Kuva kirjasta Tulenkantajat, toimittanut Kerttu Saarenheimo, WSOY, 1966Eräs Anonyymi kirjoitti joulun alla kommentin maaliskuulla 2009 julkaistuun lastuun Nuoresta Voimasta, Marxista ja hämäryydestä , jossa puhuttiin mm. runojen kääntämisen mahdottomuudesta, ja sanoi näin:
"Olen aloitteleva kääntäjä. Kääntäisin mielelläni muutakin kuin matkailuesitteitä ja huonekalujen kokoamisohjeita, mutta oikean romaanin tai novellikokoelman löytäminen on turkasen vaikeaa.
Usein esteeksi muodostuu juuri kirjan sisältämä lyriikka. On vaikea tunnustaa edes itselleen, että ainoa este hommaan ryhtymiselle on sivulta 438 löytyvä runonpätkä.
Kyllä hyvä runo pistää nöyräksi kokeneenkin kääntäjän. Runoille voi tietysti etsiä sellaisen kääntäjän, jolta niiden kääntäminen sujuu paremmin. Mutta ehkä kokemuksen karttuessa suomennan vielä itsekin kokonaisen runon."
Ja sitten lueskelin ahkerasti jonkin ajan takaista Parnassoa (7-2009), jossa muun makoisen annin lisäksi Ville Hytönen kirjoitti nurinniskaisen otsikon (Kuin lukisi runoutta päällään seisten) alla nykyrunoutemme viidestä ongelmasta. Asiallista tekstiä, joka on sikäli hyvää, että sen kanssa voi huoleti olla eri mieltä.
Jo ensimäinen ongelma, Runoilijat pesivät keskenään, toi mieleen kuvia Kerttu Saarenheimon kirjasta Tulenkantajat (WSOY, 1966). Lipsutin kirjan sivulle 80 nopeammin kuin nuori runoilija valittaa runouden arvostamattomuudesta.
Ja siellä pesivät laumassa joukko 1920-luvun tunnetuimpia runoilijoita keskenään helluntairetkellä jollakin maaseuden kukkaniityllä; mukana olivat tietysti Yrjö Gustafson, Uuno Kailas, Mika Waltari, Elina Vaara, Olavi Paavolainen, Anna Kaari ja Sylvi Kunnas. Pesivät vaikka ei ollut pisaraakaan vettä näkyvissä eikä pesiäkään sen puoleen. Olipahan vain edessä vaivainen koivun pätkä ja jaloissa joitakin valkoisia tai ehkä keltaisia kukkia somana niittuna. Tunnistaa en niitä osanut, vaikka sitä kovasti suurennuslasin kanssa yritinkin. En olisi tunnistanut Yrjö Gustafsoniakaan ilman kuvatekstiä, koska hänen päänsä oli lähes kokonaan jäänyt tulenkantajakuvan ulkopuolelle.
Kuvanotto lienee tapahtunut siihen aikaan, kun Waltari vielä kuvitteli itseään nousevana runoilijana eikä prosaistina, niin kuin kai Paavolainenkin, Loistava Apollo kun oli, vaikka hän ehkä ajatteli itseään suurena lupauksena, koko ikänsä itse asiassa niin kuin meistä kovin monille käy, kun elää saa.
Kukapa meistä, Arvoisa Lukija, ei olisi elänyt sellaista aikaa, ainakin puberteetti-ikänsä hämärimpinä hetkinä, jolloin runoista tuli kuin itsestään lupaavasti modernin hämäriä ja hämmästyttävän moniäänisiä niin, että ei niitä ole koskaan sen koommin onnistunut ymmärtämään, vaikka otsansa rypyssä niitä on yrittänyt dekoodata.
Ne runot, niin kuin runous yleensä, olivat ajatusten marginaaliryhmien keskinäistä välienselvittelyä, jossa hämärin ajatus päätyi paperille ja vähemmän hämärät, liian helposti tai ylipäätään ymmärrettävinä, roskakoriin.
Runoushan on aina ollut samassa pesässä elävien omaisuutta - ei vain näinä päivinä. Eikä yhteen pesään kovin paljoa väkeä mahdu.
Saarikoski melkein paljastikin runoilijan tarkoituksen kokooelmassa Hämärän tanssit (Otava, 1983) sanoessaan, että:
"...
labyrintti oli pelkkää petosta, minä itse sen
rakensin, se ei ole mikään metafora
enkä minä mitään hirviöitä tappanut
perustanut kansanvaltaa
pettanut kaupungin neidoille tanssin kuvioita"
Voi itseään vielä lukijana viihdyttää vaikka näillä viimevuosisadan tärkeimmän runoilijan, Ezra Pound'in, sanoilla vuodelta 1916 (kopioitu kirjasta Literary Essays of Ezra Pound toimittanut viime vuosisadan toiseksi tärkein runoilija T.S. Elliot, Faber, MCMLX:
"...
it flatters the mob to tell them that their importance is so great that the solace of lonely men, and the lordliest ot the arts, was created for their amusement."
Eli suomeksi jotenkin, että lukijoiden roskajoukkoa imartelee kuulla, että nerojen runot ovat heitä varten.
Runoilijat, vaikka olisivat suuriakin, eivät aina usko, että elävää runoutta ei ole, jos ei ole eläviä ja hengittäviä ja ennen kaikkea lukevia Lukijoita, taiteen 'roskajoukkoa'. Taiteelle löytyy todellinen tarkoitus vain taiteen itsensä ulkopuolella.
"L'art pour l'art" on vain hedelmätöntä, utooppista unta.
5 kommenttia:
Ei nyt enempää runoudesta, mutta tuli mieleeni, että tämä Kerttu Saarenheimon toimite kuului aikoinaan kirjakokoelmaani, mutta on aikojen saatossa kadonnut. Kyselin muutaman kerran Erkki Valalta, koska hän kirjoittaa muisteluksensa Tulenkantajista, mutta jokin pidätteli häntä ryhtymästä asialle.
Tuli vielä mieleeni, että Olavi Paavolainen ja Ilmari Pimiä debytoivat NVL:ssa kuvataiteilijoina. Minä sain pronssimerkkini runoista.
Ainakin on erinomaista että nuoren polven runoilijat keskustelevat ja heistä keskustellaan.
Luulisi että se saisi kansaa liikkeelle myös lukemaan.
Tässä kaupungissa on todella surkea kirjakauppa, eikä sieltä ainakaan runoutta suuremmassa määrin löydy ikinä, ellei jotain vaasalais/pohjalais-antologiaa. Suomalainen kirjakauppa on selittänyt aineiston vähenemistä sillä, että ei myydä. Ei sunkan sitä myydä jos esillä ovat vain uudet remekset ja muut bestesellerit.
Kun pääsee tiskille, jossa ovat ainoat kirjakaupan työntekijät, niin kohauttelevat hartioitaan. On kuulemma sellaisia määräyksiä.
Sen vuoksi kirjasto onkin paras kirjapaikka täällä.
Jep, Pimiästä Saarenheimo sanoo, että piirtämisestä ja maalaamisesta tuli Pimiälle ammatti, joka tuotti enemmän kuin kirjoittaminen.
Vähän hassua, että juuri 20-luvun sukupolvi on niin kuuluisa suomalaisessa kulttuurissa, vaikka edellinen sukupolvi ja erityisesti edellinen vuosikymmen olivat paljon vankempaa kulttuuriaikaa kuin häilyvä 20-luku. Varmaan Paavolaisen suuriäänisyys vaikutti tässä enemmän kuin kulttuurin vahvuus.
Tämä nykyinen runoilijasukupolvi saattaa vielä saada aikaan merkittäviä juttuja, jos jaksavat meluta tarpeeksi. Tosin epäilyttää, että akateemisesta runoudesta voisi tulla muuta kuin runouden anemiaa, mutta saatan olla kokolailla väärässä.
http://www.savonsanomat.fi/viihde/viihdeuutiset/savon-murremestari-l%C3%B6ytyi-t%C3%A4n%C3%A4-vuonna-p%C3%B6rs%C3%A4nm%C3%A4est%C3%A4/546881
Lähetä kommentti