Suomalaisen suviyön auvoa

Kuva Hanhensulka 2007: Tokhaapsalun kiitotien 26 finaali nähtynä 11 km korkeudelta, vanhat hävittäjäkoneiden suojat ovat pieninä tähtinä näkyvissä rullaustien reunalla. Haapsalun pikkukaupunki näkyvissä kuvan oikeassa alakulmassa

Kaikki lastun kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla niitä (koko noin 600x400).

On merkillinen tunne kellua 11 kilometrin korkeudessa rikkinäisen pilvipeiton yläpuolella ja katsella alas maanpäälle.

Leikkikaupungit liukuvat näkyviin ja jäävät taakse kävelyvauhdilla. On aikaa katsella ja ajatella näkemäänsä. Moniväriset peltosuunnikkaat tilkuttavat utuista maata. Näkee jokia, jotka on padottu ihmisen hyödyksi, järviä, joiden rantavesissä kelluu abstraktin ihmistaiteen saasteläikkiä. Ja merta, jota halkovat valkoiset matovanat edessään pieni valkoinen piste, kuin hentokuorinen muna, joka matelee eteenpäin tuskin havaittavalla vauhdilla ja vetää perässään omaa historiaansa.

Me kaikki ”tiedämme”, jotkut jopa uskovat, että Maa ja kaikki, mikä siinä kasvaa, on lahjoitettu ihmiselle käytettäväksi ikiajoiksi (ihmisen määrätön hybris on jopa siunattu pyhillä kirjoituksilla, kts. 1. Moos. 1:28-30). Tarpeettoman ylisuuriksi kasvaneiden aivojensa rajattoman idealistisen luovuuden ansiosta henki hallitsee materiaa ja hallinnan rumuuden ja todellisen koon näkee parhaiten kiipeämällä ilmaan – avaruuden kynnykselle.

Yhdentoista kilometrin korkeudella erottaa jo, että horisontti on hitaasti kaareutuva viiva, emme elä maanpinnan pannukakulla vaan pallomaisella avaruusasemalla, kodissa, jolle ei ole vaihtoehtoa. Jos alus palaa, me palamme sen mukana.

On yhteensattuma, että ihmisen silmänkorkeudelta verkkaisella kävelyvauhdilla katseltu ”maisema” polulla jalkojen alla, pikkukivineen, muurahaisineen ja käpyineen, liikkuu näennäisesti samansuuruisella kulmanopeudella kuin maisema lentokoneesta katseltuna. Lentokoneen matkalentokorkeudelta tiiraillut maisemat liukuvat yhden asteen verran sekunnissa. Siksikin kai maiseman katselu ylhäältä tuntuu jotenkin turvallisen tyynnyttävältä. Vaikka ihminen astuu kerralla eteenpäin vain yhden metrin verran ja suihkukone rynnistää matkalentokorkeuksilla parisataa metriä sekunnissa, harhautettu silmä näkee maanpinnan verkkaisen vauhdin, ja on tyytyväinen itseensä ja koko näkyvään, hitaasti muuttuvaan maailmaansa.

Viime viikolla istuin Lufthansan koneissa ensin Brysselistä Müncheniin ja sieltä Tšekin, Puolan ja Balttian maiden ilmatilan kautta Helsinkiin.

Alkumatkasta rikkinäinen pilvipeitto esti paljoa näkemästä. Itämeren yläpuolella pilvet alkoivat rakoilla enemmän ja Latvian ja Viron rajoilta näkyi jo utuinen maan- ja merenpinta niin, että tunnisti tuttuja seutuja. Pärnu, jonka hienohiekkaisilla rannoilla on asteltu joskus muinaisuuden kullatuissa muistoissa, jäi taakse, ja kalevalaiset Saaret, Hiiumaa ja Saarenmaa, tulivat näkyviin. Tuntui jo melkein kuin olisi kotona saakka.

Hiiumaan, suomeksi kai Hiidenmaa, ja paljon pienemmän Vormsin saarten kohdalla mantereella, Läänemerin lahden rannan Haapsalun satamakaupungin lähettyvillä, kaupungista lounaaseen Kiltsin kylässä, näkyy lentokenttä, joka on ollut lähes käyttämätön viimeiset viisitoista vuotta neukkujen lähdettyä lopullisesti Virosta. Kentän nimi on Tokhaapsalu, kiitotie (08/26) on 2500 metrin mittainen ja sen ympärillä näkyy atomipommeilta turvattuja hävittäjien suojia kuin pieniä, monisakairaisia tähtiä. Neukuilla oli siellä torjuntahävittätukikohta, jolta lähtevät koneet kävivät kuvailemassa ruotsalaisten ja NATO:n vakoilukoneita, ja joskus Finnairin reittikoneitakin, Itämeren yläpuolella.

Tokhaapsalun kentän käyttäjänä oli neukkuaikaan 425. hävittäjälennosto (IAP 425, NATO-englanniksi Interceptor Aviation Regiment). Käytössä oli 38 MiG23-hävittäjää, jonkalaisista Suomenkin ilmavoimat jossakin vaiheessa haaveili, mutta tyytyi lopulta MiG21 MF-koneisiin, joilla korvattiin vanhentuneet F-mallin migit, MiG21-koneet olivat halvempia ja muutenkin paremmin suomalaisille sopivia. Haapsalusta lähteneet hävittäjäkoneet leikkivät usein sotaa suomalaisten MiG21:ien kanssa Suomenlahden yläpuolella. Suomalaiset totesivat nopeasti, että 21-koneet kaartoivat korkealla lennettäessä selvästi 23:sia tulisemmin, joten kaartotaistelun suomalaiset aina voittivat, vaikka muuten olisivat olleet tositilanteessa alakynnessä neukkujen suuren ylivoiman vuoksi.

Sekä Pärnussa että Tallinnan lähettyvillä oli myös hävittäjätukikohdat, joilla oli enemmän koneita kuin Tokhaapsalussa, eli niillä kolmella kentällä oli jo enemmän taistelukalustoa kuin Suomen ilmavoimilla yhteensä. Ja vielä enemmän olisi löytynyt Leningradin ”puolustuspiiristä” ja itärajan takaa eri kentiltä aina Muurmanskia myöten. Hyvä ettei lähdetty silloin soitellen sotimaan!


Kuva Hanhensulka 2007: Naissaari Tallinnan edustalla, vasemman alakulman tuntumassa, länteen terävästä niemenkärjestä erottaa juuri ja juuri Lõunakülan pikkukaupungin ääriviivoja

Ja Suomenlahti, johon ilmavoimien koppalakkini joskus hukkui kiukkuisen tuulenpuuskan vuoksi. Ensin Tallinnan pikkusaaristo, komearantainen Naissaari suoraan Tallinnan edustalla, ja sitten Helsingin edustan saaristo, Korkeasaari näkyi hyvin ja Helsingin ahtaannäköinen keskusta ennen kuin kaarreltiin Malmin lentokentän länsipuolitse ja laskeuduttiin kiitotielle 33, joka on Helsingissä käytössä vain harvoin riippuen kulloisistakin tuulista.

Kuva Hanhensulka 2007: Laskeutuminen Helsinki-Vantaan lentoaseman kiitotielle 33, takana näkyy "Seutulan" yleisilmailuterminaali

Suomessa vallitseva tuuli on lounaasta (ei siis luoteesta kuten olin tähän kirjoittanut vahingossa), ja Seutulan kentällä käytetään siksi useimmiten pääkiitotietä 22 laskeutumisiin ja lentoonlähtöihin. Kiitotiet nimetään magneettisen suuntansa mukaan; kiitotie 22:n (sekä oikean että vasemmanpuoleisen) lentoonlähtö- ja laskeutumissuunta on 221 astetta. Sama kiitotie toisesta päästä katsottuna on nimeltään 04 (magneettinen suunta 041 astetta). Tällä matkalla siis laskeuduttiin kiitotielle 33, jonka suunta on 326 magneettista astetta. Toisesta päästä poikkikiitotie on nimeltään 15 (suunta 146 astetta).

Terminaalissa otin esille vanhan Nokian puhelimeni, jonka olin kaivellut laatikon pohjalta esiin Pohjanmeressä uineen uudemman Nokian tuhouduttua korjaamattomaksi, ja huomasin, että joku oli soittanut päivän aikana 22 kertaa ja jättänyt useita äänisanomia. Se joku oli poikani, joka halusi tietää koska laskeudun Helsinkiin ja olenko mahdollisesti vuokrannut auton Suomessa olon ajaksi (olin kyllä, ja sain Hertziltä käyttööni mukiinmenevän mukavan Nissan Noten, jonka perälle iso matkalaukkuni mahtui kuin olisi sitä varten suunniteltu).

Soitot ja kyselyt johtuvat Hanhensulkien geeneistä. Nimittäin tässä suvussa miehet ovat verkkoaivoisia idiootteja (yours truly mukaan luettuna), jotka lopettavat arkiasioiden muistamisen (historian vuosiluvut ja sen sellaiset tärkeät asiat tosin muistetaan erittäin hyvin) samalla tulenpalavalla sekunnilla, kun pappi on Hanhensulkien miesten suunnattomaksi onneksi sanonut aamenensa. Valitulla aviosiipalla on sitten aina norsun muisti, vaikka ovat muuten aivan suloisia sekä ulkonäöltään että luonteeltaan, ja siihen muistiin voi tallentaa omia asioitaan tarpeen mukaan, jos muistaa sen tehdä.

Usein tällaista vaikeaa asiaa ei tahdo muistaa, ja syntyvä keskustelu kulkee jotenkin näin:

”Kulta, milloin se Appi Hanhensulka tulleekaan Suomeen??
”No, en mä nyt oikein muista.”
”No, soitapa sille!”
”Mikäs sen kannettavan numero onkaan? Kun– ”
”32-477-3……, (senkin idiootti)!” (noita viimeisiä sanoja ei usein tarvitse edes sanoa ääneen, eikä niitä sanotakaan, niiden voi kuitenkin olettaa aina olevan mukana)
...
”Voi v…., se ei vastaa taaskaan puhelimeensa. Ei oo vissiin muistanu kääntää päälle!”
”No, olisko se tulossa jo tännään, vae vasta huomenissa?!” (lisääntyvä savonmurre osoittaa tarkkaavaiselle kuulijalle, että jännite on kasvanut uhkaavalla tavalla, tätä eivät Hanhensulat kuitenkaan koskaan huomaa, kun eivät ole tarkkaavaisia kuulijoita)
”Joo, tänään…vai olisko se vasta huomenna?!?”
”(senkin idiootti), soitapa uuvvestaan!”
”Jne…”

Illalla mentiin sitten saunaan. Miniä P. meni nukkumaan jo 11 paikkeilla. Saunassa keskustelua jatkui puoli kolmeen saakka, ja välillä istuttiin ihanassa kesäyössä terassin tuoleilla ja polteltiin maukkaita pikkusikaareita, maisteltiin lonkeroita ja sandelseja ja löydettiin aivan oivallisia ratkaisuja moniin hyvin monimutkaisiin, koko maailmaa koskeviin ongelmiin.

Elo oli muutenkin oikein auvoista leppeässä suomalaisessa suviyössä.