Elämä on lyhyt, mutta historian kirjat pitkiä ja jotkut pitkäikäisiäkin

Edward Gibbon kirjoitti kirjansa Rooman imperiumin rappion ja tuhon historia jo 1700-luvun lopulla, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. 27.6.1787 hän kirjoitti kirjan lopullisesta valmistumisesta päiväkirjaansa jotenkin tähän tapaan:

Kello 11 ja 12 välillä puutarhani kesämökissä kirjoitin viimeisen sivun viimeset rivit (Lausannessa, Sveitsissä toim. huom.). Laskettuani kynäni kävelin muutaman kierroksen berceau'ssa, akasiapuiden alla, mistä on näkymä pelloille, järvelle ja vuorille. Ilma oli hellä, taivas sees, kuun kilo veden pinnalla ja koko luonto oli äänetön. En peittele ensimmäistä ilon tunnetta saavutettuani taas vapauteni ja, ehkä, luotuani perustan maineelleni. Mutta nöyryyteni palasi pian, ja hiljainen alakuloisuus levisi mieleeni, ajatuksesta, että olin menettänyt pysyvästi vanhan ja mieltä viihdyttävän seuralaiseni, ja että mikä tahansa kohtalo kohtaisi historiaani, historioitsijan elämä olisi pakosta lyhyt ja sattumien varassa.