Valokuvatorstain 30. haasteen kutsusanana on "avara".
Ylemmässä kuvassa on Saab 96 (kaksitahtinen malli tietysti!) Lyngenin vuonon rannalla Norjassa heinäkuussa 1967.
Saabin nokka on kohti Skibotnia ja sitä kautta Suomen käsivarteen, jossa kiivettiin hitaasti Saanan huipulle ihailemaan avaria Lapin maisemia - ja juostiin kiireesti alas ukkosta pakoon. Edellinen yö oli nukuttu huonosti Altan leirintäalueella keskiyöllä vesisateessa pystytetyssä teltassa ja kaikki mukana ollut omaisuus oli tietysti aamulla märkänä.
Alemmassa kuvassa on kesäkuu 1969. Paikka on silloisen Dahomeyn (nykyinen Benin) hallintopääkaupungin Cotonoun pohjoispuolella Leeki Lagoonin suolaisella järvellä.
Kuvaaja (työssä Punaisella ristillä Biafran sodan jaloissa) istuu samanlaisessa veneessä matkalla tutustumaan kylään paalujen päässä. Kylässä jätteet heitetään suoraan järveen, ja lukuisat lapset kulkevat talosta taloon kahlaamalla iloisina ruskeassa vedessä kelluvan kuonan keskellä. Kylän keskellä oli silloin saari, johon rakennetun savihökkelin seinässä oli Coca Cola mainos varhaisen globalisaation tunnuksena.
Nykyisin Leeki Lagoonin ympäristön asutus - niin kuin Cotonou itsekin - on kymmenkertainen suuruudeltaan. Abomey-Calavi, josta kuvaaja vuokrasi veneen melojineen, oli silloin pahainen kalastajien hökkelikylä ja nyt oikea kaupunki.
Vesimaisemassa on aina avaruutta ympäristöstä riippumatta.
10 kommenttia:
Ihania kuvia. Ihan kuin jostain hissan kirjasta. Siis positiivisessa mielessä:)
-ruu
Hyv, että teit tuon lisäyksen. Vaikka hissankirjalta tässä elämä jotenkin kyllä tuntuu;)
Olispa meidän hissankirjassa ollu tollasia Saab 96 -kuvia!! Sitä vois katsella loputtomiin. Lähinnä ton Saabin takia, ei maisemakaan hassumpi ole. Nostalgia tekee lähes mielisairaaksi jos sitä ei pidä kurissa. Outoa muuten, että sitä saattaa tuntea sisuskaluja kääntävän nostalgista vetoa aikaan, jota ei ole koskaan elänyt. Vai onko se edes nostalgiaa? Histalgiaa ehkä?
Joo hieno oli auto. Puoliso opetteli sillä liukkaan kelin ajamista jääradalla jossakin Tohlopissa ja oppikin nopeaksi kuskiksi. Tosin peltejä joutui tämän tästä korjailemaan senkin jälkeen. Kesti pitkään omassa käytössä ja toimi hyvin, jos vain muisti käyttää huolloissa säännöllisesti. Tosin tahtoi se puoli usein unohtua - niin kuin muutkin käytännön asiat:))
Histalgia onkin erinomainen sana. Ja useimmat sen ehkä vaistomaisesti ymmärtävät heti. Kukapa ei olisi joskus toivonut, että voisi käydä mammuttimetsällä perheensä elannoksi. Sen sijaan, että käy S-marketissa ostamassa moneen eri muoviin käärittyä hormoonipaistia tai pakkosyötetyn hanhen maksaa.
Ihan tohon toisen jutun kuvaan: kun tuolla Austraalian pampaksella sahailit tuohon malliin (ja tuolla sahalla), lienevät ristiselän nikamat ahavoituneet... Ellei sitten ollut posingia, ja sitten kuvan näppäämisen jälkeen itse Dundee tullut Bowiellaan tekemään loput halot?
Ei tullut Dundee apuun, eikä ollut edes posingia, yön puut oli tehtävä juuri noin. Onneksi lähes koskematon metsä tarjosi lähelle kaatunutta tavaraa. Ristiselkä on jo muutenkin permanenttiahavassa.
Sahasta täytyi tietysti mököttää pojalle, joka ei oikein ymmärrä sellaisten päälle, vaikka muuten on leirintälaitteet huippuluokkaa. Puhuin pokasahasta, eikä se edes tiennyt koko sanaa! Täytyy vissiin Suomessa käydessä ostaa kokoonpantava pokasaha tai kieltäytyä sahailemasta.
Samoihin aikoihin Norjaa ristiin rastiin. Mutta Toyotalla. Eivät olleet norjalaiset edes nähneet moista autoa.
Sorateiden kunto oli suomalaiselle kuin olisi Nirvanassa ajellut. Niin kuin kuvastakin näkyy.
Ehkäpä toinen noista etäisyydessä näkyvistä autoista onkin juuri sinun Toyotasi:)
Samaan aikaan samassa paikassa. Kuvakin todisteena. MUTTA menopeli oli suvun kuuluisa paksun kerman värinen Kupla 1300, meidän suvun miesten Naistenhuijauspeli. Sillä on kumottu alttarille useita sukupolvia vertikaalisessa ja horisontaalisessa mielessä.
Ja Kupla on edelleen rekisterissä, taidokkaasti antiikkiautoksi huollettuna. Oslossa asuva kuplahullu TT käy tsekkaamassa joka heinäkuu meidän pihassa.
Nyt rakkaalla nuoruusmuistolla huijalee tämän kevään abipoika. Hyvin menee, kuulemma.
Just tuolla paikalla syötiin itsetehtyä synttärikakkua, kun norjalainen maalaispikkuppi ja saksalainen Wartburg - ei vaiskaan: Mersu! - ajoivat kolarin. Kuskit tuijottivat meidän pystyttämäämme synttäripöytää, kun olis pitänyt keskittyä maisemien ihailuun.
Lopun kakun söi jossain "hytin" terassilla miljoonapäinen hyttysarmeija. En ole ikinä maailmassa nähnyt ja kokenut sellaista määrää itikoita.
Niin että vaikuttava matka niiltäkin osin. Vielä pari viikkoa reissun jälkeen muistot kirvelivät...
Heh, Liisa, me olemme varmasti jossakin mutkassa tavanneet. Niin on samoja reittejä kuljettu. Varmasti tunnetaan kun Porin torilla joskus pärekorien seassa tavataan, tai siellä Jazz-museossa minun nahkaliivikuvani vieressä hiljentyneenä:)
Meillä matka jatkui Saanalta alas Tornionjokilaaksoa, jossa yritettiin yöpyä seuraava yö, mutta ziljoonien mäkäräisten vai mitä moskuja ne oli vuoksi ei meinannut tulla kuuloonkaan, mutta pakko oli maatakin lopulta panna.
Että sellaisia jatkomuistoja. Kakkua ei ollut syötäväksi.
Lähetä kommentti