Lastuja
Kuva: Virginia Woolfin esikoisteoksen, The Voyage Out, ensipainoksen kansi vuodelta 1915
Käännöstyö on yleisönpalvelua. Tämähän tietysti on selvä juttu. Mutta yleisöllä ja palvelulla on omat tarpeensa, joita varten käännöstyö tulisi kai tehdä.
Rahan vuoksi ei jotakin Cervantesia, Henry Jamesia, Balzacia, Daniel Defoen vähemmän tunnettuja teoksia, James Joycen hämäräperäisiä suurteoksia tai edes Virginia Woolfin esikoisteosta kannata ruveta suomentamaan. Myyntinumerot tulevat todennäköisesti pysymään leivänansaitsemisrajan kylmemmällä puolella. Siperia, kirjallinenkaan, ei ole koskaan mukava olotila, vaikka Kristina Carlson Maan äärissä mitä sanoisi “Amurinmaasta, onnenmaasta”.
Kieltämättä kirjoja ahmivan lukijan kannalta on kiusallista, että, jos näin ajattelee käännöksistä, niin ajatuksen voi saman tien laajentaa suurempaankin tilaan: miksi yleensä julkaista vähälevikkisiä teoksia ahmijoiden tarpeisiin, sanotaan vaikka runoutta, aforismeja tai ‘parempaa’ kirjallisuutta. Myyntiluvut kaikkien näiden osalta masentavat jopa kirjallisuuden rakkauteen hurahtaneen, luomattoman tavislukija, ammatikseen maailmojaluovista kirjailijoista puhumattakaan. Mutta tätä en tietenkään kysele.
(Muuten, asian sivusta, eikö ole merkillinen juttu, että sanalle ‘kirjailija’ ei ole anglosaksisessa maailmassa hyvää vastinetta, vaikka suurin osa maailmalla luodusta kirjallisuudesta kirjoitetaan aluksi juuri englannin kielellä. Sekä ‘writer’ että ‘author’ kuulostavat ‘kirjailijaan’ verrattuna jotenkin vähäisemmiltä; niin kuin mämmi tai hernesoppa ilman ilmavaivoja, tai vappusima rusinoilla mutta ilman koskenkorvan puraisua.)
Kääntämiskysymys tulisikin ehkä jakaa pienempiin siivuihin näin: Miksi kääntää englannin kielellä kirjoittavia romaanikirjailijoita?
Nimittäin (erityisesti)nuorista suomalaisista aikuisista se osa, joka tällaista kirjallisuutta lukee, kykenee lukemaan englanninkielisiä teoksia niiden alkukielellä. Tästä syystä myös tyrkyllä olevia kääntäjiä – ja todennäköisesti kustantajille tyrkytettyjä käännöksiä – on ylen määrin enemmän kuin muista kielistä käännettyjä teoksia.
Tilanne vahvistaa entisestään vahvaa englanninkielisen kulttuurin asemaa muidenkielisten kulttuurien kustannuksella. Muiden kielialueiden kirjallisuudella ei ole samanlaista luonnollista, suomenkielistä lukijalaumaa.
Englanninkielisen kirjallisuuden – sekä uuden että vanhan – voisi aivan hyvin julkaista reaaliajassa sellaisenaan.
Aluksi ehkä ostajien määrä vähenisi suomennettuun verrattuna; pitkällä tahtäyksellä englantia taitamaton lukijajoukko häviää joka tapauksessa (internetiähän ei voi käyttää, jos ei osaa englantia) ja kääntäminen tulee näin luonnollista tietä vuosi vuodelta tarpeettomammaksi. Nyt englanninkieliseen käännöstyöhön upotettuja varoja voisi suunnata muihin kieliin; tietysti muihin eurooppalaisiin kieliin ja vielä eksoottisempiinkin, kuten aasialaisiin kieliin. Se olisi sikälikin sopivaa, että 21. vuosisata tullee olemaan Aasian aikaa, niin kuin 19. oli eurooppalaisten kolonialistien ja 20. amerikkalaisten kulta-aikaa.
Osaa kirjallisuudesta – sanotaan vaikkapa Joycen Finnegans Waken kaltaisia teoksia – ei edes voida kääntää suomeksi. Sivullisesta tuntuu järjettömältä keksiä väkisin suomenkieleen uutta kerrankäytettävää sanastoa (tarkoitan tässä todellisia hapax legomenon-sanoja, joita Joycen teokset vilisevät alkukielellä), jota kukaan lukijoista ei ymmärrä yhtään sen kummemmin kuin alkuperäisiä ‘englanninkielisiä’ termejä.
Jotenkin tekopyhyydeltä näyttää sellainen julkaisutarve, joka käännättää ns. klassikkoja uudelleen englannista juuri sen jälkeen, kun ne ovat vapautuneet copyrightin seitsemänkymmenvuotisesta pannasta. Ostaja ehkä ihmettelee myös, miksi näin vapautunut teos ei ole merkittävästi halvempi kuin uudemmat kirjat. Mutta se on ehkä jo toinen juttu.
Tämä on vain uuden työkalun kokeilua.
Äänivallin murtaminen on myös visuaalinen tapahtuma oikeissa olosuhteissa. Kuva on US Navyn F14-koneesta.
P.S. Kuva on Navyn virallisen kuvaajan ottama.
"Tahattoman kirjallisuuden päivät Tahattomien kirjailijoiden Finlandia Tahattomille kirjailijoille."Uusi blogituttava Taas yksi kirjablogi kirjoitti lastussaan Rutto meissä mm. näin:
“Rutto on kunnianhimoinen romaani...”Ja mikäpä siinä. Kunnianhimoinen romaanihan se onkin ja luettu ensimmäisen kerran joskus ahmimisiässä niin kuin se on parasta ensiksi lukeakin. Jos sitä ei silloin lue, voi käydä niin, että ei löydy mitään syytä lukea sitä elämänsä myöhemmissä vaiheissa, ja koko elämä jää siltä osin köyhemmäksi.
 |
| Sakari Pälsi ja ratsupalvelija Dardza Mongoliassa. Kuva C.J. Ramstedt. Museovirasto. |
”...Argalia, kuivattua eläimenlantaa, kootaan siellä kesällä ja varataan talviksi kasoihin ulkosalle, missä sateeton syksy ja kuivaluminen talvi säilyttävät tämän omalaatuisen polttoturpeen syttyvänä...”Ja heti jo variksenjalkoja silmiensä ympärille kasvattaneen, entisen metsä- ja arosuomalaisen jälkeläisen päähän välähtää kuvia omista esi-isistään kantamassa mammutin, alkuhärän ja biisonin lantaa lähelle mammutinluista asumustansa, kuivattavaksi ja käytettäväksi tulevana talvena pitkänpirtin lämmittämiseen, kun ulkona paukkuu lähes viidenkymmenen asteen pakkanen ja puuttomalla jääkauden arolla puhaltavat vimmatusti ulvovat tuulet.
”...kirjoittaminen, estetiikka, on ainakin itselleni myös mysteeri. Miten, millä oikeudella oikein muodostamme tekstien hierarkian? Sen kuitenkin teemme, suorastaan automaattisesti, ikään kuin olisi olemassa jonkinlainen esteettinen aisti. Impulssin sisältö tulee epäilemättä kontekstista, mutta se, että sille on valmiiksi olemassa luonteva tila, lienee merkittävää: taide, sen nauttiminen, on kuin hengittäisi, yhtä luonnollista ja inhimillistä.”Ensin oli tietysti pelkkä sana. Ja siitä on aikaa ehkä parisataa vuosituhatta, tai voi olla pari miljoonaa vuotta; eihän meillä ole luotettavaa menetelmää päätellä, milloin puhekielestä syntyi abstrakteja ajatuksia jatkuvasti puiva kielisampo.
... Veänkö vilusta virret, / lapan laulut pakkasesta, / tuon tupahan vakkaseni, / rasian rahin nenähän, / alle kuulun kurkihirren, / alle kaunihin katoksen ...Meille uskotellaan, että kirjoitustaito syntyi Sumerissa viitisentuhatta vuotta sitten. Näin ei tietenkään ollut asian laita.
"Kirjat jäävät, kun muutan lintu maailmasta, / kirjat, muutossa hankalat, / ovat kirjeitä vailla osoitteita, tuuli repii, / ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä."
 |
| Albert Edelfelt: Poltettu kylä, 1879 |
Eij aina meil Kekrit kestä,
Eij aina tupia pestä,
Eij aina möyky eij leipä röyky,
Eik wina cupista läiky...
"Mutta sitä en ymmärrä, että tämä tekisi tyhjäksi alkuperäisten tekijöiden moraalisen oikeuden oman työnsä hedelmiin."En kiihkoissani huomannut tuota sanaa 'moraalisen' tuossa ennen kuin myöhemmin vasta ja niinpä siinä heti kommentoidessani mieleen tuli mm. palkka ja se, että mitkä ne sellaisen työn hedelmät olisivat, joista ei saa jostakin päin korvauksia, koska tavara makaa unohtuneena varastoissa tai divarien hyllyillä. Tekijän oikeus luovuutensa hedelmiin lienee lähinnä akateeminen ajatus, jos luodulla ei ole katselijaa/lukijaa/kuuntelijaa. Joka tapauksessa 'moraalista' ei kai voi syödä luovakaan henkilö, meistä luovattomista puhumattakaan, vaikka usein moraalista tuleekin nautittua.
"...pärjätkööt ne, jotka saavat työnsä kaupaksi, mutta ne, jotka eivät saa riittävästi klikkauksia, joutavatkin kuihtua pois. Tämmöinen ajattelu on paitsi sydämetöntä myös typerää."Sydämettömästi ja typerästi vielä ihmettelen, että miten klikkaamattomien luomusten korvaukset sitten voitaisiin toteuttaa? Esimerkiksi kirjallisuuden kuluttajilla ei ole varaa maksaa ostamiensa e-kirjojen lisäksi vielä kirjallisia apurahoja. Edes kulttuuriuhrina. Uskoisin.
If you are lucky enough to have lived in Paris as a young man, then wherever you go for the rest of your life, it stays with you, for Paris is a moveable feast.Saman voinee sanoa mistä tahansa paikasta ja siellä asutusta nuoruudesta. Pariisi on tietysti paljon houkuttavampi kuin Tampere (mikäpä ei olisi), mutta muistojen makeus ei ole paikasta kiinni ja 'minne kulkeekin lopussa elämässään, paikka säilyy mukana', sillä nuoruuden muistot missä tahansa ovat 'mukanakulkevaa juhlaa'.
The Aurora from TSO Photography on Vimeo.
Oheinen video on norjalaisen valokuvaajan, Terje Sørgjerdin, kuvaama Venäjän, Suomen ja Norjan rajojen ja Kirkenäsin läheisyydessä vuoden 2011 keväällä.
