26.2.2007

…kirjan huippuhetki on loppupuolella…



Kuva: Ranskan Amazon-kirjakauppa

On tietysti selvää, että idealistin humanistin on oltava yltiöpäisen kiinnostunut kirjoista, kirjailijoista ja yleensäkin kirjallisuudesta. Tai on ainakin yritettävä olla kiinnostuneen näköinen asiaa kysyttäessä.

Kun yrittää viettää kirjallista elämää ja ylläpitää mainettaan paljon – ja hyvin – lukeneena ”tavisälymystön” jäsenenä, joutuu usein vaikeiden pulmatilanteiden eteen. Sellaisten triviaalien ja toisarvoisten tilanteiden kuin: onko tämä kirja saatavilla lähikaupasta/kirjastosta, haluaako/onko varaa hankkia kirjaa, onko aikaa lukea, viitsiikö lukea, jne.

Nämä ovat suuria ongelmia, mutta valitettavasti tai onneksi, riippuen katsantokannasta, luetuista ja lukemattomistakin kirjoista joutuu alituiseen keskustelemaan muiden kirjanrakastajien kanssa – tuttujen ja tuntemattomien. Ja, perinteisellä katsantokannalla ajatellen, kirjaa täytyisi silloin tuntea. Mutta se ei välttämättä olekaan niin.

Aktiiviseen kirjalliseen elämäänhän kuluu ensin alkuvaihe, jossa tavoitteena on pelkkä kirjojen ahmiminen. Vaihe on välttämätön tulevaa kirjallista elämää ajatellen ja silloin mikä tahansa kirja käy kohteeksi – jopa romanttinen naistenkirja, tai nuoremmalla iällä tyttökirjat, poikakirjat ja jopa sotakirjat, Mauri Sariolasta puhumattakaan.

Valikoimattoman ahmimisvaiheen aikana hankitaan kirjallisuuden perustuntemus (mitataan pelkästään luettujen kirjojen lukumäärällä), jota ei myöhemmällä iällä enää voi korvata millään, koska myöhemmin ei ole aikaa kirjojen ahmimiseen ja myöhemmin on luettava muita kirjoja, uusia kirjoja ja kirjoja, joita nuorena ei oikein tahdo luettavakseen löytää, sekä tieteellisiä julkaisuja, kolumneja, väitöskirjoja, kulttuurilehtiä, yms, joita tietysti alkuvaiheen lukuhurmassa ei edes laske kirjallisuuden piiriin kuuluvaksi. Monien tai ehkä useimpien ahmimisvaiheen kirjojen osalta on tietysti näyteltävä ylenkatsetta ja jopa tietämättömyyttä myöhemmin paremmissa kirjallisissa piireissä liikkuessaan, mutta tällaisen välttelyn oppii melko helposti jo kirjallisen uransa alkupuolella, varsinkin jos opiskelee kirjallisuutta pää- tai jopa sivuaineena.

Ahmimisvaiheessa kaikki kirjat hotkitaan ilman että tekstien ajatus pääsee liikaa raapimaan aivojen hentoja ja vielä-kasvavia solukkoja. Tietoisuuden ulkopuolella, tajuttomalla tasolla, jokainen luettu sana tietysti tekee pysyvän vaikutuksen, jota ei itse edes tiedä ennen kuin joskus myöhemmin, kun mieleen hypähtää joku briljantti/typerä ajatus jostakin, josta ei tiennyt ajatuksia edes omaavansa. Ahmimisvaihe on siis varsin hyödyllinen jopa välttämätön. Kuka täysissä sielunvoimissa oleva lukisi vapaaehtoisesti Stendhalia tai Proustia puberteetti-iän jälkeen, tai de Sadea opittuaan itse - no Arvoisa Lukija tietänee mitä tarkoitan.

Sitten myöhemmin kirjanrakastajalle tulee vaihe, jossa moni kirja aloitetaan, mutta sitä ei lueta loppuun.

Luetaan ehkä ensimmäinen ja viimeinen luku tai osa niistä, tai vain ensimmäinen sivu tai pari, tai ehkä vain ensimmäinen lause, tai luetaan vain takakannen esittely ja asetetaan teos välttämättä luettavien kirjojen pinkkaan tai yöpöydälle, josta se muutaman viikon kuluttua siirretään vaivihkaa toiseen, korkeampaan pinoon, jossa on kirjoja, joita olisi hyvä lukea, jos jostakin syystä on siunaantunut ylimääräistä aikaa, ja sitten – vielä useamman viikon kuluttua – vähän häpeillen – kirja siirretään vaivihkaa omalle aakkoselliselle paikalleen kirjahyllyyn. Tästä ei voi mainita edes puolisolle, joka tietysti pelkästä ilkeydestään lukee kaiken käsiinsä saamansa kirjallisuuden ja ottaa lukemansa esiin lähes jokaisella yhteisellä ruokailulla. The Bitch!

Tähän on kiiruhdettava sanomaan, että ylläoleva oli täysin fiktiivinen kappale, eikä mitenkään vastaa tämän kirjoittajan todellisuutta.

On useita mahdollisuuksia, kun joutuu keskusteluun jonkun toisen kirjojen ystävän kanssa jostakin kirjasta. Kumpikin keskustelija nimittäin kuuluu johonkin seuraavista kategorioista (tai niiden yhdistelmään):

1) kirja on luettu ja sen sisällön/sanoman muistaa kohtuullisen hyvin
2) kirja on luettu, mutta siitä ei muista mitään,
3) kirjasta tehty elokuva on katsottu,
4) kirja on aloitettu, mutta jäänyt kesken,
5) kirjaa on selailtu sieltä täältä,
6) kirjasta on luettu ensimmäinen ja viimeinen luku,
7) kirjasta on luettu vain pari sivua alusta,
8) kirjan ensimmäinen lause on luettu,
9) kirjan takakannen buffi on luettu,
10) kirjan arvostelu on luettu Hesarissa,
11) kirjan arvostelu on luettu jossakin muualla,
12) kirjailijan nimi on tiedossa,
13) kirjan nimi on tiedossa,
14) kirjan nimi ei ole tiedossa,
15) keskustelijalla ei ole harmainta aavistusta, kenestä tai mistä keskustelussa on kysymys.

Kuten kaikissa muissakin sosiaalisissa tilanteissa myös kirjakeskusteluissa joudutaan arvaamattomiin tilanteisiin. Vastapuoli voi olla missä tahansa noista kategorioista, ja itsellä on tietysti täsmälleen sama asema. Lisäksi keskustelun osapuolet eivät tiedä missä kategoriassa toinen on.

Jos istutaan kaljalla jossakin kirjanrakastajien suosimassa pubissa, joudutaan lisäksi tilanteeseen, jossa kuka tahansa monista keskustelijoista voi olla koska tahansa missä tahansa kategoriassa aikaisemmasta tunnustuksesta huolimatta. Mahdollisuuksia on siis ”rajattomasti” (no ei aivan, mutta humanistinhan ei tarvitse osata matematiikkaa!), ja siitäkin tilanteesta on kirjanrakastajan jotenkin selvittävä.

Yleensä pidetään itsestään selvänä, että yleisesti kirjojen ahmijaksi tunnettu henkilö on kaikkien kirjojen suhteen kategoriassa 1) ja, milloin mahdollista, 3). Jopa sellaisten kirjallisten kidutusvälineiden kuin Kadonnutta aikaa etsimässä, Alastalon salissa tai Finnegans Wake oletetaan kuuluvan kirjanrakastajan normaaliin repertuaariin.

Jos kyseinen kirja on vielä lukematta, kirjanrakastajalla on keskustelun aluksi kaksi mahdollisuutta: joko kertoa totuus, ja menettää osa saavuttamastaan kirjanrakastajan aurasta ja pysytellä mielenkiintoisen keskustelun ulkopuolella; tai valehdella kirjallisen sujuvasti. Auran menetys saattaa olla pysyvää, Arvoisa Lukija muistanee vanhan hokeman: Kuka kerran keksitään, sitä aina epäillään.

Siksi useimmat kirjanrakastajat, ainakin ne, jotka ovat jo polttaneet sormiaan jossakin kirjakeskustelussa, valitsevat valehtelun ylläpitääkseen arvostuksensa muiden kirjanrakastajien ja jopa tavallisen kansankin keskuudessa, siinä toivossa, että toinen osapuoli on samanlainen laiska kirjanrakastaja, joka yrittää näyttelemällä ylläpitää illuusiota suurella vaivalla ja suurilla uhrauksilla hankitusta kirjanrakastajan asemastaan.

Ja kuin taivaan lahjana kaikille valehteleville kirjanrakastajille pariisilainen kirjallisuuden professori nimeltään Pierre Bayard on julkaissut kirjan nimeltä Comment Parler des Livres que l’on n’a pas Lus? (Kuinka keskustella kirjoista, joita ei ole lukenut?).

En ole lukenut kyseistä kirjaa, mutta ilokseni olen lukenut siitä useita arvosteluja ja muita viittauksia (mm. saitilla, jonka nimi on Bookslut, saitin pääpitäjä on kirjallisuushenkilö nimeltä Jessa Crispin, ja kirjoittajaryhmään kuuluu parikymmentä muuta kirjanrakastajaa).

Jossakin haastattelussa (jota en ole lukenut) professori Bayard sanoo ongelmasta mm. näin:

I am surprised because I hadn’t imagined how guilty nonreaders feel. With this book, they can shake off their guilt without psychoanalysis, so it’s much cheaper.

Eli: ”Olen yllättynyt, koska minulla ei ollut harmainta aavistusta kuinka syyllisiksi kirjoja lukemattomat tuntevat itsensä. Tämän kirjan avulla he voivat karistaa syyllisyyden niskastaan ilman psykoanalyysiä, ja se tulee paljon halvemmaksikin.”

Professori Bayardin mukaan keskustelu kirjoista, joita ei ole lukenut, erityisesti sellaisten henkilöiden kanssa, jotka myöskään eivät ole lukeneet kirjaa, on erityisen hedelmällistä ja johtaa kirjallisuuden todellisille juurille, luovuuden lähteelle, eli samalle lähteelle, josta kirjailijakin on ammentanut viisautensa. Hänen mukaansa tällainen tietämättömien keskustelu auttaa todella ymmärtämään kirjoja, kirjallisuutta ja kirjailijoita.

Arvoisa Lukija, joka tietysti on kirjanrakastaja, ja luultavasti lukenut lähes kaiken käsiinsä saaman kirjallisuuden, saattaa ajatella, että tällaisella kirjoja lukemattomien oppaalla ei välttämättä ole suurta kirjallista tilaisuutta. Mutta tässä Lukija erehtyy pahasti.

Nimittäin Bayardin lähinnä pariisilaiselle älymystölle tarkoittama kirja on muodostunut myyntimenestykseksi Ranskassa ja on nyt valloittamassa anglosaksista älymystöä ja se on käännettävänä muillekin kielille. Eli kirjalla on kovaa kysyntää kielirajoista riippumatta.

Kirjoja lukemattomien kirjanrakastajien eliitti näyttää siis olevan varsin laaja, ja ilmeisesti ongelma itse on myös levinnyt laajalle tavisten keskuuteen.

Professori Bayard sanoo haastattelussaan, että hänen todellinen tarkoituksensa kirjan kirjoittamiselle on ollut ranskalaisen älymystön vapauttaminen turhasta lukemattomien kirjojen aiheuttamasta angstista. Erityisesti Bayard tuntee tämän tärkeäksi, koska hän arvelee, että suurin osa älymystöstä kuuluu tähän, aikaisemmin paariaksi tuomittuun ryhmään, joka nyt siis näyttää itse asiassa olevan kirjanrakastajien pääluokka.

Bayardin pääväite on, että informoitu kirjallinen mielipide on muodostettavissa mistä tahansa kirjasta kuuntelemalla muiden kirjasta käymiä keskusteluja, lukemalla kirjan kritiikkejä ja selailemalla kirjaa sattumanvaraisesti.

Kaikki kriitikot ovat tietysti aina tienneet tämän todeksi, samoin romaani-, novelli- ja runokilpailijoiden tuomarit ja Finlandia-palkinnon arvostelulautakuntakin, ehkä jopa Finlandia-voittajan valitsija, valintadiktaattori. Tosin tätä en tiedä, enkä halua näin edes aivan välttämättä väittää.

Kirjallisuuden professori Bayard tunnustaa omalta osaltaan, että on aloittanut Joycen Odysseuksen lukemisen useita kertoja pääsemättä alkua pidemmälle, ja että on ainoastaan kuullut muiden keskustelevan Vergiliuksen Aeneisista ja Charles Dickensin Oliver Twististä, ja että täysin unohtanut lukemansa Hermann Hessen Arosuden (kukapa ei sitä haluaisi), ja lisäksi että hän ei tiedä mitään Aristoteleen Retoriikasta,

Käytännön ohjeitakin Bayard antaa lukemattomille kirjanrakastajille mm. näin:

Kuinka keskustella lukemattomasta kirjasta: vältä yksityiskohtia, hylkää rationaalinen ajattelu, ja anna alitajunnan määrittää suhteesi kirjaan.

Kuinka kirjoittaa kritiikki lukematta kirjaa: aseta se pöydälle eteesi, sulje silmäsi ja yritä synnyttää joitakin kirjaa koskevia mielenkiintoisia ajatuksia. Kirjoita sitten itsestäsi.

Kuinka keskustella lukemattomasta kirjasta kirjailijan itsensä kanssa: kehu kuinka paljon pidät kirjasta ja mahdollisesta aikaisemmasta tuotannosta, ole epämääräinen ja pysy yleistyksissä.

Tietysti mikään ylläkirjoitetusta ei koske itseäni eikä Arvoista Lukijaa, mehän olemme todellisia kirjanrakastajia, mutta muiden mieltä Bayardin kirja saattaa sivellä mukavan lohduttavasti ja vähentää syyllisyydentunteita, jotka tietysti masentavat yliherkkää kirjanrakastajan mieltä.

Jos löydän kirjan jostakin, panen sen heti ehdottomasti välttämättä luettavien kirjojeni kasaan.

16 kommenttia:

Timo kirjoitti...

Ah, knoppi: Stendhal.

Anonyymi kirjoitti...

Sorry, virhe taas, pitaisi olla tarkkana. Kiitos.

- Hanhensulka

SusuPetal kirjoitti...

Hyllyissäni on lukemattomia kirjoja ja saakin olla. Mielenkiintoista onkin keskustella siitä, miksi kirja on jäänyt lukemattomaksi.
Lukuisten muiden joukkoon.

Sedis kirjoitti...

Miksi "klassikko" on "klassikko". Siksi, että on aina joitakin jotka niitä lukevat. Paino sanalla aina.

Heikko kohtani: Moby Dick. Vai pitäisikö sanoa, tunnustamani heikko kohta.

Mutta Sodan ja rauhan olen lukenut.

Prospero kirjoitti...

Voisiko ajatella, että klassikoksi tullaan myös niin, että kun tarpeeksi moni kanonisoija valehtelee lukeneensa jonkun kirjan, siitä tulee klassikko?

elvis kirjoitti...

Minä ajattelin, että "klassikko" on kirja, josta puhutaan ja jota siteerataan niin paljon, ettei kenenkään tarvitse sitä enää lukea.

Hanhensulka kirjoitti...

Eli synteesinä:

Klassikko on kirja, jolle löytyy lukijoita kaikkina aikoina, ja jota siteerataan niin paljon, että kuka tahansa voi ottaa asiantuntevasti osaa sitä koskevaan keskusteluun ja tarvittaessa turvallisesti valehdella lukeneensa sen.

Juha K. Korento kirjoitti...

juu, prosperon kannalla. kysymys kuuluukin, miksi niin moni valehtelee?

klassikko on helppo kytkeä osaksi jotain ilmiötä tai aikakautta. niin helppo, että sitä ei tarvitse edes kaikkien lukea. se on ainoa tapa nousta klassikoksi. paitsi tietysti odysseus, joka nousi klassikoksi tuon kaiken antiteesinä: kirja ei yhtään mistään. tai en minä tiedä. enhän minä ole edes lukenut odysseusta.

Prospero kirjoitti...

Ei ole välttämätöntä lukea kirjaa loppuun todetakseen, että se on tylsä, pikemminkin se on ajan hukkaa.

Ehkä voisimme ottaa käyttöön rehellisemmän klassikkopuntarin, eli ne kaikki 20 sivua, jotka tuhlasin X:ään, olivat tylsiä.

Korento: sivistyneistön sivistyneisyys perustuu pitkälle epärehellisyyteen ja yliopistosta saatuun tutkintoon. Siinä valehtelemisen peruspilarit.

Juha K. Korento kirjoitti...

prospero: kiinnostava ajatus, mutta määrittele ensin epärehellisyys. epärehellisyys minkä suhteen?

Prospero kirjoitti...

Taisimme puhua klassikoista. Epärehellisyys siinä suhteessa, että ollaan luettu, vaikkei ollakaan, koska sivistyneistön sisäinen normisto asettaa siihen kuuluville paineita ja perusodotuksia.

Juha K. Korento kirjoitti...

niiin. epärehellisyys klassikoiden suhteen. toiveissani kun siinteli jo laajempi syyttely epärehellisyydestä. no, jonkun muun postauksen yhteydessä sitten.

Mette kirjoitti...

Minä olen niin paha kirjanrakastajasnobi, että kehtaan briljeerata klassikoilla, joita en lue, koska en pidä niistä. Esimerkiksi pidin aikani "Sodasta ja rauhasta" ja luin moneen kertaan, kunnes vanhemmiten tympäännyin hänen naisvihaansa. Näköhavainnot hänellä ovat lyömättömät. (Natasha katselee lyötyjen sotilaiden marssia Moskvoasta ja pitelee keltaita huivia molemmin käsin leukansa alla tällaista.) Dostojevskin luin lähes kokonaan murrosiässä enkä sen jälkeen enää koskaan - paitsi "Rikosta ja rangaistusta", johon en makuani saanut.

Mieluiten briljeeraisin Austin Tappan Wrightin kirjalla "Islandia", mutta se menee hukkaan, koska kukaan ei tiedä, kuka hiton Austin Tappan Wright.

Sari kirjoitti...

Yritän vältellä keskustelijoita, joilla on tarve korostaa lukeneisuuttaan.Olen huomannut, että parasta on aina sanoa, ettei tunne teosta (vaikka olisikin sen lukenut)ja että onpas kiinostava kuulla mitä toisella on siitä sanottavaa. Usein kirjoilla rintakarvojaan röyhistelijät eivät oikeastaan sitten sanokaan mitään sen erityisempää-jos alkuperäinen tarkoitus on vain tuoda esille sivistyneisyyttään lukutottumustensa esittelyn kautta.

Eri asia on, jos keskustellaan jostain kiinnostavasta aiheesta ja sitten joku heittää asiallisen sitaatin. Se voi olla virkistävää. Ja siten saa kivoja lukuvinkkejä, voi löytyä luettavaa, jota ei muuten tulisi otettua harkintaan.

Sivistyneen ei tarvitse pudotella kirjailijoita tai klassikoita tai onkia esille toisten lukemattomuutta. Sivistyneen kun tunnistaa ihan muutenkin.

(Itse vältän kirjoista puhumista, ellei ole vähintään wikipedia käsillä; on nimittäin niin onneton nimimuisti, että saatan sotkea Finneganssit pahan kerran. Mutta tätähän ei saisi myöntää.)

Timbuktun dee & koirut kirjoitti...

Onpas täällä taas...kiitos valloittavan hauskasta jutusta.
Ainakin meidän retkireppu on täynnä lukemattomia lukemattomia. Ennestään tuntemattomia kuin myös jo hyväksi havaittuja opuksia on hyvä olla aina käsillä ja tassuissa, ihan vaan siltä varalta, että todellisuus näyttäytyy yht'äkkisesti tylsänä, maisema junan ikkunasta katsottuna ei miellytä tai advokaatin vastaanotolla saa jonottaa tuntitolkulla turhan panttina, kenties aavikkomyrsky eristää meidät maailmasta viikkokausiksi teltan uumeniin? Mitä vaan yllättävää tylsyyttä voi äkisti ilmetä, mutta johan vot, jos on ihana kirjanen taskussa saatavilla ja lukaisee tylsän elämän ja ajan pelastukseksi, sydämen virkistykseksi tarinoita mieltä kutkuttamaan.
Kukas sen sanoo, että ainoa oikea tapa olisi lukea kannesta kanteen, voihan toki lukea keskiosan vaikka kuuteen kertaan eikä koskaan tahdo tietää kuinka kaikki todella alkoi saati loppuu, so what... ja onpa meille käynyt niinkin, että olemme lukeneet kirjan lopusta alkuun, onneksemme kylläkin luemme juuri päinvastoin, useimmiten.
Moby Dickiä voimme suositella Sedikselle. Me puolestamme emme ole päässeet Pamukin kimppuun, tuossa Istanbul kirja odottaa... Vaikka se taisi olla se Punainen Pamuk Sediksellä luvussa, kun kyselimme kannattaako vaivautua. Niin, jos me jotakuinkin vuoden kuluttua vaellamme Nantucketiin, olisihan se mukavaa saada matkaseuraa Ismaelista.
Mutta järjestääkö Hanhensulka todellakin kirjahyllynsä aakkosellisesti, oletamme tietenkin, että se on jaoteltu aiheittain ja sitten vasta aakostettu. Meillä on aivan toinen logiikka ns. maantieteellinen: kirjat, jotka ovat meitä lähellä ovat meitä lähellä ja kaukaiset kauempana. Näin se toimii Timbuktussa.

Hanhensulka kirjoitti...

Joo, minä olen kirjasnobi, olen aina ollut. Joskus nuorena ei edes olisi halunnut mennä ulos sellaisten kanssa, jotka eivät vähintään Rikosta ja rangaistusta olleet lukeneet. Mutta hormoonien kuiske kuului yleensä kovempna. Myöhemmin opin, että nykyisellä puolisollakin oli sellaisia vaikeuksia parinvalinnassa puberteetissa. Mutta kelläpä silloin ei vaikeuksia olisi ollut.

Kuka h****tin Austin Tappan Wright, täytyypä yrittää tutustua lähemmin. Rikos ja rangaistus ei ole niin synkkä kuin maineensa, siinä on jopa Dostojevskille, ja venäläisille yleensä, omituista optimismia.

Aakkosissa on kirjat, ja osastoitu, fiktiot omissa koloissaan, non-fiktio omissaan ja runotkin saaneet oman vaatimattoman osastonsa. Ja jossakin on jopa (kirjoittajan) opaskirjojen osasto. Muuten on työhuoneeni kaaottinen kuin pääkoppani, mutta kirjojen täytyy tarvittaessa löytyä!

Se hyvä puoli noissa lukemattomissa kirjapinoissa ennen aakkostusta on, että ei koskaan ole ollut aika pitkä. Ei koskaan, omine ajatustenkin parissa paremman puutteessa vielä viihtyy, vaikka samoja ratojahan ne yleensä pyörivät - ja samoissa aiheissa:)