30.6.2006

Metodi, ”kairos” ja small-talk

Virtuaaliystävä Saara ihasteli Korennon elämän päätöstä lopettaa ajattelu, ja etsi sopivasti kuvailevaa sanaa sitä heti löytämättä. Sana osoittautui ”metodiksi”. Ja se pani ajattelemaan näyttelemistä.

Minulta näyttää puuttuvan se, mitä vanhat kreikkalaiset kuvasivat sanalla ”kairos”.

Pinnallisesti se ehkä tarkoittaa kykyä puhua oikea-aikaista sosiaalista paskaa, eli ”small talk’ia”, joka tuntuu ottavan rajusti päähän lähes kaikissa tilanteissa, paitsi viehättävälle nuorelle tai vanhalle naiselle puhuessa, jos on vielä sattunut saamaan lasillisen hyvää gewürstaminer-valkoviiniä innosta kostuviin käsiinsä. Huonoa gewürstamineria ei kannata juoda, sekin on kallista, mutta niin kuin määritys sanoo – huonoa. Tällaisen ”kairoksen” puuttuminen liittyykin mielessäni juuri siihen Korennon elämän esittämään ajatukseen (sic.), että monet ihmiset ajattelevat aina, ja ajattelu häiritsee kommunikointia – vähän samaan tapaan kuin se häiritsee sulavan swingin oppimista golfkentällä tai rymähtävän rystylyönnin tenniksessä.

Small talkia puhuessa ei saisi siis ajatella ja monet tapaamistani henkilöistä ovatkin sisäistäneen tämän oikein hyvin.

Mutta kairoksella on toinenkin – jotenkin syvällisempi – merkitys: se kai tarkoittaa kykyä valita (taiteellisista) työkaluista annettuun aikaan ja tilanteeseen parhaiten sopiva. Valittaen on sanottava, että tämäkin näyttää minulta puuttuvan; liittyy ehkä sanan ”diletantti” monenmoisiin merkityksiin niin kuin mm. L. Onervan Mirdja sen esittää. Tosin Mirdja tietysti oli liioiteltu henkilöhahmo: maagisesti ylikorostettu, taiteen taiteellinen hedelmä.

Sitten tuli mieleen Pentti Haanpään romaani Taivalvaaran näyttelijä. Siinä päähenkilö, Arvo Lehikoinen, seikkailee veijaritarinassa, jossa hän käyttää välillä muitakin nimiä: on Arvo Vaara, Lauri Säppi, Ossi Kangas, jopa Torniainen. Ja vaihtaa elämänsä roolia myös: saarnamies, geologi, insinööri, Amerikasta palannut aviomies ja vanhan pariskunnan kadonneeksi uskottu poika. Jokaisella nimellä ja jokaisessa roolissaan Arvo Lehikoinen on vakuuttava ja pystyy ylläpitämään illuusiota oikean henkilön olemassaolosta, vaikka harhautuksen kohteet näkevät todellisuuden omilla silmillään. Taivalvaaran näyttelijä-Arvon magiikka kuitenkin puree ja kehittelee tarinaan eksistentialistista jännitettä, joka tekee Haanpään tästäkin kirjasta lukemisen arvoisen. Monille bloginpitäjille Arvo Lehikoisen tarina ehkä soittaisi tietävän itsetyytyväisen iloista kelloa jossakin aivojen kuraisessa sopukassa.

Haanpään tekstissä lukee mm. tällainen lastunikkaria suuresti ilahduttava lausuma:


Tavallisin todellisuus ja tavallisin elämän onni syntyy silloin, kun valhe sekautuu totuuteen luontevalla ja miellyttävällä tavalla.

Tällä en tietysti mitenkään halua vihjata, että omat rakkaat virtuaalituttavani bloginpitäjinä valehtelisivat enempää kuin on säädyllistä ja oikein sivistyneessä yhteiskunnassa, niin kuin blogistania tietysti on, ja ehdottomasti kiellän sen, että itse muka valehtelisin, vaikka sanoisin olevani 36-vuotias nainen parhaassa iässäni. Mutta tästä ei nyt ollut tarkoitus valehdella, vaan puhua Saaran (oikea eikä suinkaan valehdeltu henkilöhahmo blogistanian tarina-aarteistoista) Korennon elämässä mainitsemasta metodista.

Ja kuin Taivaan lahjana näen tämän aamun The Independent –sanomalehdessä jutun juuri tästä aiheesta. Siellä puhutaan metodinäyttelemisestä, jota monet Suuret Näyttelijät ovat harjoittaneet ja jopa harjoitelleet opinahjossa nimeltä Actors’ Studio (New Yorkissa), jonka perustajia oli mm elokuvaohjaajajättiläinen Elia Kazan ja jonka metodifilosofia perustuu Lee Strasbergin ajatuksille ja Konstantin Stanislavskin näyttelijäntyön tunnetila-analyyseille. Tunnetuin elokuvan metodinäyttelijä on tietysti Marlon Brando. Ja hänen tunnetuimmaksi antiteesikseen voisi ehkä nimetä toisen Suuren Näyttelijän, Jack Nicholsonin.

Brando muokkasi itsensä sekä fyysisesti että henkisesti rooliensa näköiseksi, Nicholson taas muokkaa roolinsa itsensä näköiseksi, Arvoisa Lukija tietysti huomaa heti, että tässä on hienoinen mutta merkittävä ero.

Vuonna 1980 istuin pärnulaisessa teatterissa katselemassa vironkielistä tulkintaa Jack Popplewellin kirjoittamasta dekkarifarssista Lily Piper yllättää. Se oli kovin tuskallinen kokemus kahdesta syystä. Ensinnäkin en osaa viron kieltä ja toisekseen kielen osaamattomuus pakotti kiinnittämään huomiota virolaisen pikkukaupungin näyttelijöiden ”metodeihin”: eleisiin, ilmeisiin, liikkumiseen ja se oli kovin tuskallista katsottavaa, vähän kuin ne kiertävät teatteriesitykset, joissa tarjoiltiin mm. Aleksis Kiven Kihlausta koululaisille ympäri Suomea hamalla kivikaudella, jolloin istuin vielä koulussa kuluttamassa veronmaksajien hikipäässä tienaamia markkoja toivottomaan projektiin – kansan syvien rivien, siis minun, sivistämiseksi.

Pärnun teatterikokemus oli yhtä tuskallinen kuin katsoisi liian vakavasti itsensä ottavaa Shakespeare-näytelmää tai -näyttelijää; tai oopperaa, jossa – sen lisäksi että ohjataan ylipaatoksella – painavat ja yli-ikäiset sopraanot ja tenorit esittävät paatoksellista teini-ikäistä lempeä. Pelkkä ajatuskin puistattaa, vaikka en voikaa kieltää, etten olisi jo selvästi teini-iän sivuuttanut henkilö.

Taidehan on liioiteltua elämää, periaatteessa, joten kyllä näyttämöpaatokselle on tietysti hyvät syynsä.

The Independent listaa muita merkittäviä metodinäyttelijöitä (The Mad World of the Method). Kuten Leonardo Di Caprion. On myönnettävä heti, että mielestäni Di Caprio on pienen ja ilkeämielisen näädän oloinen ”oikeana ihmisenä” (voi tietysti olla kovinkin ihastuttava persoona luonnossa), mutta niinhän ne ovat lähes kaikki siellä Hollywoodissa. Sen sijaan elokuvarooleissa hän kasvaa fyysisesti ja tietysti pään sisällä roolinsa edellyttämiin täysiin mittoihin. On itse asiassa rajusti itseään isomman näköinen sekä ruumiillisesti että henkisesti. Fyysisesti saman kokoinen Bogart ei koskaan tähän pystynyt, vaikka ”täyttikin” valkokankaan, hän oli aina jotenkin itsensä kokoinen ja oloinen osissaan.

Di Caprio ei rooliinsa täytössä eroa Robert De Nirosta tai Dustin Hoffmanista, jotka ovat hyvinkin Brandon veroisia näyttelijöitä, vaikka ajattelisi tämän osia sellaisissa uran alkuvaiheen timanteissa kuin Viettelysten vaunu (A Street Car Named Desire, 1951) tai Alaston satama (On the Waterfront, 1954). Kummisetä oli myös uskomattoman ihmeellinen roolisuoritus.

Naisista metodinäyttelijöitä ovat mm. Bridget Jonesin päiväkirjan aina ihastuttava Renee Zellweger, jossa tämän teksasilainen alkuperä hukkuu täysin roolin alle. Ja Sissy Spacek, toinen teksasilainen, mm. country-laulaja Loretta Lynn’inä Coalminer’s Daugther’ssa (1980).

Kuten sanoin minulta puuttuu ”kairos” ja tämänkin jutun piti olla iloista small talk’ia ja sisältää vain täsmällisiä ja kristallinkirkkaita lauseita, vähän niin kuin Pirkko Saisiolla Punaisessa erokirjassa, mutta päätyi taas ylipitkäksi puurtamiseksi. Iloinen asia blogihenkilön kannalta on se, että hän on myös oman palstansa toimitussihteeri, joten kukaan ei ole vaatimassa kappaleitten poisleikkaamista. Joten jääkööt paikoilleen.

Muuten tällä saitilla (Inside Actors Studio) on testauskone nimeltä Personality Profile, joka kertoo, mikä näyttelijäpersoona eniten muistuttaa sinua tai päinvastoin, jos olet ylivaatimaton luonne. Itselleni tuli vastaukseksi Bruce Willis. Ja mikäpä siinä. Mielielokuvani onkin Pulp Fiction eikä 12 Monkeys ole kaukana perässä. Joten saattaa hyvinkin sattua kohdalleen.

7 kommenttia:

Rauno Rasanen kirjoitti...

Kairos tarkoittaa teologis-metafyysisesti hetkeä, jolloin "Ikuisuus tunkeutuu aikaan."

Kuten wikipedia sanoo: "In the Eastern Orthodox Church, before the Divine Liturgy begins, the Deacon exclaims to the Priest, "Kairos tou poiesai to Kyrio" ("It is time [kairos] for the Lord to act"), indicating that the time of the Liturgy is an intersection with Eternity."

Ja jokaisen liturgian - ei siis ainoastaan pääsiäisliturgian - ydinsanoma on (tavalla tai toisella) Jeesuksen ylösnousemus, jossa kuolema (ajallisuus) voitetaan eli aika tulee alisteiseksi Ikuiselle (Jumalalle).

Ehkäpä teen tässä hieman yksioikoisen tulkinnan, mitä yksittäisiin liturgioihin tulee, mutta ei sen perusperiaate pielessä ole.

Rauno Rasanen kirjoitti...

"Tarkennetaan" hieman.

Ajallisuus on elämän ja kuoleman ilmaiseva yläkäsite.

Sen vuoksi ajallisuuden alamääreeksi käyvät sekä elämä että kuolema, tai pikemminkin on niin, että toinen sisältää aina toisen, eli toista ole ilman toista.

Ikuisuus/Jumala onkin sitten jotain aivan muuta.

Jumalan aika ei ole samaa kuin ihmisen aika - vai pystyisikö esim. Kari Enqvist ymmärtämään ellei peräti laskemaan, mitä merkitsee miljardi ikuisuutta?

Jos nyt joku sanoo, ettei Ikuisuus ole kognitiivisesti mielekäs käsite, niin esittäköön hän minulle todistuksen, mistä kaikki alkoi, ja mihin asti mahdollisesti "aikaa riittää"?

Jo Aristoteles kompastui siihen yksinkertaiseen dilemmaan, että kaiken on täytynyt alkaa jostain. Muuten fysikaaliset päättelymme ovat vailla pohjaa.

Mutta siihen, mitä oli ennen alkua ei Aristoteleskaan osannut vastata, ja tähän mysteeriin tietysti tarttuivat kristilliset teologit väittäessään ajan ennen alkua olleen "jumalallista aikaa", ja että Jumala loi maailman näin ollen ex nihilo - tyhjästä - eikä jostain "valmiista aineksesta".

hanhensulka kirjoitti...

RR, niinpä on teologisessa mielessä kuin sanoit. Käytin tuossa tekstissä muullakin ns. taiteellista vapautta tulkinnoissa. Ajattelin mielessäni jonkinlaista kommunikaation "käyttöliitöntää" (interface) tai ovea.

Samalta Wiki-sivulta näemme myös tämän:

"In rhetoric kairos is "a passing instant when an opening appears which must be driven through with force if success is to be achieved."

Vapaasti tulkiten tuo ehkä tarkoittaisi: "häviävää hetkeä, jolloin [esim. väittelyssä] aukeaa tilaisuus, joka täytyy käyttää hyväksi [vakaumuksen] voimalla, jos halutaan tulosta." Ja yritin tulkita kairosta tuossa hengessä tämän lastun tarpeisiin.

Aika menee täysin yli ymmärrykseni. Jos se on ihmisen konstruktio, se tietysti päättyy ihmisen häviämiseen. Jos se on ulottuvuus (voihan se tietysti olla kolmen muun ulottuvuuden kaltainen asia, jota emme ymmärrä oikein), niin silloin se tietysti päättyy silloin kuin muukin maailmankaikkeus (sellaisena kuin sen tunnemme). Ikuisuus ja ääretön eivät tietysti ole yhteismitallisia asioita: toinen on teologinen, filosofinen tai runollinen termi, toinen taas matemaattinen (omassa mielessäni näyttää olevan jotenkin samankaltainen "mittaamattoman" kanssa).

hanhensulka kirjoitti...

Vielä vähän tähän. Sanot:

"Ajallisuus on elämän ja kuoleman ilmaiseva yläkäsite.

Sen vuoksi ajallisuuden alamääreeksi käyvät sekä elämä että kuolema, tai pikemminkin on niin, että toinen sisältää aina toisen, eli toista ole ilman toista."

Tässä yhteydessä olisi ehkä parempi puhua "olemisesta" ja (ilmeisesti) sen vastakohdasta "olemattomuudesta". Elämä ja kuolema taitavat olla paremminkin olemisen alalajeja.

Rauno Rasanen kirjoitti...

Aika on minulle subjektiivista, ikuisuus (aikana) objektiivista. Tämän vuoksi asetan ajan/ajallisuuden elämän/kuoleman yläkäsitteeksi.

Aika ei ole pelkkä x:n liike pisteestä a pisteeseen b. Tarvitaan subjekti, joka määrittää ja joka siten myös tulee kokeneeksi tämän liikkeen/siirtymän.

Ikuisuudesta/Jumalasta me voimme tietää jotain vain ajallisuuden kautta, ja koska ikuisuus on kairos-hetkessä tunkeutunut aikaan ja tekee niin - ainakin liturgiassa - jatkuvasti, ei aika jää pelkästään subjektiiviseksi "harhaksi" tai ilmiöksi, joka "tuli vain kadotakseen."

Tietenkään tämä ei ole kosmologien käsitys ajasta, mutta eivät he ko. asiasta tiedä enempää kuin minäkään.
Ja jos niin väittävät, he(kin) ovat ryhtyneet tulkitsemaan aikaa kammoksumillaan metafyysisilla oletuksilla.

Ikuisuus on metafyysinen oletus/ajatus, jota voi kuvata vain metaforisesti.
Minkä ontologisen statuksen annamme metaforalle, se jää nähtäväksi.

Kristinuskon Ilmoituksessa kairos-hetki tekee metaforasta Ikuisuus elävän, empiirisen faktan - ei pelkkää teoreettista mallia.

Juha K. Korento kirjoitti...

Kairos tuntuu juuri siltä käsitteeltä, johon viittaan tuossa lyhyessä ajattelun lopettamis -postauksessani, vaikka en olekaan sanaa ennen kuullut.

"häviävää hetkeä, jolloin [esim. väittelyssä] aukeaa tilaisuus, joka täytyy käyttää hyväksi [vakaumuksen] voimalla, jos halutaan tulosta."

Kairos on siis hetki, jolloin on luotettava intuitioon, mikäli oikein ymmärsin. Ja juuri sitä tarkoitin.

Tai itse asiassa tarkoitin vielä tarkemmin sitä, että sillä hetkellä kun jo tuntee ajatuksen tulevan sotkemaan kaiken, se pitää pystyä painamaan alas. Tämä on mahdollista, mutta se vaatii harjoittelua.

Levittää tunteiden läpinäkymätön peitto ajatusten päälle hetkeksi. Tietoisesti.

Toisellakin nimellä olen tätä ilmiötä joskus yrittänyt jollekin kuvailla: kyse on hallitusta spontaaniudesta. Se on mielestäni esiintymisen tärkein clue. Se vaatii täydellisen vireystilan. Jos sitä ei ole, esiintymisestä tulee tavalla tai toisella epätäydellistä. Kun hallitun spontaaniuden tilan saavuttaa, esiintyminen on jumalallista (miten kukin sitten jumalansa käsittääkin :)

Petja Jäppinen kirjoitti...

Di Caprion on yhtä aikaa kaunis, mutta hän näyttää heikolta runkulta, ja sen vuoksi ilkeältä ja pahantahtoiselta. Mutta hän on myös hyvä näyttelijä, Gilbert Grape ja Howard Hughes ovat olleet juttuja jossa hän sai näytellä.

Minun näyttelijä ihanteeni on Katharine Hepburn, eikä vain roolisuoritusten vuoksi, tai sen vuoksi että hän oli 1900-luvun kaunein nainen, oikeastaan kuolemaansa asti, vaan myös sen vuoksi, että löi tajuttomaksi John Waynen.