Kitarat uhkaavat ympäristöä tuholla

Tämänaamuinen The Independet –lehti ilmoittaa (Guitar makers band together to save vital timber), että maailman merkittävät kitaristit (mm. Eric Clapton, Pete Townshend ja Paul Simon) ja kitaroiden valmistajat (Fender, Gibson, Taylor ja Martin) ovat ryhtyneet hädissään suojelemaan häviäviä Pohjois-Amerikan metsiä.

Nimittäin kitaroiden valmistukseen käytettävä kuusi englanninkieliseltä nimeltään sitka spruce (Picea sitchensis) on uhkaavasti vähentynyt Alaskan metsistä. Sitkaa käytetään yleisesti hyvien kitaroiden kansipuuna koska se on äärimmäisen sitkeää ja resonoivaa puulajia.

Kitaroihin käytettävä kuusipuu tulee pääasiasta Alaskan rannikon ”lämpimistä” ja sateisista metsistä. Rannikkoa pitää jäättömänä Japanin merivirta, joka tuo lämmintä merivettä Tyynenmeren keskiosista Kiinan ja Venäjän rannikkoa, Aleutien saariryhmää seuraten Pohjois-Amerikan rannikolle, jossa se haarautuu kahtia: toinen osa jatkaa etelään osana kokonaisvirtausta nimeltään North Pacific Gyre ja pieni ”joki” kääntyy pohjoiseen Oregonin, Kanadan ja Alaskan rannikolle lämmittäen paikallista ilmastoa niin, että rannikkoalueilla ei jäätä juuri esiinny. Ja siellä kasvaa siis tätä kitaroille välttämätöntä sitka-kuusta, joka on ilmeisesti maailman kolmanneksi korkeimmaksi kasvava puulaji (nousee 90 metriseksi ja elää jopa 900 vuotta).

Kitara-aktivistit toimivat yhteistyössä puunhalaajien kattojärjestön, Forest Stewardship Council (FSC), kanssa. Tarkoituksena on varmistaa, että kaikki kitarat veistetään tästä lähtien vain tiukasti kontrolloiduista ja aidoiksi puunhalaajapuiksi merkityistä näreistä.

Alaskan kuuset katkoo ja myy edelleen pääasiassa Aasian talonrakennusaineeksi ja amerikkalaisten talojen ovien ja ikkunanpielien materiaaliksi paikallisten intiaanien osuuskunta nimeltään Sealaska, joka ei vielä rekisteröi myymiään puita FSC:n valvonnassa. Ja nyt siis kitaristiaktivistit yrittävät muuttaa tätä merkittävää epäkohtaa.

Aikaisemmin kitaroiden kannet valmistettiin pääasiassa Amerikan koillisosissa kasvaneesta adirondack-kuusesta, mutta se hakattiin lähes olemattomiin jo 1940-luvulla niin kuin monet muutkin länsimaisten ihmisten asuttamien alueiden metsät. Nythän me yritämme saada brasilialaisia, indonesialaisia ja muita köyhiä kolmannen maailman asukkaita sekä nyt myös Alaskan intiaaneja uskomaan, että heidän ei tulisi tehdä samaa omille metsilleen.

Itse käytän Fenderiä niin kuin Sting. Oma –ja naurettavan vähän käytetty – kitarani on Fenderin (kuva) nylonkielinen Classic Design (Venetsian tyylinen koppa), jonka kannessa ei käytetä kuusta vaan ”solid cedar” kuten speksi sanoo, sivut ja pohja ovat ruusupuuta ja kaula mahonkia.

Joten ainakaan vielä ei tarvitse Claptonin ja muiden kanssa ryhtyä puita halailemaan, vaikka tietysti kannatan innokkaasti sitä – niin kuin muutakin halailua.

Uusi lastukoto

Bloggerin uusi versio on sitten saapunut tällekin sanasaralle. Sormet ovat melkein verillä pelkästä modifikaatioiden tekemisestä ja pään raapimisesta. Muutos onnistui helpohkosti, vaikka onkin melko suuri määrä lastuja (tämä on 456., kai) ja kommentteja. Joitakin vanhoja ominaisuuksia putosi pois, mutta muuten on entistä helpompi tehdä omia sovelluksia.

Olen aloittanut indeksoinnin aiheittain, mutta se on vielä kesken, nyt on noin 150 lastua katsottu ja merkattu leibeleillä, työ jatkuu kunhan ehditään.

Käytän omissa koneissani melko suurta resoluutiota enkä voi testata näkyvyyttä pienemmällä. Jos tämä vasenkätinen sivupohja tuottaa pienemmillä resoluutioilla ongelmia, niin otan huomautukset kiitoksella vastaan.

Tulikin muuten täytettyä kaksi vuotta 27.1. mutta päivämäärä meni ohi huomaamatta.

Näyttää siis siltä, että lastuja on julkaistu noin 1.6 päivän, eli noin 38.5 tunnin välein, mikä tuntuu vähäiseltä ajalta ja panee ajattelemaan oman järkensä terveyttä. Tosin verrattuna superjulkaisijoihin kuten Käymälä ja SusuPetal se onkin melko pitkä aika (huom. tällä en mitenkään viittaa kummankaan mahdollisiin epäterveisiin elämäntapoihin vaan esitän kommentin pelkkää rajatonta ihailua mielessäni). Sivuja on kääntynyt (toukokuusta 2005 lähtien) lukijoiden käsissä aivan vähän vajaa 100,000 noin 50,000 käynnillä. Siis kiitos käynneistänne Arvoisat Lukijat.

Elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta, ja muistakin ikuisista asioista

Kuva: Pariisin Opera, Bastille'n pienet joutsenet

Myöhemmin illalla: Korjasin asiavirhettä tekstistä puolen yön maissa, joten tulossa on haamupäivitys. Niitä tulee muutenkin tämän yön ja huomisen aikana, koska pääsin lopulta siirtymään uuteen bloggeriin ja uusin samalla näitä sivuja uuteen uskoon.

Viikonloppuna ajattelin elämistä, kuolemista ja vähän jopa rakkautta. Ja ajatusten värittämiseksi tiirailin innokkaasti viehättävien tutu-pukuisten tanssityttöjen balettiesityksiä. Nautiskelin nimittäin kahdesta Tšaikovskin baleteista: toinen oli englantilaisen Royal Ballet’in (Covent Gardenissa) esittämä Prinsessa Ruusunen ja toinen Pariisin Bastillen Oopperan esittämä Joutsenlampi.

Kummassakin baletissa on taustalla kansansatu, jossa ovat teemana juuri rakkaus, elämä ja kuolema niin kuin kunnon satuun kuuluukin.

Pidin enemmän Joutsenlammesta (vaikka ei Ruususessakaan mitään vikaa ollut), koreografia oli Rudolf Nurejevin tekemä ja vuodelta 1984. Nurejevin Joutsenlammessa (varsinkin ensimmäisessä näytöksessä) on voimakas homoeroottinen lataus, jota en ole muissa Joutsenlammen esityksissä huomannut. Mutta Nurejevin tarinan tuntien se ei ole mikään erityinen ihme, hänhän kuolikin tanssitaiturille sopivan nuorehkon kuoleman, tappajana oli AIDS.

Tämä Joutsenlampi oli kauneinta balettia, mitä muistan koskaan nähneeni. Koreografia oli sairaan kaunista ja näyttämölle pano sielun syövereitä kourivaa.

Odette-Odile’n roolissa oli fantastinen Aurélie Dupont (34-vuotias mutta ensimmäistä kertaa Joutsenlammessa). Siegfriedin roolin esitti vasta 21-vuotias Mathieu Ganio, joka tanssi taitavasti, mutta jännitti selvästi ensimmäistä kertaansa tässä roolissa eikä hänen grand jete -hypyissäänkään vielä ollut erityisen suurta voimaa, eikä painovoiman voittavaa, huikaisevaa ilmavuutta. Jokin aika sitten mainitsin Bolshoin esittämän Joutsenlammen, jossa miesrooleissa oli Bolshoin senhetkinen voimakukkoporras. Hypyt olivat hämmästyttäviä, mutta Bolshoin porukalle miesten esitykset olivat jotenkin testorestonin ruokkimaa hyppykilpailua herkkyyden kustannuksella. Ganio oli puolestaan yliherkkä. Lisäksi Odette-Odile’n ja Siegfriedin silminnähtävä ikäero häiritsi televisioesityksessä; näyttämöllä eroa ei ehkä olisi huomannut.


Kuva: Royal Ballet, Lilac Fairy, hyvä haltia Marianela Nuñez

Joutsenlammen tarina päättyy rakastavaisten eroon, kuolemaan itse asiassa. Ruususessa puolestaan, niin kuin jo Topeliuksen sadusta muistamme, prinssi Florimund ja sata vuotta värttinän pistosta nukkunut prinsessa Aurora saavat toisensa ja kai elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. (Topeliuksen sadussa kokkipoika saa mojovan korvapuustin ruusujen peittämän linnan keittiössä sadan vuoden viiveellä, mutta sitä ei balettiesityksessä näytetä.)

Viikonvaihteen aikana lueskelin myös laiskasti englantilaisten lehtien kirja-arvosteluja.

Kirjakirjoitusten joukossa esiteltiin aiheeseen sopivasti myös Bryan Appleyard’in (mm. The Times-lehteen senttaileva kulttuuriaktivisti) juuri ilmestynyttä opusta (Groucho Marx’ia mukaillen) nimeltään How to live forever or die trying (Kuinka elää ikuisesti tai kuolla yrittämällä). Täältä löytyy The Guardian-lehden kirjajuttu.

Nythän on niin, että ihmisgeenien ohjelmoinnin sanotaan vaativan kuolemaa jossakin 80 vuoden paikkeilla. Mutta näin ei välttämättä ole.

Mm englantilainen Tom Kirkwood on sitä mieltä, että ihminen on ohjelmoitu vain vanhenemaan ja kuolee vahingossa vanhenemisen seurauksena. Geneettisesti ei kuolemalle ole olemassa mitään erityistä välttämättömyyttä. Eli kuoleman välttämiseksi ei tarvitse muuta kuin estää kehonsa vanheneminen. Ja joidenkin tiedemiesten mielestä tämän ei pitäisi olla mitenkään ylivoimaisen vaikea tehtävä.

Tieteiskirjailijat ovat tietysti tienneet asioiden oikean laidan jo vuosikymmeniä. Mm. Robert A. Heinlein kuvaa kirjoissaan jonkinlaista ihmisten perushuoltoa, jolla raihnainen keho muutetaan geenimanipulaatiolla ja varaosien vaihdolla kuin uudeksi jälleen. Heinleinin huoltamolla voi itse jopa valita mihin ikäluokkaan tulee kuulumaan uuden kehonsa kanssa. Isaac Asimov otti askeleen Heinleinia pidemmälle kirjassaan Ikuisuuden loppu. Siinä kuvataan täysin henkistetyssä ”ikuisuudessa” eläviä ruumiittomia olentoja, jotka manipuloivat maailman menneisyyttä jotta tulevaisuus – erityisesti näille ”ikuisille” itselleen – turvattaisiin muuttumattomana.

Elokuvan ystävillä on myös tarjolla kuoleman voittaneita sankareita. Tosin näihin ei kuulu Tom Cruise elokuvassa Minority Report, joten deletoin hänet pois tämän lastun kontekstista (ja katsoin elokuvan uudestaan juuri äsken eli puolen yön paikkeilla virheeni tarkistamiseksi). Sen sijaan Bruce Willis oli joutunut jonkinlaiseen ikuisesti kestävään aikalenkkiin etsimään itseään hienossa, jotenkin mieltä häiritsevässä mutta ajatuksia herättävässä elokuvassa Twelve Monkeys. Ja elokuvien nyrkkeilyurastaan kuuluisa Sylvester ”Rocky” Stallone (onko tämä seuraava jo Rocky LX vai mikä se on?) näytteli täysin unohdettavassa elokuvassa The Demolition Man, väärinymmärrettyä poliisia, joka jäädytetään syntiensä takia ja sulatetaan uudestaan henkiin joskus tulevaisuudessa, kun tarvetta aivottomalle ja väkivaltaiselle poliisille taas ilmenee.

Jäädyttäminen onkin jo nyt tulevaisuuteen haluavien käytössä lopullisen kuoleman välttämiseksi. Sitä varten on viisaiden businessmiesten (tai miksei naistenkin) toimesta jo vuonna 1972 perustettu yritys nimeltä Alcor Life Extention Foundation (Scottsdale, Arizona), jonka päätuote on kuolleiden ihmisten säilöminen metallipöntöissä miinus 130 asteen (Celsius) lämpötilassa.

Jokainen Alcorin jäädytyspalveluun uskaltautuva maksaa 150,000 dollaria (25,000 lisää, jos ei asu Pohjois-Amerikassa ja toisen 25,000, jos halukas ruumis ei ole ollut Alcorin jäsen ennen uhkaavaa kuolemaansa). Jäädytyskustannukset voi kattaa henkivakuutuksella. Maksulla jäädytettävä ostaa lupauksen Alcorilta, että tiettynä hetkenä tulevaisuudessa ruumis sulautetaan ja ilmeisesti palautetaan henkiin tai ainakin samaan tilaan kuin oli juuri ennen kuolemaansa. Jäädyttäminen tapahtuu sydämen pysähtymisen jälkeen, kun uutta alkua haluavan ruumiin lämpötila on laskenut alle 60 asteen (Fahrenheitia, eli noin 15 astetta Celsius). Alcor varoittaa hidastelijoita saitillaan, että jo aivokuollutta ei voida enää jäädyttää hyvillä tuloksilla.

Alcor Foundation tarjoaa siis Ylösnousemusta, ilman Raamatun vaatimaa elämänikäistä kaidan tien kulkemista. Vain kaidalla tiellä kulkemallahan on mahdollisuus taata pääsynsä niiden 144,000 paratiisiin valittavan onnellisen joukkoon, joita erityisesti jehovantodistajat käyvät mainostamassa tummissa puvuissaan ovelta ovelle. Kaikki meistä muista joutuvat joko limboon (jos kuolevat liian nuorina), kiirastuleen (jos tekivät vain vähän syntiä) tai helvettiin, jos elävät kovin synnillisesti. Helvettiin joutuvat erityisesti innokkaat haureuden harjoittajat, onanistit ja muut seksuaalisesti poikkeavat sekä koronkiskurit, joka kuulostaakin ihan oikealta kohtalolta mm. oman pankkini pankinjohtajanilviäiselle.

Usein näkyy nykyisin toivorikkaasti sanottavan, että ensimmäinen ihminen, joka elää tuhatvuotiaaksi, on jo syntynyt.

Jokainen elämästä pitävä nykyajassa eläjä tietysti toivoo, että juuri hän olisi se tuhat vuotta elävä yksilö. Ja toivonee lisäksi, että lääketiede edistyy tarpeeksi nopeasti erilaisten vanhuudenvaivojen parantamiseksi. Jos näin ei käy, voi lisäaikaa ostaa Alcorilta niin kauaksi aikaa, että lääketiede on ehtinyt edistyä riittävästi vaivojensa parantamiseksi.

Pitkällä elämällä on monia ongelmia jos sillä on siunauksensakin. Olisi tietysti ruhtinaallisen hienoa nähdä mihin kehitys kehittyy sanotaan nyt vaikka vain seuraavan tuhannen vuoden aikana. Ongelmia saattaa syntyä meidän jälkeemme tulevien ikäpolvien vuoksi. Nämä saattavat olla pahoillaan siitä, että joutuvat tekemään työtä ylettömän kauan maksaakseen eläkkeitä yhä suurenevalle joukolle muutaman sadan vuoden ikäisiä hyväkuntoisia ja vaativia vanhuksia. Ja saattaisivat yrittää tehdä asialle jotakin.

Toisaalta ”ikuinen elämä” täällä maan päällä saattaa aiheuttaa tarpeetonta henkistä kärsimystä. Parinsadan vuoden mittaisen elämän aikana on ehkä ehtinyt tekemään jo kaiken sen, minkä haluaa tehdäkin. Pitkästymisen vuoksi voi sen ikäinen vanhus ehkä haluta mieluummin manan majoille. Tai ehkä ainakin lepäilemään joksikin aikaa Alcorin alumiinitynnyreihin herätäkseen virkistyneenä uuteen elämään sadan vuoden kuluttua niin kuin sadun prinsessa Aurora.

Pitäisiköhän ostaa ainakin Alcorin osakkeita. Pelkurina ei oikein uskalla ostaa tynnyripaikkaa. Entä, jos aivot jatkavat ajattelua jäädytettynäkin. Se olisi ehkä vielä tuhatvuotista elämääkin pitkästyttävämpi kohtalo.

Ranskalaisesta papista, Bonosta ja hyvän tekemisestä

Joidenkin ihmisten elämästä muodostuu elämää suurempi spektaakkeli. U2:n Bono on tästä hyvä esimerkki. Melko huono laulaja on luonut itselleen suunnattoman uran laulajana. Ja osaa lisäksi käyttää mainettaan ja asemaansa poliitikkojen käden vääntöön, näiden kukkaronnyörien aukaisuun ja sitä kautta vähäosaisten auttamiseen.

Matti Nykäsen tapaiset ”sankarijulkkikset” (eikö englanninkielen ”celebrity” olekin ylipositiivinen ja aika typerä sana suomalaiseen ”julkkikseen” verrattuna?) kiehtovat jostakin syystä erityisesti ihmisten mieltä. Syyt tähän ovat itselleni aika käsittämättömiä, mutta mikä minä olisin arvostelemaan ihmisiä: itse olen erityisen kiinnostunut Kylie M:n hameenhelman korkeudesta ja Sandra Bullockin ihanista silmistä enemmän kuin sanotaan nyt vaikka Mother Teresan vastaavista ominaisuuksista.

Leninin kuolemasta oli toissapäivänä kulunut 83 vuotta, ja hän on oivallinen esimerkki yksityisen ihmisen merkityksestä historian makrotasolla; niin kuin tietysti oli hänen seuraajansa Stalin ja tietysti Hitler myös.

Spektaalimainen elämä saattaa olla osana myös sellaisilla, jotka eivät ole julkisuudessa kovin tunnettuja. Mikrotasollakin löytyy monia ihmisiä, jotka ovat jättäneet merkittävän ja pysyvän jäljen itsestään. Äiti Teresa jo tuli mainittuakin. Mutta heitä on tietysti paljon muitakin.

Ranskalainen ihmisoikeusaktivisti ja pappi Henri Auguste Grouès, paremmin tunnetulta uskonnolliselta nimeltään Abbé Pierre, kuoli eilen. Hän oli kuollessaan 94-vuotias. Nimen Abbé Pierre hän oli ottanut salanimekseen osallistuessaan ranskalaisen vastarintaliikkeen toimintaan. Koska hän oli papiksi vihitty munkki, nimi säilyi sodan jälkeenkin. Hän toimi myös katolisen sosialistipuolueen kansanedustajana (1946-1951).

Monille Abbé Pierre ei ehkä ole kovin tunnettu, ei kai enää oikein ollut julkkis edes omassa maassaan, Ranskassa. Häntä jopa jotenkin kai halveksittiinkin viimeisinä vuosinaan siksi, että oli tullut sotketuksi holokaustin kieltäjien mielipiteisiin. Ranskalainen kommunisti, muslimi-käännynnäinen ja kirjoittaja Roger Garaudy oli nimittäin väittänyt (1996) Abbé Pierren hyväksyvän hänen oman mielipiteensä, että holokausti oli amerikkalaisten ja Israelin juutalaisten yhdessä keksimä myytti. Abbé Pierre, joka oli palestiinalaisen asian vankka kannattaja, perui kannatuksensa pitkän viivyttelyn jälkeen ja jätti kielteisen kuvan itsestään ranskalaisten mieliin (huolimatta siitä, että oli auttanut sodan aikana juutalaisia pakoon saksalaisten kynsistä).

Abbé Pierre on kuitenkin paremmin tunnettu Emmaus-liikkeen perustajana. Emmaus toimii nykyisin jo 50 maassa ja sen päätarkoitus on työskennellä huono-osaisten ihmisten auttamiseksi, toimimalla heidän puolestaan ja heidän kanssaan tilanteen parantamiseksi.

Emmauksen pääperiaate on (kopioitu järjestön internet-sivuilta):

Servir premier le plus souffrant. Quel qu'il soit, sans aucune forme de discrimination

Eli suomeksi:

Palvella ensimmäiseksi eniten kärsiviä. Huolimatta siitä, ketä nämä ovat, ja ilman minkäänlaista syrjintää.

Helsingin Emmauksen sivulta löytyy oheinen järjestön määritys. Suomessa Emmaus aloitti toimintansa 1964, kun Kehitysmaayhdistys Pääskyt aloitti toimintansa. Nykyisin Suomessa on kahdeksan Emmaus-yhdistystä.

Emmaus on yksi niistä järjestöistä, joiden toiminnasta on itselläni ollut aina myönteinen kuva. Muista erityisen myönteisesti kokemistani järjestöistä mainittakoon Punainen Risti (olen itse ollut töissä heidän avustustehtävissään, joten olen tavallaan puolueellinen mielipiteessäni, että he ovat kansainvälisistä järjestöistä parhaiten toimiva), Médecins Sans Frontières (MSF) ja uskonnollisuudesta huolimatta, Pelastusarmeija (joka toimii nykyisin yli 100 maassa). Emmauksen toiminnassa uskonnolla ei ole merkitystä huolimatta siitä, että perustaja oli pappi ja nimi tulee Raamatusta (Ev.Luuk 24: paikka, jossa Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen toisena pääsiäispäivänä).

Voi olla, että U2:n egomaanisen ”front man’in”, Bonon, maine maailmalaajuisena hyväntekijänä on joskus tulevaisuudessa vähintään samaa luokkaa kuin Abbé Pierren – todennäköisesti paljon suurempikin, onhan hän ”celebrity”. Bonolla on tietysti etunaan suunnaton tunnettuus. (Katso artikkeli Can Bono save the world Time Magazinen saitilta)

Abbé Pierre ei koskaan saanut Nobelin rauhanpalkintoa, vaikka olikin ehdolla useaan kertaan. Bonolle ennustan tässä suhteessa parempaa tulevaisuutta ja uskon, että hänelle annetaan rauhanpalkinto ehkä vielä seuraavien 10 vuoden kuluessa.

Jos näin käy, presidenteistämme Mara ehkä vetäytyy mököttämään pysyvästi johonkin hiljaiseen paikkaan ja Urkki pyörii kiivaasti haudassaan niin, että Hietaniemestä lentää ympäristöön paksua pölyä samalla lailla kuin myllykirjeitä Tamminiemestä pahimpina Kekkoslovakian aikoina.

Uusia Tarinoita ja uutta ulkomaista sanastoa

Ilmoitusluontoisena asiana mainittakoon ensin, että Dionysoksen tarinoihin on lisätty novelli Uuudenvuodenyön lumi (oli joskus hetken esillä Rihmastolla ennenkuin hädissäni deletoin se sieltä).

Englanninkieli on tulossa päivä päivältä vaikeammaksi. Arvoisien lukijoiden ulkomaalaisia kontakteja ajatellen alla on muutamia hyödyllisiä sanoja, joita saattaa kuulla nykyisin käytettävän tai joita voi itse yrittää käytellä ulkomaalaisten ystäviensä ihasteltaviksi:

* SWAMP-DONKEY - erittäin epämiellyttävän näköinen henkilö

* TESTICULATING - heilutella käsiään sinne tänne samalla, kun puhuu paskaa.

* BLAMESTORMING - istua työryhmänsä mukana keskustelemassa, miksi määräaikainen työ ei valmistunut tai projekti epäonnistui samalla yrittäen samalla työntää syyn jonkun poissaolevan niskoille.

* SEAGULL MANAGER - johtaja, joka lentää paikalle, pitää paljon melua, paskantaa (kuvainnollisesti vain) alaistensa niskaan ja lähtee.

* ASSMOSIS - prosessi, jolla saa ylennyksiä ja vaikutusvaltaa ilman varsinaista työntekoa.

* SITCOMs -(Single Income, Two Children, Oppressive Mortgage), jupeista tulee näitä, kun he saavat lapsia ja elävät vain yhdellä palkalla.

* SINBAD - yksinäinen, työssäkäyvä nainen, ei poikaystävää, täynnä kroonista epätoivoa.

* AEROPLANE BLONDE - valkaistu tukka, jossa näkyy tummia juuria.

* PERCUSSIVE MAINTENANCE - taito hakata toimintakunnoton elektroninen laite toimintakuntoiseksi. Yleensä pelkästään miehinen taito.

* ADMINISPHERE - johdon taso juuri työntekijöiden yläpuolella, joka tuottaa organisaation tarvitsemat väärät päätökset

* ADMINISTRIVIA - tarpeettomat muistiot ja toimintaohjeet.

* GOING FOR A McSHIT - vierailu McDonaldsilla tarkoituksena käyttää heidän mukavuuslaitostaan. Tämän muunnos on McSHIT WITH LIES - kysyä toiletin sijaintia ja kertoa myyjälle tulevansa hetkenkuluttua takaisin tilaamaan ruokaa

* 404 - epäpätevä henkilö

* JOHNNY-NO-STARS - nuori epäpätevä mieshenkilö, tyypillisesti työssä McDonaldsilla.

* MILLENNIUM DOMES - wonderbra'n sisältö, äärettömän lupaavan näköinen ennen rintaliivien poistamista.

* MYSTERY BUS - haamubussi, joka käy pubissa sillä aikaa, kun olet vessassa 10. pitkän oluen jälkeen, ja vie mukanaan kaikki rumat ihmiset. Pubissa on sen jälkeen jäljellä vain kauniita ja hyvin kauniita ihmisiä.

* MYSTERY TAXI - taksi, joka on käynyt asunnollasi lauantaiaamuna ja vienyt mukanaan kauniin henkilön, jonka kanssa vietit yösi. Jäljellä on vähemmän viehättävä henkilö, joka ryyppäsi sinut illalla pöydän alle.

* BEER COAT - näkymätön takki, jota käytetään pakkasessa pubista kotiin kävellessä kello 3 aamuyöllä.

* BEER COMPASS - näkymätön laite, jonka avulla tulit yöllä kotiin, vaikka et tiennyt missä olit, mihin olit menossa ja mihin tulit. Kutsutaan joskus myös suojelusenkeliksi.

* BREAKING THE SEAL - ensimmäinen vessassa käynti kahden tunnin oluenjuonnin jälkeen. sen jälkeen vessassa on käytävä 15 minuutin välein.

* TART FUEL - alkopop, esimerkiksi salmiakkikossu, joka on suosittu nuorten naisten keskuudessa.

* PICASSO BUM - nainen, jolla on liian pienet alushousut ja näyttää omistavan neljä istumalihasta.

Kriitikon hellä luonne, kirjailijan kyyneleet ja todellisuus

Kuva: CSL Cartoon Stock

Ymmärrä kaiken olevaisen olevan näin. Heijastusta, unta, haamuja, ilman olemassaoloa mutta ominaisuuksin, jotka voi nähdä.
(Buddha: Samadhirajasutra).

On tietenkin niin, että suomalaisista elävistä kirjailijoista vain Bo Carpelan ja Paavo Haavikko ovat päätyneet kirjailijan nirvanaan: kaikki mihin he koskevat muuttuu kullaksi. Ei välttämättä rahakullaksi, vaikka sitäkin heille ehkä kuohuu kuin sahtivaahtoa hyvinkäyneen tynnyrin tapinaukosta, vaan kirjalliseksi kullaksi, jolla on taattu asema tulevassakin kirjallisuuden taivaassa.

Muilla kirjailijoilla ei näin välttämättä ole asia (se Remes tietysti kahmii kultaa, mutta jääköön tämän lastun ulkopuolelle). Tikantarkat kriitikot pitävät huolen siitä, että kirjailijan oma kuva, kyyneleet ja todellisuus tulee asetettua oikeaan järjestykseen ja raadelluksi vereslihalle.

Kriitikoilla on useimmiten vähintään kirjailijoiden pään kokoinen hiidenkivi hartioillaan ja ego, joka ei välttämättä ole kirjailijoiden egoa pienempi. Lisäksi heillä saattaa olla vitsan vääntöä oman kirjallisen uransa suhteen. Kriitikko saattaa nimittäin olla kirjailija, joka on vielä hautomossa tai on epäonnistunut kirjallisen uran tärkeimmässä vaiheessa. Eli sen alussa, ja näin ei omaa julkaisukelpoista kirjaa ole päässyt syntymään muiden kritisoitavaksi. (Kenelläpä ei tällaisia lieviä lipsahduksia olisi päässyt syntymään!)

Voi olla niinkin, että kriitikon ura aukeaa itsekritiikin armottomuudesta, joka estää ensimmäisenkään kirjan syntymisen. Kääntäen voi ehkä sanoa, että kirjailijan itsekritiikki on puolestaan jäänyt kehityksessään vajavaiseksi. Mutta se olisi puhdasta ilkeyttä, joten jääköön sanomatta.

Kriitikot puolustelevat joskus kritiikkejään kutsumalla niitä kuluttajansuojaksi. Eli tyrmäävä kritiikki on itse asiassa positiivista: lukijan suojelemista kirjoilta, joista hedän ei saisi edes pitää ja joita kriitikko pitää muutenkin taideteokseksi sopimattomina. Kritiikki toimii siis varoituksena lukijalle ennen kuin tämä tuhlaa rakkaita rahojaan kirjan ostamiseen.

Markku Ihonen sanoo jotenkin yli-egoistisesti esitelmässään Hyvä kritiikki (Kesäpäivän kritiikkiseminaari Kangasalla 24.10.1999):

Nyky-yhteiskunnassa ei taidetta kerrassaan voi olla ilman taidekritiikkiä.

Hänen mukaansa kriitikko on portinvartija, joka estää huonojen tai liian erilaisten taideteosten tunkeutumisen taiteeksi. Taidetta on vain se, jonka kriitikko (tai ehkä taideyhteisö laajemminkin) taiteeksi tunnustavat. Taiteilijahan ei taiteilijana ole taideyhteisön jäsen. Paitsi jos hänet kanonisoidaan kunniajäseneksi tai hän huoraa muuten esimerkiksi toimimalla kriitikkona.

Ja portinvartijahan kriitikko tietysti on. Hän ei tietysti ole ainoa portinvartija – eikä ehkä edes tärkein. Kirjailijan kannalta tärkeimpiä ovat tietysti kustannustoimittajat, jotka käyvät vuosittain läpi ehkä satojen teosten ensimmäisiä sivuja ja valitsevat niistä julkaistaviksi mieluisimmat.

En osaa varmuudella sanoa kuinka paljon aikaa keskimääräinen kriitikko käyttää arvosteltavan kirjan lukemiseen. Arvaisin, että maksimissaan ja parhaimmillaan muutaman tunnin, ehkä vain yhden tai pari. Ja tuloksena on kritiikki, joka saattaa tuhota ainakin kirjailijan toiveet – ehkäpä koko uran, varsinkin, jos kritiikki julkaistaan sanotaan nyt vaikka Hesarissa.

Kirjallisuuden innokkaana kuluttajana olen itse ehkä liian skeptinen kriitikoiden suhteen. Mutta, jos heidän portinvartijan roolinsa hyväksytään, he kantavat osan vastuusta siitä, minkälaiseksi kirjallisuuden tila on kehittynyt. Kirjailijat ehkä oppivat reagoimaan ennakolta kritiikkiin ja tuottavat sellaisia kirjoja joita kriitikot saattaisivat suosia. Syöksytään hitaasti huononevan kirjallisuuden spiraaliin, jonka pohjalla on jähmettynyt samanlaisuuden mutavelli.

Kysynkin ainakin itseltäni: onko viimeaikoina julkaistujen kirjojen joukossa sellaisia, jotka koettelisivat lukijansieluani tai edes lukijanpäätäni?

Ja koska kysytään niin vastaan, että eipä juurikaan.

Suurin osa, lähes kaikki, viime aikoina lukemani kirjat ovat mössöä, jolla tietoisesti tai ehkä tietämättä pyritään kilpailemaan television hömppäohjelmien kanssa. Kirjoitetaan helppoja tarinoita helpolla kielellä helpoille lukijoille. Kirjallista Big Brother-mössöä, joka menee silmistä sisään ja tulee saman tien ulos jättämättä mitään varsinaista jälkeä sielun pintaan. Ehkä ankeaa pettymyksen tunnetta lukuun ottamatta.

Finlandia -palkintojen jako saattaa heijastaa samaa ankeutta. Olisi ehkä hyvä harkita Finlandian jakamattomuutta vuosina, jolloin jotakin epämääräisen tiettyä tasoa ei ole saavutettu. Tämä on tietysti yltiöpäisen utopistinen ajatus, palkintohan on markkinatyökalu eikä laatuseula.

Tässä mielessä luin lievästi huvittuneena Parnasson päätoimittajan, Jarmo Papinniemen haastattelua Journalisti-lehden verkkosivuilla (Kriitikko vailla pyövelin sielua), jossa tämä sanoo:

Kirjallisuusalahan on hirveän kiltti! Korruptioskandaaleja, kähmintää tai painostusta on vaikea edes kuvitella. Markkinoinninkaan puolella ei käytetä kyynärpäitä.

Saattaahan ylikiltti päätoimittaja tässä tietysti olla oikeassa ja Finlandia-ehdokkaat tyrkytetään valitsijoille ilman sen kummempaa kähmintää tai painostusta. Ja varmasti onkin.

Luin The Independent –lehdestä pari päivää sitten Miles Kington’in kolumnin Masterclass: how to write a book review. Kirjoituksessa kehoitetaan kriitikkoa harkitsemaan seuraavia viittä seikkaa kritiikkinsä sanomaksi (huom. siteeraukset ovat hyvin vapaita):

Ensinnäkin, kuinka paljon huonompi arvosteltava kirja on verrattuna kirjailijan mahdollisesti aikaisempiin kirjoihin.
Toiseksi, miten kirja muistuttaa jonkin toisen (& toisten) kirjailijan teoksia jotenkin tähän tapaan: ”olemme Salaman maisemissa tässä kirjassa ja mukana on ripaus Päätaloa”.
Kolmanneksi, miten toisella tavalla kriitikko itse olisi kirjan kirjoittanut.
Neljänneksi, kuinka huonosti suunniteltu kirjan kansikuva on.
Viidenneksi, kuinka huonoudestaan huolimatta kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen (tällä nuolaistaan varovasti kirjan kustantajaa, eihän tiedä, vaikka kriitikko saisi joskus oman kirjansa kustantajan ovelle).

Kingston’in mielestä kriitikko ei kirjoitakaan arvosteltavasta kirjasta vaan itse asiassa itsestään ja hänellä onkin hyvin tärkeää sanomista:

Ensinnäkin, kriitikko on lukenut arvostelua varten kirjailijan aikaisemman tuotannon.
Toiseksi, kriitikko on lukenut muitakin kirjailijoita.
Kolmanneksi, kriitikko on parempi kirjoittaja kuin ko. kirjailija.
Neljänneksi, kriitikko on myös parempi taiteilija.
Viidenneksi, kriitikko on kuitenkin sydämeltään hyvä ja armollinen.

En tiedä missä määrin Miles Kingston on kolumnissaan osunut oikeaan ja ovatko asiat ehkä Suomessa jotenkin erilaisella tai paremmalla tolalla kuin Englannissa.

Saattaakin olla itsestään selvää, että tuo ylläoleva ei missään nimessä liippaa edes läheltä suomalaista kirjallisuuskritiikkia, varsinkaan ei sellaisia kirjallisuuskritiikin vahtikoiria, joita edustaa ansiokkaasti kriitikko Putte Wilhelmsson.

Mutta jotenkin Kington’in teksti tuntuu heläyttävän ymmärtäväistä kieltä omassa sielussani. Joten ei hän aivan väärinkään ole voinut asiaa sanoa.

Avaraa (vanhaa) maailmaa

Molemmat kuvat on ottanut (nuori) Hanhensulka. (Kuvat on skannattu melko huonokuntoisista alkuperäisistä. Valitettavasti niitä ei saa juurikaan suuremmiksi resoluutio-ongelmien vuoksi.)


Valokuvatorstain 30. haasteen kutsusanana on "avara".

Ylemmässä kuvassa on Saab 96 (kaksitahtinen malli tietysti!) Lyngenin vuonon rannalla Norjassa heinäkuussa 1967.

Saabin nokka on kohti Skibotnia ja sitä kautta Suomen käsivarteen, jossa kiivettiin hitaasti Saanan huipulle ihailemaan avaria Lapin maisemia - ja juostiin kiireesti alas ukkosta pakoon. Edellinen yö oli nukuttu huonosti Altan leirintäalueella keskiyöllä vesisateessa pystytetyssä teltassa ja kaikki mukana ollut omaisuus oli tietysti aamulla märkänä.

Alemmassa kuvassa on kesäkuu 1969. Paikka on silloisen Dahomeyn (nykyinen Benin) hallintopääkaupungin Cotonoun pohjoispuolella Leeki Lagoonin suolaisella järvellä.

Kuvaaja (työssä Punaisella ristillä Biafran sodan jaloissa) istuu samanlaisessa veneessä matkalla tutustumaan kylään paalujen päässä. Kylässä jätteet heitetään suoraan järveen, ja lukuisat lapset kulkevat talosta taloon kahlaamalla iloisina ruskeassa vedessä kelluvan kuonan keskellä. Kylän keskellä oli silloin saari, johon rakennetun savihökkelin seinässä oli Coca Cola mainos varhaisen globalisaation tunnuksena.

Nykyisin Leeki Lagoonin ympäristön asutus - niin kuin Cotonou itsekin - on kymmenkertainen suuruudeltaan. Abomey-Calavi, josta kuvaaja vuokrasi veneen melojineen, oli silloin pahainen kalastajien hökkelikylä ja nyt oikea kaupunki.

Vesimaisemassa on aina avaruutta ympäristöstä riippumatta.

Satunnainen tukkijätkä satumetsässä

Kuva Hanhensulan kokoelmasta: ottanut R.S 27.12.2006 oivallisella leiripaikalla australialaisessa Wombat National Forest’issa.

Linnunrata näkyi kirkkaan huikeana, maitomaisen epämääräisenä, polveilevana kujana poikki taivaankannen. Se nousi koillisen puidenlatvoista, ylitti Vompatti metsän leiripaikan hiilihehkuisen kotilieden ja hävisi manna gum -eukalyptuspuiden (Eucalyptus viminalis) lehvistöjen sisään kaukana lounaassa.

Orionin tähdet olivat siinä vieressä väärillä paikoillaan. Taivaan kirkkain tähti Sirius löytyi sumuisen Linnunradan oikealla puolella, idässä siis, ja lähes yhtä kirkkaana näkyvä Orionin kirkkain tähti Rigel sen vasemmalla puolella – lännessä. Lähellä pohjoisen puunlatvoja Seulasten sikermän tähdistä näkyi paljaalla silmällä yhdeksän, eli seitsemän sisarusta olivat saaneet vierelleen kaksi vaatimattomampaa siskoaan, tähtitaivaan Tuhkimoita.

Etelämpänä näkyivät Etelän ristin tähdet. Itse asiassa sekä Pohjan risti (oikeammin Joutsenen tähdistö) että Etelän risti näkyivät samanaikaisesti suojaiselta leiripaikalta taivaita tuijottelevalle tähtimatkaajalle.

Etelän ristin tähdistä viisi on ikuistettuna Australian lipussa ja neljä kirkkainta Uuden-Seelannin lipussa. Myös Brasilian lippu kuvaa viittä Etelän ristin tähteä. Brasilialaiset ovat ikuistaneet lippuunsa myös hädin tuskin paljaalla silmällä näkyvän Etelän tähden (Polaris Australis), joka on ”tähtinimeltään” Sigma Octantis.

Kentaurin sikermästä välähti näkyviin hidas tähdenlento, joka piirtyi Linnunradan poikki ja hävisi lännen taivaalle. Ja valaisi muistoja.


Hamassa muinaisuudessa – viisikymmenluvulla – kymmenvuotias oli hiihtämässä kirkkaassa helmikuun yössä partiokokouksesta Suolahden aseman ohi ja Keiteleen Saunalahden yli kohti kotia, joka sijaitsi Riihivuoren tiellä. Hän pysähtyi hetkeksi jäälle paukkuvassa pakkasessa ja katsoi taivaalle.

Linnunradan maitopolku polveili suoraan yläpuolella, Joutsenen ja Orionin tähdistöt hieman etelämpänä ja Sirius lähellä taivaanrantaa. Ja pohjoisessa heiluivat revontulien kellertävän vihreät helmat. Hiihtäjä otti koivistolaisen karvalakin päästään ja kuunteli. Tähdet ja Linnunrata olivat hiljaa, mutta revontulet kuiskivat suhisevaa lauluaan, jonka kuulee, jos on kuullakseen. Hiihtäjä muisti vaarinsa kertoneen laulusta, mutta ei ollut sitä ennen itse kuullut.

Mutta silloin Saunalahden muuten äänettömällä jäällä kuuli sen selvästi samalla, kun ihmetteli revontulihelmojen hulmuamista. Haaleat värit muuttuivat nopeasti tummemmiksi ja lopulta taivaan laelle piirtyi punertava kruunu, josta lähti säteitä taivaan kaikille kulmille.

Hiihtäjää pelotti vähän ja karvalakki painui takaisin päähän. Sukset rupesivat suihkimaan nopeasti luistavalla pakkasladulla ja revontulten laulukin loppui kuulumasta. Kuului vain sydämen kiihkeät lyönnit ja kohiseva nuoruudenhelppo hengitys.


Nuotioon lisättiin aikaisemmin poikkisahattuja puita. Taivaalle nousi kipinöiden virta ja nuotion valo peitti tähtiä näkyvistä.

Kipinät näyttivät pysähtyvän eukalyptuspuiden lehdille. Katsojasta näytti hetken siltä, että itse puutkin alkoivat kipinöidä. Mutta lehdille korkealla puiden latvoissa syttyikin muita valoja. Oli kuin joku näkymätön olisi käynyt sytyttämässä pienen pieniä lyhtyjä puiden lehdillä yksi toisensa jälkeen. Lopulta parissakymmenessä puussa kimalteli himmeän vihertäviä valoja: toiset muuttumattomina, toiset nopeasti tai hitaasti välähdellen. Satumetsän satulyhtyjä.

Katsoja tajusi nopeasti katselevansa tulikärpästen parittelukutsuja. Siivekkäät koiraat viestittivät puiden lehdiltä maassa odotteleville naaraille, jotka vastasivat jos vastasivat, eläinmaailmassa naaralla on valta, voima ja oikeus valita.

Koiraiden osana on koristella itsensä parhaan kykynsä mukaan. Ja toivoa.

Talviunesta heränneenä

Takaisin kylmässä Euroopassa. Koko kuukausi meni tietokoneetta niin, että sanaakaan ei tullut kirjoitettua (noin kuvaannollisesti, paperipäiväkirja sai sentään soida tänäkin aikana).

Ennen muuta tähdellisempää, käykääpä Melbourne Runway -saitilla, siellä on kuvattu satunnaisesti kadulta löytynyttä suomalaista(kin) kauneutta australialaisten iloksi.

Näitä satunnaisia-kasvoja-kadulla-saitteja on nykyisin vähän joka puolella. Suomessakin, ainakin kovin hienostunut Helsinki Looks -saitti. Lontoosta löytyy Savvy London -saitti. Ja jopa Moskova on ehtinyt mukaan Look at me -saitilla. New York on tietysti muodissa tiiviisti mukana, onhan se Maailman Paras Kaupunki ilman vakavasti otettavia kilpailijoita, yhden saitin nimi on The Sartorialist, ja siellä on toki naiskauneuttakin miehiin viittaavasta nimestään huolimatta.

Vaikka ei kuulukaan samaan kasvoja-kadulla-sarjaan, niin blogiystävämme Juha K. Korento on aloittanut uuden Pyrstötähti -saitin, jonka ensimmäisissä postauksissa on sattumalta loistavia kuvia Lontoon kaduilta menneen vuodenvaihteen tienoilta.

Kaikille (myöhästyneenä) Hyvää Uuttavuotta 2007!!! Ja hyvää viime joulua, jos sitä vielä ehtii toivottaa.

PS. Niin ja vielä, että Dionysoksen tarinoissa on pari lukua (3. ja 4. luku) yhdestä epämääräisestä ja toivorikkaan epätoivon maustamasta scifi-kirja-projektista pöytälaatikon pölyisistä kätköistä ylös ongittuna.