30.7.2010
Leijat Kathmandun yllä
Parikymmentä metriä Kathmandun kattojen yläpuonlella ei nieleskele yhtä paljon pahanmakuisia pakokaasuja kuin alapuolella Babar Mahal'in tasolla, jossa miljoona autoa, miljoona moottoripyörää ja satatuhatta pyöräilijää taistelee oikeudestaan ajaa viattoman jalankulkijan yli, jos vain tilaisuus tällaista hellämielistä vegetaaria puistattavaan verityöhön tulisi. Jalankulkijat ovat kuitenkin liukkaita liikkujia, ovat sitten miehisen tahraisissa paidoissa ja roikkuvissa housuissa, tai naisellisen suloisissa sareissa, joita monet kathmandulaiset naiset pitävät viehättävillä kurveillaan. Jotkut jopa ajavat skoottereitaan sarin helmat liehuen monsuunisateiden edellään työntämissä leudoissa tuulissa.
Patan'in kattojen yllä leijuu pakokaasujen lisäksi suurehko haukka. Ei ole kiikaria eikä lintukirjaa, joten haukan tunnistaminen ei onnistu vaikka silmät selällään ja Korkha-oluen kirkastamina sitä ihailenkin. Miljoona pulua lehahtaa Everest-hotellin katonkulmalta siivilleen ja yrittää onneaan haukansilmien edessä, ja onnistuvatkin penteleet. Niiden kuhertelua katsellessa tulee jotenkin verenhimoinen olo vegetaarillekin, ja pulun pakoonpääsy jättää mieleen jotenkin syyllisenmakuisen pettymyksen.
Vähän tuolla oikeaalla Buddhanagarin slummikylän keskellä nousee taivaalle ryhmä leijoja kuin hentoja höylänlastuja. Nousevat ja laskevat, syöksyvät ja nousevat äkkiä ylös, kääntyvät toistensa ympärillä ja pyörivät samat kierrokset äkäisesti toiseen suuntaan. Yksi kääntyy oikealle laajassa kaaressa, kääntyy vasemmalle ja nousee lisää, taas oikealle ja vasemmalle ja on kohta kaksinverroin muita leijoja ylempänä ja jää siihen jököttämään kuin sulhanen kaasojen keskelle.
Sattumalla juuri täältä katolta katsottuna Budhanagarin takana kauempana, Bagmati-joen toisella puolella Kathmandun tiehästi rakennetun asutuksen keskellä Chakupat'in ja Kupandolïn välissä vihreässä puistossa, korkeiden, vehreiden puiden keskellä on palatsi, jota kai kuningasperhe ei enää tarvitse, koska on pahaksi onnekseen syöksettu vallasta ja toistensa kanssa riitelevät poliitikot eivät ole vielä päässeet kädenväännössään niin pitkälle, että tietäisivät kuka on seuraava 'kunkku' tai miksi sitten itseään kutsuukin.
Jos katolta katsoisi enemmän oikealle, luoteen suuntaa, niin näkyisi harmaa kiemurteleva pilvi, joka nousee Thamelin kapeilta kaduilta ja vanhaa keskustaa ympäröiviltä leveiltä ajoteiltä, joilla pienikokoiset paikallisbussit sysäävät mustanpuhuvaa ja kuolettavaa Diesel-kaasuaan meidän kathmadulaisten nieleskeltäviksi. Jotain tarttis tehrä, mutta poliitikoista ei tällaisen saasteastian kesyttämiseen ole, hehän eivät tee mitään poliittisesti vaarallisia päätöksiä missään muuallakaan, eivät edes Suomessa, niin miksi sitten täällä Himalajan jääläjien alla, missä monsuunisateet eivät ole puhdistaneet ilmaa yksinkertaisesti siksi, että ne ovat tänä vuonna ajaneet Nepalin ohi sekä oikealta että vasemmalta ja myös takaa niin kuin uutiset terroristeja paapovan Pakistanin kohtalosta ovat kertoneet täällä Kathmandussakin.
Arvoisa Lukija on tietysti maailman ekologiasta niin kiinnostunut että tietää eilen olleen maailman tiikereiden päivän. Nepalintiikeri on sikäli ollut moniin muihin, kuten siperiantiikeriin, verrattuna onnellisemmassa asemassa, että sen lukumäärä on lisääntynyt viime vuosina tiukkojen metsästysmääräysten vuoksi. Nimittäin Chitwan kansallispuistossa on viimeisten kahden vuoden aikana löytynyt uhkarohkeiden tiikerinlaskijoiden toimesta 34 uutta, aikuista tiikeriä ja siellä niitä on nyt yhteensä 125. Koko maasta löytyy 155 aikuista tiikeriä niin kuin Kathmandu Post kertoo tämänaamuisilla sivuillaan. Tosin kovin suurta hurraata ei tiikerien vuoksi vielä tarvitse päästellä: vuonna 2000 nepalilaisia tiikereitä oli löytynyt vielä yhteensä 370. Koko maailmassa on nyt vain 3,500 tiikeriä, kun vielä sata vuotta sitten – englantilaisten maailmanvallan pahimpina metsästysvuosina – niitä oli 100,000.
Tiikereiden suurimpana uhkana ovat olleet postkolonialistisessa maailmassamme kiinalaismiehet, jotka ovat vaatineet potenssilääkkeitä tiikereistä ja muista uhanalaisista elukoista. Miksi he potenssilääkkeitä tarvitsisivat, kun maassa on jonkinasteinen lastenteon kieltolaki ei ole vielä itselleni selvinnyt. Mutta eihän kiinalaisista oikein muutenkaan selvää ota, joten siinä suhteessa heidän ja tiikereiden väliset suhteet eivät ole mitenkään erityisen omalaatuisia.
Parempia uutisia on ehkä Kiinastakin hiljakkoin tiikereille luvassa. Nepali ja Kiina ovat viime kuussa allekirjoittaneet yhteisymmärryssopimuksen tiikereiden elinten suojelusta, joten kohtapuoleen ei Kiinassa seiso oikein kunnolla muu kuin kiitos tiikereiden puolesta.
Leijat leijuvat vieläkin Kathmandun yllä ja oikealta tulee näkyviin kolme kaulat koukussa lentävää harmaata pienikokoista haikaraa tai pitäisiköhän noita kutsua egreteiksi. Kun en oikein siitäkään asiasta mitään tiedä niin olkoon tämä kirjoitus tällä erää valmis. Ja päälle otan pienen ryypyn juuri Gorkhan kyytipojaksi eteentuotua vihreäleimasta JW:ta, on se sen verran kallista täällä Himalajan juurien hemaisevasti kaartuvilla kyljillä, että ei oikein isoa ryyppyä raski ottaa.
P.S. Jälkeenpäin tutkittuna nuo haikarat olivatkin nimeltään purple heron (Ardea purpurea), iltahämärässä vastavaloon ei oikein kunnolla erottanut värejä. Suomalainen nimi on ruskohaikara.
25.7.2010
On the way to johonkin
Koko yön on päässä soinut 'On my way to Mandalay', meneehän reitti Bangkokin jälkeen jotenkin Burman rajoja viistäen, joten ei se Mandalaykään voi kovin kaukana reitistä olla.
Viimeisen säkeistön sanat ovat tälle iälle jo liian uskaliaita, mutta laitetaan ne kuitenkin tähän:
...
I'm on my way to Mandalay,
Beneath the shelt'ring palms I want to stray,
Oh, let me live and love for aye,
On that Island far away;
I'm sentimental for my Oriental love, so sweet and gentle,
That's why I'm on my way to Mandalay,
I've come to say "Good-bye."
Että siihen malliin ne Mandalayhin menevät. Kathmanduun menijöistä ei taideta laulella millään tavalla!
21.7.2010
Ennui
Näin unta runosta:
Ei paha ole.
Kenkään vaan, ihminen.
Vaan toinen on heikompi toista
Toistelin tätä mantrana pimeässä ja ajattelin kai Leinoa ja kenkiä.
Sitten huomasin, että siihenhän on Runoilija pannut vahingossa pari pistettä ja pilkun liikaa, ja katkonut rivit väärin, eivätkä sanoituksetkaan aivan oikeilta kuulostaneet. Ei puhunutkaan Runoilija heikoista kengistä niin kuin norsunluisen portin läpi lennähtäneiden Oneirosten kuvissa kelluva Nyksin palvoja oli ensin luullut, vaan ihmisestä niin kuin kaikki muutkin runoilijat ja ajattelijat, ad nauseam. Myös nämä Yönhaltijan pojat, jotka ajelevat unia tarpeen ja kohteen mukaan norsunluisten tai pukinsarvisten porttiensa läpi.
Sitten rupesin tuijottamaan omaa napaani niin kuin Thot/Kronos/Saturnus, ja muistelin vähän nuoruuttani.
Huolimatta siitä, että murjotin innokkaasti kokonaisen ihmisiän tuntuisen ajan puberteettikaudella, voin vieläkin syyttää vanhempiani kovin katkerasti ainakin tästä asiasta: lapsuuteni oli aivan liian onnellinen, jopa ajoittain kovin iloinen, jos toden saa ääneensä sanoa.
Onnellinen lapsuus ei tee hyvää kirjailijaksi aikovalle.
Onnellisuudestaan huolimatta puberteetin kourissa elävänä sitä todisti päivittäin oikeiksi sen yhden irlantilaisen smart-arse-dandyn, Oscar Wilden, sanat viisaudesta ja kokemattomuudesta; silloin ei itse mitenkään merkittävällä tavalla ymmärtämättä sen kummemmin viisautta kuin kokemustakaan vaikka kai ajoittain niistä kovasti puhelikin.
Todisti siis, vähän Wilden tarkoitusta muunnellen, sen, että teini-ikäisen koti on tila, jossa nuorukaiset ovat aina alttiita tiuskimaan vanhemmilleen koko finninaamaisen viisautensa, jonka ammentavat kokemattomuutensa syvistä ja mutaisista lähteistä.
Ei sitä ymmärtänyt edes, vaikka lukikin Dostojevskia, Camus'ta tai Kierkegaardia, että puberteetiajan eksistentiaalisen murjotuksensa olisi voinut helposti uhota todelliseksi depikseksi ja lastata näin aineksia tulevia suurromaanejaan varten.
Mutta todellisuudessa oli toisin eikä niin käynyt, ja lapsuutensa ja nuoruutensa sai kärsiä, murjotuksestaan huolimatta, munaskuita tärisyttävän onnellisuuden kourissa, niin että siitä ei edes tällä varttuneemmalla iällä tahdo kokonaan päästä eroon.
Ei, vaikka ajattelisi toiveikkaasti ennuita.
Sehän on tietysti selvä, että ennui tarkoittaa tavallisessa puheessa pitkästyneisyyttä, turhautuneisuutta, välinpitämättömyyttä, anti-innokkuutta ja sen sellaista älyn laiskuutta, vaikka hedelmällinen tyhjyys voisi olla tarkempi vastine.
Tai ehkä ennui on tätäkin positiivisempi sana: sehän sisältää ajatuksen hereille häiritystä turhaumasta, joka saattaa olla kaiken luovuuden elinehto tai jopa luovuutta suoltava lähde; syvä niin kuin Saturnuksen napa, jota tämä itseensä vetäytyvä jumala itse tuijottaa päivät päästään omassa itsessään, yksin, ajatuksiensa mereen vaipuneena kuten kai kuka tahansa muukin kirjoittaja.
Ennui on tietysti ranskaa ja se pitäisi ääntää ranskalaisittain.
Suomalaisittain ääntämisohje voisi näyttää jotenkin miehisen vaativasti tältä: 'an-Nyii'. Ranskalaisten kielessä sanalla olisi suomalaiselta kuulostava pidennetty konsonantti (varsinaisia kaksoiskonsonantteja ei oma korvani erota missään puhutussa kielessä, edes suomessa, paitsi teeskennellyn perusteellisesti sanoja äännettäessä) ja sana tietysti 'hidastuu' loppuaan kohti, niin kuin käy muillekin lyhyille ranskalaisille sanoille, joissa on paino siellä peräpäässä ja etummaisena hätäisesti suhaistu, lyhyenläntä tavunen.
Charles Baudelaire oli kirjoittanut ennuista jo sata vuotta aikaisemmin runossa Au Lecteur, kokoelmassa Pahan kukia (eli alkuperäisesti Fleurs du Mal, vuodelta 1857, osasuom. Yrjö Kaijärvi, WSOY, 1961), jota tietyt nuoret suomalaiset tulenkantajat kai lukivat toisilleen armottoman ennuinsa kourissa mm. Vienolan 'eksoottisessa' puutarhassa ja eksoottisissa palmusaleissa kuvitellen paheen modernismiksi ja nauttien runouden lisäksi, huhujen mukaan, aineista, jotka eivät vielä silloin tainneet olla lain mukaan edes kunnolla kiellettyjä.
Huonommin menestyvien ennui-dekadenssi taitaa paremminkin viihtyä kaljapussihommissa Kallion betonikorpien kätköissä.
Kerrottakoon vielä lopuksi satu Zhuangzi'n eli Mestari Zhuang'in tapaan:
Eläkeläinen näki unta. Unessa eläkeläinen puuhasi iloisena kaikenlaisia kevyitä, sopivan haasteellisia ja muutenkin antoisia töitä ympäri maita ja mantuja tehden sitä, mikä milloinkin huvitti, joskus jopa 12 tuntia päivässä. Äkkiä herätessään eläkeläinen oli mikä oli, eläkeläinen, totta tosiaan ja epäilemättä. Mutta hän ei tiennyt oliko eläkeläinen joka uneksi olevansa työläinen, vai työläinen, joka uneksi olevansa eläkeläinen. Uneksija tuli ajatelleeksi, että eläkeläisen ja työläisen välillä pitäisi olla joku ero. Ja eroa pitäisi kutsua olosuhteiden muutokseksi. Sen pituinen se.
Kathmandussa tavataan!
18.7.2010
Tale of two dicks, or perhaps three!
Aivan varma en voi olla, mutta otsikko saattaa olla liian paljon puhuva.
Tarkoitukseni on nimittäin kirjoittaa Mel Gibsonista ja Roman Polanskista ja käsitteestä 'dick', jonka Arvoisa Lukija ehkä tunnistaa miehisen sukuelimen lempinimeksi anglosaksisesti puhuttaessa, ja miehen negatiiviseksi atribuutiksi sellaisissa ihmiselämän tilanteissa, joissa ihmisten sosiaaliset suhteet joutuvat kovalle koetukselle.
Molemmat mainitut elokuvamaailman pikkujättiläiset ovat olleet lehtien hampaissa viimepäivinä: toinen haukuttuaan entisen tyttöystävänsä puhelimessa mauttomaksi ja toinen huumattuaan 13-vuotiaan tyttöystävänsä pöhelöksi ja (laillisesti katsottuna) raiskattuaan tämän.
Tosin, niin kuin nyttemmin tiedämme Whoopi Goldbergin valistettua meitä taviksia, kyseessä ei ollut 'raiskaus-raiskaus' vaan jotakin aivan muuta, ja joka tapauksessa 'olemme erilainen yhteiskunta, näemme asiat erilailla' ja, että hän ei haluaisi välttämättä 14-vuotiaan tyttärensä olevan sukupuoliyhteydessä (tosin tässä kannanotossa Goldberg ei maininnut Polanskia).
Goldbergin kannanotto meni jotenkin näin Guardian'in mukaan:
“Whatever Polanski was guilty of, it wasn't rape-rape.”
Ja toisaalta, että:
"We are a different kind of society, we see things differently."
Sillä tavalla. Goldberg lisäsi myös tämän asiaa kysyttäessä:
"... would I want my 14-year-old having sex with somebody? Not necessarily, no."
Voi olla, että olen siinä suhteessa erilainen kuin muut näitä kahta asiaa, Gibsonin ja Polanskin siis, ulkopuolelta silmäilevät, että mielestäni julkinen sana on kohdellut sekä Gibsonia että Polanskia väärin. Ei pelkästään vähän väärin, vaan perusteellisen fundamenttaalilla tavalla kokonaan ja pohjiaan myöten absoluuttisen väärin.
Arvoisa Lukija saattaa olla siinä tilanteessa, että ei ole koskaan keskustellut puhelimessa tai edes silmäkkäin aviosiippansa tai tyttöyhstävänsä kanssa avioeromylläkän tai suhteenrikkoutumisen koskettavimmilla kohdilla. Minä puolestani olen ollut siinä suhteessa kohtalon huonommin kohtelema (tai paremmin riippuen kai katsantokannasta), että olen joutunut juuri sellaisiin situatiooneihin.
Voin vakuuttaa Arvoisalle Lukijalle, että en näissä tilanteissa haukkunut ent. Puolisoa tai ent. Tyttöystävää lutkaksi tai edes lutkan näköiseksi. Kaikki asian osapuolet olivatkin aivan itsensä näköisiä, helläluontoisia ja, itseäni lukuunottamatta, viehättäviä, hyvin ja maulla pukeutuneita silmäniloja. Niin kuin kai ovat vieläkin.
Mutta suutuspäissään tulee joskus puhelimessa sanottua asioita, joita ei jälkikäteen katsoessaan mielellään tunnusta omiksi puheikseen.
Mel Gibson saattaa olla juuri nyt vastaavan katumuksen käsissä, sen lisäksi, että on Venäjältä löytämänsä ent. tyttöystävän lakimiesten kuristavissa kourissa. Ja saattaa olla siinä aivan aiheellisesti, tyhmyydestä tulisikin tietysti sakottaa, niin kuin, omiin kokemuksiini viitaten, kovin usein sakotetaankin.
Parin vuoden tyttöystävyys Melin kanssa saattaa hyvinkin olla 100 miljoonan dollarin tai ainakin muutaman miljoonan taalan arvoinen koettelemus.
Mutta astukoon sitten kuvaan Roman Polanski ja tämän entinen tyttöystävä, joka nykyisin on itsevarman ja kookkaan amerikkalaisnaisen perikuva ja iältään jo yli 40 vuotta. Tosin maistellessaan Polanskin antamia huumeita, ainakin hypnoottista ainetta nimeltä metakvaloni (huumeita ei vielä tuolloin kutsuttu nimellä 'date-rape-drug'), joka rentouttaa lihaksistoa, ja alkoholia hän oli vain 13-vuotias.
Gibsonin on julkisen sanan ja YouTubin kuulijoiden toimesta isketty kuin vierasta sikaa, Polanskia on puolestaa kehuttu kovasti, erityisesti liberaalihumanististen taiteenystävien (siis niin kuin tämäkin blogihenkilö luulee olevansa) toimesta ja varsinkin Ranskassa, mikä ei ehkä ole kovin yllättävää, ja jopa palkittu Sveitsissä.
Moraalinen kannanotto on aina vaikeaa, varsinkin moraalia koskevissa kysymyksissä.
Niillä, jotka vaativat tai ennustavat Mel Gibsonille huonoja vuosia elokuva-alalla, mutta eivät vaadi samaa Polanskille (tai jotka ovat vuosien mittaan kehuaretostelleet Polanskin elokuvia ilman moraalista kannanottoa), ovat moraaliseikat kovasti nurinniskoin, ja niihin olisi hyvä etsiä korjausta vaikkapa peiliin katselemalla.
Palatakseni otsikkoon ja näihin suuremmoisiin 'dick'eihin otan avuksi Dickipedian, joka on maailman munapäisyyden ehtoisa tietolähde, vaikka ei sinne vielä ole kovin monia dick'ejä löytynyt.
Siellä sanotaan kuitenkin Polanskista mm., että
"One of the more talented rapists of all time".
Siis että tämä on kovin taitava raiskaaja. Ja Gibsonista, että:
"He is perhaps the most odious thing to come from Australia, other than Olivia Newton John".
Eli että Australiasta ei ole karmeampia otuksia löytynyt, paitsi Olivia Newton John, johon onkin helppo yhtyä (siis tuohon lausuntoon).
Näinhin moraalin hepsuvia helmoja hipoviin kantoihin voi toki yhtyä täydellä sydämellä (jossa tunnetusti tulee olla vain yksi ämmä, kuten jokainen mies-polo visusti omien kokemuksiensa perusteella tietääkin!), vaikka ei asioiden oikeasta laidasta ymmärtäisi tai edes tietäisi tuon taivaallista.
Ja näin ämmistä puhuttaessa ajattelen myös, että Whoopi Goldberg on hyvinkin ansainnut arvosanan 'dick', vaikka ei ole viralliselle Dickipedian listalle mahtunutkaan.