Paa alaspain ja tahdet vaarissa paikoissa

Silmat ovat sikkaralla liiasta lentamisesta.

Takana on 30 tuntia matkustamista, josta lentamista yli kaksikymmenta ja takseja, odottamista ja kiukuttelua loput. Kone oli Austrian Airlinesin Boeing 777ER, jossa ei jalkatilaa ole aivan riittavasti, mutta muuten oli ihan mukiinmeneva lento. Takana on myos hetki etelaisen taivaan tahtien tuijottelua (Orion nayttaa melko omituiselta katseltuna vaarasta suunnasta), hyv’t y;unet ja paiva pohjoisesta paistavassa australialaisessa auringossa, ja tietysti paa sojottamassa alaspain. Ellei silmansa valta minia pakottaa laittamaan paksun kerroksen Australian syopasaation valmistamaa aurinkorasvaa, suojakerroin 30+. Ja mikapa siina, samalla pysyy iho herkkana ja pehmeana kuin varsan turpa.

Ensimmaiset Cascade-oluet on nautittu Ackland Streetilla ja ehditty jo sanoa muutamaan kertaan “no worries, Mate”, joten t’ssa tuntee melkein olevansa oikea australialainen.

Kirjoitan matkasta ja ehka panen tanne joitakin kuvia kunhan kerkian. Nyt ei ehdi enempaa, joku hopottaa toiseen korvaan, etta “salmon is perfect, Mate” joten tayty tasta menna sita syomaan ja juomaan hyvaa McLarenin valkoviinia.

G’day, Mate

Maailmankansalaisen etikkaa: ksenofobista töpinää

Kuva Wikipedia: Süleyman Suuri

Tänä aamuna Euroopan komission ja parlamentin rakennukset ovat sinikypäräisten rynnäkköpoliisien piirittämiä. Läheisillä sivukaduilla on laivastollinen korkeita mellakkatankkeja, joiden katoilla sojottaa odottavasti uhkaavannäköisiä vesitykkejä.

Piikkilankaesteet suojelevat omaa asuinkatuani niin, ettei ole toivoakaan päästä ajamaan huonosti tyhjäkäyntiä käyvää autoa omaan talliinsa. Paloautoja on tuotu valmiusasemiin hiljaisemmille kaduille ja saksalaisen Messerschmitt-Bölkow-Blohm -lentokonetehtaan valmistama BK117 poliisihelikopteri pörrää ja kaartelee kaiken tämän yläpuolella kuin nälkänsä vuoksi ärtyisenäänekäs korppikotka.

Nimittäin eilen kävi niin, että Euroopan unionin ulkoministerikokous teki taktisen mutta yksimielisen virheen. Virheestä saattaa muodostua jopa strateginen ja sen syvät vaikutukset kantaa kauaksi lastenlastemme ja näiden lasten aikoihin saakka.

Ulkoministeri Erkki Tuomioja näyttää sanoneen YLE:lle näin:

Tämä on sellainen ratkaisu, jonka kanssa kaikki, mukaan lukien Turkki, voivat elää. Se antaa myös mahdollisuuden mennä eteenpäin, mutta tekee myös selväksi, että sitoumukset on täytettävä.

Tämä saattaa hyvinkin sopia eurooppalaisille ulkoministereille ja heidän poliittiselle elämiselleen. Sen sijaan Turkin hallituksen elinikää se saattaa lyhentää merkittävästi. Jo nyt merkittävä osa turkkilaisista haluaa hallituksensa lopettavan jäsenyysneuvottelut. Hallituksen liekanaru ei ole kovin pitkä muutenkaan ja saattaa lyhentyä vielä entisestään.

Turkin jäsenyysneuvottelut laitettiin siis taas kerran jäihin – syväjäähän, jos uskoo Itävallan poliitikkojen lausuntoja, ranskalaisten ksenofobisia kommentteja, saksalaisten historiansa haamujen pelosta pulppuavaa yltiöpäistä varovaisuutta ja eurooppalaisten muutenkin syvänä vellovaa erilaisuuden pelkoa. Meidänkin perheessämme äänet puolesta ja vastaan menevät keskeltä kahtia.

Tähän mennessä on tapahtunut näin:

Indoeurooppalaiset maanviljelijät muuttivat Euroopan puolelle nykyisen Turkin alueelta ja toivat Anatolian ylänköjen protokaupungeista kuten Konyan tasangon Çatalhöyük’istä, suomeksi ”kylä joenhaarukassa”, (tai miksi sitä silloin 9500 vuotta sitten kutsuttiinkaan) meidän nykyisen maanviljelyksemme ja korkeakulttuurimmekin siemenet. Näin ollen ja tässä mielessä olemme kaikki heidän jälkeläisiään (sen lisäksi, että olemme suomalaisia pakanoita tietenkin, alkuperäisiä eurooppalaisia). Tässä vaiheessa turkkilaiset itse ratsastelivat jossakin Uralin tienoilla samoilla aroilla ja enkä samoissa jengeissä unkarilaisten kanssa, eivätkä tienneet maanviljelyksestä vielä vuosituhansiin tuon taivaallista.

Kulttuurin tie Eurooppaan kulki Anatolian ylänköjen ja Lyydian ja Fryygian hiekkarantojen kautta Hellespontoksen salmen yli mantereelta mantereelle. Aeneas pakeni perheineen Turkista, joka oli silloin vielä Fryygiassa, hävityn Troijan sodan jaloista ja perusti euroopplaisen kulttuurin hautomon Italiaan. Vergilius kirjoitti Aeneisin ja opasti Danten Jumalaiseen näytelmään.

Sitten 1529 – äkkirikastuneiden alankomaalaisten lombardi-pankkiirien ylläpitämän Kaarle V:n ollessa pyhänä roomalaisena keisarina – turkkilaiset hyökkäsivät Wieniin Mikael Karvajalan avustuksella ja valtakunnansulttaaninsa Süleyman Suuren (turkkilaisittain Lainantajan) johtamina. Ikimuistoisen oikeutensa perusteella janitsaarit, joista monet olivat suomalaisia ja ruotsalaisia, ja muut oikeaoppiset soturit ryöstivät ja raiskasivat Wienin putipuhtaaksi ja voipuneeksi vetäytyen sitten Balkanille ja lähemmäksi Istanbulia. Vuonna 1571 keisari Kaarlen poika, Juhana Itävaltalainen, ja eurooppalainen liittoutuma hakkasi venetsialaisten kauppiaiden rahoittamalla laivastollaan ottomaanit Lepantossa ja nosti amiraali Ali Pashan pään koristamaan jotakin seipäännokkaa.

Sitten alueelle vahingossa ratsastaneiden turkkilaisten Osmanien imperiumi hajotettiin, koska olivat kannattaneet I maailmansodan saksalaisia häviäjiä. Raunioille perustettiin ranskalaisten ja englantilaisten yllytyksestä moderni Turkki, jolle annettiin puolet Kurdistanista ja sen verran armenialaisia, että heitä riitti turkkilaisten toimesta tapettaviksi sadoin tuhansin. Puolet Kurdistanista annettiin Irakille, joka tappoi kurdejaan hienostuneesti myrkkykaasuilla eikä brutaalisti ampumalla niin kun turkkilaiset omia kurdejaan.

Kypros jaettiin kahtia, krikkalaiseen eteläosaan ja eurooppalaisten boikotissa olevaan turkkilaiseen pohjoisosaan, ja suomalaiset rauhanturvaajat rakensivat makealöylyisen saunan Nikosian lentokentän viereen, yhden pölisevän sorakuopan reunalle.

Ja niin Euroopan unionin laajennuskomissaariksi nimettiin Olli Rehn, joka puhuu lähes käsittämätöntä englantia. Hän puhuu käsittämätöntä suomeakin, mutta tästä eivät turkkilaiset tiedä mitään. Ja tämän kielivaivaisen epäonnistuneen poliitikon johdolla Ksenofobien unioni valmisteli päätöksen jäädyttää turkkilaisten jäsenyysanomus tärkeimmiltä osiltaan kunnes nämä ottavat lusikan kauniiseen käteen ja päästävät kyproksenkreikkalaisten laivat ja lentokoneet satamiinsa. Kyproksen lipun alta löytyykin mukavasti suuri joukko Brysselissä pörrääviä lobbareita edustustileineen ja ennen kaikkea eurooppalaisten varustamojen laivoja, kaikkiaan 1,819 laivaa eli 16 % eurooppalaisista kauppalaivoista.

Turkki on eurooppalaisittain katsottuna epämiellyttävä ja ahdasmielinen muslimimaa, jolla on takanaan loistava tulevaisuus ja paljon turisteja houkuttelevia hiekkarantoja. Kun katsoo alueen karttaa, näkee helposti turkkilaisten aseman tärkeyden eurooppalaiselle tulevaisuudelle. Tulevaisuudessa Turkissa on joko eurooppalaisia pyrkimyksiä tukeva, eurooppalainen hallinto tai islamistinen, joka tarjoaa iskuetäisyyden Euroopan sydämeen Allahin armeijan raketeille, joita parhaillaan rakennellaan Iranissa. Turkilla itsellään on voimakkaat ja hyvin varustetetut sotavoimat.

Islamistien raketit rakennetaan meidän länsimaisilla rahoillamme.

Nimittäin maailman tunnetuista öljyesiintymisistä lähes 75 % on islamilaisen maailman hallinnassa. Lähi-idän harvainvaltaiset öljysheikit hallitsevat yli 50 % maailman öljystä. Sheikit tarvitsevat euroja ja dollareita rakettiensa ja terroristijärjestöjensä rahoittamiseen. Ja me annamme rahat ilomielin näiden pohjattomiin käsiin (ok, vertaus ei ole kovin hyvä, mutta olkoon) kipeästi tarvittavaa öljyä vastaan.

Jos Turkki ei ole unionin jäsen, se toimii laukaisulavettina islamistien ohjuksille ja muille hyökkäyksille.

Todellisen poliittisen vaihtoehdon puuttuessa islamilaisesta maailmasta jokainen muslimimaa, joka vastustaa islamin vastenmielisimpien muotojen levitystä, pommitetaan ja terrorisoidaan lopulta hyväksymään islamistien poliittinen tahto: Libanon on menossa jo; Algeria ja Egypti seuraavat helposti perässä; Saudi Arabian yksinvaltainen ryöstöhallinto, jolla ei ole muiden kuin maan ökyrikkaiden tuki, kaadetaan tuossa tuokiossa; Irak on meidän itsemme toimesta jo pommitettu kypsäksi hajoamaan etnis-uskonnollisia rajoja pitkin ja ehkä myös halukkaaksi shiialaiselle komennolle; ja Iran on valmiina ottamaan islamilaiset ohjat käsiinsä, mikäli voittavat historiallisen vastenmielisyytensä arabeja kohtaan.

Poliitikot katsovat vain omaa etuaan, erityisesti ranskalaiset poliitikot, joihin ei tietysti voi luottaa nimeksikään missään asiassa. Viimeaikaisista poliittisista virheistä Turkin hylkääminen länsimaailman kulttuurin piiristä on ylivoimaisesti suurin. Edes Irakin sota ei suunnattomasta typeryydestään huolimatta ole strategisesti yhtä idioottimainen osuma omaan maaliin.

Mutta hei, eipä voi valittaa. Jokaisella maalla on tietysti juuri sellaiset hallitsijat kuin maa ja sen vapaan tahdon omaavat kansalaiset ansaitsevat. Ja demokratiassa äänestämällä lahjoittamastaan hallitusvallasta voi kiittää vain omaa itseään; on sitten äänestänyt tai ei.

Saduista ja jumalattarista

Arvoiselle Lukijalle kerrottakoon tiedoksi, että Dionysoksen tarinoihin on lisätty satu nimeltä Menetetty Paratiisi, joka kertoo Taivaista, Aatamista, Eevasta ja tämän somasta vanhemmasta sisaresta, Lilithistä (kuva vieressä sumerilaisten tai assyrialaisten ikuistamana).

Vaikka satu on muuten historiallisesti hyvinkin tarkka ja totuudenmukainen tiedoiltaan, siinä ei mainita mitään Lilithin puolisosta, Samuelista, jolta Jumala oli poistanut suutuspäissään kivekset jonkun Hänen ja Lilithin välillä sattuneen vähäpätöisen erimielisyyden vuoksi. Mahdollisesti erimielisyyksissä oli kysymys sopimus- ja valta-asioista tai ehkä Lilithin asemasta jumalattarena. Mutta mistäpä sen enää näin kaukana tulevaisuudessa tietäisi, onhan maailman luomisestakin jo kulunut yli 6000 vuotta!

Lilithistä voi lukea lisää myös Pennsylvanian Yliopiston School of Arts and Sciences internet-saitilta.

Damien Hirstin preserveerattu karitsa

Tämä linkki liittyy edellisen lastun kommenttipuheenvuoroihin esimerkkinä taiteen määrittelyn vaikeudesta.
Google-kuvahaun tulos kohteessa http://www.artchive.com/artchive/h/hirst/hirst_flock.jpg

Intention osumia ja harhoja

Kuva Bolshoi teatteri: Giselle-baletti kaudella 2006-2007

"Oliko se joka syntyi sama kuin se joka kuoli?", Leena Krohn: Tainaron.

”Kirjoittajat kirjoittavat harvoin ajatuksista, joita he ajattelevat. Yksinkertaisesti sanottuna he kirjoittavat ajatuksista, joita he ajattelevat toisten ihmisten ajattelevan heidän ajattelevan”, Ethan Hubbard, amerikkalainen valokuvaaja ja kirjailija.

Parin viikon takaisella suomenmatkalla luin muiden muassa Aamulehteä ja Hesaria, joissa kerrottiin 50 vuotta täyttäneestä säveltäjä Jouni Kaipaisesta ja hänen sävellystyöstään.

Kaipainen näyttää olevan sellainen taiteilija, että hän tuntee olevansa ”viestin” välittäjä. Monet muutkin taiteilijat taitavat tuntea samanlaista viestipakkoa. Taideteos ei siis olisikaan (vain) taideteos, luotu puhtaasti taiteen vuoksi, vaan sanoma-astia, tai pisara taiteilijan viisauden lähteistä.

Tosin haastateltu säveltäjä ei varmuudella tiennyt, mikä viesti oli välitettävänä ja alkoi puhua tunnetiloista ja sen sellaisista, jotka ovat hyvinkin kaukana viestistä informaation tai sanoman välittäjänä. Vähän ilkeämielisesti, mutta ilman suurempia ponnisteluja, mieleen välähti kliseinen sanonta suutarin ja lestin pysyvästä suhteesta (joka, sivumennen sanottuna, sopisi hyvin tälle lastunikkarillekin).

Mutta se herättää myös kysymyksen: Edeltääkö intentio taideteoksen syntymistä vai taideteoksen tarkoituksellinen tulkinta intention syntymistä?

Kaipaisen jutut palauttivat mieleen myös illan muutama viikko sitten. Katselin Mezzo-kanavalta Bolshoi-teatterin taidolla esittämää, Sergei Prokofjevin kaunista Romeo ja Julia –balettia, lueskelin postista juuri tullutta Kirjailija-lehteä ja yritin olla nukahtamatta ennen aikojani. Monet baletit – ja oopperat – ovat kyllä hyviä unilääkkeitä ja niin on myös Romeo ja Julia ja, yllättävästi, Kirjailija-lehtikään ei häviä näille paljoa siinä suhteessa, mikä puolestaan toi mieleen vanhan kliseen suutarin mukuloista ja näiden kengistä. Unilääkkeenä toimiminen ei ehkä kuitenkaan ole taiteilijan tarkoittama taideteoksen tarkoitus (välitön ongelma: Levon hetki nyt lyö, jo valkenee yö...).

Mutta muistelin nuokkuessani myös, kun yhdessä menneen kesän heinäkuun viikonvaihteessa, vuoden kuumimmassa, harhailin Knokken rantabulevardilla ja ajattelin taiteilijan tarkoitusta teokselleen: intentiota. Olin nimittäin edellisen kesäillan viihteeksi kuunnellut Dimitri Šostakovitšin 5. sinfoniaa BBC 2:lta, jossa esitettiin Proms’ien seniltaista konserttia Lontoon Albert Hall’ista.

Šostakovitšin 5. sinfonian ensimmäisessä osassa on vaihe, jota on vaikea sivuuttaa saamatta ainakin muutamia tippoja herkkämieliseen silmäkulmaansa. Tunne on ehkä esteettisempi kuin juodessa ja erityisesti kuunnellessa Finlandiaa, varsinkin sen eteerisen hymnitaitteen iskiessä yllättäen hennon huilumaisesti melun ja kakofonian sekä hämmästyttävän merkillisen orkesterihöyrykoneen puuskutuksen keskeltä kansallisuustunteen herkistämiin neuroniliitoksiin jossakin aivojen kosmisen mustan massan kolossa, joka on varattu juuri sellaisia tarkoituksia varten.

Tuo höyrykone-vertaus tulee muuten, jonkinlaisen onomatopoeettisen kytkennän lisäksi, Atso Almilalta, joka puhuu orkesterista koneena ja tietysti kapellimestarista taitavana koneenkäyttäjänä.

Eikä vertaus taida kovin hullu ollakaan. Atso on muutenkin viisas mies.

Itse asiassa niin viisas, että aina keskustellessamme, kun minä sanon jotakin viisasta musiikista, hän menee omituisen hämmentyneen ymmärtävän näköiseksi. Ja sanoo sitten musiikista jotakin vielä viisaampaa, jota minä en ymmärrä. Mutta en halua näyttää ymmärtämättömyyttäni ja sanon puolestani jotakin mielestäni vielä hyvin paljon enemmän viisaampaa, ja Atso menee hämmentyneen näköiseksi ja…niin edelleen. Merkittävää on, että emme ole vielä joutuneet riitaan mistään asiasta, vaikka olemmekin erilaisten naimakauppojen kautta jotakin täysin määrittelyjen ulkopuolella olevaa sukulaissuhdetta. Ja sukulaisten tulisi tietysti sosiaalisen olemassaolon lakien mukaan olla pysyvästi hedelmällisessä riitasuhteessa.

Mutta ajattelin siellä television edessä nuokkuessani myös taideteosten intentioita, intentioharhaa ja Kalle Puolakan intentioharhan harhaa. (Eikö muuten Kallen nimi ole todistus siitä, että nimi ei ole enne. Kallepuolakan pitäsi nimensä mukaan tietysti olla maanviljelijä Mikkelin maaseurakunnasta eikä Kiasman mahdollisesti tuleva johtaja tai estetiikan mahdollisesti pitkäaikainen professori tai edes mahdollinen suuri, suomalainen filosofi.)

Sibelius saattoi hyvinkin tarkoittaa Finlandia-hymninsä (alun perin nimeltään Suomi herää) aikataivaan rannassa jo silloin näkyvän, itsenäisen Suomen kansallistunteen tulkiksi. Eli sitä musiikin maallikkona, erityisesti näin 89. itsenäisyyspäivän jälkeisenä päivänä, helposti ja jotenkin yli-ihannoivasti ajattelee, että tulevalla kansallissäveltäjällä on ollut mielessään jo kirjoitushetkellä tällainen siveellisesti ja kansallisesti korkealentoinen intentio, ja että hän rakensi musiikkinsa valmiiksi tulevien sukupolvien paatoksellisia nationalistikyyneleitä varten.

Myytithän syntyvät juuri näin: tarkoituksettomasta tai tarkoituksellisesta väärinymmärtämisestä. Nimittäin nykyajassa luodulla Sibelius-saitilla sanotaan säveltäjän intentiosta jotenkin ristiriitaisesti tähän tapaan:

Sibelius halusi kuvata yleisemmin Suomen heräämistä ja taistelutahtoa. Myöhemmin Sibelius kertoi Jalmari Finnelle, että hänellä ei säveltäessään ollut käsitystä Finlandian erikoislaadusta. Vasta viedessään partituurin puhtaaksikirjoittaja Ernst Rölligille hänelle tuli mieleen, että sävellys taisi olla jotain tavallista huomattavampaa.

Oli miten oli, Finlandia-hymni sopisi ehkä paremmin meille kansallislauluksi kuin saksalaisen Friedrich Paciuksen säveltämä Maamme, jota kutsuvat naapurissa kauniilla vironkielellä nimeltä Mu isamaa, mu õnn ja rõõm. Ja apropos, ollessani Punaisen Ristin rauhantöissä Biafran sodassa, kuulin Finlandia-hymnin juuri oikeassa käytössä: hetken itsenäisyydestä haaveilleen ja katkerasti taistelleenkin, pienen ja sisukkaan Biafran tasavallan kansallislauluna. Mutta eipä laulu sitä pientä maata auttanut itsenäistymään ja siitä on jo melkein ihmisikä aikaa joka tapauksessa, joten se siitä.

Musiikki kirjoitettuna ja esitettynäkin on sinällään intentiovapaata huolimatta sen aiheuttamista lisko- tai lintuaivojemme voimakkaista tunnetiloista ja muista reaktioista.

Nuoteilla tai nuottiryhmillä (tai ääniaalloillakaan) ei ole mitään sisäisiä merkityksiä. Musiikilla on (satunnaisen musiikinkuluttajan kannalta onneksi) usein selväkielinen nimi vihjeenä siitä, mitä tarkoituksellisia ajatuksia säveltäjä ajatteli säveltäessään. Musiikkikappaleen osien sisältä löytyvät nuotit tai edes sen elitistinen muotokieli eivät mitenkään erityisesti kerro esimerkiksi Suomen kansan, tai minkään muunkaan kansan, kamppailusta identiteettinsä puolesta venäläistä sortovaltaa vastaan.

Sen sijaan musiikki voi kertoa säveltäjän tarkoittamasta yleisöstä esimerkiksi näin: jenkka: kehä III:n ja Impivaarankin takaiset, maailmasta eksyneet juntit, rokki: pintajengi, pop: muotiin höyrähtäneet Big Brother'n katsojat, hiphop: lökäpöksyiset seinäntuhrijat ja rullalautailija, klassinen: vanhat pierut.

Teoksen nimi, sanotaan vaikka Finlandia tai Suomi herää tai Nousevan auringon maa (biafralaisten Finlandia), antaa viitteen – tai peittää vielä paremmin – säveltäjän mahdollisesti alkuperäisestä intentiosta, antaa ensimmäisen illuusion teoksen tietynlaisesta merkityksestä. Musiikin tunnelataus joko vahvistaa tai heikentää nimen antaman illuusion. Toisaalta sävellyksen synnyttämä tunnelataus voidaan nimellä ja lyriikalla ohjata palvelemaan tiettyä tarkoitusta.

Alla Nousevan auringon maan toinen säkeistö:

...Hail to Biafra, consecrated nation,
Oh fatherland, this be our solemn pledge:
Defending thee shall be a dedication,
Spilling our blood we’ll count a privilege;
The waving standard which emboldens the free
Shall always be our flag of liberty...

Šostakovitšin musiikki on kai selvemmin tilattua intentiomusiikkia kuin monilla muilla säveltäjillä (1. sinfonia oli tietysti nuoruuden vapaan intomielinen tuote). Kalle Puolakka kertoo asiasta pamfletissaan Intentioharhan harha (Estetiikan ainejärjestön, Aistimuksen, Ärsyke-lehden numero 2/2003):

Šostakovitš on yksi musiikin historian ristiriitaisimmista hahmoista. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että hänen ja Stalinin välinen suhde on ainutlaatuinen esimerkki säveltäjän ja tyrannin välisestä kanssakäymisestä. Yhdelläkään säveltäjällä ei ole ollut musiikin historiassa yhtä korostuneen poliittista roolia.

Stalin tilasi Šostakovitšilta teoksen lokakuun vallankumouksen kymmenvuotisjuhliin ja säveltäjä kirjoitti 2. sinfoniansa. Kolmannen hän teki tilauksesta toukokuun ensimmäisen juhlinnan kunniaksi. Yhdeksäs tilattiin 2. maailmansodan päätösjuhliin. 3. sinfonia on arvostelijoiden mukaan epäonnistunut. Puolakka haluaa kuitenkin rakentaa kappaleeseen väkisin uuden intention ja väittää, että säveltäjä kirjoitti tahallaan huonon sinfonian protestiksi Stalinin hallinnolle. Hän ei näytä hyväksyvän sitä, että suuri taiteilija voisi joskus tehdä huonoa työtä. Oli tämän laita miten on, tilaustyö ei tietysti säveltäjän arvoa alenna, jos ei ylennäkään.

Puolakka sanoo jo artikkelinsa nimessä, että intentioharha on itse harhaa ja (vain) taiteilija antaa teokselleen sen intention. Itselleni jää edelleen epäilys siitä, kuka lopulta antaa teokselle tarkoituksen: tekijä vai kokija?

Minkä tahansa taideteoksen, kirjat mukaan lukien, ensisijainen funktio lienee esteettisen nautinnon antaminen. Korkealentoiset ajatukset joistakin teoksen sisään kätketystä sanomasta ovat pötypuhetta. Jos taideteokselle vaaditaan joku muu funktio kuin olla taideteos, esteettinen objekti, se muuttuu joksikin muuksi: kaunokirjallinen teos muuttuu poliittiseksi propagandaksi, runo poliittisen hengen nostattajaksi tai pilkkalauluksi, ooppera käyttönäytelmäksi, veistos monumentiksi. Ja niitä tulisi arvostaa ja arvottaa pääasiallisen funtionsa mukaisilla eikä taiteellisilla kriteereillä.

Viekas taiteilija pystyy harhauttamaan yleisönsä uskomaan, että funktiot ovat olemassa samanaikaisesti. Näin Stalinkin lankesi Šostakovitšin asettelemaan taideansaan ja 60-luvun teatteriyleisö Arvo Salon ja Caj Chydeniuksen ooppera-ansaan. Presidentti Kallion patsaasta, Paasikiven paasista tai Waltarin muistoksi veistetyistä kivistä voidaan kysyä ovatko ne pääasiallisesti kansallisia monumentteja vai taideteoksia. Vastaus ehkä löytyy parhaiten kokijan pään sisältä.

Olen muuten joskus muinaisuudessa, neukkuaikaan, katsellut Bolshoi-teatterissa Joutsenlammen esitystä. Maksoin liput Suomessa ennen lähtöä Visalla, eikä niitä koskaan laskutettu. Sain ne kyllä ennen lähtöä matkatoimistolta Inturistin välittämänä. Silloin teatterin edessä parveili joukko noin nelikymppisiä, viehättäviä, venäjää puhuvia naisia, joita luulin pimeiden lippujen myyjiksi, mutta yllättävästi yrittivätkin ostaa lippujani. En kuitenkaan ilkeyksissäni niitä myynyt ja pääsin näin mahdollisesti ainoan kerran elämässäni nauttimaan Bolshoin silloin koinsyömältä näyttäneestä ruhtinaallisuudesta. Loppuaan kohden esitetty Joutsenlampi kasvoi testosteronin kyllästämäksi, sosialistiseksi kilpahyppelyksi, joka aikaisempien herkkien tassien jälkeen tuntui suomalaisen aamuyön nakkikioskijonon vertaiselta kukkoilulta. Ainakin Bolshoissa näkemäni koreografia oli sitä, muualla ehkä ei niinkään.

Hypyt olivat tietysti komeita katseltaviksi. Baletin tarkoitus, taideteoksena olon lisäksi, on kai luoda harhakuva kehon hetkellisestä irtautumisesta painovoiman kahleista.

Bolshoin hyvinmuodostuneet adonikset ja dianat harhauttivat katsojan muutamiksi silmänräpäyksiksi uskomaan liikkeen pysähtyneisyyteen. Kunnes heräsivät illuusion kahleista ja ymmärsivät katsovansa näyttämölle asetettua väkevänkaunista, houkuttelevaa ja turhamaista fiktiota niin kuin Bolshoin ovien ulkopuolellakin.

Loppuun vielä pätkä P.D.Q. Bach’in Cantatasta ” Blaues Gras”, Duetto: Sag’ mir (vaikkapa opiksi ja ojennukseksi Arvoisten Lukijoiden joukossa mahdollisesti vetelehtiville libreton kirjoittajille, joiden pitäisi olla kirjoittamassa librettoaan eikä seikkailemassa netissä):

Tenor: Tell me, is this creek very deep?
Bass: Can’t be; one of my ducks forded it this morning.
Mister, do you want us to build your house
from the bottom up or from the top down?
Tenor: Well, from the bottom up, naturally!
Bass: Consarn it! We have to tear it down
and start all over again.
Soldier: Very interesting, but stupid!
Bass: ’Til we meet again.
Tenor: May we never meet again.
Tenor & Bass: I’ll say Amen to that.
That’s a big ten-four, good buddy.

Byron'in päiväkirjasta ja muusta kirjoittamisesta

Joulukuun kuudentena vuonna 1818 George Noel Gordon, eli Lord Byron, kirjoitti päiväkirjaansa jotenkin tutun tuntuisesti näin:

Tämä päiväkirja on helpotus. Kun olen väsynyt – niin kuin yleensä olen – päiväkirja otetaan esille ja kaikki muu unohdetaan. Mutta en jaksa lukea sitä läpi – ja Luoja tietää mitä ristiriitaisuuksia se saattaa sisältää. Jos olen rehellinen itselleni (vaikka epäilenpä, että itse valehtelee itselleen enemmän kuin kenellekään muulle), jokainen sivu taitaa tehdä edelliset sivut virheellisiksi, kieltää ne tai vannoo ne täysin vääriksi. Polttelen nyt kaksi sikaria ja menen maata. Sikarit eivät säily oikein hyvin täällä. Ne vanhenevat kuin ”donna di quaranti anni” Afrikan auringossa. Havannalaiset ovat parhaita; - mutta eivät yhtä hyviä kuin hookah-piippu. Olen sikäli kiitollinen tälle päiväkirjalle, että se pitää minut erossa värssyjen teosta; - ainakin väliaikaisesti. Olen juuri polttanut yhden runon takkatulessa (ja suureksi mukavuudekseni tuli syttyi sen ansiosta uudestaan), ja olen savustanut aivoistani ulos yhden toisen runon. Toivoisin, että pääsisin yhtä helposti vapaaksi ajattelusta, tai ainakin ajatusten sekavuudesta.

Byron olisi ehkä hyötynyt bloggaamisen ihanuudesta. Tosin blogi on ”oikean” kirjoittamisen este ja tekemättömyyden tekosyy kuten monet innokkaat bloggarit ovat lastuissaan, näreissään ja päreissään kilvan todistaneet. Monet nykyajan byronit saattavat jäädä syntymättä blogimaailmassa vetelehtimisen vuoksi. Ehkä maailma kestää sellaisenkin vahingon.

Ja siitä tulikin mieleeni, että olen perustanut KunKirjoitan-bloggarin Risto Niemi-Pynttärin hienon Kiiltomadon pääkirjoituksen, Verkko kiristyy, blogissa tapahtuu, innoittamana ”verkkonäyttämölle” uuden blogin nimeltä Dionysoksen tarinoita, jossa aion julkaista novelleja, pakinoita ja muita ”raakahiottuja” fiktionpätkiä, jotka eivät sovi muiden blogieni tarkoitukseen, ja joiden tekstien ”esille panon takana on ilmaan heitetty kysymys: mitäs tästä sanotte”. Siksi niitä voi tietysti myös kommentoida.

Siellä on jo nyt näkyvillä kolme uudelleen lämmitettyä ”novelliani”: Oikeus ja kohtuus, Kirjailijan seitsemän taivasta (joka on ehkä paremminkin pakina) ja Dramatis personae. Blogi on tyrkyllä myös Blogilistalle, joka mainittakoon ujon vaatimattomana vihjeenä mahdollisesti asiasta kiinnostuneille Arvoisille Lukijoille. Tarinoiden sivupaneelissa on kerättynä linkkejä täysin tai lähes täysin fiktiivisiin blogeihin.

Muuten sen verran tähän vielä N-P:n pääkirjoituksesta ja sen aiheuttamasta ”brouhahasta” blogistanissa, että blogikirjoittaminen EI ole puhetta. Paitsi joissakin merkittävän pieneksi vähemmistöksi jäävissä blogeissa, jos niissäkään. Tässä on sanottava, että Diogenes saattaa valehdella suoraan näppäimistönsä kautta, mutta teksti on niin taitavaa, että saattaa olla, että näin ei ole.

Blogikirjoittaminen on tietysti kirjoittamista, tuntuu jotenkin kliseemäisen tyhmältä edes sanoa tuota, ja sen vuoksi perusteltua ajattelua.

Puheen luonteeseen kuuluu se, että puhuttu sana häviää kuin kiinalaisen koiran pieru Timbuktun pölyilmaisille kujille. Minkä on sanonut, on sanonut. Sen voi sanoa heti perään hieman toisin, mutta sitä ei voi ottaa takaisin, niin kuin ehkä useimmat ihmiset ovat kauhukseen elämänsä aikana huomanneet.

Blogiin ei kirjoiteta ”on-line” niin kuin puhetta suolletaan suusta suoraan ilmamassan värinäksi. (Kommenttiloorat ovat ehkä hieman erilaisia tässä suhteessa, varsinkin, kun esimerkiksi useimmissa Vuodatuksen kommenttilaatikoissa näkyvä tila on vain kahden rivin mittainen.)

Jokaiseen sanaan voi – ja tuleekin – palata, maistella sitä hetken ja vasta sitten päättää julkaiseeko sen vai ei. Todistaa en tätä voi, mutta uskon kuitenkin, että jokainen blogikirjoittaja katsoo tekstinsä ainakin kertaalleen ennen julkaisemista: joko kirjoitettu lause lauseelta tai koko lastu kerrallaan. Niin se on!

Kirjoittamisessa voi rauhassa yrittää rakennella tekstinsä kliimaksin juuri oikeaan paikkaan (sinne kultaisen leikkauksen paikkeille) ja kiusata, jos osaa, lukijaansa ennen kuin antaa luvan purkautua.

Kirjoituksellaan voi tavoitella puheenomaisuutta, mutta se on tyyliseikka ja vaatii työtä ja taitoa.

Puhe on transienttia. Blogikirjoitus on paljon pysyvämpää, vaatimatonta kuolemattomuuden tavoittelua itse asiassa. Ja siksi sitä ei päästetä täysin raakana julkaisukynnyksen yli, sanovat Äites ja ketkä muut tahansa mitä sanovat. Ugh! Vaikka voivat he tietysti olla oikeassakin.

Tarina: nainen tarinassa

Kuva: Anita Konkan kirjan Samaa sukua kansikuva (Tammi, 1985, päällys Harri Manner, loppuunmyyty).

Minä kuulun siihen sukupolveen, jossa miehen velvollisuus oli pitää naisestaan huolta tai vaihtoehtoisesti pelätä pahanpäiväisesti.

Jopa näinä poliittisesti korrekteina aikoina käännän niskani sijoiltaan nähdäkseni onko takanani naisia, joita voisin päästää sisään ovista ennen itseäni ja joille voisin aukaista oven hymyillen suojelevaista hymyä, ettei heidän itsensä tarvitsisi liata hentoja, valkoisia käsiään bakteerimereen, joka peittää kaikkia ovenkahvoja. Lisäksi kommentoin positiivisesti uusia vaatteita ja kampauksia, joita naiset eteeni heittävät. Ja menisin jopa heikoille jäille ennen kaikkia naisia – onnekseni sellaisia tilanteita tulee valitettavan harvoin eteen nykyisinä superturvallisina aikoina.

Olen yleensä hämmästynyt ja hämmentynyt, kun jotkut erityisen emansipoidut naiset moittivat käytöstäni seksistiseksi ja vähätteleväksi kiiteltyään ensin asuaan koskevia ihailevan positiivisia arvioitani – tai aukaistua ovea.

Käytöksestäni voin onneksi syyttää ensisijassa äitiäni. Ja toisekseen kaikkia lukemattomia ja luettuja kirjoja, joissa on annettu hyvinkin omaan maailmankuvaani limittyvä kuva naisista. Usein kirjojen nainen on tiukasti stereotyypillinen, jopa kirjoissa, joita naiset itse ovat kirjoittaneet, puhumattakaan Mika Waltarin ja muiden mieskirjailijoiden naiskuvista, jotka kumpuavat miehisten päiväunien syövereistä: toiveista, himoista ja peloista.

Ilmiselvästi Nainen on miestä vaikeampi kirjoitettavaksi tarinoihin.

Miehen kirjoittaminen on suoraviivaista. Tarinoiden mies on tietysti dynaaminen sankari, hyvään tai pahaan taipuvainen, jolle kaikki tapahtuu, joka kohtaa ongelmansa kuin mies, ja joka muuttuu tarinan vanhetessa, paremmaksi tai pahemmaksi. Nainen puolestaan usein vain on, sellainen kuin on. Jopa Olkikoirien (Sam Peckinpah: Strawdogs) tyypillinen miehennynnerö (Dustin Hoffman) muuttuu tappavaksi sankariksi, kun hänen naistansa vahingoitetaan. Ja vielä tavalla, joka on yleisesti hyväksytty ”kuolemaakin pahemmaksi kohtaloksi” kaikille tarinoiden haavoittuville ja helposti katkeaville, mutta hyvältä tuoksuville Saaronin liljoille.

Kalevalassa on kolme mieliinpainuvaa naishahmoa: Pohjan Akka, Lemminkäisen Äiti ja Aino. Kaikki muut naishahmot ovat vain rekvisiittaa miesten seikkailuille: erityisesti miehisten kosteiden unien oivallisen esikuvan, Lemminkäisen, joka kävi levittämässä ennakkotietoa suuresta suomalaisesta rakastajasta virolaisten naisten keskuudessa jossakin paikassa, jota kutsuttiin Saareksi.

Lemminkäinen itse on tyypillinen tarinoiden mieshahmo, dynaaminen seikkailija, haihatteleva aikaansaaja, jota ei edes kappaleiksi paneminen voinut lopullisesti tappaa. Nyt tietysti ymmärtää, että Lemminkäisen hajoaminen oli allegoria suorituspaineiden kurimuksessa kamppailevasta (nyky)miehestä, jonka mielen äidin lämmin syli paranteli uudestaan kokonaiseksi ja valmiiksi uusiin naisseikkailuihin. Pääministeri Matti Vanhasessa näyttää olevan juuri samanlaista poikamaisen herkkää ja naisiin vetoavaa haavoittuvuutta. Ja monilukuiset naiset ovat joutuneet ja joutuvat vahvistamaan hänen mielensä pääministeriyteen sopivaksi kerta kerran jälkeen ilman, että pääministerin uskottavuus poliitikkona menisi. Onneksi hän ei ole nainen.

Väinämöinenkin, ja Ilmarinen, ovat tyypillisiä miessankareita, jotka käyvät Manalassa ja kyntävät kyisiä peltoja. Ja Kullervokin, joka vain kuvaa toisenlaisen mieshahmon, antisankarin, synnynnäisen häviäjän, jonka häviämiselle on selkeästi ymmärrettävät syyt, ja käyttäytymiselle hyväksyttävä selitys. Kullervon näkee tietysti Aki Kaurismäen elokuvissa esimerkiksi Pellonpääksi naamioituna. Pellonpää ei tosin ehkä tarvinnut osaansa mitään naamioitia.

Kalevalan merkittävät naiset ovat kaikki keskenään erilaisia, mutta muussa kirjallisuudessa vankasti edustettuja.

Pohjan Akka on yliluonnollisilla voimilla varustettu noita, kaikin tavoin miesten veroinen. Mutta pelkästään yliluonnollisten voimiensa vuoksi. Tällaiset voimat tekivät Väinämöisestä ja Ilmarisesta dynaamisia jumalia, Pohjan Akasta taas tarinoiden muuttumattoman pahanilmanlinnun. Omaa lukijanurani alkuvaihetta kehysti jäljennös Gallen-Kallelan maalauksesta Sammon puolustus, jossa Pohjan Akka oli suunnattomaksi, riippurintaiseksi kotkaksi muuttuneena kantanut selässään joukon vähäpätöisiä Pohjan sotilaita, joita Väinämöinen uhkasi pitkällä miekallaan. Väinämöinen voitti ja säilytti henkensä, mutta menetti Sammon meren syvyyteen, tosin sen opin tietämään vasta, kun olin valmis, paljon myöhemmin, lukemaan oikean kohdan Kalevalasta.

Lemminkäisen Äiti on hyvän ruumiillistuma, joka pelastaa tarinan Sankarin, Lemminkäisen, kuolemalta (Gallen-Kallela: Lemminkäisen äiti). Pelastamisen päävälineenä ovat harava, vetoaminen jumaliin ja tietysti suunnaton äidinrakkaus. Muuten hänestä emme mitään tiedäkään. Koska hän on naishahmo, emme edes odota, että tietäisimme. Hän on ytimeltään hyvä ja sillä hyvä.

Niin kuin on tarinataiteen dynaamisimman mieshahmon, Jeesuksen, äiti Maria, tai Martta tai jopa Maria Magdalena. Raamattu ei naisten osalta juuri poikkea kalevalaisista tarinoista. Paavalin vaatimus naisen vaikenemisesta seurakunnasta toteutuu kerta toisensa jälkeen. Merkittävästi Juditin kirjaa ei ole hyväksytty Vanhan Testamentin kaanoniin. Judithan oli nainen, joka, Jumalan armosta suoritti itse ilman muuta mihistä tukea miesmäisiä tekoja ja kehittyi. Hänellä oli oma tahtonsa niin kuin miessankareilla, ja hän loi oman asemansa ja kohtalonsa omilla dynaamisilla teoillaan, jotka eivät olleet naiselle sopivia. Eivätkä hyväksyttäviä, ainakaan miespuolisille papeille, jotka panivat kokoon Vanhan Testamentin vanhoista juutalaistarinoista.

Aino esittää tarinoiden yleisintä naishahmoa (Gallen-Kallela: Aino -triptyykki, joka on itselleni ensimmäinen tietoisen seksuaalisesti vetoava kuva, jonka muistan jäljennöksenä lukukamarini seinältä): voimatonta, alistuvaa ja alistettua liljaa, joka sulaa ja hukkuu miehisen ylivoiman edessä. Näitä hahmoja ovat tarinat täynnä. Tarinoiden Sankari, Mies, pelastaa hänet, syöksee hänet turmioon, menee hänen kanssaan naimisiin tai vain panee hänet paksuksi. Ja pelastuksen, avioliiton, edellytyksenä on, että nainen alistuu miehensä valtaan. Jos hän panee miehelle hanttii, tulee turpiin ja hänet tuhotaan. Tietysti hänet tuhotaan joka tapauksessa, mutta sitä ei usein onnellisen lopun kirjoissa näe sanottavan.

Tarinoiden mies on siis runollinen sankari, nainen tämän eteerisen hyveellinen muusa, tai vaihtoehtoisesti vaarallinen ja paheellinen viettelijä, Seireeni tai Kirke oman aikansa valeasussa.

Olenkin juuri nautiskellen lueskellut Antwerpenin merimieskirkon kirjatorilta löytämääni, ja luettavaksi pelastamaani, Anita Konkan kirjaa Samaa sukua, jossa Anitaa muistuttava, suomalainen mutta isänsä puolelta inkeriläissukuinen nainen palaa juurilleen rakastellakseen Kasimovkan saunan lattialla serkkunsa Aljošan kanssa ”kuin kaksi rahisevaa heinäsirkkaa” (kirja oli lukemisen arvoinen jo pelkästään tämän kielikuvan vuoksi). Kirja onkin kaikin puolin suositeltava jopa miesten luettavaksi, vaikka onkin naisen kirjoittama.

Sivulla 213 Taina, kirjan päähenkilö, ajattelee näin katsoessaan jäähyväisiksi Aljošaa junan ikkunan läpi:

…Sieluni, hän ajattelee. Venäjäksi se tarkoittaa samaa kuin rakkaani. Rakkaakseen voi elämänsä aikana sanoa muutamaa miestä, sielukseen vain yhtä. Hänestä tuntuu kuin sydän nykäistäisiin irti, kun Aljošan kasvot etääntyvät ja katoavat. Jäljelle jää tyhjä paikka. Hän seisoo käytävällä. Kaupunki lipuu ohitse. Alkaa tumma metsä, jonka latvoja viimeiset auringonsäteet punaavat…

Taina katselee junassa (kirjan samalla sivulla) rakastunutta venäläispariskuntaa, jonka kanssa jakaa saman hytin, ja ajattelee (kateellisena):

…Parin onnettomasti päättyvä rakkaustarina on kirjoitettu kasvoihin. Miehellä on älyä, mielikuvitusta ja viehätysvoimaa. Naiselta ne puuttuvat. Sen näkee silmistä, jotka ovat tyhmät ja laiskat...

George Elliot (oikealta nimeltään Mary Ann Evans) kirjoitti mm. kirjan Mylly joen rannalla, jonka päähenkilö Maggie Tulliver oli kasvavana naisena vilkas, eloisa ja älykäs keskustelija ja kirjojen ahmija, tyypillinen nainen siis, josta kehittyi osaansa alistuen tyytyväinen raamatullinen Martta. Hän hylkää lopussa mahdollisuuden lähteä lätkimään, miehen mukana tietysti, uhkaavasta naisenelämästään, ja täyttää sen sijaan velvollisuutensa: perheensä ja oman luonnollisen asemansa vaatimukset.

Maggie Tulliver siis hukuttautuu osaansa niin kuin Kalevalan Aino viileisiin vesiin. Ja Anita Konkan kuvaama Tainakin tulevan elämänsä pitkään alakuloon. ”…polttaako kesken jäänyt rakkaus vielä kahdeksankymmentävuotiaanakin kuihtuneita suonia…”

George Elliot ja Anita Konkka ovat tässä tyypillisiä naiskirjailijoita, jotka eivät halua piirtää roolimallia nuorille naislukijoilleen vaan kuvaavat elämää sellaisena kuin se on. Muutenhan heidän kirjojensa uskottavuus ehkä menisi - jopa naislukijoiden keskuudessa, miehistä puhumattakaan.