Varhaiset tunnit

Kuva Parlamentin saitilta: The Hon. Julia Gillard, MP

Mark Twain on kai sanonut Australian historiasta jotenkin, että: "it all sounded like the most beautiful lies". Taidan olla sanojan kanssa jossakin määrin samaa mieltä.

Tämän huomaa tänä aamuna siitä, että Australian hallinto on naisvärisuoran käsissä.

Australialla on nimittäin uusi, oikein söpö pääministeri, joka itseasiassa on NAINEN ensimmäistä kertaa Australian historiassa!

Nimi on Julia Gillard (The Honourable, MP), joka aamun varhaisina tunteina suoritti verettömän vallankaappauksen ja poisti ylilimmältä pallilta MIEHEN! Jonka nimi oli, tai on kai vieläkin Kevin Rudd. (Kaikki Kevinithän ovat, niin kuin yleisesti varmuudella tiedetään, omituisia ja värittömiä tai omituisen värittömiä, vähän niin kuin eräät toisetkin politiikan Kataiset.)

Mutta Julia Gillardilla on meitä suomalaisia kiinnostavia ominaisuuksia roppakaupalla.

Ensinnäkin hän on siis kieltämättä nainen, niin kuin Suomen Presidentti, punatukkainen niin kuin presidenttimmekin, valtaan tullessaan naimaton (siis lailliselta asemaltaan ainakin) niin kuin Tarjammekin, ja asuu synnissä MIEHEN kanssa siis niin kuin Halosemme silloin hamassa muinaisuudessa, ennen kuin joutui naimisiin ja haukkui uuden miehensä pataluhaksi kameroiden edessä jollakin puolalaisella torilla.

Australiassa on valtion koko pää nyt naisten vallassa.

Elisabet II asuu kylläkin Lontoossa, mutta hallitsee survereenina Australiaa. Hänen edustajansa tällä maan päällä on nainen, jonka nimeä ei pirukaan muista kuin lunttaamalla, näkyy olevan naiseudestaan huolimatta nimeltään Quentin Bryce. Ja nys siis Julia astuu maan varsinaisen ruorin varteen. Siellä Suomessahan on sama tilanne, jos tässä saisi kohteliaisuuden vuoksi Niinistönkin laskea ainakin kunniafeministiksi, onhan hänellä lähes Vanhasen tai Kanervan kaltainen tausta naisten kannattamisesta.

Syy Kevinin saamasta kengästä persuuksiinsa oli epävarmuus omien mielipiteidensä hyväksymisestä.

Ensin hän oli tiukka maapallon lämpiämisen vastustaja ja Köpenhaminen kokouksessa yritti saada jopa Obaman samoille linjoille, mutta epäonnistui, ja heitti lopulta kannattamansa hiilitonneja rankaisevan hinnoittelupolitiikan (ETS, Emmission Trading Scheme) ikkunasta camberralaiselle pellolle (pääkaupungissahan ei paljon muuta ole kuin peltoa, väkisinrakennettu kaupunki kun itse asiassa on).

Sitten hän ehdotti 40 %:n superveroa kaivostoiminnasta saatavien ylettömän suurien tulojen jakamiseksi solidaarisemmin mineraalivarojen omistajien, siis meidän tavallisten australialaisten pulliaisten, eduksi. Kaivospamput ja monikansalliset kaivosyritykset, joista jotkut kuten Rio Tinto vievät kaivostoiminnan tuotoista, Australian verotusta hipaisemattakaan, 70 % ulkomaille, aloittivat kovan kamppanjan pääministerin pään menoksi. Ja tätäkin omaa politiikkaansa hän rupesi lopulta vastustamaan ja oli hyvää vauhtia vesittämässä koko verotusta.

Se ei kuitenkaan enää auttanut ja Australiassa tapahtui viime yön ja tämän aamun varhaisten tuntien aikana itse asiassa vallankumous. Televisiossa ei näkynyt oliko kaappaus veretön vai verellinen. Tosin kaikki asianosaiset näyttivät lähes vammattomilta kävellessään pitkin Australian hallintopalatsin käytäviä.

Kevin Rudd päätti juuri tunteita ja kyyneleitä täynnä olevan jäähyväispuheensa, ja ehkä keräsi enemmän pisteitä äänestäjien keskuudessa kuin kertaakan pääministerinä ollessaan. Mutta historia antaa kaikille ansionsa mukaan, kunhan aikaa on kulunut tarpeeksi.

Julia Gillard piti puheen, joka taas kerran osoitti, että naisen ollakseen pätevä politiikassa, täytyy olla kaksinverroin pätevä, muuten ei miesten maailmassa löydy sijaa tarpeeksi korkealta pallilta.

Uuden pääministeri Gillardin, joka on Labour-puolueen edusta, päävastustaja parlamentissa on ns. Liberaali-puolue, joka on itse asiassa konservatiivinen puolue. Susi lammasten vaatteissa siis. Puolueen johtaja on Tony Abbott, jota kutsutaan silloin tällöin nimellä Mad Monk, Hullu Munkki. Hän on nimittäin syvästi uskovainen henkilö, jonka mielestä naisten pitäisi mennä naimisiin ja hoitaa lapsia sen sijaan, että heiluu politiikassa miehiä häiritsemässä. Nuoruudessaan häntä koulutettiin jossakin seminaarissa munkiksi, niin kuin kai Staliniakin ennen kuin sai toisenlaisen herätyksen. Mutta se on jo ihan toinen juttu.

Incidentally, Australian politiikassa Ruddin hallituksen ympäristöministeri on häärinyt täysin päästään karvaton Peter Garrett, joka ehkä siellä Suomessakin tunnetaan paremmin Midnight Oil-yhtyeen (entisenä) laulajana. Hänen johdollaan Australia on parhaillaan haastamassa Japanin valtion oikeuteen valaitten ns. tieteellisestä pyynnistä. Tosin hallituksen muuttuminen saattaa muuttaa tämänkin projektin suuntaa.

Että ei täällä Australiassa ole siis pelkkiä kenguruita, täältä löytyy oikein aitoja vallankumouksen tekijöitä poliittisessa elämässä, musikaalisia poliitikkoja ja jopa syviä tunteita. Ja lisäksi oikein viehättävän näköisiä pääministereitä. Huivin kun laittaisi hartioille, niin vanhalle samettihousulle tulisi kai oikein tippa silmään pelkästä nostalgiasta.

Varhaiset kurjet

Kuva: Tšingiz Aitmatov

Viime aikojen uutiset Kirgisian suunnalta eivät ehkä Arvoisasta Lukijasta koreilta kuulosta. Entiset neukkuveljet - kirgiisit ja uzbekit - uhittelevat toisilleen ja 400,ooo uzbekia on joutunut pois kirgiisien jaloista ja paennut jonkin joen yli ja varmaan neukkuajoilta paikalle vahingossa jääneen piikkilanka-aidan läpi Uzbekistanin puolelle.

Surullinen tarina herätti joitakin vahingossa eläviksi jääneitä ja Godot'n odotuksen unessa uinuvia aivosoluja sen verran, että aloin muistella Tšingiz Aitmatovia ja tämän novellikokoelmaa Varhaiset kurjet (suom. Ulla-Liisa Heino, Kansankulttuuri, 1976).

Ja hetikohta sivulta 27, niminovellista Varhaiset kurjet, löytyi tällainen vähämerkityksellinen pätkä neukkuaikaista kansojenystävyyttä:

"...
Jätettyään rattaat tutun teehuoneenpitäjän valvontaan isä vei hänet torille. Aluksi he tervehtivät isän ystäviä - täkäläisiä uzbekkeja. 'Assalam aleikum! Tämä on minun vanhin poikani!' Bekbai esitteli poikansa. Uzbekit tervehtivät Sultanmuratia nousten seisaalleen ja painaen kätensä rintaa vasten. 'Kohteliasta väkeä!' isä sanoi tyytyväisenä. 'Uzbekki ei katso ikään, hän on aina kunnioittava...'
..."

Siinä siis neljätoistavuotias kirgiisipoika käy hevosmies-isänsä siivellä ensivisiitillään kaupungissa, Dzambulissa, joka on nykyisen Kazakstanin puolella lähellä nykyisen Kirgisian rajaa eikä kovin kaukana edes nykyisestä Uzbekistanin rajasta. Kuutisenkymmentä kilometriä Dzambulin kaupungista (nykyisin kai Taraz) lounaaseen, päivänmatkan päässä parihevosten vetämillä kärryillä kulkien, on Kirgisian puolella Kirovin piirikunnassa kylä nimeltä Sheker, josta Tšingiz Aitmatov ja oletettavasti myös tämä novellin päähenkilö Sultanmurat ovat kotoisin.

Aitmatovin haikean optimistisia varhaisnovelleja lukiessa ymmärtää aina paremmin ja paremmin niitä köyhyyden kiristyksessä itkeätihrustavia venäläis-mummoja ja -pappoja, jotka hämmästelevät valtakuntansa outoa lahoamista ja hajoamista ilman sanottavaa varotusta ja nykyvenäläisten ja muidenkin neukkuajan ystävien, nykyisten öljymiljardöörien, suihkukoneita, loistoristeilijöitä, piiskannotkeita vaaleaverikkötyttöystäviä ja potkupalloklubeja. Ihmettelevät kai myös mielessään, että mihinkähän mahtoivat joutua isien ja äitien taistelemat solidaarisuus, ystävyys, avunanto ja yhteinen kansalaisomaisuus. Ja koko elämäkin, kai.

Tai näin ainakin jotenkin luulisin, mutta asiasta en ole mitenkään varma.

Saramago, Lear ja Annapurna

José Saramago International Spanish Language Congress'issa Rosariossa Argentinassa, 2004. Kuva: Leo La Valle/EPA

Kuten Arvoisa Lukija ehkä huomasi, José Saramago – portugalilainen Nobelkirjailija vuodelta 1998 ja uskolleen loppuun saakka uskollinen kommunisti – kuoli eilen. Hän oli syntynyt vuonna 1922 vanhemmille, joista Saramagon oma saitti sanoo portugaliksi näin: Os seus pais são José de Sousa, jornaleiro, e Maria de Jesus, doméstica.

Ja mikäpä siinä, kaikkihan me lopulta kai kuolemme: toiset siirtyvät uuteen elämään (jossakin taivaassa tai kunkin kohtalon mukaan jossakin muussa, uudessa olomuodossa kuten koirana, etanana tai iilimatona, sen mukaan kuinka on tämänkertaista elämääsä vietellyt), toiset puolestaan pullahtavat olotilaan, jota ei voi edes ateistisen parhaalla tahdollakaan kutsua kuin olemisen vastakohdaksi – olemattomuudeksi, siis itseasiassa samaksi tutuksi tilaksi, josta tähän maailmaan uuden elämän kivusta kovasti parkuen tulla tupsahdimme.

Tarkkaavainen Lukija ehkä muistaakin, että kehuskelin jokin aika sitten sivistys-luku-urakkani kynsissä Saramagon kirjaa Seeing, jossa hän muistaakseni todistaa, että jokainen äänestämätön ääni merkitsee enemmän kuin pelkästään se tyhjä rengas, jonka sisältä äänestysnumero puuttuu ja ainakin saman verran kuin tottelevaisesti hyväksyttyjen vaalilistojen mukaisesti oikeinnumeroitu ääni – varsinkin jos äänestämättömiä ääniä on tarpeeksi paljon. Kirjan kuvaama kansa on siis noussut jonkinlaiseen nihilistis-gandhilaiseen väkivallattoman äänettömään kapinaan, joka tietysti tekee valtaapitävän luokan entisestäänkin hermostuneemmaksi.

Romaani on vähän raskaslukuinen. Alkupuoli tuo kovasti mieleen kommunistisen naapurimme Ruotsin jaarittelevat, sosialistissoittoiset, päällepäsmäävät ja sormeaheristelevän kaikkitietävät sekä kaikkeensotkeutuvat Kansankodin kansanpelastajat. Mutta loppupuolensa vuoksi sen voi aivan hyvin lukea, ja vaikka kääntää suomeksikin, ellei ole jo käännelty.

Jostakin syystä Saramagosta puhuminen tuo mieleen muutaman näytelmän.

Oman henkisen tilani takia kai erityisesti Beckettin Huomenna hän tulee. Eikö tämäkin näytelmännimi osoita kuinka turhaa ja virheellistä taiteen kääntäminen kieleltä toiselle itse asiassa on. Sekä alkukielellä että Beckettin omana englanninnoksena (häh! Onks toi nyt suomee???) nimi sanoo jotakin merkittävää sisällöstä.

Täällä Melbournessa oli menneellä viikolla kova myrsky, jonka aikana satuin lueskelemaan sekä Beckettin Godot’sta (jota esitetään parhaillaan Melbournessa) että Shakespearen Kuningas Lear-näytelmän rakenteesta kirjassa Dramatic Construction (Edward Mabley vuodelta 1972 (Chilton Book Company, Philadelphia).

Kuningas Lear’han on kuvaus eläkkeelle siirtymisen vaikeudesta ja haikeudesta.

Paavo Cajanderin suomennos sanoo Lear’in aikeista tähän tapaan:

”...
Salattu aikeemme nyt tulkoon ilmi.
Tuo kartta tuokaa. -- Tietkää, kolmijakoon
Panemme valtamme, lujasti päättäin
Kaikk' ijältämme puistaa työt ja huolet
Nuorempain harteille, ja taakatoinna
Madella hautaa kohti. ..”

Kaikki eläkkeelle siirtyneet ovat ehkä nähneet edessään juuri tuollaisen auvon: ”Kaikk' ijältämme puistaa työt ja huolet...” ja huomanneet että edessä onkin pelkkä ”matelua hautaa kohti”, mikä toiveena tai edes tavoitteena ei ole järin häävi.

Beckettin Godot’n odotus livahtaa tiettyyn ikään ehtineelle pelkurille helposti mieleen. Näytelmässä on kaksi paljonpuhuvaa ja tyhjänpäiväistä odotusnäytöstä, jotka ovat toistensa kopioita kuin hiljaisen elämän hiljaisen peräkkäiset tai päällekkäiset päivät.

Huomenna hän tulee onkin tragikomedia, niin kuin elämä itsekin, tietysti.

Godot’ta , jota ei ehkä ole edes olemassa kuin sanansaattajien mielikuvituksessa, odottavat laiskasti ja ilman sen kummempaa intoa Becketin luomat ihmiskunnanedustajat, tragikoomiset rentut, Vladimir ja Estragon.

(Olen muuten melko varma, että tämän lastun teemaan hyvin sopivat sen Rimmisen pussikaljaromaanin hahmot ovat saaneet vaikutteita näistä Beckettin miehistä tai ovat ehkä itse lueskelleet Godot’sta ja odottamisesta. Voisi tässä sanoa vielä sen verran Kaljottelijoista, että kirjan muutaman ensisivun maisema-avaruuden kuvaus on suomalaista romaanitaidetta läheltä eturiviä, vaikka vaikutelma rikkoutuisikin, kun kirjahenkilöt alkavat toimia ja puhua, ja vaikka ei kirjasta muuten pitäisikään, tai vaikka ajattelisi, että sen tekstissä on tavoiteltu liikaa Sieppari ruispellossa-romaanin kielenpieksentää. Jos siis tällä tavalla ajattelevia ihmisiä lukijoiden keskuudesta löytyisi, mikä ei ole ollenkaan varmaa.)

Mutta siitä olen nyt juuri koko lailla varma, että eläkkeen tai vapaan kirjailijan uran sijasta olenkin tässä lähipäivinä siirtymässä joksikin aikaa uusiin maisemiin.

Menen nimittäin Nepalin Kathmanduun Annapurnan (alunperin sanskriitinkielinen nimi tarkoittaa köyhälle alueelle hyvin sopivasti Täynnä Ruokaa) ja Sagarmathan (Taivaan Jumalatar tai näin kolonialistittain Mount Everest) juurille ’YK:n hommiin’.

Lähdön pitäisi olla edessä noin viikon kuluttua, ja YK:n kuvaan hyvin kuuluvasti kuukauden päivät myöhässä alkuperäisestä aikataulusta. Näin ollen, ja ko. YK:n alajärjestön byrokratiaa entuudesta tuntien, en vielä ’pidätä hengitystä’ kuin ajoittain.

Joten perästä kuuluu kohtapuoleen, jos kommunikaatiotorvet pysyvät jotensakin kunnossa.