Tervetuloa 2022

Hyvästi 2021. Tervetuloa 2022. Tiedemiehet eivät ole selvillä siitä, miksi aikamatkailu ei ole mahdollista. Itsestään selvyyksiä on vaikea huomata, koska ne ovat piilossa oman nokan alla. Syy on tietysti se, että aikakonetta ei ole vielä keksitty.

Vuoden viimeinen auringonlasku kotirannassa Port Phillip Bayn reunalla oli yhtä rusottava kuin ensimmäinenkin - muistaakseni.

Long Live Latin

 Lueskelin aikani kuluksi erään eteläsavolaisen lukion opetussuunnitelmaa, joka perustuu uuteen lukiolakiin (2018) ja joka velvoittaa lukoita järjestämään uuden lain mukaista opetusta elokuusta 2021 lähtien. Ja sieltä löytyi tuolla alempana oleva lainaus. 

On jotenkin iloista ajatella, että Suomessa Herran vuonna 2021 puhutaan 'sydämen sivistyksestä' ja luokiolaisen kasvattamisesta 'hyväksi, tasapainoiseksi ja sivistyneeksi ihmiseksi' ja puhutaanpa vielä klassisesta sivistysihanteestakin. 

 Tavoitteet ovat korkealla, niinkuin tietysti oikein onkin. Kyseinen lukio ei kuitenkaan tarjoa latinaa tai kreikkaa oppiaineeksi maan tuleville, sivistyneille toivoille. 

Luin tässä hiljan myös, että Vatikaani suunnittelee latinan kielen alentamista valtion virallisesta kielestä ja korvaamista yhdellä latinan vernakulaarisella versiolla, kansankielellä, italialla. Syynä on se, että nykyisestä pappiskunnasta kovin harvat edes puhuvat latinaa. 

 Mihin on maailma menossa? 

 Latinaa sanotaan kuolleeksi kieleksi, niin kuin hepreaakin sanottiin pari vuosituhatta, kunnes se uskonnonkielen noin 8000 säilyneen sanan avulla pantiin uudestaan alulle nyky-hepreana Israelin valtion virallisena kielenä. Latina pitäisi samalla tavalla korottaa Euroopan Unionin kieleksi, varsinkin nyt, kun englannin ja Englannin merkitys eurooppalaisessa politiikassa on romahtamassa. 

Lueskelen aikani kuluksi ja virusaikaan sopivan laiskahkosti Nicola Gardinin pitkäpiimäisen mielenkiintoista kirjaa Long Live Latin (alaotsikko The pleasures of a useless language, Profile Books, 2016). 

Gardinin mukaan kaikki kirjakielet ovat latinan tavalla kuolleita kieliä, koska niitä ei kukaan puhu, eivätkä kovin monet edes osaa niitä kirjoittaakaan oikein. Vain murteet, slangit, creolit, patoit jne. ovat 'eläviä kieliä', joita kukin puhuja puhuu miten sattuu kielelle sopimaan ja kieliopeista suuremmin välittämättä. 

 Ja ihan oikein onkin, että puhuvat, ja samalla muodostavat uutta ja dynaamista tulevaisuutta, jossa lapsenlapsemme puhuvat kieltä, jota ukit ja famut hädin tuskin ymmärtävät, eivätkä edes oikein enää muista, miten heidän omaa kauniin eläväksi murjomaa kieltään moitittiin huonoksi ja sopimattomaksi, ja hyväksi osoitukseksi siitä, että maailma on menossa kielen mukana täysin hunningolle. 

Niin kuin on kai ollut menossa jo parisataa vuosituhatta, tai pitempäänkin, siitä saakka kai kun ihminen on kieltään puhumiseenkin käyttänyt. 

Eli se laitaus: "Laadukas koulutus, monipuoliset yhteydet ympäröivään maailmaan, yhteisöllinen ja osallistava toimintakulttuuri sekä hyvinvointia ja itsetuntemusta tukevat elämänhallinnan taidot vahvistavat lukiolaisen sydämen sivistystä. Tavoitteena on lukiolain mukaisesti tukea lukiolaisen kasvua hyväksi, tasapainoiseksi ja sivistyneeksi i hmiseksi sekä aktiiviseksi yhteiskunnan jäseneksi. Yksilön ja yhteiskunnan kannalta tärkeänä yhteisenä tavoitteena on klassisten sivistysihanteiden toteuttaminen eli pyrkimys totuuteen, hyvyyteen j a kauneuteen."

Elämä ei ole tehtävä

 Koronaviruksen kourissa on hyvä hetken ajatella muitakin suuria ajatuksia. Alla on luhyt ote pääministeri Sanna Marinin linjapuheesta SDP:n puoluekokouksessa 24.8.2020:  "Elämä ei ole tehtävä, eikä ihmisen arvo määrity sillä, miten hän tuottaa yhteiskunnalle lisäarvoa. Siksi yhteiskuntaa on rakennettava siten, että jokainen voi kokea mielekkyyttä, onnistumista, osallisuutta ja arvostusta. Meidän on nähtävä arvossa elämän erilaiset asiat ja luotava tilaa pysähtyä niiden äärelle."

COVIDin aikaan

 Felix Mendelssohn kirjoitti sieluakostuttavan kauniita melodioita. Tuo blogiin linkattu video käy siitä hyvänä todisteena. 

Kappale on Venetsialainen gondolilaulu kokoelmasta Lieder ohne Worte (tämä kondoolilaulu on Opus 19, numero 6), kirjoitettu ilmeisesti vuosina 1829-30, kun säveltäjä oli juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja elämää oli enää seitsemäntoista vuotta jäljellä.. 

Kitaristi Patrik Kleemola julkaisi kappaleen Facebook-sivullaan toukokuun viimeisenä perjantaina ja on luvannut uuden Francisco Tarregan säveltämän tai kitaralle sovittaman kappaleen kesän jokaisena perjantai-iltana syyskuun puoleenväliin saakka. Kleemola näkyy purkittavan tämän sarjan musiikkia Turun saaristossa, Kakskerran 1700-luvulta peräisin olevassa kivikirkossa, joka kauneutensa lisäksi omaa hienon akustiikan. Italialaisessa, Rinaldo Vaccan vuonna 2014 tekemässä akustisessa kitarassa on ainakin minua erityisesti miellyttävän kaunis ja pehmeä sointi. 

Näitä Mendelssohnin Sanattomia lauluja on useita kymmeniä. Argentiinalainen pianisti Daniel Barenboim on levyttänyt niistä 48. Tässä on linkki Barenboimin kokoelmaan, jossa voi myös harjoituttaa nuotinlukutaitoaan .

Kanava-tietokirjapalkinto 2019

Hämeenlinnalainen toimittaja Juha Kauppinen voitti Kanava-tietokirjapalkinnon vuoden parhaasta tieto-teoksesta uusimmalla kirjallaan ”Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista” (Juha Kauppinen, Siltala Kustannus, 2019). Kirjan kuvituksen piirsi Juhan tytär, Lotta Kauppinen, joka täytti viime kuussa yksitoista vuotta ja kuvat valmistuivat kun hän oli yhdeksän vuoden iässä.

Monimuotoisuus kertoo luonnosta, eläimistä ja kasveista ja niiden häviämisestä, ja ihmisen suhteesta luontoon. Kirja on eräänlainen maamme kirja, reporttaasi matkasta metsiin, soille, niityille, vuorille ja jokivarsiin, eli eliöiden kasvu- ja katoamispaikoille. Kirjan pääosissa ovat suomalaisen luonnon ominaispiirteet ja niiden muutokset jääpeitteen häviämisestä tähän meidän omaan aikaamme ja sen kautta tulevaisuuteen.

Juhan teksti on nautittavaa luettavaa kauneine lauseineen, kuten näissäkin haikeissa lauseissa:

"Tuntuu vaikealta jättää jääleinikkiä siihen. Tekisi mieli jotenkin varmistaa sen selviytyminen. Ajattelen lapsiani ja heidän mahdollisia tulevia lapsiaan. Haluaisin näyttää heille tämän kasvin. Kertoa sen elämän olemuksesta, kehyksistä. jotka sitä rajaavat, kehyksistä, jotka ovat luonnon käsityötä." 

Risto Lindstedt arvioi kirjaa Kanava-lehden artikkelissa mm. näin:

"Kauppisella on ollut palava pakko jakaa ymmärryspakettinsa, ja siksi hän on kirjoittanut kärsivällisiä lauseita, jotka notkumatta kannattelevat tiedon raskaita painoja."

Juha Kauppinen on koulutukseltaan biologian maisteri. Aikaisemmin hän voittanut Bonnierin suuren toimittjapalkinnon (2012) ja tutkivan journalismin Lumilapio-palkinnon (2013). Monimuotoisuus on Juhan toinen kirja, ensimmäisen, Talvivaaran vangit (Siltala Kustannus, 2016), hän kirjoitti yhdessä toimittaja Sampsa Oinaalan kanssa.

Juha Kauppinen, kuva linkitetty Siltala Kustannuksen Facebook-kuvien joukosta

Lada-Jussi Kulonen

Meidän yhteinen YLE'mme muistaa, kun emme itse ole niin varmoja muistamisesta.

 "Ladassa yhdistyy etelän lämmin temperamentti ja avaruustekniikan taitajien kylmä järki.― Lada-mainos 1970-luvulta".

 Heh, heh...toisaalta tottahan tuo tavallaan on.

 Joka tapauksessa tuolla viereisessä kuvassa hymyilevällä miehellä, nimeltään Jussi "Lada-Jussi" Kulonen, on tämän YLE'n jutun mukaan yhteensä 29 itäautoa, on tuttuja merkkejä, joita lähihistoriassamme ajettiin ahkerasti Suomenkin teillä. YLE'n mukaan siellä on Polonez, Wartburg, Moskvitš, UAZ, ZIL ja GAZ, ja tietysti Ladoja.

Venäläiset ja monet itäblokin autot olivat sekä huonompia että parempia kuin maineensa - riippuen tietysti siitä, kenen kanssa oli puheissa―omistajan vai naapurin miehen― ja helppoja ylläpitää itse, jos oli haluja ja taitoa niin kuin minun isälläni, joka ajoi kortin vasta 36-vuotiaana (1956), mutta tekniikan miehenä pystyi rakentamaan ja korjailemaan 'mitä tahansa'.

Kunnon autokuskia hänestä ei tosin koskaan tullut. Toisaalta minusta ei koskaan tullut kunnon tekniikan miestä, joten perheen sisällä säilyi kunnon tasapaino siirryttäessä hänen polvestaan minun polveeni.

Nykyisille autoillehan ei voi itse tehdä juuri mitään, mikä on ehkä turvallisuuden kannalta parempi optio―ainakin minun kohdallani.

Ladahan oli italialaisten suunnittelema Fiatin mallin 124 pohjalta ja valmistettiin VAZin tehtailla Toljatissa, Samaran Oblastissa jossakin Volgan mutkassa, ulkomaille sitä siis myytiin nimellä Lada, mutta venäläinen nimi oli oli aluksi Žiguli. Nimi oli napattu pikkukaupungista, joka sijaitsi Toljattia ja VAZ'in tehdasta vastapäätä Volgan, joen siis, toisella rannalla. Nykyisin tehtaan omistaa Renault.

Kuten Lada-Jussista huomaa, nostalgia on hurjaa unta.

Siitä tuleekin mieleen yksi toinen, kirjallinen, laina, joka saattaa olla Arvoisalle Lukijalle tutumpi ja tuota ensimmäistä todempikin:

"Menneisyys on vieras maa; siellä tehdään asiat toisin.

Keskellä Lesley Poles Hartley ystäviensä ympäröimänä

 Se on Lesley Poles Hartleyn kirjasta Sananviejä (The Go-Between, 1953, suom. 1955, Tammi, Keltainen kirjasto), jonka luin englanniksi Nairobissa asuessani vuonna 1986.

 Lukupaikka ja -aika olivat otollisia ymmärtämään Hartleyn kuvaamaa ajan―edellisen vuosisadan vaihteen―arvojen ja elämän sirpaloitumista, vaikka helppoa se olisi ollut ehkä muutenkin henkilölle, minulle siis, joka olin viisivuotias vuonna 1949, 1800-lukuisen agraarisen talkooyhteiskunnan haikeassa jälkinäytöksessä, joka hävisi kuin uni parissa kolmessa vuodessa, ja on siitä lähtienkin muuttunut yhä kiihkeämmällä vauhdilla, ja jota olen ihmetellyt sinisin silmin läpi kaikki ohi mennessään vaahdonneet vuosikymmenet, ja toivottavasti saan vielä elää muutaman muunkin, koska elämä on hyvä olotila; olemattomuutta olisikin vaikea kestää, jos sitä voisi jotenkin kokea. Mutta saatan olla väärässäkin. Mistäpä sen tietäisi.

 Sodanjälkeinen aika jonnekin 70-luvun puoleenväliin oli parasta aikaa elää. Jotakin tapahtui, ehkä tulin vain vanhaksi. Aluksi ei ollut rahaa, mutta ei ollut tavarankaan tarvetta.

Sananviejän kirjoittaja oli 5 vuotias vuonna 1900, aika jota kirja kuvaa, ja kirjoitti sen lähes 60-vuotiaana (tarinan kertoja oli 12-vuotias tarinan ajassa ja kertoo siitä 65-vuotiaana). Omassa elämässäni vuosi 1949 oli samanlainen raja-aika: rupesin muistamaan asioita ja ikuinselta virralta tuntunut aika alkoi murentua, nyt―75 vuoden iässä―muistan sitä hellästi kuin ensimmäistä rakkautta. Siksi Sananviejäkin ehkä tuntui merkittävältä silloin kun luin sen.

Tuo ylläoleva lainaus, jota olen usein käyttänyt englanniksi, tuntuu suomeksikin suussa sulavalta, vähän kuin orsikuivasta reikäleivästä ohuesti höyläisty ruislastu kirnutuoreen voin kanssa.

Vaikka voihan tuokin muisto olla pelkkää nostalgian lumetta. Tosin uskon että näin ei ole.

Presidenttien kuvista

Valtioneuvoston saitilta (http://valtioneuvosto.fi/tietoa/edustustilat/muotokuvat) voi ihmetellä kuinka erilainen näkemys taiteilijoilla on sopivasta presidenttikuvasta. Kun niitä katselee voi hyvin ajatella, että "mikä on presidentin rooli muotokuvassa, jos hän ei ole 'aihe'. Tekosyy? Sommitteluelementti? Tai ... Heideggeria siteeraten 'Das Ding an Sich'", kuten kulttuurilehti Kaltio kyseli kommentoidessaan taannoin Halosen kuvasta syntynyttä kohua. 


Minun mielestäni näistä presidenttien kuvista on hätkähdyttävästi kiinnostavin (jos jätetään Halosen kuva pois tästä vertailusta) tuo viereinen, Jaakko Sieväsen tulkinta Koivistosta (1989), jonka arvoituksellisesta ilmeestä ei ymmärrä onko takana näkyvässä huoneessa kulkeva muodoton hahmo etiäinen Halosen tulevasta muotokuvasta vai Urkin oranssinen hahmo harhailemassa Tamminiemen tyhjissä saleissa. Tuo viimeksi mainittu selittäisi hyvin, miksi Manu ei halunnut asettua pressaksi Tamminiemeen. 

Pitäisi ehkä olla sanomatta tätä seuraavaa, mutta kysyn kumminkin, että eikö Erkki Tilviksen maalama Risto Ryti (1955) muistuta äkkiä katsoen saksalaista upseeria siviilipuvussaan? Mutta voihan sellainen arvio johtua kontekstin paineestakin tai puhtaasta pahansuopuudesta eikä pelkästään kohteen ulkonäöstä.

Muuten Tapani Raittila tokaisi yhdessä Lapin Kansan haastattelussa puhuessaan Urkista vuonna 1958 tekemästään kovin vanhanaikaisen oloisesta teoksesta enigmaattisesti, että "Sellainen tarve minulla oli, että muotokuva olisi ennen kaikkea maalaus" ja myös, että "Kaikessa raadollisuudessaan ihminen on selittämätön, syvä ja avara aihe". Nuo saattaisivat olla hyviäkin vihjeitä toiveikkaille muotokuvamaalareille.

Auringon valosta

Aurinko valaisee aina samat paikat, ja syventää samat varjot.

Sibeliusta

Sakari Oramo ja Radion Sinfonia Orkesteri esittivät, ja äänittivät, Bergenin musiikkijuhlilla (2006) Sibeliuksen kaikki seitsemän sinfoniaa, jotka YLE on ystävällisesti laittanut kuunneltaviksi Elävään Arkistoon. Ohessa on upotettuna 1. sinfonian tallete, ja täältä pääsee kuuntelemaan muita. Pidän itse eniten juuri tästä ensimmäisestä ja toisesta sinfoniasta, jotka ovat ehkä liian helppoja musiikin asiantuntijoille, mutta riittävän vaikeita minulle. P.S. (5.11.2014)Tuo kuvalinkki näyttää toimivan, vaikka siinä on tuo varoitusteksti. Jos ei niin täältä pesee.

Elokuun viikkokirjoja

Anita Konkka kirjoitteli parhaillaan lukunsa alla olevista kirjoista ja pani lukumeemin kiertämään.

Mnulla oli sopivasti meneillään kirjojen vaihtoviikonvaihde, vein joitakin pois pitkin viikkoa ja otin toisia tilalle. 'Lukukasassa' ovat nyt:

samuel becket: Echo's Bones, joka sisältää hänen esikoisteoksestaan poisjätetyn novellan, noin 50 sivua, meidän aikalaiskriitikoidemme selityksiä, mm. annotaatiota kaikkiaan 56 sivua, ynnä muuta sellaista. Lukaisin sen heti tukka pystyssä ja syvennyn siihen uudestaan tuota pikaa.

Jo kirjan nimikin on enigma. Lisäksi lähes jokainen lause viittaa johonkin muuhun tekstiin, josta useimmiten - ainakaan tällä lukijalla - ei ole ajatuksen harmainta haituvaakaan, saati sitten itsekoettua tiedonjyvästä. becketin mallilukija lienee hän itse, tai ehkä James Joyce kävisi sellaiseksi. Suomesta kenties joku iästään kolme tai neljä vuosikymmentä kirjojen lukemiseen ja niistä luennointiin tai kirjoittamiseen, tai kenties molempiin, aikansa hukannut kirjallisuuden professori tai kärkeväsanainen kriitikko voisi huomata monia viittauksia, jotka livahtavat tällaisen itseni näköisen lukijan silmien ohi kuin rikas mies ane-passia hikisessä kädessään vilkuttaen roomalaiskatoliseen taivaaseen.

Echo's Bonesia en suosittele herkkähermoisille tai sellaisille, jotka ajattelevat omaa elämäänsä ja varsinkin kuolemaansa liialla huolella. Muille toki sitäkin enemmän.

Alberto Angela: A Day in the Life of Ancient Rome, joka siis kertoo yhden 'tavallisten roomalaisten', rikkaiden ja köyhien, vapaiden ja orjien, tavallisen roomalaispäivän kahdestakymmenestä neljästä tunnista vuonna 115, jolloin roomalainen imperiumi oli voimansa tunnossa, 'koko maailman' valtiaana keskellä Pax Romanaa, jota kesti kai vielä senkin jälkeen kolmisensataa vuotta, tosin liukuen vaarallisemmaksi ja vaarallisemmaksi, kunnes romahti muutamassa vuodessa kokonaan malliksi tuleville imperiumeille, jotka mallista eivät juuri mitään piitanneet.

Kirjoittaja on oikeassa elämässään juontajana, isänsä Pierron kanssa, kahdessa Italian television tiedeohjelmassa: Superquark ja Ulisse.

Tämän kirjan tilalla etsin tuolta lähikirjastoista oikeastaan John Williamsin kirjaa Augustus, mutta en tähän hätään sitä löytänyt, joten tähän on tyytyminen.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän, joka löytyi Suomi Klubin vaatimattomasta kirjastosta Altonan kaupungista, Melbournen länsipuolla. Siellä on myös Juhan esikoisteos silloin tällöin saatavana. Nyt (uudelleen) luvun alla olevalla kirjalla on joitakin erityisiä, mutta hämäriä kosketuskohtia omaan sieluuni, ja siksi, sekä kielen vuoksi tietenkin, sitä lueskelen mielihyvin. Altonan Suomi-talo täyttää syyskuussa 40 vuotta. Talolla on mielenkiintoinen historia ja ulkoakin päin näyttää siltä kuin oikea arkkitehti olisi sen suunnitellut, niin kuin onkin. Talon vihki suomalaisten käyttöön 22.9.1974 Suomen silloinen suurlähettilä Tuure Mentula.

Palautin samalla kuukauden lainassa olleen Yrjö Hosiaisluoman teoksen, Lauri Viljanen, joka täytynee kohtapuoleen ottaa uudelleen lainattavaksi. Opiskelukiireet ovat vähentäneet radikaalisti vuorokautista lukuaikaa.

Ujostellen mainitsen tässä myös neljännen kirjan, jonka taas kerran lainasin oman kylän kirjastosta. Se on Teach Yourself Russian, jonka avulla yritän auttaa itseäni lukemaan Tšehovia ja miksei Dostojevskiäkin tai ehkä jopa Tolstoita tai Gogolia alkukielellä kunhan ennätän, onhan tässä ehkä vielä elämää edessäkin, vaikka onhan sitä jo takanakin riittävästi.

Muuten, viime viikolla palautin latinan oppikirjan samaan Carnegien kirjastoon, ja saan sen ilmeisesti takaisin taas tällä viikolla, ellei joku muu innokkaampi ehdi sitä ottaa. Säännös ovat sellaiset, että lainausten välillä täytyy olla kokonainen viikko odotusaikaa ennen kuin saa kirjan taas omiin odotuksesta kuumiin sormiinsa näpellettäväksi.

Mutta se on, kuten Arvoisa Lukija hyvin arvannee, jo toinen tarina.

...ja vuotten tuhka satoi katseisiimme...

Tiger Moth Sandringhamin rannalla Australiassa 11.1.2014

P.S. Salaisuus on paljastunut.

Voisiko joku ystävällisesti muistaa minulle runoilijan ja runon nimen alla olevaan, jotenkin Saima Harmajan makuiseen runonpätkään, jonka olen joskus raapustellut muistikirjaani:

"Kas kauan sitten on jo menneet päivät nuoruuden / kuun paisteessa kun kahden vapisimme. / Jo päivän helle tulinen joi kuiviin sydämen / ja vuotten tuhka satoi katseisiimme..."

Voihan tuo tietysti olla miehenkin kirjoittama. Varmasti ehkä voi olla kirjoitettu jo ennen sotia, sellaiselta ainakin maistuu sitä mässyttäessä. Internetiltä ei näytä löytyvän. 

Muistikirja on tietysti sitä varten, että se auttaa muistamaan asioita, jos vain muistaa kertoa sille mitä pitäisi muistaa. Minulla onkin koko joukko toinen toistaan hämärämpiä muistikirjamerkintöjä; monista ei edes tiedä mitä sanovat, kun pitäisi olla apuna joku, joka osaa lukea suttuista käsialaa. 

Päiväkirjamerkitöjen suhtaan taitaa päteä sama kuin vanhojen valokuvienkin: jos ei itse niitä katsele, ei taida katsella kukaan muukaan. Tosin sitä toivoo, että jossakin, ehkä vasta muutaman sukupolven päässä, on utelias jälkeläinen, jolle vanhat, jo kuolleet, osin tuntemattomat ihmiset ovat kiinnostavia. 

Kukapa meistä ei haluaisi olla jollakin tavalla kuolematon!


P.S Ei ollutkaan runoilija Saima Harmaja vaan Kaarlo Sarkia. Runo on  'Kuutamonäky', 27 vuoden kypsässä iässä julkaistussa esikoiskokoelmassa Kahlittu, (WSOY, 1929), viimeisin julkaisija on ntamo (näköispainos, 2012). Alla vielä runon viimeinen värssy ntamon julkaisemassa muodossa (Google Booksin avulla löytyy koko teksti täältä, alkaa sivulta 99):

Mut turhaan - iäks mennehet on hetket nuoruuden, / kuun paisteessa kun kahden vapisimme. / Jo päivän helle tulinen joi kuiviin sydämen / ja vuotten tuhka satoi katseisiimme. 

Minun olisi tietysti pitänyt itsekin muistaa tämä, sain apua Facebookin kautta, olenhan käynyt samaa Tyrvään yhteislyseota (nykyisin Vammalan lukio), tosin vuosikymmeniä myöhemmin. Koulussa oli Sarkian rintakuva (veistänyt Essi Renvall), mutta runoilijasta ei juuri silloin keskusteltu edes suomen kielen oppitunneilla (tosin ei keskusteltu runoudesta paljon muutenkaan) luultavasti tämän homoseksuaalisuuden vuoksi, joka tietysti vielä 50-luvun lopulla oli täydellisesti tabu. Koulun rehtorina oli meidän, ilkeämielisten koululaisten mielestä sotahullu ja muutenkin äärioikeistolainen urheilija (tietysti aivan väärä käsitys henkilöstä, jota emme silloin, emmekä kai sittemminkään sen kummemmin tunteneet). 

Sinikurkkumaluri

Hahaa. Vielä elossa, vaikka vuosi sitten tuntui, että vuodesta, jonka nimi on 2013, ei voi millään selvitä niin.

Ajan rattaatkin
huokaisevat: Painat jo
kuin vuosijyrä.

Ainakin enemmän kuin tuo kuvan sinikurkkumaluri (Malurus cyaneus), joka livahti kuvassa joulupäivänä 2013 Brighton Beach'illä lähellä Meulbournea.

Trabant ja berliiniläinen palimpsesti

Kuva: Hanhensulka heinäkuussa 2008

Tyhmyyttäni tai viisauttani, kukapa senkin varmuudella tietäsi, en koskaan omistanut Trabantia, ja olen melko varma siitä, etten kai koskaan tule sellaista omistamaankaan.

Silti sen nähdessään nipistää mieltä nostalginen ailahdus. Näkihän sitä 'pahviseinineen' Suomenkin teillä savuttamassa runsain määrin, Wartburgien ja Mossejen lisäksi.

Kuva on tietysti Berliinistä, siitä Niederkirchnerstrassen, Zimmerstrassen ja Wilhelmstrassen risteyksestä läheltä Checkpoint Charlien entistä (ja nykyistä museoituakin) sijaintipaikkaa. 

Ympärillä on Natsi-Saksan pahamaineisimpia komentopaikkoja. Tuossa ottaessani kuvaa käytännöllis-sosialistisista Trabanteista kutitteli selkärankaani ajatus takanani, risteyksen toisella puolella aikanaan sijainneesta kansallissosialistisen Gestapon ja SS-joukkojen päämajasta, jonka paikalla nykyajassa seisoo Topographie des Terrors-museo ja pysyvä näyttely.

Tiedän, kun juuri olin tehnyt pikaisen kierroksen lähikaduilla, että monet Natsi-Saksan suuruuden ja tuhon todistukset seisovat ympärillä haudattuina, näkymättömiksi korjattuina ja jotkut uusina, yhdistetyn Saksan hallinnon ja kaupan johtopaikkoina, vähitellen poisraaputettuina yhteisestä muistista niin kuin muinaisten kirjureiden paperipulassaan poisraapimat kirjoitukset vielä muinaisemmilta pergamenteilta. 

Tietysti saksalaisuus on paljon enemmän kuin ne Saksoiksi kutsutut ja hetken pystyssä seisseet valtiot, joiden muistomerkkien keskellä näitä Trabantteja katselen. Saksa, poliittisena olentona, syntyi vasta 1871, hajosi 1919 ja 1945 rauhanneuvotteluissa, yhdistettiin pienen pistoksen verran Saarin alueen liitoksella 1957, ja sitten vähän enemmän itäisen ja läntisen puolen liittyessä yhdeksi Saksaksi 1990 jonkinlaisena ’lopullisena ratkaisuna’. EU:n olemassaolo tasoittanee eurooppalaista poliittis-maantieteellistä keskustelua yleisemminkin pitkälle tulevaisuuteen, ehkä lopulta jopa entisen Jugoslavian raunioiden seassa.

Berliinissä oli sensijaan raunioitumatta natsien sodasta selvinnyt entisen ensimmäisen maailmansodan ’hävittäjä-ässän’, natsi-marsalkka Göringin isännöimä ilmailuministeriö, Reichsluftfahrtministerium, korttelin päässä Trabanteista Leipziger Strassen ja Wilhelmstrassen kulmassa, josta korttelin verran kauempana, Vossstrassella, on piilotettuna Hitlerin komentobunkkeri, vähän kuin koko bunkkeria ei olisi koskaan edes ollut Berliinissä. Ilmailuministeriön entistä rakennusta, valmistuessaan elokuussa 1936 suurin toimistotalo Euroopassa, on sensijaan vuodesta 1992 alkaen kutsuttu nimellä Detlev-Rohwedder-Haus.

Rakennuksen funktio ja nimitys ovat vaihdelleet saksalaisten poliittisten realiteettien mukana.

Itäsaksalaiset korjailivat ensimmäisinä sen natsitahroja kutsumalla sitä nimellä Haus der Ministerien, jonka sisuksista johdettiin marksilais-leniniläis-saksalaista talouskomissiota, Deutsche Wirtschaftskommissionia, jonka tärkein osa oli Itä-Saksan miehityksen hallintaorganisatio, Sowjetische Militäradministration in Deutschland. Eli rakennuksesta ohjailtiin neukkujen sotilaskomennossa, meitä ohjailleen Valvontakomission tavoin, miehitetyn Itä-Saksan talousasioita kunnes DDR virallisesti perustettiin 1949 ja rakennuksesta tuli DDR:n hallituksen (ministerineuvoston) päämaja kunnes Saksat yhdistyivät lokakuussa 1990.

Kuva Hanhensulka: Max Lignerin seinämaalaus Aufbau der Republik Saksan valtionvarainministeriön seinällä

Itäsaksalaisen leniniläisen taiteen muistoksi on talon seinään jäänyt oheinen sosialistis-realistinen tai reaalisosialistinen maalaus, tekijä on (itä)saksalainen taidemaalari, graaffikko Max Lingner. Maalaus onkin komea muistutus siitä, minkälaisena Stalin ehkä näki työläisille sopivan maalaustaiteen olemuksen. Oheista kuvaa parempi versio on löydettävissä tästä linkistä.

Yhdistetty Saksa tarvitsi paljon uusia ja vanhoja toimistotiloja muuttaessaan hallintoaan Bonnista Berliiniin ja rakennuksen uudeksi isännäksi tuli Treuhandanstalt, jonka tehtäväksi uskottiin Itä-Saksan valtion omaisuuden myyminen yksityisille mahdollisimman muodolliseen hintaan. Treuhandin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nousi Detlev Rohwedder, jonka Punainen Armeijakunta (Rote Armee Fraktion) salamurhasi 1992 ja talo sai murhatun nimen todennäköisesti lopuksi eliniäkseen. Treuhandin jälkeen taloon muutti valtionvarainministeriö, Bundesministerium der Finanzen, jonka päämajana se edelleen on. 

Trabantista on puolestaan Saksassa, ja muuallakin Euroopassa, tullut kulttikulkuneuvo. Se on kai jonkinlaista positiivista palimpsestia, muistojen kultaamista uudempia sukupolvia varten. Valehtelua, jossa on näkyvissä totuuden siementä.

Että sellaisia muistuu mieleen berliiniläisen Trabant-monumentin ääreltä heinäkuulta 2008.

Ansioista saatua

Kuva vieressä on ystävällisesti varastettu Antikvaarin sivulta ja palautetaan tietysti heti lähteelleen, kun noin miljoonan vuoden kuluttua internetistä ei enää löydy yhtään viittausta siihen täällä Dionysoksen keväässä. Se kuvaa petroskoilaisen Karjala Autonomisen Nuvostotasavallan kustantamon vuonna 1958 julkaisemia muistelmia, jotka oli muistutellut suomalaissyntyinen vasemmistoaktivisti, Aura Kiiskinen. 

Kuten Lewis Carroll suosittelee Liisan seikkailut ihmemaassa-kirjassaan matemaatikolle sopivalla tarkkuudella, aloitan alusta ja jatkan kunnes tulen tämän tarinan loppuun; sitten lopetan.

Syönkin siis ensin herkullista, melbournelais-venäläisessä Baker in the Rye-leipomossa iki-ihanien venakkojen toimesta tänä aamuna tiiviiksi leivottua borodinski-limppua ja venäläisiä nakkimakkaroita Lyonin sinapin kanssa sekä nautin kapitalistista Coca Colaa niiden kyytipojaksi (lääkärini, Irina Khanina, joka taitaa olla Ukrainasta lähtöisin vaikka on hän opiskellut ja asunut Pietarissakin, on uhkaillut ennenaikaisella poismenolla ja määrännyt minut, helläluonteisen, ja nyt siis entisen, kasvissyöjän syömään lihaa veren rautapitoisuuden kasvattamiseksi, heikohkoista, moraalisista vastalauseistani huolimatta), ja mietiskelen historian hitaasti raahustavassa virrassa, jo edessäni muutaman mutkan takana pyörteiden viemänä kelluvaa, tuntematonta savolais-piikaa, Miina Kiiskistä, ja hänen suhdettaan Leninin kunniamerkkiin (Орден Ленина), joka annettiin ensimmäisenä Komsomolin Totuus-lehdelle (ehkä paremmin tunnettu Suomessakin nimellä Komsomolskaja pravda tasan 83 vuotta sitten, 23.5.1930.

 Mitalin satojentuhansien saajien joukossa on tietysti toinen toistaan ansioituneempiä nimiä sieltä ja täältä, ympäri neukkuyhteisön sosiaaliseen kokeiluun ystävällisesti suhtautuvaa maailmankaikkeutta.

Tässä alla on listasta poimittuina muutamia mitalin saajia, joilla saattaa olla kuuluisuutta Neuvostoliiton todellisuuden ulkopuoleltakin:

Andrei Saharov, Juri Gagarin (ensimmäinen avaruusmies), Valentina Tereškova (avaruuden ensimmäinen nainen), Phạm Tuân (vietnamilainen lentäjä, ensimmäinen aasialainen avaruudessa), Valeri Poljakov (pisimmän avaruuslennon tehnyt avaruusmies), Anastas Mikojan, Nikita Hruštšov, Mikhail Kalašnikov, Lydia Litvjak (II maailmasodan aikainen hävittäjä-ässä, vain kaksi naista on nimetty 'ässiksi' ilmailun historiassa, toinen on Lydian hyvä ystävä nimeltään Jekaterina "Katja" Budanova, jota jostakin syystä ei näy Lenin palkinnon saajana), Sergei Eisenstein, Mikhail Šolohov, Vladislav Tretjak (jääkiekkoilija), Maxim Gorki, Lavrenti Berija, 'idänkaupan isäntä' Nikolai Patolitšev (jota moni suomalainen kauppaministeri ei ehkä mielellään muistele, eivät ole edes tehneet hänestä suomenkielistä Wiki-sivua), Leonid Brežnev, Boris Jeltsin, amerikkalainen öljymiljardööri ja Kekkos-tukija Armand Hammer, Arnold Rüütel, Josip Broz Tito ja Fidel Castro.

 Suomalaisiakin on joukossa: presidentit Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto, kaikki samalta kuuliaiselta linjalta valmistuneita. Ja yllämainitun piika Miina Kiiskisen avioton tytär, Kuopion mlk:ssa syntynyt Auroora "Aura" Kiiskinen, joka valittiin kansanedustajaksi neljä kertaa, ensiksi vuonna 1908, osallistui vuoden 1918 tapahtumiin mm. Suomen kansanvaltuuskunnan jäsenenä, pakeni huhtikuussa 1918 Venäjälle ja kirjavien seikkailujen jälkeen kuoli Petroskoissa 1968 suomalaisilta melko huomaamattomasti, mitä ei liene syytä pitää suurena ihmeenä.

 Tästä Auroorasta voisi joku suomalainen kirjailija, vaikkapa nainen, kirjoittaa fiktiivis-faktuaalisen romaani-elämäkerran. Värikästä aineistoa linee vaikka useampaankin romaaniin.

Ahmatovaa suomeksi

Jos haluat tietää 'kaiken' Anna Ahmatovasta, niin hänen suomenkielinen Facebook-sivunsa on täällä kenen tahansa uteliaan luettavana. Saattaa olla, että hän ei itse pidä sivustoa yllä, mutta postausten lukeminen - ja pelkkä katselukin - saattaa silti olla sielulle hyväksi.

Sieltä voi esimerkiksi lukea Ahmatovan ajatuksen nimeltä 'Rakkaus':

"Mehän
emme rakastaneet toisiamme,
vain kaiken silloin jaoimme.

 Sinua varten oli laaja maailma
 ja avoin tie,
sinua varten kirkkojen
kellot soivat.

 Mutta minua odotti toppatakki
ja korvaläppälakki.
Älä sääli minua,
vankia."

( Päiväämättömät runot)

Kääntääkö vai eikö kääntää…

Kuva: Virginia Woolfin esikoisteoksen, The Voyage Out, ensipainoksen kansi vuodelta 1915

Käännöstyö on yleisönpalvelua. Tämähän tietysti on selvä juttu. Mutta yleisöllä ja palvelulla on omat tarpeensa, joita varten käännöstyö tulisi kai tehdä.

Rahan vuoksi ei jotakin Cervantesia, Henry Jamesia, Balzacia, Daniel Defoen vähemmän tunnettuja teoksia, James Joycen hämäräperäisiä suurteoksia tai edes Virginia Woolfin esikoisteosta kannata ruveta suomentamaan. Myyntinumerot tulevat todennäköisesti pysymään leivänansaitsemisrajan kylmemmällä puolella. Siperia, kirjallinenkaan, ei ole koskaan mukava olotila, vaikka Kristina Carlson Maan äärissä mitä sanoisi “Amurinmaasta, onnenmaasta”.

Kieltämättä kirjoja ahmivan lukijan kannalta on kiusallista, että, jos näin ajattelee käännöksistä, niin ajatuksen voi saman tien laajentaa suurempaankin tilaan: miksi yleensä julkaista vähälevikkisiä teoksia ahmijoiden tarpeisiin, sanotaan vaikka runoutta, aforismeja tai ‘parempaa’ kirjallisuutta. Myyntiluvut kaikkien näiden osalta masentavat jopa kirjallisuuden rakkauteen hurahtaneen, luomattoman tavislukija, ammatikseen maailmojaluovista kirjailijoista puhumattakaan. Mutta tätä en tietenkään kysele.

(Muuten, asian sivusta, eikö ole merkillinen juttu, että sanalle ‘kirjailija’ ei ole anglosaksisessa maailmassa hyvää vastinetta, vaikka suurin osa maailmalla luodusta kirjallisuudesta kirjoitetaan aluksi juuri englannin kielellä. Sekä ‘writer’ että ‘author’ kuulostavat ‘kirjailijaan’ verrattuna jotenkin vähäisemmiltä; niin kuin mämmi tai hernesoppa ilman ilmavaivoja, tai vappusima rusinoilla mutta ilman koskenkorvan puraisua.)

Kääntämiskysymys tulisikin ehkä jakaa pienempiin siivuihin näin: Miksi kääntää englannin kielellä kirjoittavia romaanikirjailijoita?

Nimittäin (erityisesti)nuorista suomalaisista aikuisista se osa, joka tällaista kirjallisuutta lukee, kykenee lukemaan englanninkielisiä teoksia niiden alkukielellä. Tästä syystä myös tyrkyllä olevia kääntäjiä – ja todennäköisesti kustantajille tyrkytettyjä käännöksiä – on ylen määrin enemmän kuin muista kielistä käännettyjä teoksia.

Tilanne vahvistaa entisestään vahvaa englanninkielisen kulttuurin asemaa muidenkielisten kulttuurien kustannuksella. Muiden kielialueiden kirjallisuudella ei ole samanlaista luonnollista, suomenkielistä lukijalaumaa.

Englanninkielisen kirjallisuuden – sekä uuden että vanhan – voisi aivan hyvin julkaista reaaliajassa sellaisenaan.

Aluksi ehkä ostajien määrä vähenisi suomennettuun verrattuna; pitkällä tahtäyksellä englantia taitamaton lukijajoukko häviää joka tapauksessa (internetiähän ei voi käyttää, jos ei osaa englantia) ja kääntäminen tulee näin  luonnollista tietä vuosi vuodelta tarpeettomammaksi. Nyt englanninkieliseen käännöstyöhön upotettuja varoja voisi suunnata muihin kieliin; tietysti muihin eurooppalaisiin kieliin ja vielä eksoottisempiinkin, kuten aasialaisiin kieliin. Se olisi sikälikin sopivaa, että 21. vuosisata tullee olemaan Aasian aikaa, niin kuin 19. oli eurooppalaisten kolonialistien ja 20. amerikkalaisten kulta-aikaa.

Osaa kirjallisuudesta – sanotaan vaikkapa Joycen Finnegans Waken kaltaisia teoksia – ei edes voida kääntää suomeksi. Sivullisesta tuntuu järjettömältä keksiä väkisin suomenkieleen uutta kerrankäytettävää sanastoa (tarkoitan tässä todellisia hapax legomenon-sanoja, joita Joycen teokset vilisevät alkukielellä), jota kukaan lukijoista ei ymmärrä yhtään sen kummemmin kuin alkuperäisiä ‘englanninkielisiä’ termejä.

Jotenkin tekopyhyydeltä näyttää sellainen julkaisutarve, joka käännättää ns. klassikkoja uudelleen englannista juuri sen jälkeen, kun ne ovat vapautuneet copyrightin seitsemänkymmenvuotisesta pannasta. Ostaja ehkä ihmettelee myös, miksi näin vapautunut teos ei ole merkittävästi halvempi kuin uudemmat kirjat. Mutta se on ehkä jo toinen juttu.

Aamutaivaltaja ja vähän illankin

Kuva Hanhensulka: Radio Novan kuumailmapallo Caulfieldin taivaalla

Tyynessä ilmassahan äänet kuuluvat paremmin.

En tiedä miksi. Heikon tuulen suhina ei kovin kova ole, mutta tarpeeksi kova kuitenkin sekoittamaan äänet sekamelskaksi, josta ei kaukaisempia, yksittäisiä ääniä juurikaan erota.

Sunnuntaiaamuna kaupunginkin äänet ovat tavallista heikommat. Siksi kai Radio Novan kuumailmapallon polttimen kohina kuului avoimesta puutarhan ovesta jo ennen kuin palloa itseään olisi voinut pihasta katsella. Polttimen kohinan lisäksi kuului kovaäänistä puhetta, josta ei tosin yksittäisiä sanoja pystynyt erottamaan kuin silloin tällöin: ‘look’, ‘yeah’, 'awesome' ja sensellaisia.

Kamera siis esiin ja naksumaan. Sain otettua satakunta kuvaa pallon johlallisesta ylilennosta. Niistä onnistui jotenkuten vain puolentusinaa kuvaa, joten suhde oli itselleni tavanomainen. Jos kuvia naksuttelee tarpeeksi niin joukkoon saattaa eksyä ainakin yksi sellainen, jonka voi hyvällä omallatunnolla säästää.

Kuvia tallentaessa tulee usein mieleen kysymys siitä, miksi niitä tallentaisi. Kukapa niitä jälkeenpäin katselisi. Paperikuvat valokuvakansiossa sattuvat ehkä helpommin jälkipolvien käteen kuin jollakin – tulevaisuudessa ehkä lähes liian vanhanaikasella – medialla säilötyt kuvat. Paperikuvissakin on vuosien varrella ollut laatueroja. Ajatellaan vaikkapa 60-luvun nopeasti haalistuneita värikuvia. Itku kai niistä tulisi, jos itkeä kehtaisi.

 Kuvat itsekään eivät ehkä tulevia sukupolvia houkuttelu. Mutta mistäpä sen varmuudella voi sanoa. Siksi niitä kai tulee tallennettua roppakaupalla (mitä roppakauppa sitten tarkoittaakaan sähköisessä muodossa).

Ja niitä ehkä tallentaa myös oman kuolemattomuutensa vuoksi. Tosin vienosti punastuvin poskin.

Koe

Tämä on vain uuden työkalun kokeilua.

Äänivallin murtaminen on myös visuaalinen tapahtuma oikeissa olosuhteissa. Kuva on US Navyn F14-koneesta.

P.S. Kuva on Navyn virallisen kuvaajan ottama.

Tuohesta puhelinkirjaan

Sakari Pälsi: Eräelämän perinteitä (WSOY, 1944) 

Motoksi sopii vaikkapa virtuaaliystävä Timon blogillaan joskus menneisyydessä laukaisema:

"Tahattoman kirjallisuuden päivät Tahattomien kirjailijoiden Finlandia Tahattomille kirjailijoille."

Uusi blogituttava Taas yksi kirjablogi kirjoitti lastussaan Rutto meissä mm. näin:

“Rutto on kunnianhimoinen romaani...”

Ja mikäpä siinä. Kunnianhimoinen romaanihan se onkin ja luettu ensimmäisen kerran joskus ahmimisiässä niin kuin se on parasta ensiksi lukeakin. Jos sitä ei silloin lue, voi käydä niin, että ei löydy mitään syytä lukea sitä elämänsä myöhemmissä vaiheissa, ja koko elämä jää siltä osin köyhemmäksi.

 Jokaista kirjaa voisi hyvin kutsua kunnianhimoiseksi. Tai ehkä kirja itse ei ole kovin kunnianhimoinen, mutta sen kirjoittaja on. Näin näyttää, jos sieluketjua ’kirjoittaja-lukija’ rupeaa oikein vasiten ajattelemaan: Joku minulle täysin tai kokolailla tuntematon henkilö kirjoittaa omia ajatuksiaan kokonaisen kirjan verran ja lopulta, introvertin kunnianhimonsa puuskassa, vaivautuu lähettämään houkuttavaksi koristellun kirjansa minua lähellä olevaan kirjakauppaan tai kirjastoon, että huomaisin sen ja nappaisin käteeni ja alkaisin lukea tarinaa sen vieraan henkilön luomasta uudesta, oudosta, mutta kumminkin tutusta maailmasta, kertoohan se ihmisistä, vaikka puhuisi eläimistä.

Jopa ns. tietokirjat ovat kertomuksia muista, kenties uusista maailmoista. Ajatellaan vaikkapa hyllystäni löytyvää kirjaa Eräelämän perinteitä (kuva lastun alussa).

Sakari Pälsi ja ratsupalvelija Dardza Mongoliassa. Kuva C.J. Ramstedt. Museovirasto. 

Sakari Pälsi, kirjan kirjoittaja, ottaa oppimiaan historiallisia ja kansatieteellisiä tosiasioita ja sekoittaa niistä tarinan, joka ei ole fiktiivinen mutta jossa tuntuu olevan kovasti päätä ja häntää, vaikka olen varma, että pitkät pätkät tekstiä ovat totta vain tässä Pälsin luomassa oudontutussa maailmassa, joka on minulle uusi (tai vanha tässä ajassa sitä lukiessani, mutta uusi silloin ensimmäisellä kerralla).

Eikä sitä mitenkään lasketa Pälsille viaksi.

Päinvastoin, uskomme mielihyvin jollakin mielen tasolla, että asiat, joista kirjoitetaan, ovat totista totta sen lisäksi, että ovat kauniissa kirjallisessa paketissa. Pälsi kertoo sivulla 34 mm. tulenkäytöstä Aasian aroalueella tähän tapaan:

”...Argalia, kuivattua eläimenlantaa, kootaan siellä kesällä ja varataan talviksi kasoihin ulkosalle, missä sateeton syksy ja kuivaluminen talvi säilyttävät tämän omalaatuisen polttoturpeen syttyvänä...”

Ja heti jo variksenjalkoja silmiensä ympärille kasvattaneen, entisen metsä- ja arosuomalaisen jälkeläisen päähän välähtää kuvia omista esi-isistään kantamassa mammutin, alkuhärän ja biisonin lantaa lähelle mammutinluista asumustansa, kuivattavaksi ja käytettäväksi tulevana talvena pitkänpirtin lämmittämiseen, kun ulkona paukkuu lähes viidenkymmenen asteen pakkanen ja puuttomalla jääkauden arolla puhaltavat vimmatusti ulvovat tuulet.

Pälsin kirja, kokoelma kiteytyneitä, kirjoitetuiksi koodattuja ajatuskuvia, herätti uuden ajatuskuvan.

Kirjoitus, on kaikkien aikojen pitkäikäisin ja menestyksekkäin kulttuurin abstraktioiden visualisoimisen tekniikka. Mutta ennen kirjaa oli muita tekniikoita, jotka tekivät kirjalle tilaa ja joita ilman ihminen ei edes olisi se ihminen, joksi se on aikojensa aikana kasvanut ja joka ajattelee nekin ajatukset, joita tulvii jossakin pääni sisällä.

Jotkut kirjoitukset saattavat olla jopa taidetta.

Jossakin tuolla aikaisempien lastujeni joukossa on virtuaaliystävä Stockholm Slender kirjoittanut:

”...kirjoittaminen, estetiikka, on ainakin itselleni myös mysteeri. Miten, millä oikeudella oikein muodostamme tekstien hierarkian? Sen kuitenkin teemme, suorastaan automaattisesti, ikään kuin olisi olemassa jonkinlainen esteettinen aisti. Impulssin sisältö tulee epäilemättä kontekstista, mutta se, että sille on valmiiksi olemassa luonteva tila, lienee merkittävää: taide, sen nauttiminen, on kuin hengittäisi, yhtä luonnollista ja inhimillistä.”

Ensin oli tietysti pelkkä sana. Ja siitä on aikaa ehkä parisataa vuosituhatta, tai voi olla pari miljoonaa vuotta; eihän meillä ole luotettavaa menetelmää päätellä, milloin puhekielestä syntyi abstrakteja ajatuksia jatkuvasti puiva kielisampo.

Lopulta sanoja oli niin paljon, että niistä saatiin aikaiseksi viihdyttävänopettavaisia kertomuksia, kuvaelmia (vaikka ei kai sellaista sanaa vielä edes oltu keksitty), joita jokainen kynnelle kykenevä halusi toistella sekä oppiakseen että viihtyäkseen hyvin jossakin mammuttien aikaisella lumiaavalla mammutinluisissa, lumenpeittämissä taloissa, paskatulien lämmittäessä mukavasti pakkasen puremia jäseniä. Tai todennäköisemmin jo Afrikan savannilla piikkisistä risuista tehdyn aitauksen turvassa ulvovilta hyeenoilta ja karjuvilta leijonilta, lehväskattoisessa majassa, joita siellä näkee vielä tänäkin päivänä.

Kuvaelmat kertoivat pääosin metsästysretkistä – sotaa ja sen taitoja ei ehkä vielä oltu edes keksitty – ja siitä, kuinka suuria metsästäjäsankareita heimon miehet itseasiassa, tyttäriensä, anoppiensa ja vaimojensa tietämättä, todellisuudessa olivat. Äidit totuuden tietysti tiesivät.

Niin syntyi, hiljakseen ja tahattomasti, taidetta sanoista ja kuvaelmista, ensin tahattomasti sitten tahallisesti, ja intohimoisesti. Syntyi taiteen tila, esteettistä kokemusta himoitseva ihmismieli, taiteen ekokolo; kuuluisa ja kaunis, niin kuin Kalevala opettaa heti ensimmäisessä runossaan:

... Veänkö vilusta virret, / lapan laulut pakkasesta, / tuon tupahan vakkaseni, / rasian rahin nenähän, / alle kuulun kurkihirren, / alle kaunihin katoksen ...

Meille uskotellaan, että kirjoitustaito syntyi Sumerissa viitisentuhatta vuotta sitten. Näin ei tietenkään ollut asian laita.

Jo ikivanhojen luolamaalausten joukossa on omituisia koukeroita, joita kukaan ei ole ymmärtänyt pariinkymmeneen vuosituhanteen. Koukerot ovat tietysti symboleita, kirjoitusta siis.

Sumerilaisten kirjoitustaito on todistettavissa, koska he, viisaita kun olivat, älysivät kirjoittaa tekstinsä tuoreelle savelle, joka kuivuttuaan säilytti meidän päiviimme saakka suuria ajatuksia kaupankännistä, veloista, viljelyksistä ja sen sellaisista.

Pojoisemmat ihmisryhmät kirjoittivat tyhmyyksissään häviäville medioille: tuohelle, eläimennahalle, luille, vuolupuille. Heidän suorana jälkeläisenään voinkin vakuuttaa koko muulle maailmalle, että he kertoivat ja kirjoittivat alkuesseitä, alkunäytelmiä, alkurunoja ja alkurunoelmia. He loivat rakenteita sille tilalle, jossa taide muhi, ja jossa kirja elää vielä tänäkin päivänä. Voisin haastaa maailman todistamaan väitteeni vääriksi, mutta, kunnianhimottomasti, en viitsi.

Lopulta päädyimme hävinneen tuohitekstin, savitaulun, kirjakäärön ja koodeksin kautta siihen kannettavaan puhelinkirjaan, jota tänä aamuna vieressäni Chadstonen ostosparatiisin penkillä luki seitsemissäkymmenissä oleva aasialaisnainen, jonka jalkojen juuressa oli ruoasta täysi ALDIn muovikassi.

Puhelinkirjankin kulttuuripolku on lähes yhtä vanha kuin taivas, tai ainakin niin vanha kuin ihminen sellaisena, että sillä voi varmuudella sanoa olevan oikean sielun, joka heijastaa toisten sielujen kunnianhimoisten ajatusten kunnianhimoisia häilähdyksiä kuin varjoja.

Lopuksi Prosperon muistuttamana: Lohduttaudu Haavikolla (Loistava Puhallus):

"Kirjat jäävät, kun muutan lintu maailmasta, / kirjat, muutossa hankalat, / ovat kirjeitä vailla osoitteita, tuuli repii, / ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä."

Kirja joka muutti elämääni

MM. Kirjailijan Häiriöklinikalla puhutaan kirjoista, jotka muuttivat elämää. Tästä on puhuttu ennenkin Blogistanissa. Olen itsekin siitä kirjoitellut lastun joskus Isonvihan tai Nuijasodan aikoihin otsikolla Kirja, joka muutti elämääni