23.6.2006

Eläinporno, taiteen hinta ja venäläiset äkkirikkaat (tai jotakin sinne päin)

Pihanurmikon kanit, joita on epäilyttävästi vähemmän kuin vielä viikko sitten, ovat ajaneet toisiaan takaa tarmokkaasti ja sillä silmällä koko aamun. Jos olisin eläinpornon ystävä tai toimistotöitä tekevä kani, seisoisin tänään toimiston ikkunassa aamusta saakka ja nauttisin ilmaisesta showsta.

Mutta puritaanisesti vinoon kasvatettuna en pidä pornosta kovin paljoa yleensäkään, enkä varsinkaan eläinpornosta missään muodossa, vaikka jouduinkin sen kanssa tekemisiin siinä kymmenen vuoden iässä, kun usein pääsin taluttamaan kiimasta haisevia lehmiä mummulasta Salavan tilalle Ikaalisten rajalla saamaan tarpeeseensa Salavan isolta sonnilta, joka puhisi jo ennen varsinaista aktia vähän samaan tapaan kuin senaikaiset Ukko-Pekka-höyryveturit, ja Mansikki ja Mustikki ja Mielikki ja muutkin mummulan lehmät muljauttelivat silmiään moittivaan sävyyn sonnin puhinoille: pelkäsivät varmaan, että puhkumiseen kuluu liikaa sonnienergiaa ja heille ei jää tarpeeksi saakka.

Mutta eläinpornosta ei tänään pitänyt puhua, vaan taidepornosta tai ainakin siitä, että Gustav Klimt (1862-1918) pääsi tällä viikolla yhdellä neliönmuotoisella työllään kaikkien aikojen kalleimman maalauksen tekijäksi. Klimt on tunnettu myös pornon ja taiteen rajan hurjasta hämärtämisestä sen lisäksi, että oli maalaustaiteen jättiläinen, tosin melko pienikokoinen.

Maalaus, jonka olen joskus nähnytkin, vaikka en tyhmyydessäni älynnyt sen hirmuista hintapotentiaali, on Klimt’in yhdenaikaisesta rakastajasta (iloisena poikamiehenä taiteilijalla oli tietysti niitä useita), wieniläisestä Adele Bloch-Bauer’ista, joka oli jotenkin kierolla tavalla lastunikkarin mieltä tyydyttävästi pankkiirin vaimo. Taulu joutui Hermann Göring’in paksuihin, ahneisiin sormiin Itävallan valtauksen (1938) jälkeen, kun wieniläisjuutalaisilta kähmittiin kaikki arvokas omaisuus, ennen kuin heidät ajettiin joko pois maasta saastuttamasta paikallista ilmaa ja puhdasta germaanisarjalaista verta tai lähetettiin kaasutettavaksi ja poltettavaksi läheisillä keskitysleireillä.

Adelen kuva oli roikkunut jossakin itävaltalaisessa taidemuseossa sodista lähtien ja tämän vuoden tammikuussa luovutettiin oikeudenkäynnin jälkeen laillisille omistajilleen, Bloch-Bauerin suvulle, joka puolestaan pani taulun heti myytäväksi. Eikä suotta. Hinnaksi tuli 135 miljoonaa dollaria (noin 5000 euroa per neliösentti, jonka sattumoisin potkupalloilija-"nero" David Beckham kai tienaa noin 15 minuutissa tai jopa pienemmässä ajassa ja formulanero Räikkönen ensivuoden tienistihuhujensa mukaan noin 75 minuutissa). Aikaisempi maalausten hintaennätys oli Picasson taululla pojasta ja huilusta, jolla saatiin viime vuonna vaivaiset 104 miljoonaa dollaria.

Adele-maalauksen ostaja oli newyorkilainen saksalaiseen taiteeseen erikoistunut museo, Neue Gallerie, joka on pystytetty Estee Lauderin kosmetiikkakonsernin rahoilla. Eli nyt hyvät Arvoisat Naislukijat – ja miksei Mieslukijatkin – tiedätte mihin salvoistanne ja linjamenteistänne saatavat rahat menevät, eli hyvään tarkoitukseen. Itse olen jo vuosikaudet käyttänyt Davidoff'in tuotteita, joskus jopa polttelemalle heidän hyviä sikaareitaan.

Kulunut viikko ei ollut rahallisesti hyvä vain juutalaisille pankkiirisuvuille, Lontoon Sotheby's’in ja Christie's’in huutokauppakamarit myivät alkuviikosta taidetta kaikkiaan 260 miljoonan punnan (olisiko noin 370 miljoonaa euroa) edestä, kaikkien aikojen paras taidekauppaviikko.

Taide käy siis taas hyvin kaupaksi.

Edellinen taidekauppabuumi oli 1980-luvun lopussa, jolloin Suomenkin talouselämä lietsottiin Harri Holkerin hyppysissä julmettuun liekkiin, joka sammui yht’äkkiä 90-luvulle tultaessa ja poltti kaikkien ylioptimististen sijoittajien (niin kuin tämän lastunikkarinkin) rahanahneet sormet pahalle karrelle. Sielu ei ole vieläkään siitä toipunut, vaikka kukkaro on jo hieman paremmissa kantimissa ja voin jopa silloin tällöin nauttia lasillisen viiniä jossakin mukavassa katukahvilassa. Voi olla, että paremmin asioista tietävät nauravat vielä tänäänkin Holkerin ministereiden kanssa pankkeihinsa mennessään ja myöhemmin Kämpin kabineteissa - tai missä raharikkaat nykyisin Suomessa toisiaan tapailevatkin - hyvien laulujen, viinien, naisten ja konjakkien äärellä, jos ovat enää terveitä tai edes elossa.

Toisaalta muistammeko me enää kunnolla edes sitä, kun Holkeri kävi vanhasta tottumuksestaan vielä vuotta ennen neukkulan kaatumista nuoleskelemassa tuttuja kesti-isäntiään Pietarissa ja kiittelemässä Leniniä Suomelle annetusta itsenäisyydestä. Emme varmaan.

Ja apropos, venäläiset. Nykyisin uutena taideostajaryhmänä ovat venäläiset äkkirikkaat, joilla on liikaa öljy- ja muuta yllättävästi käsiin pudonnutta rahaa ryöväyksen tai ehkä taivaan lahjana, joka pitää saada äkkiä piiloon venäläiseltä köyhälistöltä ennen kuin nämä muistavat mitä isovanhempansa tai näiden vanhemmat tekivät 1917 ja yrittävät tehdä samat temput nykyisille tsaareille ja näiden ohranoille ja kätyreille. Maalausten ostamisen lisäksi Fabergé’n munista kai suurin osa on jo ostettu takaisin Venäjälle ja muukin taide käy hyvin kaupaksi.

Kaikki tuo on tietysti hyvä uutinen koko taidemaailmalle. Paitsi ehkä suurimmalle osalle taiteilijoista - kuolleistakin, joiden työnhedelmien tuomat rahat menevät pääosin taidekauppiaiden ja impressaarioiden taskuihin. Tosin kuolleet taiteilijat ehkä eivät siitä enää niin paljoa välitä.

Siitä tulikin mieleeni, että kirjailijan ammatti on edelleenkin mielestäni ainoa tavoiteltavan arvoinen uraksi. Tosin houkutusta tähän vähensi tuntuvasti viimeisen Kirjailija-lehden arvio, että suomalaisen kirjailijan keskimääräinen vuositulo on 2000€. Miten lienee muiden taiteilijoiden laita?

Taitelijoiden tulonsaannin kannalta paras strategia olisi ehdottomasti taiteilla ja kuolla niin pian kuin mahdollista, tosin se saattaa olla urasuunnitelmana kuolleena syntynyt ajatus.

PS. taiteen hintaa kustantajien näkemänä käsitellään tuoreissa Prosperon (Tekijänoikeusista) ja Hannu Helinin (vitun antologiat (hah hah kukkakimput)) blogeissa.

6 kommenttia:

Rauno Rasanen kirjoitti...

Runollisen realistinen kuvauksesi kiimalle haisevista lehmistä ja Ukko-Pekka-höyryveturin tavoin puhisevasta sonnista on Suomen karjanjalostushistorian huippuhetkiä!

hanhensulka kirjoitti...

Ah, kiitos RR, muistikuvaa on vaikea saada pyyhittyä mielestään. Kumma, että monia muita, paljon hyödyllisempiä muistikuvia on vaikea palauttaa mieleensä. Karja- ja muusta maataloudesta on muitakin voimakkaita muistoja, niin kuin se kuuman sianveren sekoitus ämpärissä ja mummon sahdin hento tuoksu ja iloinen liriseminen katajanoksien ja olkien seassa lautakourua pitkin odottavaan nassakkaan.

Sylvi kirjoitti...

Silloin harvoin kun kommentoin, kyseessä on sanasaivartelu. Niin nytkin. En totu oikein näihin sanojen merkitysten siirtymiin. Minun korvissani "rakastaja" on mies, nykyteksteissä monilla miehillä on rakastaja, mikä minusta kuulostaa homosuhteelta. Klimtin Adele on ollut kiistatta nainen, mutta rakastajattaret on nykyisin pantu viralta.

hanhensulka kirjoitti...

Sylvi, tietysti olet oikeassa, yritän muistaa oikean sanan käytön.

Englannin kielessä (minun pääasiallinen puhe- ja lukukieleni) ei tätä erotella niin usein, vaikka onhan heilläkin mistress lover'n lisäksi ja usein sitä käytetäänkin. Nykyisin tosin harvemmin. Mistress tarkoittaa tarkasti ottaen naimissa olevan miehen rakastajatarta, joten se ei käy joka tilanteessa, mutta useimmat englanninkieliset eivät enää erota tätä pikku nyanssia.

Sylvi kirjoitti...

Taidetaan olla toivottomalla asialla, -tar-loppuiset eivät ole muodissa. Epäilen rakastajan olevan lähes yksinomaan käytössä sekä naisesta että miehestä.

Toinen -tar, jonka katoamista olen ihmetellyt muullakin foorumilla, on sankaritar. Teoksen naispuolinen päähenkilö on nykyään joillakin kirjallisuudentutkijoillakin naissankari. Tätä on vaikea niellä, ei ole kauan siitä kun sanalla ymmärrettiin miestä, joka on kovasti naisten mieleen.

Ei siitä ole kuin 70-80 vuotta, kun naispuolisen kirjailijan teoksen arvostelussa puhuttiin tekijättärestä.

hanhensulka kirjoitti...

Voi olla, että osasyynä on feministien yritys kielen puhdistamisesta seksismin jäänteistä. Jossakin vaiheessa se kampanja oli melko vahvaa.

Sitä joskus suree suomen kielen muuttumista, mielellään ajattelee, että se "degeneroituu". Mutta näin ei tietysti ole.

Kieli "kasvaa" ajan mukana niin kuin muukin kulttuuri. Ja kai jokaisella sukupolvella on oikeus omaan kieleensä, vaikka toivoisi, että v-sanan käyttö ei olisi niin yleistä nuorilla naisilla.

Itselleni on vieläkin teitittelystä, tai paremminkin sinuttelusta, jonkinlainen kompleksi. Minun on hyvin vaikea sinutella jopa vuosikymmeniä nuorempia naisia. Isäni teititteli aina anoppiaan, vanhempienkin teitittely oli yleistä vielä hänen ikäisillään. Minäkin teitittelin tulevaa (ensimmäistä) anoppiani kunnes olin naimisissa ja olil lupa elää kuin pellossa:)

Mutta tällaiset ajatukset ovat tietysti pääasiassa vain osoittamassa ajattelijansa ikää. Onkohan kielitoimistossakin (vai mikä se on, joka kieltä huoltaa) töissä vain vanhoja ihmisiä?

Naissankari tuo minulle uudessa käytössään aina hymyn huulille.