoteen 1912 saakka. Sitä ennen mongolit hallitsivat Tuvaa niin kuin muitakin sen seutukunnan maita, skyyttienkin tiedetään tuvalaisia olemassaolollaan rangaisseen; sitä ennen Tuvan historia, niin kuin Suomenkin ja lähes kaikkien muidenkin maailman maiden on historian sumujen saarilla ikuisessa tuntemattomuudessa - paitsi jos joku keksii keksiä aikakoneen.

Tuva on nykyisin tunnettu myös ihmiskunnan hyväntekijän, Bill Gates'in projektina (Project Tuva). Gates on nimittäin ostanut BBC:ltä oikeudet Feynmanin luentosarjaan ns. Messanger Lectures, jotka tämä antoi Cornellin yliopistossa vuonna 1964 ja hyväntekeväisyydessään tarjoaa koko projektin ilmaiseksi koko englannintaitoiselle maailmalle Microsoftin ystävällisellä myötävaikutuksella.

Feynmanilla oli suuren älynsä lisäksi sellainen avu, että hän pystyi puhumaan vaikeista ideoista niin, että tavallisella älyllä varustettu tavallinen tavis kykenee niitä seuraamaan.

Tosin hän on yllättävästi ilmiselvän hermostunut luennoitsija. Nykymaailmassa sellainen liikkuminen, ähinä, kenkien katselu jne ei tulisi tietysti kysymykseenkään. Esiintymistaidon opetus jopa Nobel-palkituille luennoitsijoille on kai pakollista mediataitavassa nykymaailmassa ja se karsii kaiken maailman mukavat pikku idiosynkrasiat niin, että kohta me kaikki olemme hermostumattomia ja taitavia lavakoomikoita - jopa hiljaisemmat hämäläiset savolaisista tai karjalaisista puhumattakaan. Luentojen sisältö on täsmätty yleiselle kuulijakunnalle, joten varsinaisten tiedemiesten aika saattaa luennolla tulla pitkäksi. Mutta meille muille, joita eivät luennoitsijan pienet omalaatuisuudet ja kielenlipsahdukset haittaa, luento on hyödyllistä ajanvietettä, hedelmällistä eskapismia.

Luentoja voi katsella Microsoftin uudella katseluohjelmalla nimeltä Silverlight, joka latautuu automaattisesti samalla kun Tuva-projektin sivut latautuvat.

Jo ensimmäinen luento on merkityksellinen: opin, että paino-/vetovoima/gravitaatio on merkittävin yleistys, jonka ihmismieli on keksinyt, ja että kuu putoaa kohti maata joka sekunti yksi 20s osa tuumaa verrattuna ('suoraan') rataan, jonka se kulkisi ilman maan olemassaoloa, ja tärkeimpänä tietona sen, mistä luku 42 tulee hypertietokoneen Deep Thought seitsemässä ja puolessa miljoonassa vuodessa kehittämänä vastauksena 'elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen' Douglas Adamsin viisiosaisessa trilogiassa Linnunradan käsikirja liftareille.

Hiram Messanger -luennot järjestetään Cornellissa joka vuosi, muita luennoitsijoita ovat olleet mm. kirjallisuusteoreetikko Edward Said, biologi E.O. Wilson, jenkkien atomipommiprojektin päällikkö Robert Oppenheimer ja kielitieteilijä ja filosofi Noam Chomsky.

Tästä kaikesta opimme tietysti sen, että on käytävä Tuvassa silloin kun on vielä aikaa.

Ja tähän vielä loppuun video YouTubelta tuvalaisesta kurkkulaulusta.

Lukulistaa 2009: Lokakuulta loppiaiseen

Kuva: Hanhensulka, lukemista loppuvuonna 2009

Olen ehkä maininnut aikaisemminkin, että ostan kirjani nykyisin lähinnä käytettyinä käymällä lähes joka lauantai Melbournen Federation Square'llä, jonka Ian Potter -talossa on useita täytenä notkuvia pöydällisiä toinen toistaan parempia kirjoja.

Uusiakin kirjoja tulee ostettua, Suomessa käydessä luonnollisesti ja joskus jopa tilaamalla suomalaisista verkkokaupoista, mutta myös Australiassa. Puolisolle täytyy tietysti ostaa jokainen julkaistu Mankell ja Larson ja sen sellaiset ja itse yritän pysyä ajantasalla australialaisen kirjallisuuden suhteen. Mutta uudet kirjat ovat julmetun kalliita ja ostopäätöstä täytyy harkita hyvin tarkkaan. Loput täytyy lukea kirjaston hyllyltä, vaikka katkeralta se tuntuukin, kun mieluimmin pistäisi luetun kirjan takaisin omaan hyllyynsä.

Viime lauantaina ostin yhden kirjan (joka on puolison nimenomaisesta määräyksestä kirjaostosten ehdoton yläraja), jonka tietysti unohdin tuosta oheisesta kuvasta, koska luen sitä parhaillaan. Kirja on kirjallisuuskritiikin 'klassikko', jonka 'jokainen' englantia puhuva kirjojen rakastaja tuntee ainakin nimeltä: I.A. Richards'in 20-luvulla kirjoittama Principles of Literary Criticism.

Näin kirjan jo muutamia viikkoja sitten, mutta käyttämällä tärkeysjärjestyksen periaatetta sen vuoro tuli vasta tällä viikolla, hinta oli kahdeksan taalaa (noin 5.5 euroa), joten kohtuullisella hinnalla sen sai itselleen lunastetuksi. Etukirjaimet I ja A tuossa nimessä tarkoittavat Ivor Armstrong, mutta joka paikassa hänet näytetään tuntevan vain I.A.:na.

Kuva: Hanhensulka, Lorna M.M. Mitchell'in Ex Libris

Ostamani kirja oli 12. painos vuodelta 1950, hyväkuntoinen, eikä siinä ollut kovinkaan montaa kynänjälkeä (valitettavasti, niitä on joskus mukava lueskella).

Sen sijaan oheisessa kuvassa näkyvä Ex Libris nimelle Lorna M.M. Mitchell oli liimattu etukannen takapuolelle. Nopea internet-etsintä ei paljon lisätietoja tarjonnut. Pari mahdollisuutta oli tarjolla, toinen oli opiskellut kirjallisuutta Englannissa 1930-luvun lopulla, toinen syntynyt 1928 ja työskennellyt jossakin vaiheessa jollakin aboriginaaliasemalla mahdollisesti lääkärinä. Mutta nämä ovat tietysti spekulaatioita, kuolleesta henkilöstä lienee kysymys, niin kuin usein on käytettyjen kirjojen entisisten omistajien osalta asioiden laita.

Ajatus kuolleen henkilön kirjasta on sekä jotenkin mukavalla tavalla häiritsevä että lohduttava myös. Osoittaahan se, että joku muukin henkilö on pitänyt kirjasta jopa kuolemaansa saakka. Tosin kirja on saattanut maata unohdettuna jollakin pölyisellä hyllyllä, mutta sitä parempi sitten, että saa lopulta lukijan niin kuin kirjan kuin kirjan kuuluukin saada.

Kuvassa pitäisi näkyä:

W.J. Peasley: The Last of the Nomads, tarina kahdesta aboriginaalista nimeltä Warri ja Yatungka, viimeiset mandildjara-heimon edustajat, jotka elelivät erämaissa jossakin Länsi-Australian osavaltion Western Gibson Desert-aavikkoalueella heimon ikiaikaisella kivikauden tavalla kunnes kuolivat joskus 1970-luvulla. Heidän mukanaan kuoli aboriginaalien koko elämänmuoto.

Nykyisin 'alkuperäisissä' oloissa elävät abot asuvat vaatimattomissa taloissa ja vain silloin tällöin erämaan armoilla. Elämänmuoto on loppunut, mutta aboriginaalit itse tai näiden 'puolestapuhujat', ne siis, jotka yrittävät pitää alkuasukkaat näiden omilla alkuperäisillä asuinalueilla ja samassa kivikautisessa tilassa kuin ennenkin eivät sitä vielä näytä hevillä uskovan. Nykyisin alkuperäinen taide, tanssit, laulut jne, ovat lähinnä turisteja varten.

Edellinen Australian kenraalikuvernööri (kuningatar Elisabethin edustaja maan päällä) joutui vaikeuksiin sanoessaa lähtöhaastattelussaan, että suurin osa aboriginaaleista elää tavallisina modernin yhteisön jäseninä. Näin onkin, noin 350,000 aboriginaalia kaikkiaan noin 500,000:sta on niin kuin kuka tahansa australialainen, jonka etnistä alkuperää on mahdoton tunnistaa ellei asiaa kysy. Missä määrin heidän atavistinen sielunsa kaipaa takaisin erämaiden yksinkertaisiin ja koviin oloihin ei ole minun tiedossani.

Peter V. Jones (toim.): The World of Athens, (Open University Set Book vuodelta 1984) kertoo antiikin Ateenasta kaiken tietämisen arvoisen. Siinä on 405 tiheään präntättyä sivua, joten kahlaamista riittää. Onneksi sitä voi lueskella epäjärjestyksessä. Vielä on paljon luettavaa.

Grahame Clark: The Stone Age Hunters (Library of the Early Civilization vuodelta 1967). Sivulla 126 kirjoitetaan näin Uuden Guinean aboriginaaliasutuksesta:

"None of these peoples have contributed to the main line of human history except in the most marginal way and, with the hindsight of history, we might be tempted to dismiss them as of little consequence. Yet it would be wrong and unpardonably arrogant to think of themas peoples who might as well not have existed..."

Täällä entisten siirtomaaherrojen jälkeläisten maassa tämä liippaa jotenkin läheltä suomalaisuuttakin, tai vielä lähempää saamelaisuutta ehkä, niin läheltä, että yht'äkkiä tuntee kohtalonyhteyttä tuntemattomien guinealaisten alkuasukasheimojen tuntemattomien jäsenten kanssa. Kirja on muuten täynnä mielenkiintoisia kuvia ja piirroksia kivikauden asutuksista, esineistä jne. "Hyvin mielenkiintoista" kuten puoliso sanoi hymyssä suin nähtyään sen kertaisen saaliini Federation Squaren kirjapöydiltä.

Jean-Paul Sartre: The Age of Reason, Penguin Classics 2009. Niin kuin vuosiluvusta käy ilmi, tämä ei ole käytettynä ostettu, onpahan muuten vain tarpeeksi halpa, alennushintaan 9.99 taalaa Borders-kirjakaupasta. Kirja kertoo pariisilaisesta filosofian opettajasta, jolla on hyvin ranskalainen ongelma. Hän nimittäin yrittää saada kerättyä 4000 frangia toisen maailmansodan alla rakastajatterensa aborttia varten.

Italo Calvino: Invisible Cities, Picador 1974, on 'tarina' Marco Polosta, kaupungeista ja Kublai Khanista, vaikka kertookin itse asiassa salaa pelkästään yhdestä kaupungista, maailman tärkeimmästä kylläkin, eli Venetsiasta.

David Lodge: Consciousness and the Novel, Penguin Books, 2003. Lähtökohdaksi kirjalle on ajatus siitä, että meidän tietoisuutemme 'itsestä', tai 'minusta' ehkä, muodostuu jatkuvasti päivittyvästä oman elämän narratiivista, kertomuksesta, jossa saattaa olla jotakin omaa, jotakin varastettua, ehkä vähän sinistä, jotakin uutta, jotakin vanhaa. Mutta ennen kaikkea itsen narratiivin sydämenä on oma sisäinen elämä, koko rikkaudessaan: draamassaan, komiikassaan ja tragadiassaan, joka on vain meidän itsemme tiedossa. Ja kaikesta tästä tajuamme olevamme me itse. 'A consistent illusion of life' kuten Lodge sanoo puhuessaan Philip Roth'in luomasta romaanihenkilöstä 'David Kepesh'.

Lodge ottaa kirjassaan loogisen seuraavan askeleen ja todistaa, että (länsimainen) romaanitaide on itseasiassa kirjoitettu tämän saman ajatuksen, ihmisen sisäisen minä-tarinan kartoitukseksi.

Jotkut kirjailijat antavat kirjalliselle 'itselleen' oman 'elämän ja henkilöllisyyden': ajattele vaikkapa Philip Roth'in Nathan Zuckermania tai J. M. Coetzee'n Elizabeth Costelloa ja monia muita kirjallisia alter egoja. Useimmilla kirjailijoilla nimi vaihtuu kirjasta toiseen, niin kuin 'Woody Allen'-henkilö Woody Allenin filmeissä. (Omasta kirjastostani löytyy myös Lodgen The Art of Finction, Penguin Books, 1992.)

William Shakespeare: The Sonets, Avenel Books, 1980. Sonetit numerosta I alkaen numeroon CLIV

Clive James: The Meaning of Recognition, New Esseys 2001-2005, Picador, 2006. Kirja on omistettu Ian McEwanille ja mottona on Robert Musil'in: "No fixed idea except to avoid fixed ideas" (suomeksi kai jotenkin, että 'ei fiksattuja ajatuksia paitsi fiksattujen ajatusten välttäminen'.

Clive James: Falling Towards England, Unreliable Memoirs II, 1985. Clive James on yksi Australian kulttuurielämän pienuutta pakoon Eurooppaan ja Amerikkaan lähteneistä australialaisista. Tehtyään Englannissa näkyvän televisiouran ja riittävästi mammonaa hän taitaa nykyisin asustella New Yorkin Manhattanilla.

Harry Mount: Amo, Amas, Amat... and All That, How to Become a Latin Lover, Short Books, 2006.

Siitä lähtien, kun en oppinut Exercitia Latinan avulla sujuvaa latinan kieltä, olen aina haikean kateellisena ajatellut, että latinaa olisi kyllä mukava oppia. Onhan Suomen koululaitoksen vanhin opetusaine juuri latinan kieli, sitä on opiskeltu suomalaisissakin kouluissa jo yli 700 vuoden ajan, joten perinteitä sujuvan latinan taitamiselle olisi kovinkin olemassa.

Tässä vain meidän kesken, Arvoisa Lukija, voin sanoa, että olen myös jotenkin kateellinen Kemppisen tekemistä hienoista Catullus-käännöksistä, mutta tästä ei tarvitse sen enempää suutaan aukoa, tunnistettu kateushan veisi kai kalatkin vedestä (mitä se sitten tarkoittaakin).

Ostin siis tämän Amo, Amas, Amat... and all that -kirjan salaisena aikomuksena oppia lisää latinaa, saa nähdä kuinka käy, alku ei ole lupaavaa. Vaikka olenkin kyllä jo uudestaan oppinut että tuo amo, amas, amat on amare verbin yksikön preesenssin taivutusta minän, sinän ja hänen osalta. Ja lisäksi, että "horas non numero nisi serenas" tarkoittaa "en laske tunteja elleivät ole ihania", jonka sanonkin sitten aikanaan kuolinvuoteellani, jos muistan. Joten latinin oppiminen taitaa olla yhtä hyödyllistä kuin silloin aikanaan. Mutta ihmisen arvomaailman tulisi tietysti sallia tavoitteille muitakin perusteluja kuin hyödyn.

Outi Alanko ja Tiina Käkelä-Puumala (toim.): Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä, SKS, 2003. Kirjan sivulla 287 Janna Kantola sanoo runoista tähän tapaan (siteeraten Pentti Saarikosken artikkelia Parnassossa 5/1978):

"... Kenties voimme vastata runoilijalle...ja sanoa, etteivät runot ole mitään yksiselitteisiä julkilausumia, jotka voi hyväksyä tai torjua, vaan ne ovat olentoja, ja kehittyvät, muuttuvat aina kun niitä luetaan...".

Tällä kertaa avasin tosin kirjan lähinnä lukeakseni Klaus Braxin ajatuksia kirjallisuuslajeista (Imitaatiosta kommunikaatioon - laji kirjallisuudentutkimuksessa, s. 117). Braxin väitöskirjan voi muuten lukea pdf-tiedostona täältä (varoitus, siinä on yli 300 sivua).

Kerttu Saarenheimo: Tulenkantajat, WSOY, 1966. Tähän saatan palata ihan kohta uudestaan.

Toimi Havu (toim.): Ilon ja aatteen vuodet, Karisto, 1965. Toini Havu on tunnettu kriitikkona paremmin kuin tämän kirjan toimittajana. Erityisen muistorikas oli hänen kritiikkinsä Tuntemattomasta sotilaasta (Hesari 19.12.1954), jossa hän arvostelee Tuntematonta kovin sanoin ja samalla kehaisee Jussi Talven pari kuukautta ennen Linnan teosta julkaistua Ystäviä ja vihollisia. Havu sanoo Talven teoksesta mm. näin: "... suurimittainen sotaromaani, jota meillä ei aikoihin hevillä ylitetä...". Tuli muuten mieleen (tai oikeastaan lunttasin asian internetiltä), että ystävämme Sanojen Anitan sukulaisetkin ovat julkaisseet sotakirjoja, kuten kirjasta Juhani Konkka: Neuvostovakoilijatar, WSOY, 1942, näkyy.

Friedrich Nietzsche: Beyond Good and Evil, Prelude to a Philosophy of the Future, Penguin Classics, 1990. Saksankielinen alkuteos oli nimeltään Jenseits von Gut und Böse, 1885, suomeksi Hyvän ja pahan tuolla puolen, suom. J.A. Hollo, 1966 (Hollo käänsi myös runoteoksen Näin puhui Zarathustra, 1961).

Henkilökohtaisesti ajattelen, että preussilais-sveitsiläinen Nietzsche oli selkeimmillään kirjoittaessaan Italiassa vuonna 1888, menetettyään järkensä näkyvän valon, lyhyen kirjeen ystävälleen kulttuurihistorioitsija Jacob Burckhardt'ille. Se kuului näin (suom. Tarmo Kunnas):

"Kunnianarvoiselle Jacob Burkhardtille. Tämä oli se pieni pila, jonka tähden annan anteeksi itselleni maailman luomisesta aiheutuneen pitkästymisen. Nyt olette Te - olet sinä - meidän suurin opettajamme: sillä, minä yhdessä Ariadnen kanssa, olen kaikkien asioiden tasapaino, meillä on joka asiassa sellaisia, jotka ovat meidän yläpuolellamme...Dionysos."

Että sellaisia kirjoja tuli luettua lokakuusta vuoden loppuun. Uusi vuosi tuo uudet lukemiset. Mutta se on jo toinen juttu.

Eivät vain aattehet pala, palavat ne syrämmekki

Ensin varotus: tämä lastu on pitkä kuin nälkävuosi ja sisältää aatelaulujen sanoja, jotka saattavat häiritä jonkun herkkämielisen mielenrauhaa. Toisaalta siinä on pyritty jonkinasteiseen tasapuolisuuteen, joten mielenrauhoja saatta häiriytyä sekä puolin että toisin.

Mottona voisi olla vaikkapa tällainen runonpätkä:

”Tuli palaa punasena sydämessä ja munaskuja korventaa.
Aina on saatu hammasta purra ja selkäämme taivuttaa.
Kumartua voin, vain ei maahan asti, sillä jäykkä on raatajan selkä.
Kärsiä voi vaan ei siihen asti, että omaa ääntään pelkää.
Suomen porvari Venäjän porvarin persettä paitana peittää.
Suomen ja Venäjän työläisille ne yhdessä myrkyn keittää... ”

(Laulu punaisesta sydämestä, Kom-Teatterin esittämästä kokoelmasta Torpedo, sävel Kaj Chydenius, sanat runoilija Matti Rossi, julkaissut Love Records, 1973).

Yksilön elämän sietämätön keveys ei vaivaa yleensä kuin yksilöä itseään. Elämä on kevyt kuin saippuakupla. Aatteetkaan eivät enää suuremmin paina yksilön sydämessä eikä kai koko yhteiskunnassakaan. Ei sitten 1970-luvun.

Joskus sitä oikein pysähtyy ajattelemaan, että miten kävi Kaisan, Aulikin tai Kristiinan tovereineen, kun kapitalisti lopulta söi hehkuvan punaisten poskikukkien viimeisetkin siemenet.

Onneksi on internet, josta voi kaiholla etsiä kadonneita aatelaulujen sanoja muistinsa virkistämiseksi, sävelet ovat tietysti vielä päässä, mutta eihän niitä voi ilman sanoja laulaa, edes pikkuruisessa pöhnässä – isossa pöhnässä ei enää muista edes säveliä. Lauluja löytyy netin kätköistä kummaltakin laidalta, joten jos usko toisella laidalla rupeaa loppumaan, voi aina kääntyä toisen laidan puoleen uskonnälässään.

Internet onkin yltäkylläisen tiedon ehtymätön aarrelaari.

Ehkä samanlaista tiedon kylläisyyttä odotettiin silloin, kun maailman ensimmäinen papyruskääre saatiin kirjoitettua valmiiksi ja kieraistua rullalle, tai kun ensimmäinen erillisillä metallikirjakkeilla painettu kirja valmistui (vanhin eksemplaari on korealainen zen-buddhismin oppikirja Baegun hwasang chorok buljo jikji simche yojeol, lyhyesti Jikji, joka sisältää otteita kunnioitetuimpien zen-mestareiden opetuksista), tai kun meillä Euroopassa ensimmäinen Gutenbergin menetelmällä tehty kirja oli saatu julkaistuksi (noin 1450 painettu Ars Minor, latinan kielioppi, kirjoittaja Aelius Donatus joskus 300-luvulla), tai ehkä ainakin siinä vaiheessa, kun maailman ensimmäinen tietosanakirja oli julkaistu, taisi olla Hartmann Schedel’in Nürnbergin kronikka (Die Schedelsche Weltchronik) vuonna 1493.

Luulin pitkään lukemaan opittuani, että Pikkujättiläinen oli tiedon todellinen aarreaitta ja että sieltä olisi saatavissa kaikki inhimillinen tietämys, vaikka en kai edes tarkasti ymmärtänyt mitä sana inhimillinen tarkoitti.

Ennen kuin opin lukemaan luulin näin myös Äidistäni ja Isästäni, ja Taatastani, Papastani, Mummoistani, Mammastani sekä Ukista. Sen sijaan jo hyvin nuorena huomasin, että yksi Tätini ja Enoni eivät sellaisia olleet, tosin yksi toinen Tätini oli, niin myös ainakin kaksi Sedistäni, joista toisella oli laaja, kirjastolaitoksen avulla varastelemalla luotu kirjasto, jonka luomismenetelmästä en vielä silloin tosin tiennyt mitään.

Sopivasti tämän lastun teemaan liittyen toisella sedistä oli mennyt yhtenä kesäkuun aamuna kai vuonna 1942 luoti poskesta sisään ja tullut ohimosta ulos, mutta tiedot eivät olleet päässeet pihalle reikäisestä päästä, eikä edes henki, ja hyvin hän pystyi Lammaspuroa kuolemaansa saakka viljelemään. Lisäksi toinen mummoistani sai rintamamieseläkettä siitä, että oli seisonut 17-vuotiaana hevosmiehenä punaisten joukossa, kunnes oli pantu vankileirille Hämeenlinnassa ja onneksi paksuksi myös, muuten ei äitini, minusta puhumattakaan, olisi ollut olemassa.

Mutta internetin aarreaitasta piti sanoa, että koin juuri äskettäin pätkän suomalaista kulttuurihistoriaa ja kuuntelin Heikki Kinnusen laulavan tapanina 1970 YLE:n Sirkus Pasila -ohjelmassa laulun Vapaa maa.

Nuori ja siloposkinen, mutta kovin kankean seipään niellyt, Harri Holkeri puolestaan vetää laulun kuultuaan videolla herneet nenäänsä Arvo Salon suosiollisen ystävällisellä myötävaikutuksella. Silloisia suomalaissilmäätekeviä oli paikalla todistajiksi kutsuttuina myös ainakin Ele Alenius, Pär Stenbäck, Jutta Zilliacus (hitto kun en osannut kirjoittaa tuota oikein edes toisella kerralla ilman lunttaamista), lehtikeisari Lahtinen (joka pysyi tuolloin vielä lähes aina omilla jaloillaan) ja jopa äkkiväärän revarikommunistien johtajan, Aarne Saarisen, korva ja oikea silmä vilahtavat kuvassa kuin Isonveljen haamu. Soittamassa könöttivät ainakin Ossi Runne ja Heikki Laurila ja se se, no mikä se nyt...no olkoon. Mutta oikein tippa tunki silmäkulmasta näkyville tätä nostalgiasimaa nauttiessa.

Kinnusen esittämän ’rotestilaulun’ (vai pitäisikö sanoa pilkkalaulun) sanat ovat vieläkin hyvältä kuulostavaa ja hyvin toimivaa lyriikkaa, runoilijana oli S. Albert Kivinen. Sanoissa on jopa ajankohtaista asiaa tämänpäivänkin kuulijoille. Eikö Holkeri muuten ollutkin onagrokratian ruumiillistuma, pitkät, pystyssä jököttävät korvat vain puuttuvat.

Erityinen osa-aarreaitta on myös tämä YouTube, josta laulu ja Holkerin seipäänniellyt kommentointi löytyivät. Molemmat löytyvät myös YLE:n elävästä arkistosta.

Myös tämän lastun tematiikkaan sopivasti ent. kansanedustaja Jutta Zilliacus taisi ehdottaa juuri hiljan siellä Suomessa toisen virolaiskirjailijan, Sofi Oksasen, kanssa yhteisvoimin, että Koivisto pyytäisi anteeksi virolaisilta vuoden 1991 aikaisia lausuntojaan. Olen tästä täysin samaa mieltä näiden tulisten virolaisnationalistien kanssa. Koivisto esiintyi silloin kuin olisi johtanut jotakin entistä venäläisosavaltiota eikä vapaata, eurooppalaista demarimaata, jossa voitiin vapaasti laulella 30-luvun ’sortovuosina’ ja niiden jälkeenkin, että (Vaalilaulun toinen säkeistö):

”...
Sä kärsit nälkää ja kalvastuit
sinut huurteli ponttehen (häh?) suot,
sinä värjyin kyynelelähteissä uit,
ja tuskien maljoista juot.
Nyt lippusi vaaliuurnalle vie,
näin tuskasi poistaos ponnella sie;
tämä voittohon vie,
täm' on oikea tie.
...”

(sävel on kai Olet maamme armahin Suomenmaa, ja sanoituksen on kai tehnyt Vihtori Huhta vuonna 1933)
Linnaanhan tuosta olisi pitänyt joutua, on se niin huonoa runoutta jopa taistelulauluksi! Voisi kai tältä kannalta katsoen olla vaikka itse kirjoittamaani, mutta ei ole.

Eksyin Kinnusen Vapaaseen maahan etsittyäni työläisten ja lahtareiden kannustuslauluja verkosta.

Syy siihen on itse asiassa Toini Havun, joka toimitti Kariston julkaistavaksi vuonna 1965 essee- tai ehkä olisi parempi sanoa muistelokokoelman Ilon ja aatteen vuodet, jossa 13 merkittävää (eli sotien jälkeisen laidastalaitaisen eliittimme edustajaa) suomalaista tilitti omakohtaisen kokemuksensa aiheuttamia tuntoja juuri itsenäistyneen Suomen parista ensimmäisestä vuosikymmenestä.

Omassa muistelo-osassaan suuresti kunnioitettu demariagitaattori Yrjö Kallinen sanoo ajan patinan meikkaamalla ajatuksenkululla mm. näin:

”...Loppujen lopuksi jokaisesta systeemistä tulee täsmälleen sellainen, millaiseksi sen teemme.

Tämä ajatuksenjuoksu poikkeaa suuresti siitä, minkä lumoissa silmät kosteina lauloimme:

’Ja orjuutta siellä ei tunnetakaan,
on piskat ja piiskuritkin poissa.
On rauha ja rakkaus kaikilla vaan
ja työtä tehdään riemulaulelmoissa’
...”

Tuonhan jokainen Arvoisa Lukija tietysti välittömästi tuntee Vapauslaulun kolmanneksi säkeistöksi [Sävel: Sä pohjolan maa ikitunturien], jossa ehkä luvataan lievästi enemmän kuin aate pystyisi edes parhaimmillaan toteuttamaan, vaikka onnistuisimme tekemään ’systeemin’ millaiseksi tahansa.

Mutta niinhän aatteet yleensä liikoja lupaavat.

Ajatellaan vaikkapa lahtaripuolelta aatelauluista kauneinta, Äänisen aaltoja, joka oli George de Godzinskyn sävellys ja Kerttu Mustosen sanoitus, tunnetuin esittäjä vielä silloin kovin miehekkäällä äänellä lauleleva Georg Malmsten (muuten Mustosen sanoituksia ovat myös mm. Liljankukka, Katkennut sävel, Kielon jäähyväiset, Mandshurian kukkuloilla, Mustat silmät, Odotus, Siks oon mä suruinen jne, kymmenittäin).

Ajatellaan siis Äänisen aaltojen elliptistä lupausta Vienan ja Aunuksen suomettamisesta (...on uuden huomenen saava / maa Vienan ja Aunuksen...). Tuntematon sotilas kuvaa yhden kk-komppanien poikien Äänislinnan vierailulla sitä, miten tästä kulttuurilupauksesta tositilanteessa selviydyttiin. Vaikka ottaisi huomioon Linnan vaaleanpunaiset demariagitaattorinlinssit, joiden läpi hän maailmaansa katseli, niin paljon suomalaislauluissa uhottiin verrattuna maan todellisiin resursseihin ja tietysti lopputulokseen, jolla menetettiin suuret osat laulumaista, joita Jumalan ja Tsaarin suursuosioilla olimme hallinneet vuoden 1809 jälkiselvittelyistä saakka.

Mitä lienevät suomalaiset laulelleet Suomen sodan aikoihin.

Mutta aatteet elävät elävinä vain omassa ajassaan. Muina aikoina aate on anakronismi, jota on mukava muistella ja josta on mukava kännipäissään laulella reipasta kannustusrallia: vähän hullua, vähän imelänmakeaa, lievästimuikeaa, julmetunyliampuvaa, mutta sydäntä kovasti lämmittävää, kuin virkistävä vappusima yhdellä rusinalla.

On vaikea uskoa, että aate voisi yhdessä olemuksessa edes elää yli sukupolvirajojen.

Jopa uskonnot, vaikka ovatkin väkisin dogmien pakkopaitoihin puettuja, muuttuvat ajan mukana. Ajan henki määrää mitä milloinkin ajatellaan, uskotaan, toivotaan ja minkä puolesta aikalaiset heittävät henkensä.

Neuvostoliitto, joka murhasi maanjussinsa 30-luvulla muuttui nopeammin kuin suomalaisbloggari pystyy kirjoittamaan oikein sanan ’Ljublianka’ heti kun Stalinilta, Isä Aurinkoiselta, lähti veivi, jolla oli kierrellyt neuvostoasiat sellaiselle mutkalle, että koko maa ajautui vajaassa neljässä vuosikymmenessä konkurssiin, lopetettiin, hajoitettiin ja maan resurssit jaetiin ilmaiseksi paikalle sattuville kapitalisteille kiikutettavaksi uuden Venäjän rajojen taakse käytettäväksi kapitalistiparatiiseissa yksityiseksi hyväksi.

On vaikea ajatella, mitä joku Taisto Sinisalo ajatteli tällaisesta menosta, ehtihän hän nähdä koko elämäntyönsä kohteen sortuneet kulissit ennen kuolemaansa. Ehkä hän joskus hiljaisina hetkinään Venäjän uutisia katsellessa ajatteli samaisen Vapauslaulun neljättä säkeistöä, joka kuuluu näin:

Ei syytöntä nähdä siell' kärsimässä
ja toinen ei toisen osaa ryöstä.
Ovat veljiä kaikki keskenänsä,
:,: ei heikompata nälkäkuoloon syöstä: :,:

Yksi 70-lukulaisten suurimmista virheistä, ja samanlainen virhe toistetaan sukupolvesta toiseen, oli siinä, että historiaa, varsinkin kolmekymmentälukua katsottiin ja arvosteltiin vain oman ajan arvojen tai arvottomuuden hämärtämin silmin. Lapuanliikkeen ja Akateemisen Karjala-Seuran vaikutusta ajanhenkeen suurenneltiin käsistä päässeessä kierteessä. Tosiasiassa Lapuanliike päättyi Mäntsälään (1932), IKL:llä ei sen jälkeen ollut todellista valtaa tai vaikutusta ja AKS:n ’parhaat voimat’ häipyivät vähin äänin joihinkin muihin puuhiin ja lopulta tappelemaan koko kansan yhteistä vihollista vastaan punikkiveljiensä vierellä.

Vuonna 1966 Vesa-Matti Loiri lauleli uljaasti Arvo Salon ja toverien tuottamassa Lapualaisoopperassa siten kuin täältä löytyvällä videolla kuuluu. Videonpätkä on Niskasen elokuvasta Lapualaismorsian (1967) ja filmillä Kaj Chydenius harjoituttaa Loiria laulun Jumalauta, näillä lakeuksilla ei Jumalauta pilkata Jumalaa! taitajaksi.

Tosin olihan 30-luvulla niitäkin ’parhaita voimia’, jotka liittyivät AKS:aan vasta Mäntsälän kapinan jälkeen. Sellaisia kuin Matti Kuusi, joka omien sanojensa mukaan tuli Seuran valajäseneksi 1933 (ei siis varajäseneksi, tuohon aikaan yhdistysten jäsenet puolin ja toisin tekivät vielä valoja, nykyisenä euroaatteen aikana riittänee liittymiseen jäsenmaksun maksaminen). Valajäsen Matti Kuusi lienee laulellut iloisella 30-luvulla useitakin kertoja AKS:n kunniamarssia nimeltä Me tahdomme (sanat Reino Palmrothin, alias Reino Hirviseppä, alias kuplettimestari Palle ja sävellys tämän veljen Toivo Palmrothin, alias Toivo Palomurto). Laulun viimeinen säkeistö taisi kuulua tähän tapaan:

”...
Me tahdomme suureksi Suomenmaan,
me voitamme vastustajan
ja Vienanlahdesta Laatokkaan
me piirrämme miekalla rajan.
Se meidän on veljinä velvollisuus,
tää veikot on tunnussana:
Suur-Suomelle aamu on koittava uus
viel' untakin kirkkaampana.”

Saattoi olla, että neukut ymmärsivät väärin suomalaista zeitgeistia ja kuvittelivat, että Seura, jossa oli parhaimmillaan jäsenenä ’koko suomen parhain sivistyneistö’ oli jotenkin ulko- ja sotapoliittisesti merkityksellinen koko maalle. Varsinkin kun valajäsenistö veisaili mm. tuollaista virttä. Tosin Kuusen mielipiteistä ei ota Pirukaan selvää. Hänhän julkaisi 21-vuotiaana (1935) runokokoelman Runon ja raudan kirja, jossa oli mm. tällainen futuristinen kuvaelma:

Tule, tuisku aroilta Aasian, tule: tunturit pystyyn jää.
Raja ratko raihnaan Vanhojen maan, raemyrsky ja salamasää.
Lyö auki Attilan portit taas, tao Tšingiskhaanien tie.
Kirot kirvoita vaaruvan euroopan, unet ugrien voittoon vie.
Pese sieluista spitaali nöyryyden, revi jäljet renkiyden,
teräs terve nostata kuilustaan, veri vahva barbaarien.
Ja kerran, Pohja kun puhunut on, kun on tuhkana Länsimaat,
Sudet Suomen hankia hallitkoot tai Jäämeren ruhtinaat.

Joten silloisella opiskelijapojalla ja tulevalla rohvessöörillä näyttää 30-luvulla olleen kahdenlaatuista ilmaa haisemassa pussihousuissaan: toisaalta Suomen rajaa taytyisi siirtää Uralille, ja taas toisaalta aasialaisten valloittajakansojen (ja näiden unisten ugri-tovereiden) tulisi ottaa Eurooppa valtaansa. En tiedä ehtikö ennen Tuonelaa selvittää ajatustensa tarkemman sisällön Väinämöiselle kerrottavaksi.

Lukiessani taannoin Punaista erokirjaa, tuli mieleen tällaista lyriikkaa Varshavjankasta (alunperin puolalainen laulu, johon suomalaisten uuskommarien tarpeiksi tehtiin suomenkieliset sanat):

...”Kauhea joskin on puhdistustyömme
ihmisten onnen on ehtona sen
siksipä säälittä taistelun tielle
voitto on työväen tiedämme sen...”

Lauluhan on toverilaulujen kauneimpia, alunperin (niin kuin nimikin sanoo) puolalainen laulelma. Sitä voi ihailla täällä venäjäksi DDR:n kansanarmeijan tyttöjen ja poikien laulamana ja neukkujen oman puna-armeijan äänellä täällä, ja suomeksi täällä.

Pirkko Saision Erokirjan tekstistä sivullisilla silmillä lukiessa jää sellainen käsitys, että juuri kukaan 70-lukuisesta vallankumousporukasta ei olisi todella halunnut kumota Suomen laillista porvarillis-keskustalais-demari-rintamaa. Useimmat punatoverit, niin kuin monet muutkin suomalaiset, olivat käyneet Neukkulassa kulttuurivierailuilla ja monet olivat ehkä omatunto vaivaten vaihtaneet sukkahousuja haitareiksi tai tehneet muuten onnistunutta nappikauppaa neukkutovereidensa kanssa. Näistä luotettavimmat eivät edes tehneet mattirosseja ja paljastaneet porvarihapatuksen saastuttamia vieraitaan – ainakaan julkisesti.

Näille 70-luvun radikaaleillemme saattoivat edessä häämöttävät virat ja varat olla suuremmasta merkityksestä oman ’onnensa ehtona’ kuin uhkaavana edessä väijyvä ’säälittä kuljettu kauhea puhdistustyömme’ ja sen seurauksena alistuminen taistolaisten ja rajantakaisen komennon alle.

Ja monelle radikaalille vallankumoukselliselle saattoivat tulla pelottavina mieleen aikaisemmin mainitun Kaj Chydeniuksen Laulu punaisesta sydämestä, jonka sanat ovat siis runoilija Matti Rossin, kokoelmasta Torpedo (se on myös CD:llä Porvari nukkuu huonost)i.

Poliittinen laulu voi olla kaunis kuin Äänisen aallot tai kuin Kom-teatterin esittämä Muistatko Baikalin rannat samaiselta Torpedolta:

Muistatko Baikalin rannat ja kasteesta kosteat tiet? Muistatko keltaiset lehdet, joita vihuri aalloilla vie? Jos muistat ne, muistat myös laulun, jota rannoilla laulettiin, kun saapuivat nuorisojoukot ja linjoja kaadettiin...// Muistatko teräksen laulun kun se koneiden muodon saa. Jos muistat ne ensimmäiset koneiden poikaset, niin muistat myös Nuorisoliiton joka maailmaan auttoi ne...// Kuka mahtaa heitäkin muistaa. Kuka minkäkin maininnan saa. Vain Intonsa aatteensa tähden he lähtivät rakentamaan.

Amerikansuomalaisen Hiski Salomaan esittämä Vapauden kaiho on tullut tunnetuksi jopa ‘rapakon takana’, missä .se alunperin äänitettiin. Siitä on olemassa myös regeeversio, esittäjänä Soul Captain Band.

Lintu mustasiipi lennä on toisesta laidasta aatelauluja. Siinä voi sanoa laulun sanojen ja ympäröivän todellisuuden olevan kovin kaukana toisistaan. Kuulijalle tulee ja tuli silloin aikanaankin toverikunnan laulaessa mieleen jopa sellainen kerettiläinen ajatus, että mistähän maasta laulussa on kysymys. Minulla on sellainen hytinä, että näin taidettiin joskus keskustella jopa toverikunnan jäsenten kesken – ainakin aamuyön laskuhumalassa ja vain hyvin luotetussa seurassa. Vai mitä pitäisi sanoa näistä sanoista:

”Oi lintu mustasiipi, verta sulissas, maan yli lennä. Kylästä kylään kanna sanomas. Avarru, syksyn taivas, murheviestin mennä. Voi maata, jossa aseetonta ammutaan. Voi miestä, joka murhakäskyn antaa...”

Toverien kesken ei oikein taidettu löytää todellista luottamusta edes silloin alkuaikoina, 1918, saatikka sitten tultaessa 70-luvulle. Tällainen ajatus saattaa tulla mieleen, kun kuuntelee seuraavaa vasemmiston pilkkalaulua demareista, tai ’vaalilauluksi’ sitä taidettiin tituleerata:

”Liityn SDP:hen / työväenpuolueeseen porvalliseen: / Kun nousin aamuun uuteen, / heräsin tietoisuuteen, / vallankumouspelleilyllä menestyy ei voi./ Ei työväenliike etene, / jos vaatii mahdotonta, / siks maltillisuus valttii on, / ei vallankumoussonta...”

Mainitaan tässä vielä varsinaisessa toveritodellisuudessa eläneen Vladimir Vysotskin kappale Valhe ja totuus, johon sanat suomensi Turkka Mali (Malin veljekset laulelevat sen täällä)i:

"Palmikkopäisenä totuus maailmaa kiersi, / edessä rampojen, köyhien prameili vaan. / Ikkunasta valhe hänet nähdessään huusi: / - Voit levätä luonani tule sisälle vaan! / Totuus noudatti kutsua, lepäsi sängyllään hetken,/ ei aikaa kun nukkui kuin lapsi Jumalan, / Valhe peitteli hänet ja avasi sampanjapullon. / Joi itsensä humalaanpunoen suunnitelman...// Herää ja itke, valhe on paitasi vienyt. / Herää ja itke, se on tammasi anastanut. / Valhe on totuus, usko se veljeni vihdoin. / Katso, se kiertää sun puvussas maailmaa. / Herää ja itke, se on vienyt kultaisen kellos. / Herää ja itke, se tammaasi ohjastaa."

Tässä vielä vähän vastapuolen ropagandaa A. Aimon (Aimo Vilho Andersson) levyttämä vuodelta 1942 (kääntöpuolena oli Isontalon Antti eli Kuularuiskulaulu). Kyseessä on pilkkalaulu nimeltään Uraliin (vaikka tarkemmin kun kuuntelee niin se kuulostaa kyllä kovasti ’Uraaliin’ joten muuten sen tuohon tekstiinkin siihen muotoon, eihän suomen kielessä saa olla ääntämisen ja kirjoittamisen välillä eroja). Alkuperäisäänitystä voi kuunnlla tietysti YouTubella täällä:

"Uraaliin, taakse sen, juoksee vanjat kuuluu vinha läiske tossujen.
Miksi niin, Englantiin, uskoin, Stalin huokaa hiuksiansa repien:
"Miksi Suomi kuunnellut ei Tiltua ja Äikiää, vaikka juttu oli soopaa sekä tarpeeks' räikiää?"
Uraaliin, Uraaliin, nyt on kimpussa jo itse Suomikin.

Auttakaa Iivanaa, Suomen hirmut kohta sotkee koko kaalimaan.
Eipä vaan auttavan, näy vaikka jenkit tarjoo myötätuntoaan.
Sillä japsit pistää lämpimästi minkä ennättää,
Saksa liittolaisten tonnistoja ilmaan lennättää.
Uraaliin, siin on työ, vanjat juoksee, että tossut tulta lyö."

Tuo on saksalaisen Ralph Vogl’in sävellys nimeltä Im Ural Fiel aufs eis ja suomalaiset sanat ovat Martti Jäppilän kädestä (Dallapé-orkesteri eli Bruno Laakko ja Lepakot eli Sointu-orkesteri).

Muuten noissa sanoissa puhutaan suomalaisen kulttuurihistorian parista merkkihenkilöstä. Tiltu on laulussa se Moskovan Tiltu, eli suomalainen Aino Kallio, joka sodan jälkeen palasi eläkepäivikseen Suomeen. Oli olemassa myös Petroskoin Tiltu, joka oli venäjänkarjalainen Saimi Virtanen. Äikiä puolestaan oli Armas Äikiä, suomenkarjalainen runoilija, toimittaja ja poliitikko, joka myös palasi sodan jälkeen Suomeen.

Eihän sitä suomalaisena malta olla panematta tähän vielä kulttuurituotetta nimeltä Ryssälaulu, jota lienevät vielä ainakin itseni jälkeisen ikäpolven urhot kännipäissään hoilailleet, viimeisimpien sukupolvien urhoista en tiedä, saattaa tämän sävel olla jo tuntematon:

"Stalinilla täällä oli valmis valtakunta,
viljapellot oottaa viljankorjaajaa.
Ihanata linnassansa hän nyt näkee unta,
Otto-Wille johtaa kansanarmeijaa.
:,: Messuhallin katolla
sirppi on ja vasara,
eduskuntatalossa soi shirmakka :,:"

Laulut ei lopu laulamalla, eikä totuudet valehtelemalla.

Ja lopuksi kaikille osapuolille: kuunnellaan yhteisesti Rauli Padding Somerjokea ja hänen myöhemmän laulajanvaiheensa tuotantoa, Arpiset haavat.

Kaikki onnelliset kritiikit ovat toistensa kaltaisia,jokainen onneton kritiikki on onneton omalla tavallaan

Kuva: dosentti Janna Kantola, kuva on Helsingin yliopiston saitilta ja sen on ottanut Susanna Suomela

Kysymyksen tulisi tietysti kuulua näin: Onko nykyrunous tehnyt runouden merkityksettömäksi useammassakin kuin yhdessä mielessä?

Kysymyksen voisi muotoilla myös näin: Onko sellaisella kritiikillä päätä, mieltä tai häntää, joka sanoo, että ’Michaux’n taiteen ilmentämä pyrkimys särkeä totunnainen ja luoda siten jotakin samanaikaisesti hyvin vanhaa, alkuperäistä ja aivan uutta, on toki sukua hänen pitkää luomiskauttaan edeltäneille ja osin sen kanssa päällekkäisille ismeille’?

Mutta näitä emme kysy, vaikka vastaukset olisivat kuinka ilmeisiä tahansa! Sen sijaan tämän lastun valmistelun yhteydessä tuli mieleen tämä:

”Mikään ei näy, paitsi merkityksetön.”

Mikäli Arvoisa Lukija on luonnostaa utelias ja kysyy, että: Mitä? Niin voin sanoa, että tuo on väliotsikko Anna Rihton jutusta ”Leppymättömän vihollisen mestaroimia seikkailuja” kiiltomato.netin sivuilta 25.5.2003, jossa arvostellaan Janna Kantolan suomentamaa ja Henri Michaux’n, joka halusi kirjoittaa tyylittömästi, kirjoittamaa kirjaa Höyheniä, WSOY 2003.

Rihton kritiikki alkaa reteästi näin: ”Maurice Blanchot’n mukaan pyrkimys määritellä kirjallisuutta tappaa kirjallisuuden kutistamalla sen lajityypeiksi.” ja on sikäli surrealistinen, että se väittää suomentajan, Janna Kantolan, suulla sanottuna surrealistien luoneen merkitykseltään selväpiirteisen ja stabiilihkon maailman.

Tässä voisimme kysyä tuplasti, että: Mitä? Melbournesta käsin olemme aina kuvitelleet, että kirjallisuuden tutkimus on tähdännyt Aristoteleesta alkaen kirjallisuuden luokitteluun joko komediaksi, tragediaksi ja ehkä tragikomediaksi. Muu kirjallisuudesta sanottu on vain sivumerkintöjä tai vahtoa näiden luokkien kainalossa. Tosin en ole tästä asiasta mitenkään täysin varma, joten jääköön tuokin sanomatta. Mutta kirjailijat itse eivät ole tienneet, että heidän edustamansa henkisen voimailun alalaji on ollut kuollut siitä lähtien, kun sitä on tutkijoiden toimesta kutisteltu lajityypeiksi. Tosin tästä voisi löytää hyvän selityksen kirjailijoiden alhaisille tuloille: eiväthän kustantajat kuolleesta taiteesta voi juuri mitään maksaa.

Jokaiselle parantumattomalle narsistille, kuten tämä lastunikkari, on kuitenkin itsestään selvää se, että vaatimattomuus ei kaunista tai edes, että “Humilitus Occideit Superbium” eli suomeksi jotenkin, että ’Vaatimattomuus voittaa ylpeyden’, joka on kaiverettu voittajaksi kovin onnettomalta näyttävän Davidin miekkaan Caravaggion maalauksessa ’David Goljatin pään kanssa’ (Davide con la testa di Golia, maalattu noin 1606-1610, nyt La Galleria Borghese’ssa Roomassa). Kunnon narsisista sellaisen ajatteleminenkin tuntuu mielessä puhtaalta tragedialta.

Itsestään selvänä pidettäköön kuitenkin sitä, että siinä missä tragedia yhdistää ihmisen yhteisöönsä yhteisen itkemisrituaalin avulla – sillä yhdessä itkevä yhteisö on solidaarinen ja yksilöllisen ylevä yhteisö – siinä komedia auttaa yhteisöä nauramaan yhdessä – sillä yhdessä naurava yhteisö marssii huomaamattaan kusellekin keskinkertaisen tasatahtisesti.

Mainitaan tässä sen sijaan roomalaisenviisaasta kirjallisuudentutkijasta nimeltä Aelius Donatus, joka oli lisäksi kielitieteilijä ja retoriikan opettaja, joka opetti myös P. Hieronymusta joskus 4. vuosisadalla. Donatus piti maailman hiljalleen paikallisiksi degeneroituvia latinantaitoja jonkinlaisessa kurissa mm. julkaisemalla oppikirjan Ars Minor (ja Ars Major myös), joka oli (ehkä) ensimmäinen Gutenbergin menetelmällä painettu kirja. Hän on kuulema komediaviisaudessaan sanonut mm. simppelisti suunnilleen seuraavaa:

”Komedia alkaa mekkalasta ja päättyy rauhaan, tragedia alkaa rauhasta ja päättyy myrskyyn.”

Tragikomediasta Donatus ei sanonut mitään, ja vaikea sen suhdetta olisi tuohon ylläolevaan edes sovitella. Toisaalta komedian lukijarakastajien on hyvä muistaa se, mitä Baudelaire sanoi jossakin esseessään vuodelta 1855, eli suomeksi suunnilleen näin:

”Nauru on seurausta ihmisen oman ylemmyyden kuvitelmasta. Se kuvastaa sekä ääretöntä pienuutta suhteessa absoluuttiseen olentoon, josta ihmisellä on aavistus, että ääretöntä suuruutta suhteessa elukoihin, ja kumpuaa näiden kahden äärettömyyden jatkuvasta yhteentörmäyksestä.”

Sehän on itsestään selvää, että inhimillinen tragedia on aina myös komediaa.

Jo antiikin kreikkalaisen tragedian taustalla asioita kommentoiva kuoro tuo näyttämölle komediaa, joka ei ehkä ole pelkästään tahatonta, lausuu mitä lausuu, ja oman komediallisen osansa tuo näyttämön edessä kuohuva, kommentoiva, rähisevä ja muutenkin metelöivä yleisö, joka ei todennäköisesti muistuttanut sanotaan vaikka Kansallisen juhlallisena mököttävää väkeä, jolle näytelmään osanotto olisi pyhäinhäväistys. Todellisessa elämännäytelmässä kuoron muodostavat ihmiset itse.

Ja siitä päästäänkin varsinaiseen asiaan. Nimittäin Hesarin kulttuurisivuilla kirjallisuuden asiantuntija ja dosentti Janna Kantola, joka on 'kaunis kuin voikukka', artikkelissaan ’Jos rakastaa sanoja, rakastaa Oatesia’ (lienee julkaistu paperilehdessä 30.12.2009) osoitti komedian ja tragedian suhteellisuuden kouriintuntuvasti lainaamalla rauhallisesti Tsehovia Tolstoin Anna Kareninan ensimmäisen virkkeen ikimuistettavilla sanoilla (Janna: Tšehovin mukaan kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan. Sen sijaan onnettomat ovat onnettomia omalla tavallaan). Henkilökohtainen tragedia, yleinen komedia, niin kuin asiaan kuuluukin. Hesarin verkkosivuilla lukijat ystävällisesti neuvoivat kirjallisuuden dosenttia oikealle tielle.

Eikö tällainen virhe Hesarissa olekin kutkuttavan iloista ja mehevän rikkaan makuista tragediaa ja komediaa. Jossakin Kemin Sanomissa (jos sellainen olisi) se olisi vain köyhän lehden köyhää tragediaa laihan ja kaljun komiikan kaavussa. Hesarin tapauksessa nautimme vahingonilosta, toisessa tapauksessa olisimme nolon pidättyväisiä ja toivoisimme, ettemme edes olisi huomanneet koko asiaa.

Ainoa halla tästä tulee Hesarin kulttuurisivujen lukijoille, jotka parhaillaan kuumeisesti käyvät Tsehovin näytelmiä ja novelleja läpi täikamman kanssa löytääkseen dosentin antaman vihjeen suurmiehen viisaista sanoista. Sitähän aina mieluummin uskoo auktoriteetin sanoihin kuin omaan muistiinsa. No, lukuaika ei mene koskaan hukkaan, joten 'no harm done'.

Lisälukemiseksi voisi suositella Janna Kantolan lyhyttä ja informatiivista artikkelia (valitettavasti se on vain englanniksi) ’ Strong, thirsty and weird’ muutamasta suomalaisesta maailmankirjallisuudessa.