Suolaista vai makeaa?
- makeaa vaikka kyllä suolainenkin menee - varsinkin tiettyinä aamuina ryppyisen otsan kanssa.
Ihminen jonka olet kadottanut/menettänyt?
- tähän ikään mennessä heitä on tietysti valinnan vaikeuteen saakka - jopa hyvin läheisiä, joista jonkun on onneksi löytänyt uudestaan.
Ehkäpä lähinnä sydäntä on äidinäidin isä Vihtori Koskela, joka oli syntynyt 1877 ja kuoli, kun olin vähän toisella kymmenellä. Hän teki minulle pienen kirveen, jota vieläkin muistelen ylpeydellä. Kuusivuotiaan mielestä kirves teki lapsesta aikuisen.
Viikonpäivä josta pidän?
- no sunnuntai ehkä, useimmiten ainoa päivä, jona voi tehdä mitä itse todella haluaa ilman ulkopuolista painetta. Tosin ei aina.
Kuukausi josta tykkäät?
- heinäkuu, jolloin luonto on jo kypsä, mutta ei kuivunut. Vähän niin kuin näkee itsensäkin, toisten silmät ehkä eivät näe ihan samalla lailla;)
Mieleenpainunein kirja?
- tämä on himolukijalle vaikeampi kysymys jo vastauksen välttämättömän kliseisyyden vuoksi.
Ehdokkaita on liian monta; kuten Raamattu – varsinkin historian syvyyden vuoksi, Välskärin kertomukset – muotoili sitä miten näen suomalaisuuden, Karamazovin veljekset – ehkä eniten Ivanin tuskien vuoksi (tai en osaa varmasti sanoa), suomalaisen sielussa on kai jotakin venäläistä, jopa slaavilaista ja ortodoksisuuteen sopivaa mystisyyttä ja synkkyyttä. En ole kuitenkaan toivottavasti aivan samalla matkalla kuin Ivan. Ja tietysti Linnan pääteokset, vaikka ovatkin osin vaikeita nieltäviksi.
Ja muitakin tietysti kuten Hemingwayn Ja aurinko nousee ja ennenkaikkea Nuoruuteni Pariisi (englanninkielinen nimi A Moveable Feast on paljon suomenkielistä mitäänsanomatonta nimeä parempi) (Huom. 15.5.2006: korjasin tuon edellisen, kun hävetti niin paljon).Mutta kai on kuitenkin vastattava, että Waltarin tuotanto ja erityisesti Sinuhe, jonka luin ensimmäisen kerran liian nuorena, samoihin aikoihin kuin Karamazovin veljekset. Kyllä, näin sisältä tulee, että Sinuhe sen on oltava, vaikka kuulostaisi kuinka kliseiseltä.
Muistatko haikeudella yhtään opettajaasi?
- haikeudella on ehkä vähän voimakas sana, mutta historianopettajani Tyrvään yhteislyseossa, sukunimi oli Kärnä, mutta vaikka olikin mieleenpainuva, en saa nyt juuri muistettua etunimeä. Opetti pitämään historiasta, koska teki sen niin mielenkiintoiseksi. Henkilönä näin jälkeenpäin ajatellen oli ehkä ”pompous little bastard”, mutta se ei haitannut yhtään.
Haaveiletko lottovoitosta?
- kyllä, ja monien kirjojen julkaisemisesta myös, ja nuoruuden lähteen löytämisestä..
Pidätkö tavarataivaasta?
- en pidä, paitsi kirjoista, jos nekin lasketaan tavaraksi
Vai oletko minimalisti?
- olen, vaikka en osaa puhua enkä kirjoittaa lyhytsanaisesti.
Onko tämä päivä ollut hyvä päivä (keskiviikkona kirjoitettu)?
- minulle lähes jokainen päivä on hyvä päivä, varsinkin jos oppii jotakin uutta. Lisäksi puhuin puhelimessa isän ja pojan kanssa, mikä tietysti lisää päivälle pyhää henkeä ja muutakin hohtoa. Ja Juha Itkonen sai ansaitusti Kirjallisuuden valtionpalkinnon omaksikin yllätyksekseen - ja kannusteeksi omalle pojalle. Hurraa!!!
Lähetän tämän Tärkeimpien tekijälle, K. Ellilälle ja Saaralle, koska kukaan heistä ei pidä näistä kyselyistä.
6 kommenttia:
Kummallista, Hanhensulka, ettet millään opi Kärnän etunimeä. Se oli Unto. Vaimo oli Marja, taisi opettaa matikkaa. On muuten taidettu käydä samaan aikaan samaa opinahjoa ;)) Miilunpalo oli rehtori. Kuka Sinulle opetti äidinkieltä?
Asuin silloin sairaalanmäellä, ehkä muistat Lemmenkujan?
Mainitsemasi Aulikki Oksasen tietysti myös tiedän, sattuneesta syystä. Hänen(kin) kanssaan kävin samaa koulua.
Olen usein ihmetellyt, miten vielä muutama vuosi sitten oli helppo nimetä elämänsä mieleenjäänein kirja. Nyt tulee ensiksi mieleen viimeksi luettu tai yöpöydällä lojuva opus. Jos sekään. Tottapuhuen en oli juurikaan lukenut kirjoja enkä lehtiä viime kuukausina. Mihin se aika oikein on mennyt? Olen kyllä melkoisen työhullu, rakastan puuhailua, varsinkin yksin, koska se on niin harvinaista herkkua; en pidä joutenolosta, en edes tiedä, mitä se olisi.
Heureka, (ja luulin muuten jo, että olet kokonaan hylännyt tämän blogin!) kaikki palaa ryöppynä takaisin - tai ainakin klöntteinä. Untohan se oli. Marja (sellainen punaposkinen, vähän pullukka nainen) taisi olla kielien kanssa tekemisissä (englantia?, ei ei nyt ajattelen Ulla Sipiä, Marja jää näinollen epäselväksi), eivät vielä olleet naimisissa, kun minä olin siellä (muistaakseni:). Miilunpalo oli reksinä, ja toinen urheilunopettaja oli taiteilija Eskola, jonka tytärtä rakastin palavasti ainakin vuoden ja joka yhdellä voimistelutunnilla heitti minua kintaalla, jonka sisällä oli jääkiekko, varmaankin varoitukseksi:)
Suomenopettajia oli kaksi, keskikoulun puolella oli vanhempi, pyylevä ja hyväntahtoinen kurinpitäjä (oli luokanvalvojani keskikoulussa) ja lukiossa nuorempi, henkevä ja isokokoinen nainen (Lonka?, taidan muistaa Tampereen YKK:n suomenopettajaa!), joka luetti kaunokirjallisia töherryksiäni lähes joka kerta, kun niitä tehtäväksi annettiin, aloin tulla siitä jopa kiukkuiseksi, kun muut pojat eivät nauramatta voineet kuunnella herkänkaihoisaa puberteettikieltäni. Ruotsia opetti (anteeksi seuraava, mutta en muista nimeä) Klenkka, nainen, jolla oli jalassa jotakin vikaa (pyysi yhden ruotsinkokeeni muistoksi huonoimpana tuloksena ever, se oli suomalaisuusherännäisyyteni aikaa ja "tahallaan" tuhrattu huonoksi, niin tyhmä sitä joskus on ollut). Ja latinaa opetti vanhempi historiaakin opettanut nainen (ei minulle), olisiko ollut Kiikasta tai Keikyästä saakka, ja tietysti nimi on unohduksissa.
Ja tietysti erityisesti muistan Golgatan Olgan, uskonnon ja kirkkohistorian opettajan, jolla oli koulun paras naisvartalo. antoi kerran 1.5 tuntia jälkkäriä, kun unohduin haaveissani tuijottelemaan...no jaa, tosin syyksi sanoi jotakin muuta ja aina sitä muuta syytä olikin, vaikka silloin ei vielä puhuttu mitään ADHDstä ja sen semmoisista.
Lemmenkujan muistan tietysti. Asuin itse muuten Lapinmäenkadun ja Kävelykadun risteyksessä.
Minä taas luen jatkuvasti jotakin, enkä ajattele sitä joutenoloksi;)
No, enhän ole blogiasi unohtanut. En vain ole pahemmin kommentoinut, ihaillut olen kyllä teksteissäsi samaa kuin ennenkin: nykyisin harvinaista monipuolista tietämystä, paneutumista ja helpon tuntuista sanansäihkettä. Nimenomaan helpon tuntuista. Siihen pääsee vain, kun ei tarvitse miettiä joka asian, saat välimerkityksen kohdalla. Tällaisia tekstejä ei enää paljon tapaa, ei uusimmissa kirjoissa, ei lehtikolumneissa. Joskus sentään.
Saattaa olla, että muodikas könkköys on pakottanut minut viime aikoina kirjalliselle dieetille. Pidän tyylilajien sekoituksista, makaaberin ja korkealentoisuuden coctailista, rahvaanomaisuuden ja klassisuuden kerrostamisesta, mutta pohjalta pitää paistaa osaaminen. Päälleliimaaminen näkyy kuin herpesteippi huulessa. Eikä siinä mitään, jos virnuilu on aitoa eikä pakotonta.
Tarkkaan ottaen en tainnut sanoa lukemista joutenoloksi. Lukiessa en koskaan ole jouten. Tunnustan: minun on vaikea ja melkein mahdoton lukea yhtään mitään niin, että antaisin tunteiden, mielikuvien tai hyvänolon vain virrata ja soutaa suonissani. Lähes aina luen pännä kourassa, muistiinpanoja tehden, tekstin rakenteita, etenemistä, sanastoa jne tarkkaillen. Tein niin jo lapsena - kuten näkyy muistiinpanoistani ;) Eikä myöhemmin tilannetta helpottanut, että jouduin opiskellessa tekemään lukemastani lopeasti yhteenvedon ja "valokuvaamaan" tiivistelmäni pääni tiedostoihin. Tiedoston pitää järjestyksessä sekin, että minun on helpompi muistaa kuin unohtaa.
Muistatko, Hanhensulka, että Chuchillin kerrotaan olleen sihteerilleen hankala sanelija. WC käveli kiivaasti ennen jokaisen lauseensa muotoutumista pitkin poikin huoneessa, mutisi ja puhkui, ei välittänyt läsnäolijoista, käyttäytyi minuuttikaupalla kuin synnytykseen valmistautuva. Ja oh: Syöksysynnytyksellä pulpahti huoneeseen täydellinen lause, jonka pikakirjoittaja nopeasti nappasi sulkaansa ja vangitsi rapisevalle paperille. Näin kuulemma syntyivät WC:n iskevimmät lauseensa.
PS Kävit sitten, Hanhensulka, Kaalisaaressa uimassa?
Ehkä mielessäsi oli Irma Lonka? Kenties keskikoulun pieni ja pyöreä oli Miilunpalon rouva Mirja, merkit sopivat.
PS II Minä jouduin naimisiin yllättäen ja vastentahtoisesti (!) yhden Varilankadulla asuneen pojan kanssa. Yllättäen ... olin menossa ihan toiselle ...
Posket hehkuen lueskelin kommenttiasi, Liisa, eikä ujouksissa ja syvästi kiitollisena meinaa saada vastausanoja suustansa ulos (tai sormista ehkä pitäisi sanoa, en nimittäin höpötä näitä kirjoituksiani ääneen samalla kun näppäilen kymmensormijärjestelmällä koviakokenutta näppäimistöä, vaikka ehkä pitäisi).
Minulla on samanlainen tapa kuin WC:llä sanelussa ja kokouksissa myös. Jalat näyttävät olevan aivojen hyvänä jatkona vaikeita ajatuksia keskittäessä. Olen myös sortunut puolitoista viikkoa sitten taas tupakkaan, josta nyt yritän päästä häpeillen eroon. WC poltti kuolemaansa saakka (yli yhdeksänkymppisenä, kuinka vanhaksi olisi elänytkään jos...)
Ei ollutkaan sinulla pitkä matka naimisiin Sairaalanmäeltä Varilankadulle, ehkä se harjoitusehdokas oli liian kaukaa:)
Kaalisaari on hyvin tuttu. Tulikin mieleen yksi, mikä-sen nimi-nyt-olikaan (vaikka muistaisin, en uskaltaisi sanoa, kun on vielä Vammalassa naimisissa), jonka kanssa harjoiteltiin melko viatonta suusta-suuhun tekohengitystä yhtenä elokuun lämpimänä ja pimeänä yönä siellä Kaalisaaren pikkuisen mäennyppylän takana Rautaveden rannassa. Kotona huomasin vaatteiden liasta ja hajusta, että joku oli käyttänyt samaa paikkaa ulkokäymälänä. Jotenkin huomio vähensi lemmekkäitä ajatuksia, eikä siitä romanssista sitten tullutkaan mitään. En koskaan uskaltanut kysyä sattuiko sama vahinko partnerille eikä siitä muutenkaan mitään puhuttu jälkikäteen. Ehkä se oli joltakin Hyvältä Haltijalta tullut varoitus meille molemmille ennakkoon tuhoontuomitusta rakkaudenyrityksestä;))
Huomasin äsken, että olin taas tehnyt liudan kirjoitusvirheitä. Puhuit jossakin ADHD:stä, minä käytän tekosyynä tavallista luki-ominaisuutta. Varsinkin reversaali- ja "vieraat konsonantit" - omituisuus painaa päälle.
Churchill oli 55 vuotta nuoruuden rakkautensa kanssa kirjeenvaihdossa. Minä pyrin vähintään samaan = ) Hyvin on mennyt tähän asti X)) Kas, minähän en käytä tupakkaa enkä alkoholia ...
Muuten: Uskomaton tuo Koan-yhteytesi. Hienoa!
Oonkohan mää ainoa suomalainen, joka kammoaa Waltarin tiiliskiviä - paitti esim. kasvien painona. Mutta raamattu on terveellistä ja ajattelua herättävää luettavaa. Ja sen eräät kohdat, voi pojat! Job, Korkea Veisu. Ja sitten sama kuin Sinulla: historia puhuu, kulttuuri huokaa, menneisyyden moniselitteisyys, tulkinnanvaraisuus ja vaikka mikä.
Vieras sekaantuu tänne vanhojen kamujen kommenttilootaan nyt kun Liisa mainitsi tuon Jobin. On meillä Timbutussakin kovin ajankohtainen, kun on ollut sellainen koettelemusten talvi ja kevät.
Keväässä on taas ollut hyvin mielenkiintoisia kirjuutuksia, ei vain olla keretty hoitokiiruiden takia kommentoimaan.
Kevättä kaikille, kaikki virtaa!
Terv. timbuktulaiset
Lähetä kommentti