9.6.2006

Rock Around the Clock - tunnista tuntiin tuli Äänekoskelle

Äänekosken kauppalan kaduilla ei vielä ollut asfalttia - ei ollut edes katuja vain risteileviä teitä, joita kunnallisessa hybriksessä kutsuttiin kaduiksi. Mutta siellä oli elokuvateatteri, entisissä teatteritiloissa – olisiko ollut joskus suojeluskunnan talo –”pääkadulla” ja taisi olla nimeltään Hirvi, mutta voi se olla jotakin muutakin.

Kuva: Hyvä on, hyvä on, minä erehdyin. Tämä ei ollut se musiikkielokuva jossa Arthur Rubinstein ja Lily Pons esiintyvät (Piirros: Kari Suomalainen, julk. HS 30.9.56.)

Syksyllä valko-pörrökiharainen ja vähän vaatteistaan ylikasvanut, laiha pojanjuntti jonotti sateessa kylmissään ja ranteet paljaina kovaäänisten ja purkkaajauhavien lättähattujen ja surinasussujen kanssa teatteriin katsomaan elokuvaa, jonka kai jo silloin ymmärrettiin - ja tietysti pelättiin - muuttavan maailmanmenoa johonkin vielä tuntemattomaan suuntaan. Ulkomailla elokuvateattereiden edessä oli ollut spontaaneja nuorisomellakoita, Helsingissä poliisit valvoivat kuvista tulevien järjestystä kovin kourin ja järjestysmieheksi oli palkattu vapaapainin Suomen mestari. Äänekoskella nuoret mellastivat keskustelemalla seuraavan päivän ruotsinkokeista, poliiseita ei paikalla näkynyt.

Kuviin jonotettiin kuuntelemaan Bill Haley and the Comets –yhtyeen musaa, jota hienostelijat kutsuivat kai vielä Rhythm ’n Blues’iksi, tai kai R&B'ksi, mutta tästä koltiainen ei paljon mitään ymmärtänyt. Eikä kai oikein edes Rock ’n rollista, amerikkalaisten mustien muusikoiden sekarotuisesta bluesin, jump bluesin, swingin ja muunkin countryn sekoituksesta, josta tuli kuuluisaa vasta, kun valkoiset muusikot alkoivat esittää sitä. Haleyn versio Rocket 88 –kappaleesta on ensimmäinen varsinainen rock and roll levy, mutta sitä sai kuunnella gramofonista vasta vuosia myöhemmin, kun joku parempiosainen tuttu oli ostanut sen Lontoosta.

”Kuvissa” näytettiin sinä päivänä Äänekoskellakin amerikkalaista elokuvaa nimeltään Rock Around The Clock (levynä kai kaikkien aikojen kolmanneksi eniten myyty sinkku, edellä vain Elton John'in prinsessa Diana tribute Candle in the Wind 1997 ja Irving Berlin'in White Christmas Bing Crosby'n versiona) tai pitäisi tietysti sanoa suomalaisittain Tunnista tuntiin.

Irving Berlin muuten sanoi White Christmas -kappaleesta synnytystä seuraavana aamuna sihteerilleen näin:


Grab your pen and take down this song. I just wrote the best song I've ever written — hell, I just wrote the best song that anybody's ever written!


Tunnista tuntiin oli jo tuttu, ehkä siksi, että ruotsinkielinen ja jo tupakkaa polttava ystävä, Rolffi, oli hommannut sen jostakin. Rolfin isä oli paikallisen sellutehtaan johtajia, yhteiskoulun rehtori vakuutti oppilaille harva se viikko, että tehtaalta koulun pihaan leviävä keltainen saastepilvi oli täysin terveellinen, eikä kai oppilaista kukaan siihen kuollutkaan. Itse pojanjuntti ei olisi saanut levyä ostaa, eikä kai oikein ollut rahaakaan – ne olivat ylellisyystavaraa ja perheen musiikiostoista vastasi yksinomaan yhteisen kukkaron omistaja - isä.

Aikaisemmin Tunnista tuntiin-rokki oli soinut Blackboard Jungle (Älä käännä heille selkääsi)- elokuvan taustalla, mutta sitä nulkki ei ollut päässyt katsomaan ja kantoi siitä pitkään kaunaa koko silloiselle aikuismaailmalle. Kaunasta oli tietysti hyvä ponnistaa seuraavalla vuosikymmenellä hedelmälliseen vittuiluun kaikille vanhoille – yli kolmekymmenvuotiaille – starbuille, kaikesta mahdollisesta – erityisesti kulttuurimausta, pyhistä arvoista ja oikeistolaisuudesta.

Tämä tuli mieleen kahdesta syystä. Anita Konkka, jonka Hullun taivaassa on juuri julkaistu englanniksi nimellä A Fool’s Paradise (on nyt tulossa myyntiin mm. Amazonille), kertoi käynnistää kuvissa (Kun rokki tuli Suomeen) katsomassa Blackboard Jungle’ia. Ja siksi, että The Guardian –sanomalehti kertoi eilen, että Comets’ien pianisti-hanuristi, Johnny Grande on juuri kuollut. Grande taikoi Comets’it hetkeksi uuteen kukoistukseen 2000-luvulla ja esiintyi mm. Liverpoolin Cavern’issä, mikä ei tietysti ole oikeasti se Cavern, jossa Beatles –taru sai alkunsa.

Bill Hayley and His Comets ja Tunnista tuntiin olivat minulle, ja ehkä monelle muulle ikäiselleni, ensimmäinen vihje siitä, että kuului johonkin epämääräiseen joukkoon, jota kutsuttiin nuorisoksi ja että heillä oli oikein oma kulttuurinsa. Tosin kulttuurin taikajuoma, Coca Cola, ei ollut vielä kovin suosittua Helsingin ulkopuolella, sen sijaan juotiin Pyynikin Helmi-nimistä kolajuomaa. Elvis ei ollut kuuluisa ja rokin todellisesta jumalasta, David Bowie'sta, kukaan ei kuullut mitään vielä moniin vuosiin. Suomalainen populäärimusiikki oli vittulanjängältä tai jostain, joko tunteitatihkuvaa tangoa (josta kovin pidin, varsinkin myöhemmin tanssilavoilla), rillumareita tai Annikki Tähden herkästi laulamia balladeja, kuten balladi Savonlinnan muurinkolossa kasvavasta ruususta. Ensimmäinen suomalainen rock-levy, Onni Gideonin Hawaian rock, oli kokonaisen vuoden päässä tulevaisuudessa. Raittisen veljekset nuolivat vielä nenästään räkää jossakin Helsingin takapihoilla. Elviksen nimi oli kyllä jo tullut hämärästi tutuksi.

Elokuvan takia vaadin musiikkikoulutusta, erityisesti kitaransoittoa, mutta, koska pianonsoiton opetusta oli saatavissa ilmaiseksi isän työkaverin vaimolta, niin pianokoulutus alkoi ja jatkui niin kauan kuin sitä ilmaiseksi sai. Koulutus ei mennyt hukkaan, Für Elise menee vieläkin joiltakin osin ulkomuistista, vaikka muut Michael Aaron'in pianovihkojen kappaleet ovat unohtuneet jo kauan sitten. Piano-opettaja oli ensimmäinen rakkaus varttuneeseen naiseen. Jäi tietysti etäiseksi ja yksipuoliseksi, vain silmäkulmista hätäisesti luoduiksi silmäyksiksi hyvin muodostuneeseen metsäteknikon vaimoon. Hän olikin oikein kaunis nainen ellei muistini petä pahasti - varsinkin selkäpuolelta katseltuna, edestä ei oikein tarkasti uskaltanut ihailuaan osoittaa.

Että sellaista oli Äänekoskella, kun rokki tuli kovalla metelillä muualle Suomeen.

Muuten 1: tuo ymmärtämätön pojannulkki oli jo päättänyt joskus ruveta kirjailijaksi luettuaan Kuolleet sielut, ja se päätös on pitänyt tähän päivään saakka. Voi olla, että olisi syytä tarkentaa tuota "joskus" -sanaa jotenkin, ettei aika lopu kesken.

Muuten 2: Bill Haley'llä on oma asteroidi myös, ja sen sijainti näkyy oheisessa kuvassa. Yksinäinen paikka viettää ikuisuutta.

3 kommenttia:

Anna Amnell kirjoitti...

Kirjoituksestasi tulivat miehelleni ja minulle mieleen kouluajat ja kirjoitin minäkin rokista. Kiitos ideasta.

JE kirjoitti...

Pyynikin Helmi... oli se hyvää. Mutta niin oli Sitruuna Soodakin!

hanhensulka kirjoitti...

Kiitos kommenteista. Kaiki on yhteistä, ainakin sanat ja ideat. Muistotkin joidenkin kanssa. Sitruuna sooda pysyy muistoissa, mahdetaanko edes enää valmistaa. Ja Pommac!