14.6.2006

Päiväkirjanpitoa ja kirjojen lukijatilastoja

Kirjailijan häiriöklinikalla oli joku päivä (12.6. Nuoruusmuistoja) sitten otteita kirjailijan teini-iässä tekemistä merkinnöistä, joissa näytti olevan tervettä teiniangstia ja kaiken vihaamista, vaikka annettiin niissä myös katoliselle kirkolle synninpäästö kerettiläisyydestä, josta Johannes Paavali II olisi varmaan ollut helpottunut, jos olisi saanut siitä lukea.

Johtuu varmaan siitä, että en oikein koskaan ole pitänyt raivokkaista kannanotoista itselläni enkä kenelläkään muulla, että omat päiväkirjamerkintäni teini-iässä eivät sisältäneet kovin voimakasta angstia, vihaamista tai muutakaan kuohua. En yleensä vihannut sydämeni pohjasta mitään enkä ketään (paitsi ehkä Sartrea ja Vuorisaarnaa huonon omantunnon vuoksi).

En vihannut edes entisiä tyttöystäviä, vaikka näytin rakastaneen heitäkin kovasti ja paljon nykyistä suuremmalla intensiteetillä ja muistelen vieläkin kaikkia haikealla lämmöllä (paitsi yhtä suolahtelaista Jankon Maaritia). Ajatuksissani taisin jo silloin olla arvojen suhteen relativisti, tai inhorealisti, pitäisi ehkä sanoa, jonka johdosta maailmankatsomukseen tulee väkisin terveenoloinen annos sarkasmia. Tästä Arvoisa Lukija voi päätellä, että päiväkirjani olivat yleisesti ottaen kuivahkoja, hajuttomia ja värittömiä.

Lapsenlapsien kannalta olisi ehkä eduksi, jos valehtelisin heille elämäni jollakin muulla tavalla kuin vanhoilla päiväkirjoilla. Eli rakentaisin itselleni puhumalla uuden menneisyyden, joka voisi vaikuttaa heistäkin kiinnostavammalta. Ja muistin heikentyessä, siihen voisi uskoa itsekin enemmän kuin ”todellisiin” muistoihinsa. ”Todellisiin” heittomerkeissä siksi, että muistikin rakentaa menneisyyttä, jossa on vain siteeksi totta ja mukana haaveita, toiveita ja tarinoita, joiden todenperästä ei enää ota pirullakaan selvää – edes itse.

Olen aina itse asiassa uumoillut, että sellaisia lauseita kuin kirjailija-Kirsti oli päiväkirjastaan löytänyt, ei ole muualla kuin nuorisokirjojen sivuilla ja teinimyyteissä. Mutta olen näköjään erehtynyt. Päiväkirjanpitäminen ei ole koskaan ollut minulle itsetarkoitus tai kaivertava päähänpiintymä. Leo Tolstoi näyttää olleen samanlainen päiväkirjanpitäjä. Hänen muistiinpanoistaan voi lukea mm. 14.6.1850 seuraavanlaisen posauksen:


Jälleen kerran olen aloittanut päiväkirjan, ja jälleen kerran uudella innolla ja päättäväisyydellä. Kuinka monta kertaa tämä on tapahtunut? En muista. Hällä väliä, luultavasti lopetan sen taas; mutta se on mukavaa ajankulua ja sitä on mukava lukea jälkeenpäin, niin kuin oli mukava lukea aikaisempiakin yrityksiäni. Päässä velloo paljon ajatuksia, ja jotkut niistä vaikuttavat erityisen merkittäviltä, mutta tarkemmalla tutkimisella ne osoittautuvat hölyn pölyksi; jotkut vaikuttavat senkin jälkeen järkeviltä – ja päiväkirjaa tarvitaan juuri niiden vuoksi. Oman päiväkirjansa perustella on vaivatonta arvioida itseään.

Tosin Tolstoi meni ja kirjoitti Sodan ja rauhan, jossa on riittävästi vaikka sadan vuoden yksinäiselle päiväkirjanpidolle. En siis voi sanoa, että Leo ja minä olisimme kaikilla tavoilla samanlaisia.

Tästä pääseekin loogisen helposti suomalaisiin lukijatilastoihin, joiden olemassaolosta sain muistutuksen viimeisimmästä Expatrium-kiertokirjeestä, jonka sähköpostiohjelmani aina luokittelee spämiksi, vaikka kuinka yritän vakuuttaa muuta.

Kiertokirjeessä mainittiin, että vuoden 2005 tilastojen mukaan Suomessa julkaistiin 8502 kirjanimikettä (Suomen Kustannusyhdistyksen jäsenet), joista 4430 oli uutuuksia ja loput uusia painoksia. Kotimaista proosaa julkaistiin 302 kappaletta, joista 36 oli esikoisteoksia. Runoja ja näytelmiä on 119 (12 esikoisteosta), lastenkirjoja 165 (19 esikoista) ja nuortenkirjoja 78 (esikoisia 6).

Vuoden 2005 myydyin Finlandia-kirjailija oli ehkä odotetusti Bo Carpelan Kesän varjollaan yhteensä 27,806 kappaleella. Mielenkiintoista on katsoa seuraavia numeroita: ennen Finlandia-ehdokkuutta kirjaa myytiin 1779, ehdokkuuden aikana 1052 ja palkinnon jälkeen 23,161 kappaletta. Pirkko Saision Voimattomuus-teoksen vastaavat numerot olivat 1138, 826 ja 2157, yhteensä 4300 kappaletta. Eipä ihme, että Finlandia-palkintoa kannattaa suurten kustantamoiden varjella mustasukkaisesti ”omanaan”.

Mielenkiinnon vuoksi katsotaan vuoden 2004 Finlandia-kirjoja. Voittaja Helena Sinervon Runoilijan talossa myi yhteensä 13,858. Sen sijaan ehdokkaana ollut Jari Tervon Myyrä sai kaikkiaan 32,037 ostajaa. Joten Finlandian taika ei siis aina vaikuta, vaikka voidaan kai arvailla, että Sinervon kirja ei ilman voittoa olisi saanut liikkeelle noin montaa ostajaa, vaikka kirja tietysti on erinomainen.

Tämän vuoden kuukausittaisen ykköstilan ovat jakaneet Bo Carpelan (tammi- ja helmikuu) ja Heli Laaksosen Sulavoi (maalis-, huhti- ja toukokuu).

Lasten ja nuorten kirjojen ykkönen on tietysti J.K. Rowling'in Harry Potter ja puoliverinen prinssi. Mutta ilokseni Antoine de Saint-Exupery’n Pikku prinssi on kakkosena. Erityisen iloinen olen tietysti siitä, että Tuula Kallionimen Konsta kesälaitumella oli toukokuussa sijalla neljä ja huhtikuussakin viidentenä.

Tilastoja voi tarkemmin ihmetellä Kirjakauppaliiton saitilla.

Ja aamulla onkin edessä ajomatka Strasbourgiin tapaamaan uusia Australian sukulaisia, jotka jalkapallohulluina ovat lentäneet Perthistä Baseliin ja ajelleet sieltä Epfig –nimiseen pikkukylään Strasbourgin liepeillä, josta on helppo livahtaa Saksan puolelle rääkymään potkupallon pelaajien puolesta. Toivottavasti saan itse senkin ajan nautiskella erinomaisista Elsasin viineistä ja maukkaasta kasvisruoasta, eikä tarvitse lähteä katselemaan niitä potkupallomiljonäärejä. Tosin onhan siellä potkupalloilijoiden vaimojakin vanhojen silmien ruoaksi. Ja takaisin Brysseliin tulemme sunnuntaina.

4 kommenttia:

Timbuktun poppoo kirjoitti...

"Luulen että hän paetessaan käytti apunaan muuttolintuja."
Pikku Prinssin myynnin salaisuus on kirjan 60-vuotistaival, joka näytetään laskettavan Gallimardin ranskalaisesta 1946-painoksesta, ei jenkeissä vuonna 1943 ilmestyneestä. WSOY julkaisi suomeksi merkkivuoden kunniaksi "Pikku Prinssi ja miten tarina syntyi" laitoksen, joka on suomennos Gallimardin vuonna 1993 julkaisemasta Le Petit Prince conception et réalisation. Kirjassa kuvia ennenjulkaisemattomista Pikku Prinssin akvarelli-originaaleista -- kaikkein peloittavimmat kuvat -- joita Saint-Ex ei kuitenkaan lopulta ottanut kirjaansa.
Järisyttävä on Pikku Prinssin viimeisen aukeaman kuva, lopullinen maisema. Ehkä meidän pitää istuttaa Saint-Ex'än varoituksista piittaamatta muutama 'vaarallinen' baobab aavikolle. Pikku Prinssin lukija kyllä ymmärtää mitä Saint-Ex apinanleipäpuulla tahtoo kertoa: Aika on toinen kuten tarinakin. Muistelen lukeneeni jostain (mistä?), että Pikku Prinssin painokset hipovat maailmankirjallisuuden ykköslevikkiä..

hanhensulka kirjoitti...

Tässä linkki siihen viimeiseen kuvaan, ja sieltä löytyy koko Pikku prinssin tekstikin mm. englanniksi.

Varo kullanvärisiä käärmeitä, vaikka pääseehän niiden avulla kätevästi B-612:lle. Valitettavasti takaisintulo saattaisi olla vaikeaa:)

hanhensulka kirjoitti...

taikka siis tässä on se linkki Pikku prinssiin.

Timbuktun poppoo kirjoitti...

Kiitos linkistä.
Timbuktulaiset