Hömpästä, Tšehovista ja peileistä

Näyttämö on hirttolava, jolla kirjailija teloitetaan. (Anton Tšehov)

Yltiöpäisen rohkea Privaattidosentti, kirjailija Jukka Laajarinne, hörhäisi naislukijoidensa pesiä alustamalla naisvihamielisyydestä kirjallisuudessa (21.8.2007). Seuraavaksi hän puhui runoilijan vastuusta (23.8.2007). Ja tänään (24.8.2007) vielä, hyvin arasti tosin, Hömpän helmissä alkaneesta metakeskustelusta. Hömpän helmethän on hömppäkirjallisuuden yhden kuningatarhelmen, kirjailija Kirsti Ellilän, joka tänään muuten runoilee unistaan, ja Tuumailujen lukijaelämysmatkailijan, Tuiman, joka myös tänään näkee unta, yhdessä perustama hömppäapologian blogi.

Hömpissä vierailevat helmet ovat mieltä kiihottavasti ja kiukuttavasti yrittäneet viimeaikoina väittää, että Hilja Valtonen olisi kirjoittanut hömppää (15.08.2007). Mikä loukkaus!. Vielä uskoteltiin, jopa miehen toimesta, Mika Waltarin kirjoja hömpäksi, ja samaan kastiin länttäistiin Anna Karenina ja Madame Bovary (22.08.2007).

Joka tapauksessa Hömpän ihanat helmet panivat ajatuksen lentämään kauaksi ja laajalle. Eli sinne, missä ajatukset lentävät useimmiten muinakin päivinä, vaikka niistä ei aina saisikaan otetta tai edes arkea eläessään huomaisi.

Kehoni on teltassa öljylampun valossa, ylivenähtäneet, laihat luunystyräiset polvet koukussa ohuen kesäpeiton alla. Käsissä, mukavasti mahaan ja reisiin nojaten, on kirja. Teltta ja öljylamppu heiluvat alkavan myrskyn ensimmäisten tuulenpyörteiden kourissa. Kaukana kumisee jo ukkonen.

Mutta silmät roikkuvat ahnaina lampun keltaisen valon kanssa kirjan tiheeäänpainetuilla sivuilla ja liitävät tuulihaukkana riviltä riville, välillä pysähtyvät kurtistuvien kulmakarvojen alle ja lepattavat paikallaan, että ymmärrys ehtisi silmien mukaan, kiiluvat nälkäisinä hetken siinä ja jatkavat taas.

Lukijansielu on jossakin muualla. Ehkä Villipalmujen alla. Maagisessa, tuntemattomassa universumissa nimeltä Kirjallisuus ja jossakin olemattomassa paikassa, ehkä sekin on vain Kylä, proto-Macondo.

Faulknerin teksti vie sielua niin kuin – paljon, paljon myöhemmin, vasta aikuisena – Márquezin tai Günter Grassin. Ehkä kääntäjien taitavuuden ja ammattitaitoisen värikkään standardisuomen vuoksi tekstit muistuttavat toisiaan, mutta voi se olla subjektiivista lukijantunnettakin. Tai ehkä se on vain sattumaa tai johtuu kirjallisuuden yhteisistä muusista, eeppisen runouden Kalliopesta ehkä, tai kenties tragedian Melpomenestä, tai jostakin aivan muusta.

En siellä teltassa tiedä mitään maagisesta realismista, en tiedä siitä vielä moneen kymmeneen vuoteen. Enkä siitä, että Grass joutuu syytettyksi natsitaustansa valehtelusta lähes viisi vuosikymmentä myöhemmin. Jos tietäisin, en siitä piittaisi. Olen jo päässyt uudelle tasolle lukijanurallani, tasolle, jossa fiktion ja faktan välinen suhde on selkeämpi. Jossa fiktio on faktaa todellisempaa, tärkeämpää ja mielenkiintoisempaa. Elämä on alkanut luisua käsistä, tulevaisuus alkanut hiljalleen muotoutua. Siihen voisi vaikuttaa vielä, jos haluaisi, osaisi tai edes tietäisi, että vaikuttaa voisi.

Tavislukijan silmin taiteilijat, erityisesti kirjailijat, näyttävät elävän kadehdittavaa elämää, joka (Tšehovin) näytelmän, Lokki, Ninan sanoin on ”säteilevää ja täynnä merkitystä” ja hän oli sentään näyttelijättären osassa ja tarinan sisällä.

Lokista tosin opimme, jos haluamme, että näin ei ole. Konstantin, joka kirjoittaa nuorella innolla merkittävän näytelmän, ajautuu pettyneenä hömppäjuttujen suoltajaksi aikakauslehdille ja hylkää nuoruutensa korkeat taiteelliset tavoitteet ja lopussa ampuu itsensä. Ja Trigorin, yleisöä hivelevä ja kutitteleva kirjallinen liukuhihna massoille tarkoitetuilla tarinoillaan, joita itse häpeää ja halveksiikin, tuhoaa kostoksi koko lukijakunnalle herkkäsieluisen Ninan. Nina on näytelmän täytetty lokki, vaikka on siinä lokki rekvisiittanakin. Arvoisa Lukija on tietysti kuullut Tšehovin haulikosta, ja tietää, että tämä lokki on yksi niistä. Näytelmän naamiot peittävät turhia elämiä, kaikki tyynni tarvitsisivat muutosta, joka ehkä Konstantinille voisi tapahtua joskus, jos pääsisi ympäristönsä kahleista. Tšehovin hahmo vierailee Lokissa lääkäri Dorn’in hahmossa. Kirjailija ei voi pysyä pois teksteistään, vaikka niitä itse kirjoittaakin. Muutkin taiteilijat tekevät omia kuvia, mikseivät sitten kirjailijatkin, jotka ovat muuten mitattavasti kokonaisina vasta koko tuotannostaan, kuolemansa jälkeen.

Lokki on näytelmä kaipuusta muualle – johonkin pois, menetettyjen mahdollisuuksien haikailusta, katumuksesta ja täyttymättömistä toiveista. Hukatusta elämästä, siis, tai ehkä voisi sanoa, että elämästä yleensä. Mutta siinä on myös piilotettuna ehdotus paremmasta, ei Brechtin vaativaan, poliittisella sormella osoittelevaan tapaan, tai Arthur Millerin noitavainon motkottavina moukariniskuina. Vaan hienommin, pinnan alla, tšehovilaisesti, niin, että sitä on katsojan vaikea huomata, ellei näe itseään ja maailmaansa näytelmän peilistä.

Samuel Beckettin näytelmä Huomenna hän tulee (En attendant Godot) alkaa lauseella: Mitään ei ole tehtävissä. Tšehov ei usko tähän. Hän kuvaa maailmaa, jossa "kukaan ei tee mitään", mutta vihjaa, että jotain maailmalle on tehtävissä, jos saa sisältään sysäyksen, niin kuin Paavali Damaskuksen tiellä. Tulevaisuus on hyvä, ei kouluttamalla tai yrittämällä muuttaa tyhmää nykyisyyttä vaan rakentamalla kouluja, kirjastoja, rautateitä, siltoja, jotka muuttavat tulevaisuuden sellaiseksi, että siinä on hyvä asua. Kristillisen Dostojevskin ja sekulaarisen Tšehovin uskon ero on tulevaisuuden etäisyydessä, Dostojevskillä tulevaisuus on ikuisuudessa, Tšehovilla muutaman paremmin eläneen ja tieteisiin uskovan sukupolven päässä. Molemmat uskovat vapahtamiseen, vain toinen ikuiseen elämään.

Omien näytelmiensä teemat näkyvät myös Tšehovin novelleissa, jonkalaisia ei ennen oltu luettu. Avoimia, ihmetteleviä, ”juonettomia”, varovaisia, naturalistisia ja kuitenkin henkisiä, ei jumalauskovaisen tapaisia kuten Tolstoin tai Dostojevskin tekstit, vaan uskovaisia ihmisen sekulaarisen ja tieteellisen hengen voimaan. Tšehov oli modernismin airut. Boccaccio olisi ehkä omassa ajassaan ajatellut tämän novelleja vasta luonnosteluksi eikä valmiiksi tarinoiksi.

Tšehovin novellit ja neljä tärkeintä näytelmää, Lokki, Kolme sisarta, Vanja-eno ja Kirsikkapuisto, elänevät yhtä kauan kuin Shakespearen tekstitkin.

Jokaisella lukijalla pitäisi olla onni lukea Tšehovia. Jos ei muuta niin ainakin valittuja novelleja; kuten optimistinen Kaksintaistelu (lähes pienoisromaani) tai toisesta laidasta varhaiskauden Ohukainen ja paksukainen (lyhyt kuin anekdootti), jossa mies tapaa vuosien jälkeen paremmin menestyneen koulutoverinsa, tai ehkä samanteemainen Aivastus, jossa päähenkilö aivastaa "parempansa" selkään teatterissa ja häpeää tekoaan niin, että menee kotiinsa ja kuolee. Tšehov kirjoittaa tragikomiikkaa, mutta ei eksy absurdismin hämärälle polulle.

Tšehov on toiseksi suosituin (esitetyin) näytelmäkirjailija. Shakespeare on anglosaksisen kulttuurin painovoimalla tietenkin ensimmäisenä.

Kuriositeettinä mainitsen tässä vielä, että Kiveä esittävien, kiertävien näytelmäseurueiden jälkeen nuoruudesta on painunut mieleen Ilkka Bäckmanin vain 13-14 vuotiaana kirjoittama absurdi pienoisnäytelmä, jonka nimi taisi olla Aakkoset. Sen maailmanensi-ilta esitettiin Tyrvään yhteislyseon omien oppilasnäyttelijöiden toimesta ja kirjailijan itensä ohjauksessa kaukana historian haikeassa hämärästä. En tosin muista sen sisällöstä tuon taivaallista, paitsi ehkä sen, että nämä aakkoset olivat näytelmän henkilöitä.

Kova ukkonen täristää aikansa maata laihan lukijan kapean selän alla ja häviää lopulta savolaisten metsämäkien taakse. Tuoksut voimistuvat, on lämmintä, vaikka onkin jo aamuyö. Tuuli on tyyntynyt. Aukaisen teltan oven, kömmin ulos hämärään aamunkajoon ja käyn lorottamassa savusaunan nurkalle merkin reviirini rajoista. Aikainen kettu vilistää mäensyrjässä olevan ruishalmeen vihreiden varsien sekaan, tähkät heilahtavat, liike loppuu. Ja satakieli aloittaa laulunsa riihen takaisessa tiheikössä.

On keskikesän aamuyö. Aurinko nousee kohta kokonaan.

Erilaisten rajojen ylityksiä ja savolaista itsekehuakin

Kuva: Täyssinän rauhan raja vuodelta 1595 flaamilaisen karttamestari Gerhard Mercator'in mukaan

Motto: Nykyisyys ei ole paikka vaan prosessi, jossa toiveet muuttuvat muistoiksi. (Hanhensulka 2005)

Ainaviisaat savolaiset ovat suurella viisaudellaan hedelmöittäneet muiden suomalaisten kulttuuria jo vuosisatojen ajan.

Kun savolaisviisaat alkoivat tosissaan vaikuttaa Suomen kulttuuriin ja erityisesti yleiskieleen, niin muutkin saivat oppia konsonanttien ainoat oikeasti ehtasuomalaiset ääntämispituudet. Ruvettiin sanomaan inessiivissä kahta (geminaatta) ässää, eikä vain yhtä niin kuin länsisuomalaisilla oli tapana, opittiin muutenkin sanomaan sana kokonaisena, ja lopulta osattiin läimäistä imperfektin ja konditionaalin monikkojen perään oikeat –vat ja –vät päätteet. ”Olisivat” siis lopultakin olleet ääntämisessään ”oikeassa” eikä vain ”olisit oikeas” tai ”oikeasa”.

Juvalaisen papin poika Carl Axel Gottlund yritti vielä 1800-luvun alkupuolella vaikuttaa, tosin turhaan, siihen, että suomenkielen annettaisiin kehittyä kirjakielenä vapaasti ja että sitä pitäisi kirjoittaa niin kuin puhutaan ja vierasperäiset hömpötykset, kuten b, f ja g, tulisi kokonaan karsia suomenkielestä.

Gottlund ulosantoi malliksi oman savolaismurteisen suomalaisteoksensa, Otavan eli Suomalaisia Huvituksia, pari vuotta Kalevalaa aikaisemmin. Otavasta kirjoitti turkulainen kirjapainonomistaja Christian Ludvig Hjelt arvostelun Turun Wiikko-Sanomissa nr. 47 2.12.1826, mm. näin:

”Julistamus: Tämän kautta saan minä maanmieheilleni ilmoittaa, että minä askettäin Tukholmissa ollessaini, tapaisin Herran Gottlundin, joka siinä Suomeksi painattaa kirjansa nimeltä: Otawa eli Suomalaisia Huvituksia...; ja jossa kirjassa hän tawoittaa sellaisia aineita, jotka jollakulla tawalla toimittaawat meillen tarkimpaa tietoa meijän esiwanhemmistamme, meijän kielestämme ja tawoistamme, sanalla sanottu, semmoisia, jotka owat meihin Suomalaisiin koskewia...Wiimeiksi täytyn minä muistutella että nämät kirjat painetaan pienillä Latinaisilla puustawilla, ja että ne owat erinomattain kirjoitettu Sawon puheenmurrella…”

Että sillä tavalla kehuskeli ruotsinkielinen toisen ruotsinkielisen savolaista suurteosta, kehui vielä myyvänsä sitä puoleen hintaan suoramyynnissä.

Gottlund puolestaan katkeroitui kovasti, kun Otava unohdettiin heti Kalevalan julkaisun jälkeen. Hänen mielestään Otava oli selvästi parempi teos. Hän antoi Lönnrotin kokoamasta teoksesta mm. tällaisen murskaavan arviointilausunnon:

”[--] tämä suurimaineinen ja paljonkehuttu Kalevala oli surkeasti yhteensäkerrottu ja kokoonpatusteltu teos, pehmerö ja sekamelska.”

Gottlundin Kalevala-lausunnon valossa voi sanoa, että Kalevalalla ja kokoonpatustetuilla blogilastuilla on enemmän yhtäläisyyksiä kuin äkkiarvaaja luulisi. Miksei näitä lastuja voisikin kutsua kansantarinoiksi? virtuaalikansaahan me täällä Blogistanissa kuulumme ja kerromme tarinoita – enemmän tai vähemmän tosia niin kuin kunnon tarinoiden kuuluukin olla.

Kielenhuollon lisäksi muinoiset savolaiset pitivät huolen siitä, että Suomenmaa, jota ei ehkä aivan tarkasti sanoen vielä edes ollut olemassa, kasvoi itään, koilliseen ja pohjoistakin kohti sekä metsästys- ja kalastusmaiksi että viljelysmaiksi myös kaskeamalla venäläisille kuuluvia koskemattomia korpia ja perustamalla uudisasutusta minkä sodan- ja metsänkäynniltään ehtivät.

Savolaiset olivat maanviljelyksessäkin muita suomalaisia edellä.

He eivät pelkästään osanneet kasketa, vaan kaskeksi ”pyällettiin” ja ”sorrettiin” huuhta. Se helpotti vaadittavaa alkutyötä, mikä tietysti houkutteli viisaita mutta laiskoja savolaisia, ja antoi – kunhan ”sorros” oli poltettu halmeeksi – kylvetystä juureisrukiista (eli korpirukiista) jopa satakertaisia satoja.

Kun Valamon luostarista lähtee ajelemaan kohti Pohjois-Savoa Riistaveden kautta, niin kohta kulkee Pähkinäsaaren rajan lähellä, vaikka ei sitä rajaa ole kyllä teihin merkitty.

Se kulki silloin lähes asumattomassa erämaassa. Olavinlinnan vieressä sijaitsevasta Samusalon saaresta (nykyinen Talvisalo) Varkauden Siittiin (missä pirussa se siitti sitten onkin), ja siitä edelleen Rautalammelle ja Pohjanlahteen. Rajan eteläpuolella maa kuului Ruotsin kuninkaalle ja pohjois- ja koillispuolella sen omistivat Novgorodin ”kauppatasavallan demokraattiset” ruhtinaat ja myöhemmin Venäjän tsaari.

Novgorodista on muuten löydetty ensimmäinen suomenkielinen (itämerensuomea) kirjekin, ns. tuohikirje, joka lienee joku Ukkosen jumalan nimissä annettu loitsu, mutta eihän siitä ole pirukaan selvää saanut (tuohikirjeestä numero 292 on Virittäjä-lehden numerossa 4/1999 julkaistu Johanna Laakson artikkeli pdf-muodossa otsikolla Vielä kerran itämerensuomen vanhimmista muistomerkeistä). Mutta tämä ei nyt kyllä kuulu tähän lastuun paljon yhtään, paitsi ehkä siinä mielessä, että kirje osoittaa itämerensuomalaisten olleen Novgorodissakin valistunutta ja kirjoitustaitoista väkeä.

Luostarilta suuntasin Varistaipaleen kanavan kautta ja pitkin Luostaritietä kohti Tuusniemeä ja Riistavettä ja sitä kautta Kuopioon.

Päivä oli kaunis ja lempeä kuin lehmän katse. Illan kovista sateista ei vielä aamulla ollut mitään tietoa. Luostaritie ja Tuusjärven risteyksen jälkeinen Kuopiontie ovat sileällä asfaltilla peitettyjä, vaikka mutkia on jonkin verran enemmän kuin belgialaisilla moottoriteillä. Edessä oli tietysti vähän väliä traktoreita korkeine heinäkuormineen, joten kovin suurella nopeudella tiellä ei voinut ajella.

Kuopiossa kävin pikaisesti vanhempiani tapaamassa: äitiä hautausmaalla ja isää vanhainkodissa. Sitten jatkoin kohti pohjoista Siilijärven ja Lapinlahden kautta Iisalmeen ja Sonkajärvelle.

Lapinlahdella piti pikaisesti poiketa mansikkaleivoksella Liisan ja Matin muistopaikan vieressä bensa-asemalla.

Juhani Ahon Rautatien kuvaamaan aikaan ihmiset korpien perukoilla, niin kuin päähenkilöt Korventaustan Matti ja Liisa, elivät vielä jotenkin varhaisen rautakauden tapaisissa oloissa, heidän asumuksensa eivät olleet kovin paljoa parin vuosituhannen aikana muuttuneet, siellä savolaiskorvissa Iisalmen ympäristössä ei ollut vielä edes se aika ”kun isä lampun osti” ja pirteissä poltettiin valaistukseksi vielä päreitä. Tosin veronsa hekin joutuivat maksamaan, Liisa ja Matti maksoivat ne kirkkoherralle. Samaan aikaan ”rintamaiden” ihmiset valmistuivat moderneissa, venäläistyylisissä kivitaloissaan maailman mullistamiseen tasa-arvolla, kansakoululla ja itsenäisyydellä. Sadassa vuodessa ovat erot maaseudun ja kaupungin välillä merkittävästi tasoittuneet.

Sonkajärvellä menin ensin kirkolle ja tapaaman tyttöjä seurakunnan kansliaan. Olin nimittäin jäänyt heille velkaa 3.5 euroa viimevuoden puolella saamastani virkatodistuksesta, jolla todistin, että en ollut orpo (lastu Tilapäinen orpo etsii vanhempiaan puhelimella sieltä ja täältä).

Kansliassa ei ollut ketään paikalla, ulkona riehuikin kesä valtoimenaan ja aivan liian kaunis ja lämmin ilma. Sen sijaan seurakuntasalin keittiössä puuhaili riuskannäköinen, nuorehko savolaisnainen isojen patojensa vieressä valmistamassa illan ruokailua. Juteltiin, epävarman muistin mukaan, jotenkin tähän tapaan, vaikka vannomaan en tätä kyllä mene.

”Päivää, Hanhensulka, anteeksi vaan kun tänne keittiöön, mutta, tuota, olisin vaan maksanut 3.5 euroa kansliaan, kun jäin marraskuussa sen velkaa, kun toimitin asiaani puhelimessa, mutta siellä ei ole ketään paikalla ja…”
”Päevee, päevee (pyyhkii vaaleanpunaista kättään kuivaksi esiliinan helmaan ja antaa sitä sitten vieraalle). Eihhää hyö ole siellä ennää tähän aekaa ku pittää Iisalamesta käävvä kahtomasa kaapoilla, että mittee sitä suapi piällensä kun on juhlia tulossa.”
”Tuota, mitenkähän minä voesin (savonkieli alkaa jo satunnaisesti tarttua vieraaseenkin) sen maksaa, kun lupasin tulla täälläpäin käädessäni ja…”
”No mittee se maksu koskeepi, tietänevätkö siellä kansliassa?”
”Minä olen Brysselistä, sieltä ei ehkä muut ole jiäneet velkaa ja…”
”No, eei kae Rysselistä suakka. Mittee se veleka koskeepi?”
”Tuota. Minä etsin viime vuonna vanhemmistani tietoa, kun ei virkatodistukseen oltu pantu nimiä, ja isä oli täältä alkujaan kotoisin, vaikka onkin nykyisin vanhainkodissa Kuopiossa. Tänne se olis kyllä halunnut, mutta eihän ne tänne ota kuopiolaisia. Äiti onkin jo kuollut. Mutta hän olikin Jämijärveltä eikä täältäpäin.”
”Vae on äet jo kuollunna. Koskas se kuolj ja onkos se haavattu minne vae tänne Sonkajärvelle?”
”Ei kun Kuopijoon, kuoli yli kolme vuotta sitten, kun, tuota…”
”Mistee päen se issäjs on lähtösi, tiältä Rutakoltako se on alakujjaa?”
”Ei kun tuolta Mäkikylältä, siitä Lammaspurolta, vaekka suku on kyllä muuten Vänninmäestä päin, mummokin siitä kestkivarista alkujaan ja...”
”Ae ,ne on niitäkö hanhensulkija?”
”Tuota, niin ovat, vaikka mummu oli kyllä repoja.”
”Aejjaa, minun mummoni olj kans hanhensulukia ja äet on repoja, lieneekö samoja sukuja, vaekka minä olen kyllä tuolta Jyrkältä päen?”
”Tuota, voivathan ne…”
”No, sinähän voet maksaapi sen vaikka minulle, minäpä pistän tuohon paperille, että kävit tiällä ja halusit maksoa velekojas. Voet antoa sen kolome eurroo, ja oliko se viiskytä senttijä? vaekka minulle, niin minä voen sen toemittaa kanslijan tytöille kunhan tulevat takasin sieltä Iisalamelta.”
”Jne.”

Kansliassa käynnin jälkeen kävin ottamasta muutaman kuvan Sonkajärven komeasta luonnonkivikirkosta ja suvun haudoilta. Kirkon tyyli on selvästi kansallisen herätyksen ajoilta – Sonkajärven seurakunta itsenäistyi Iisalmen maaseurakunnasta vuonna 1920. Yritin katsella myös Miina Äkkijyrkän lehmäveistoksia yhdessä sorakuopassa kirkolta Takkotiehaaraan kulkevan tien poskessa. Mutta eipä niitä näkynyt, koko kuoppa oli pensaikon vallassa ja vanha taidemuistomerkki tyystin tuhottu. Takkotiehaarassa vitostien vieressä on vieläkin pystyssä toinen merkittävä sonkajärveläinen kulttuurinähtävyys, Takko-Baarin rakennus, baaria sana- ja musiikkitaiteilija M.A. Numminen kehui kolme vuosikymmentä sitten Suomen parhaaksi keskikaljabaariksi, ja mikä ettei olisi kehunut.

Kuva Hanhensulka 2007: Kekkosten vinttikaivo Pielavedellä

Vielä ehdin pikaisesti käydä nauttimassa Lammaspuron kesääsurisevasta rauhasta. Ruoho oli pirtin ympärillä kasvanut lähes vyötärön korkeudelle, isosta tuomesta oli yksi haara romahtanut lopullisesti saunapolulle ja punaiset viinimarjat olivat alkaneet somasti punertua. Istuin vähän aikaa pirtissä ja sitten polttelin tupakan rappusilla ja ihailin ruohon seasta nousseita kurjenkelloja, jotka äiti oli siihen lipputangon viereen joskus istuttanut. Rauha oli niin ylenpalttinen, että täytyi nousta autoon ja lähteä tiehensä sitä häiritsemästä.

Rauhallista ei Pohjois-Savon historia ole aina ollut.

Rappasotien aikana, jotka kulminoituivat ns. Pitkävihaan, savolaisurhot ylläpitivät ahkerasti vihaa ”ryssiä” vastaan ja tuhosivat Karjalaa Vienanmerelle ja Petsamoon saakka minkä maatöiltään ehtivät. Karjalaisvainolaiset puolestaan hyökkäilivät Savoon ja tappoivat savolaiset lähes sukupuuttoon Oulunjärven ympäristöstä. Sonkajärven seudut pysyivät kuitenkin vankasti savolaisena, vaikka eihän siellä silloin vielä ollut kuin muutama pahainen talo aarniometsien ympäröiminä. Virallinen raja kulki yli 100 kilometrin päässä lounaassa, joten sonkajärveläiset asustivat vihollisen maita kuin Herran kukkarossa. Uudisasukkaita rajan sijainti ei ollut koskaan kovin paljoa haitannut, tuskin edes tiesivät missä raja tarkastiottaen kulki. Eihän sitä kai valvonutkaan kukaan muu kuin satunnainen venäläiskarhu tai –susi ja sinne vahingossa eksyneet karjalaiset ”sotajoukot”. Muuten rajan yli kuljettiin milloin ja miten huvitti.

Tanskalaistutkija John Lindin mukaan Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa oli sovittu siitäkin, että Ruotsin itärajan ja venäläisten rajan väliin jätetään ei-kenenkään maata tarpeeksi, niin että molemmilla osapuolilla on yhteiset, laajat metsästys- ja kalastusmaat. Jostakin Etelä-Savosta tai ehkä Rautalammin paikkeilta olisi rajalinja Lindin mukaan määritetty niin, että Ruotsin raja kulki Pohjanlahteen ja Novgorodin kauppatasavallan (vuodesta 1478 lähtien Moskovan ruhtinaskunnan) rajaviiva puolestaan kaartui mahdollisesti Vienan mereen tai ehkä Jäämereen jossakin Kuolan niemimaan pohjoisrannalla. Väliin jäi suppilon muotoinen laaja ”tyhjä” alue, eikähän siellä siihen aikaan asunutkaan muita kuin harvoja etelästä poisajettuja lappalaisia ja kauempana pohjoisessa saamelaisia poronpurijoita. Kolttien ortodoksisuuskin on perua vasta 1500-luvulta, ehkä venäläiset eivät ennen edes tienneet saamelaisalamaisistaan.

Tosin kaikki eivät ole tanskalaisten kanssa tässä raja-asian tulkinnassa samaa mieltä, ja mitäs pirua tanskalaiset suomalaisista tietäisivätkään, vohkivat pirut ilkeyksissään ihan hyvän kuparikatonkin Turun tuomiokirkosta.

Pitkänvihan ajalta, 1500-luvun lopulta, on tunnettu sissipäällikkö Pekka Vesainen, Utajärveltä kotoisin ollut pohjoissavolainen talonpoika, joka kävi joukkoineen laillisilla ryöstöretkillä pohjoiskarjalaisten seassa aina Jäämerta myöten. Hän ryösti ja tuhosi Kantalahden kaupungin Vienanmeren rannalla ja Jäämeren rannoilla Petsamon ortodoksiluostarin (jouluyönä 1589) tappaen kaikki luostarin munkit. Pekka Vesaisen sankaritarinan kertoo Santeri Ivalon nuorisolle tarkoitettu kirja, Juho Vesainen (vuodelta 1894), jossa maalaismainen Pekka on muutettu vähän hienommaksi Juhoksi. Kirja tuli itsellenikin tutuksi siinä 9-10 vuoden iässä.

Venäläisiä edustivat näissä viimeisissä rappasodissa pääasiassa karjalaiset talonpoikaisjoukot päällikköjensä, sortavalalaisen Kirilä Rogosinin ja pielisjärveläisen Luuka Räsäsen johdolla. Rappasotien vihollisia kutsuttiin tietysti rappareiksi. Savolaiset (ja muutkin suomalaiset) olivat viimeksi vihanpidossa karjalaisten kanssa jatkosodan aikaan, joten pitkään sitä vihanpitoa on riittänyt.

Täyssinän rauha 1595 lopetti rappasodat. Savolaiset olivat kuitenkin päässeet verenmakuun ja Rautalammin savolaismiehet aloittivat 1596 uuden sodan, tällä kertaa ruotsalaisia valloittajia vastaan. Sotaa kutsutaan nimellä Nuijasota, jolla ei tarkoiteta sotaakäyviä savolais-maanjusseja, joihin pohjalaiset maamoukat myöhemmin yhtyivät (noin kuvaannollisesti vain) ja hävisivät oman osuutensa kapinassa Nokialla Jaakko Ilkan johtamina. Sen jälkeen savolaiset ja hämäläiset talonpojat vielä sotivat vähän aikaa, kunnes heidätkin kukistettiin Klaus Flemingin johtaman ruotsalaisten sotajoukon avulla. Nuijasodan jälkeen suomalaisrahvas elelikin hiljaa kuin kusi sukassa vuoteen 1905 ja suurlakkoon saakka, mutta se ei liity savolaistarinoihin.

Sen sijaan kerron, että omat esi-isäni ovat kai siirtyneet Sonkajärvelle Rautalammilta, joista ensimmäiseksi on tunnustettu eräs Juntti Hanhensulka vuodelta 1505. Koska olen itse tätä naputtelemassa, soveltaen antrooppista periaatetta päättelyssä, lienevät esi-isät selvinneet noista sodista hengissä tai, mikäli olen perinyt heiltä rohkeuteni, piilotelleet visusti piilopirteissään sotien ajan. Sukutarinat eivät tästä kerro ainakaan totuutta.

1500-luvun alusta alkaen olivat uskonpuhdistuksien innoittamat talonpojat kapinoineet muuallakin Euroopassa, mm. Lutherin aikaiset talonpojat Saksassa (Luther piti näitä rosvojoukkona), ja juuri ennen vuosisadan vaihtumista ehtivät siis suomalaisetkin juntit mukaan, joten kovin paljoa ei oltu noihinkaan aikoihin ajasta ja kulttuurin kehityksestä Eurooppaa jäljessä.
Kuva Hanhensulka 2007: Iisalmen Kalapoika

Ajoin Sonkajärveltä Iisalmeen ja söin mansikaleivoksen. Ihailin hetken torin laidassa Kalapojan patsasta. Sitten jatkoin Pielavedelle ja Urho Kekkosen syntymäkodille, jossa otin mm. kuvan hänen vinttikaivostaan, joka olikin oikein komea rakennelma, vaikka tupa ei ollut kovin iso, olipahan pahainen turisteja varten korjailtu pikkumökki piharakennuksineen. Siinä on nykyisin kahvila, mutta en ehtinyt poiketa edes mansikkaleivokselle vaan jatkoin kiireesti eteenpäin. Alkoi nimittäin sadella, ensin hiljalleen pirskotella ja sitten ropista vähän kovempaa, ja lopulta tuli kaatamalla, niin että en viitsinyt mennä Saarijärvelle tutustumaan kivikautiseen kylään, vaikka vakaa aikomus siihen oli. Söin pahimman myrskyn aikana Äänekosken lähellä hirmuisen suurella huoltoasemalla paistettua lohta perunoiden kanssa, ja jatkoin samaan hyssyyn Järvenpäähän miniän passattavaksi ja saunaan.

Kävin ennen Brysseliin lähtöä myös Helsingissä. Oli nimittäin löydettävä Henning Mankellin Kennedyn aivot. En kuitenkaan niitä löytänyt. Kävin vilkaisemassa olisiko Saara viitsinyt tulla töihin ja olisiko Aivoista tietoa, mutta ei ollut viitsinyt eikä kukaan tiennyt koska tulisi. Ostin tämän sijaiselta, kauniilta ja avokauluksiselta, vaalealta tyttöseltä halvalla yhden Arto Paasilinnan ja vielä halvemmalla yhden Marguezin teoksen. Näiden lisäysten jälkeen matkalaukkuun olikin ahdattavana matkasaaliina yhteensä 11 romaania ostettuina ympäri Savoa ja Helsingin seudulta.

Kävimme vielä Ainolassa ja leivoksilla Lottien kahvilassa Tuusulanjärven rannalla, saunottiin taas viimeinen ilta ja aamulla oli edessä lähtö kohti Frankfurtia ja sieltä Brysseliin Lufthansan airbusseilla.

Ja siihen tämänvuotinen savolaisodysseija päättyi. Viimeiseksi näkyi Suomesta pilvien välistä Suomenlinna vahtimassa rauhallisia rantoja maahantunkeutujia vastaan. Vaikka eiväthän nämä enää mereltä tule, vaan Finnairin koneissa Seutulaan – eivätkä aina edes tarvitse lupia tullessaan.

Paperiromaani vetelee viimeisiään

Kuva: Johannes Gutenbergin, kirjapainotaidon isän, patsas Berliinissä

Motto: Älä koskaan luota mihinkään, mikä osaa ajatella, ellet näe missä se pitää aivojaan. (J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio)

Paperiromaanin tuhon ennustaminen on ehkä liian paksua ajassa, jossa kirjoja – kaunokirjallisiakin – julkaistaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Juuri ilmestynyttä Harry Potteria myytiin ensimmäisten 24 tunnin aikana ympäri maailmaa ainakin 11 miljoonaa kappaletta. Tämä on tietysti hyvä uutinen kirjailijalle, J.K. (Joanne Kathleen) Rowlingille, joka tienasi lähes sata miljoonaa euroa vuorokaudessa, 1000 euron verran joka sekunti. Ja ostorynnistys sen kun jatkuu.

Olisi muuten mielenkiintoista tietää lisääkö Potterien ja muiden huippusuosittujen kirjojen myynti kirjallisuuden kokonaistuloja, vai jakavatko kirjailijat vuosittain yhteistä ja määrällistä kakkua. Maksavatko muut kirjailijat, köyhimmätkin, vähentyneellä myynnillään menestys- ja julkkiskirjailijoiden huikeat tulot?

Potterit ovat pitkiä kirjoja, tarkoitettu pitkien kirjojen rakastajille.

Sellaisten kirjojen lukijoita ei ole kovin paljoa, vaikka ovat sitten sitäkin intohimoisempia. Kuinkahan moni Potter jää lukematta tai heitetään pois kesken lukemisen? ”Tavallisten lukijoiden” keskittymiskyky on ehdollistettu jatkuvasti toistuvilla ”fordistisilla” uutislähetyksillä, lyhyillä ja viihdyttävillä televisio-ohjelmilla ja sarjakuvilla muutaman minuutin mittaiseksi. Tällaisille ”lukijoille” jopa novellin tai sadun kokoinen teksti on liian pitkä ja vaikea luettavaksi. Luulenkin, että useimmat ostetut Potterit jäävät lukematta tai kesken.

Kaunokirjallisen romaanin nimeen vielä vannovia kirjallisia lukijakovanaamoja ei ole laajoiksi joukkoiksi: näitä kirjoihinsekaantujia, masokistisia tekstifornikaattoreita, lajinsa viimeisiä, joita ei pelota kuivin tai pisinkään teksti, ja jotka hotkaisevat Joycea aamiaiseksi, mäiskyttävät Haavikkoa lounaaksi ja nautiskelevat Proustia kevyeksi iltapalaksi. Ja jotka jaarittelevat kirjoista pitkälle aamuyön tunneille saakka, joko virtuaaliolomuodossaan tai – paljon mieluummin – naamat vastakkain ”oikeiden” ihmisten kanssa, elleivät öisin suljettujen verhojensa takana satu muilta salaa antautumaan Päätalon pitkälle proosalle, himokkaalle tekstipornoilulle.

Kuva: J.K. Rowling varsin mediasuloisena tietäjänasussaan skotlantilaisen Aberdeenin yliopiston kunniatohtorina

Seksikkäämmät mediat ovat vallanneet romaanilta alan potentiaalisesti laajan lukijoiden joukon keskuudessa. Mediarajoitteinen Dostojevski ja anteeksiantamattoman ankara, hevosnaamainen Woolf eivät pysty kilpailemaan suomalaissyntyisten Baywatch-impien rintojen kanssa paikasta tarina-auringossa.

Ensimmäisen luun kirjallisuuden kurkkuun löi elokuva, joka itsekin on nyt uhattuna. Tai ehkä aivan ensimmäisen luun iski populaarilehdistö lyhyine kuvallisine juttuineen, jotka voi kai kategorioida sanalla ”sosiaalihömppä”. Lehdistön omakin arvovalta on tietysti uhattuna.

Monet ”laatuelokuvateatterit” ovat, nekin, menneet armeliaaseen taivaaseensa: Kinot, Biot, Aulat, Arenat ja seksikkäät Reginat. Ne on korvattu elokuvatavarataloilla, joiden ohjelmisto määrätään Hollywoodia rahoittavien liikemiesten valintakriteereillä, ja joiden tarjonnan pääosa muistuttaa ylikasvaneita videopelejä. Sisältönä on väkivallalla ja pehmopornolla mässäily; moraalitarina lojuu uhrina liikemiesten sananvapauden alttarille.

Harvoissa arthouse-teattereissa istuu vielä elitistisissä nostalgiakyyneleissään kiehuvia vanhoja akkoja ja ukkoja muutaman uudemmanpolven ”elokuvageekin” kanssa, joiden mielestä filmi näyttää joltakin vain mustavalkoisena, höystettynä ruotsalaistyylisellä hermoja kirskuen raastavalla angstilla, ja joille Fanny ja Alexander on aivan liian lähellä kaupallista roskaa.

Maailman parhaiten kirja kirjan jälkeen myyvät kirjailijat, sellaiset kuin Tom Clancy tai Stephen King, saavat tavallisesti teoksilleen lukijoita – tai ehkä pitäisi sanoa ostajia – muutaman miljoonan verran. Sen sijaan suosittujen tv-sarjojen osat, kuten Friends’ien tai Cheers’in viimeiset, houkuttavat kymmeniä miljoonia samanaikaisia katsojia ja varkain imuroitujen tiedostojen tai ostetun DVD:n avulla satoja miljoonia.

Kirja teknologiana ja romaani tarinaformaattina ovat kiusallisesti silmään pistäviä anakronismeja informaatioajassa. Niiden merkitys moraalin auktoriteettina on olematon, ja viihteeksi niistä ei enää ole uusille informaatiosukupolville, joiden keskittymiskyky on hyperaktiivisuudesta kärsivän auroraperhosen luokkaa. Eikä näkyvissä ole teknologiaa, jolla romaanin tilannetta saisi korjattua.

Kukaan järjissään oleva ei lue kokonaista romaania nykyisiltä tietokoneen näyttölaitteilta – ainakaan useammin kuin kerran.

Säälittävä, vannoutuneiden romaaninrakastajien nykyinen sukupolvi saattaa olla lajinsa viimeinen.

Kirjanrakastajille inhimillinen heikkous ei saa olla mikään este pitkäveteisimpienkään kirjojen – tai edes kuolettavan tylsän postmodernin runouden – lukemiselle. Lukupaikka voi olla mikä tahansa: kotoinen lukusohvan nurkkaus, metron tahmea muovituoli, nytkähdellen kulkevan bussin hielle, viinalle ja bensalle haiseva pätsi tai epämukava rantatuoli kuumassa auringossa merituulen heittämän suolaisen hiekan kirvellessä silmiä ja tarttuessa lukijan huolellisesti kalliilla aurinkorasvalla suojellulle, ”ikäisekseen ihanalle”, mutta silti hitaasti elottoman paperisille rypyille korventuvalle iholle.

Harper Lee närisee jossakin kirjeessään Oprah Winfrey’n lehdelle nimeltä O näin (tämä on napattu tähän omalta lastultani Satakielestä ja lukemisesta, 28.6.2006):

…Muistatko, koska opit lukemaan, tai niin kuin minä, voitko edes muistaa aikaa jolloin et tiennyt kuinka lukea… Nyt, 75 vuotta myöhemmin runsauden yhteiskunnassa, jossa ihmisillä on kannettavat tietokoneet, kannettavat puhelimet, iPod’it ja mielet kuin tyhjiä huoneita, laahustan edelleen kirjojen parissa. Käyn mieluimmin läpi kirjastojen kirjakasoja, koska nähtyäni vaivaa jonkin oppimiseksi, se pysyy mielessä…Voitko kuvitella käpertyväsi sänkyysi lukemaan tietokonetta…

Kirjailijat yrittävät iskeä takaisin.

Tuloksena on toinen toistaan pienempiä tarinoita, painettu isoilla fonteilla mahdollisimman vähäsivuisiin teoksiin, joita – ehkä kuitenkin vain häpeillen – vieläkin kutsutaan romaaneiksi, ja kirjoitettu yksinkertaisilla sanoilla lyhyisiin virkkeisiin, jotka eivät vioita herkintäkään lukijanhipiää. En tiedä onko englanninkielen termille ”dumbing down” olemassa suomalaista vastinetta. Mutta jos olisi tai tietäisin siitä, niin olisin käyttänyt sitä tässä.

Muisti kuiskii myös varoittavasti: tyhmästä ryhmäylpeydestä lietsottiin kirjojen avulla ajattelemattomien enemmistöjen nationalismia.

Demokratiassa enemmistö maksaa viulut ja valitsee sävelet, sen päätöksistä ei voi valittaa mihinkään, niiden kanssa on vain elettävä. Paperikirjan ja ehkä romaaninkin häviö on oikein, koska, kun ja jos enemmistö niin haluaa ja ostopäätöksillään päättää. Kirjastot seuraavat hitaammin mukana, muuttuvat virtuaalielämyspalvelutaloiksi, joista saa vuokrata kirjojen sijasta virtuaalipelejä ja DVD’itä, ynnä tarjoavat internetyhteyksiä elämyspornoa laajemmin haluaville.

Virtuaaliyhteisö on jo nyt monille tärkeämpi kuin kansalaisuus, rotu, uskonto ja isänmaa. Se jakautuu virtuaaliheimoiksi, joille muodostuu kollektiivista virtuaalikokemista ja kasvaa omaa muistiperintöä, uussuuria virtuaalitarinoita. Yhteistä muistia ei voi polttaakaa kirjan tavoin. Nationalistinen valtioaate, yltiöpäinen ryhmäylpeys ja ajatuspoliisit tulevat mahdottomiksi.

Kuva: Johannes Gutenbergin lahja lukeville laumoille: erikseen metallista valetut kirjasinmerkit

Kirjapainotaito mahdollisti monistetun kansanvalistuksen, tehokkaan propagandan, kansallisuuden aatteena ja tuhoavan nationalismin. Kirjan piirtämä kehä sulkeutuu romaanin kuolemaan.

Omaksi kiusakseen on tämän kirjoittajan muistettava, että auroraperhonen on uuden kasvukauden rehevän aamunkoiton olio.

Kirja sylissä pehmeällä sohvalla istuva kirjoistanauttija saa lukuhurman lisäksi helposti skolioosin, myötäelämisen kyyneleet turvottavat ikävänäköiset pussit silmien alle, ja suurten ajatusten lisäksi lukiessa saattaa myös hautoa itselleen mehukkaita peräpukamia. Joten kirjoitta ehkä eläisi ainakin fyysisesti terveempänä.

Muistetaan vielä tähän loppuun tarinoiden taikurin omia sanoja kirjasta Harry Potter ja puoliverinen prinssi:

Ikä on typerä ja huonomuistinen, kun se aliarvioi nuoruutta.

Krapulasta ja näytelmän naamioista

Kuva Hanhensulka 2007: Valamo on myös viinitila

Muistan, kun aloitin ensimmäiset tosikokeilut viinan kanssa, että olin yleensä kipeä vähintään pari päivää jälkeenpäin.

Aamut erityisesti olivat ankeaa aikaa. Opiskellessa ei ollut varaa hienoihin viineihin ja viskeihin ja edellisillan iloisesta halvan portviinin, kutsuttiinkohan sitä punapääksi(?), tai jallun ja kaljan juomisesta oli aamussa yleensä muistona vihreä lima, tuskalla oksennettuna vessanpöntössä. Se ei haissut erityisen miellyttävältä ja lisäsi kovasti aamun tuskaa ja oksennushalukkuuttakin.

Siinä pöntön vieressä vieraillessa meni mukavasti ainakin aamupäivä, joskus enemmän. Ja ajattelin, että tämä kuuluu asiaan.

Oletin, että ihmisinä olemme samanlaisia, ja että kaikilla muilla on samanlaiset krapulan tuskat ja vaivat, vaikka pystyvät ne miehekkäämmin peittämään. Ja tunsin siitäkin omantunnon vaivoja. Myöhemmin sain selville, että olen lievästi allerginen viinalle, ja nykyisin osaan ottaa sen huomioon, eikä krapulapäiviä juurikaan enää esiinny.

Elämän pääkysymysten äärellä siellä vessanpöntöllä tuskailtiin, sellaisten kuin elämä itse ja tietysti kuolema, kärsimys ja rangaistus. Olivat vaivanneet jo aikaisemmin, mutta tulivat jotenkin kärjistetysti pinnalle opiskelualkoholin ansiosta. Siitä ovat monet muutkin elämälleen sisällön saaneet, jotkut ovat siihen jopa kuolleet, joten mitenkään ensimmäinen en sillä kärsimyksien lähteellä ollut. Siksi ehkä halusin etsiä Saariskosken hautaa Valamon hautausmaalla, ja puhtaasta uteliaisuudesta myös. (Muuten Rauno Räsänen kertoo edellisen lastuni kommenteissa, missä se sijaitsee.)

Opiskeluajan krapula-aamuina soi usein ovikello, ja soittajina oli kaksi suomenkieltä raiskaavaa, nuorehkoa miestä siistissä tummissa puvuissa, jotka, siis miehet eivät heidän tummat pukunsa, halusivat todistaa myöhempien aikojen jeesuksesta ja sen sellaisesta. Ostin heidän ”raamattunsakin” ja lueskelinkin sitä, kun kovassa krapulassa ei kehdannut luennoille aina mennä.

Kirja ei kiinnostanut läheskään yhtä paljon kuin Raamattu ja muukin, erityisesti kaakkoisaasialainen ”uskonnollinen” kirjallisuus, vain uteliaasta mielenkiinnosta sitä luin. Ehkä iältään kovin nuoressa Mormonien kirjassa epätodennäköisyys ja uskomattomuus ovat vielä silmiinpistävämpiä kuin noissa kilpailevissa kirjoissa, joista vuosituhansien kulttuuri on jyrsinyt juuri oikealla tavalla ihmisen kuoleman, kärsimyksen ja rangaistuksen pelkoja kutittelevaa kaunokirjallisuutta ja puhtaat mielettömyydet voi selittää pois vetoamalla aikojen ja tapojen erilaisuuteen.

Saattaa olla myös niin, että Jeesuksen, Buddhan ja Mohammedin rinnalla nimi Joseph Smith on jotenkin toivottoman kalpea. Saman luulisi pätevän myös nimeen Tom Cruise, mutta näin ei välttämättä ole. Tompan ansiosta skientologit saavat varmasti laumoittain lisää fanaattisia kannattajia, julkkiskultti on tehokas suostuttelija niin kuin merkkivaatteiden ja kosmetiikan kulutuksesta näkyy. Opetuslapset ja marttyyrit aikanaan, ja katolisen kirkon pyhimykset vielä tässäkin ajassa, olivat ja ovat uskontonsa tomcruiseja, vaikka eivät enää kuulukaan ajassa elävien joukkoon.

Dostojevski kirjoitti Rikokseen ja rangaistukseen ihmisen hengellisen elämän kaaren terävän masentavilla vedoilla: lankeemus, synti, rangaistus, kiirastuli, synninpäästö ja ajautuminen relativistiseen ”taivaaseen”, joka Dostojevskilla saattoi myös olla Helvetti, vaikea sanoa.

Siinä kaaressa on jumaluskontojen ja kirkkokuntien vahvuus, ja heikkous myös. Vahvuus siksi, että kaarelle ei tarvitse todisteita, jos on vahvaa, peloilla lietsottua sokeaa uskoa. Ihminen on mitä ilmeisimmin geneettisesti ohjelmoitu houkuttelualttiiksi ja uskomaan johonkin, mihin vain. Ja heikkous siksi, että pienikin epäilyksen häivä kuiskii piruna valistuksen herkistämään korvaan, että missä on todistus.

Todistusta vaaditaan jumalista, tai Jumalasta, mutta todellisuudessa halutaan vakuuttelua mahdollisesta palkkiosta, ikuisesta elämästä, tai ainakin riittävää varmuutta siitä, että henkilö itse joutuu elämän rajan ylitettyään varmuudella viimeiselle tuomiolle. Syntisäkkien elämän kannalta on valitettavaa, että vapahdususkontojen tarjoama Kuolema ei enää siinä vaiheessa suostu pelaamaan elämästä tai taivasosasta shakkia edes Fårön sumuisilla rannoilla, tai odottamaan muutenkaan tapojen parannusta, vaan mittaa elämän sellaisena kuin se on eletty ja pläjäyttää pikatuomion ansioiden mukaan.

Uskovalle on tarjolla jumalaksi Rex Tremendis, kauhistuttava kuningas, jota on pelättävä ja jonka takana, ajan tuolla puolen ikuisuudessa, näkyy himmeänä kajona taivasosan ikuinen usko, toivo ja lempeä rakkaus.

Ikuisuus vain häämöttää toivottoman kauhistuttavan kaukana.

Valamon luostarinkin pääkirkossa haisevat ihanat suitsukkeet, silmiä kohtaavat hurskaan mystiset kuvat, mieltä houkuttaa harras, monta kertaa päivässä toistuva vapahdusnäytelmä esiintymisnaamioineen ja korvissa kajahtelee kovana jumalinen puhe. Kirkkojen akustiikka tehdään kai tarkoituksellisesti sellaiseksi, että sanaa kuuleva ihminen tuntee sen iskevän kovana ja korkealta, kirkon kaikuvista kattorakenteista ja sitä ylempääkin, aina Taivaista saakka.

Pappeja syytellään usein siitä, että he valehtelevat häpeämättömästi kuoleman ja rangaistuksen pelossa käristyvälle seurakunnalle. Mutta heidän puolustuksekseen voi ehkä sanoa sen, että ennen kuin yrittävät seurakuntaansa vakuutella ainoan oikean uskon autuudesta, he ovat henkilöinä kamppailleet saadakseen ensin itsensä vakuuttuneiksi Sanan Totuudesta. On vaikea kuvitella, että – ehkä muutamaa rahankerääjäpappia lukuun ottamatta – kukaan viitsisi siinä ammatissa olla ilman syvää, omakohtaista uskoa totuuteensa.

Jotenkin ajattelen, että pappina olo ammattina olisi verrattavissa omiin viinakokemuksiini opiskeluajan krapula-aamuineen.

Erona on se, että omalta osaltani krapula on kylläkin alituiseen uhkaava todennäköisyys, mutta hyväksyttävissä tietyissä rajoissa. Papeilla ei vaihtoehtoa ole; osoitettu epäusko tarkoittaa yhteisöstä erottamista tai eroamista, jopa leivän menetystä. Mutta voin tietysti olla tässä väärässäkin, ja pappina olo saattaa todellisuudessa olla valoisa ja antoisa ammatti, josta saa luovaa tyydytystä näyttelijöiden tavalla.

Edellisiltana nautitut Valamon viinit eivät aiheuttaneet aamulla heikkoa vihjettäkään krapulasta ja maksoin laskuni hotellin vastaanotossa virkistyneellä mielellä ja ruumiilla.

Jotenkin Kunkirjoitan-blogin tämänpäiväisen lastun, Kiimaisen tosikon ongelma, valossa hävettää kertoa, että Valamon hotellin resepsuunissa tekee työtä joukko kauniisti rooliinsa puettuja viehättäviä naisia. Mutta kerron sen kuitenkin. Lähtöpuuhissa minua neuvoi vaaleaan karjalaistukanväriin hyvin sopivaan siniseen kaapuun pukeutunut, oikein kaunis ja salaperäisellä tavalla seksikäs nainen, jolla oli erityisen suloinen pari harmaansinisiä silmiä ja aavistus kiusoittelevista hymykuopista. Hän neuvoi minua ajamaan Kuopioon Riistaveden kautta.

Olin nimittäin lähdössä Pohjois-Savon puolelle makselemaan velkojani. Mutta siitä ehkä jollakin toisella kertaa.

Harhailuja muistoissa ja Etelä-Savossakin matkalla Valamoon

Kuva: venäläisetkin tekivät elokuvan Tulitikkuja lainaamassa (Za spichkami), olihan Algoth Untola aatteen miehiä omassa ajassaan, vaikka ei ehkä välttämättä olisi sitä aatetta ajanut, jonka sisältä elokuva tehtiin vuonna 1980.

Lampaansyöjät on kai suomalaisten paras vastine elokuvalle Easy Rider, jonka alkumusiikki, Steppenwolfin Born To Be Wild, on ikihitti, vaikka omalta osaltani koko kappale kyllästyttää jo siinä määrin, että käännän nopeasti kanavaa, jos älyän sen alkavan soida.

Sekä Lampaansyöjät että Easy Rider ovat omaan kulttuuriinsa sidottu miehinen unelma vapaudesta tai ehkäpä haikea illuusio vapaudesta, miten vain ne haluaa tulkita.

Lampaansyöjät on siitä erikoinen kirja, että siitä tehty Seppo Huunosen elokuva oli lähes yhtä hyvä kuin Veikko Huovisen romaani, ” suomalainen reippailutarina”, vaikka eivät ne kai saaneet kirjallisia tai muita taiteellisia piirejä aikanaan erityisen lämpimiksi, tosin yleisö piti niistä kuin hullupuurosta.

Elokuvassa Sepen ja Valtterin vapauden illuusiota pitivät yllä senaikaiset koomikkosuosikit Leo Lastumäki ja Heikki Kinnunen, jotka törttöilivät myös Vesa Nuotion ja Pertti Reposen Ällitälli-televisio-ohjelmassa. Ällitälli lienee vieläkin suomalaisen televisioviihteen huippusaavutus, tai ehkä pitäisi vaatimattomammin sanoa, että ”yksi niistä”. En tiedä puhuuko tuo enemmän suomalaisen televisioviihteen tasosta vai Ällitällistä.

Jotenkin Lampaansyöjiä eteläsavolaisilla maanteillä muistellessa tuli mieleen myös Jaakko Pakkasvirran elokuva Kesäkapina, en tiedä kyllä miksi. Paitsi, että siinäkin elokuvassa kierreltiin Suomea. Joukkoa oli enemmän kuin Lampaansyöjissä, eivätkä ne siinä elokuvassa ampuneet edes lampaita. Elokuvantekijöinä oli senaikaisen elokuvataiteen kuohukermaa, mukaan lukien elämääsuurempi Peter von Bagh, joka oli mukana käsikirjoituskollektiivissa. Elokuvaa ei ole tullut katsottua vuosikausiin, eikä Jörn Donnerin Perkelettäkään, kuvia Suomesta (Perkele! Bilder från Finland) (linkki vie Sediksen blogille), joka on tilitys sen vuosikymmenen vaihteen suomalaisesta murrostodellisuudesta.

Mieleen tuli myös nuoren Donnerin ”road-romaani” Uusi maammekirja (linkki vie Kansatieteilijän desktopilta -blogilla), josta tosin en kovin paljoa muistanut, niin kuin en kyllä noista kahdesta elokuvastakaan, vaikka jostakin ajaessa mieleen nousivat. (Nyt Brysselissä kaivelin Donnerin Uuden Maammekirjan, lukukirja aikuisille suomalaisille, kotikirjastosta ja olen vähän selaillutkin aikani kuluksi, vaikka kyllä kai se muutenkin hyvin ja liiankin nopeasti kuluisi.)

Muitakin muistettavia road-leffoja on tehty.

Ridley Scottin Thelma ja Louise on puhdas road-leffa, jossa tyypilliset miehiset road-henkilön roolit on vaihteeksi annettu naisille. Entäpä David Lynch’in Wild at heart, vaikka se on ehkä liian urbaania tarinaa ollakseen hyväksyttävää roadia. Jotenkin ajattelen, että Rauni Mollbergin nimimerkkikirjailija Aapelin tekstistä vääntämä televisioelokuva Siunattu hulluus sopisi myös tähän kastiin.

Siunatussa hulluudessa veljekset Ana ja Vilippus vievät ”hullua” veljeään Elmeriä hullujenhuoneeseen, vaikka eivät taida ihan sinne saakka päästä. Elmerillä on "pääkuori tehty niin ohkaisista tarpeista, että tyhmyys paistaa läpi" joten hulluhan hän selvästi on, vaikka voi siitä tarinasta muuhunkin lopputulokseen päätyä.

Olisiko Aleksis Kiven Nummisuutarista kovin varhaiseksi ja jalantehdyksi road-tarinaksi myös, onhan Kivi muutenkin suomalaisen tarinan edelläkävijä. Ja tietysti vasemmalta laidalta voidaan iskeä kirjailija Algoth Untola – Algoth Tietäväinen – Irmari Rantamala – Maiju Lassila ja tämän Tulitikkuja lainaamassa esimerkkinä varhaisesta suomalaiskansallis-liperiläisestä roadista, jota tehdään hevosen vetämissä vaunuissa – taisivat olla oikein linjaalirattaat ellen väärin muista vai olivatko sittenkin laatikkomallia.

Sillain sitä ajatus laajenee, kun ajoneuvoaan ajaessa asioita oikein alkaa kiivaammin ajatella.

Kuva Hanhensulka 2007: Valamon pääkirkko ilta-auringossa

Kuopiosta ajoin sitten Valamoon onneksi näkemättä lampaita, (kovin) hulluja tai edes sikoja tai tulitikkuja, tosin kasvissyöjänä olisin ehkä ainakin lampaat ja siat jättänyt omaan, kohtaloaan ennakoivan pelokkaasti määkivään ja röhkivään rauhaansa.

Road-leffan tunnetta ei saa oikein aikaiseksi yksin. Siihen tarvittaisiin ajoittain joviaalisti vastaanjäkättävä kaveri, humoristinen side-kick, tai ehkä kokonainen ryhmä sellaisia (joukossahan tyhmyys, kuten hyvin tiedetään, tiivistyy), jolle voisi kommentoida tien ja maailmankin tapahtumia ääneen, mutta mistäpä sellaisen siihen ajohätäänsä nappasi.

Ensin suuntasin nissanin nokan takaisin kohti etelää pitkin peltipoliisien koristamaa vitostietä Leppävirralle, jossa pysähdyin bensa-asemalle ostamaan tiekarttaa. Samalla söin taas nälkääni yhden mansikkaleivoksen, joita tuli mielensä ja vatsansakin virkistykseksi syötyä aika ajoin ajaessa – tämä leppävirtalainen taisi olla jo viides leivos kahden kuluneen ajopäivän aikana.

Suomalainen suvi-illansuu hymyili lempeänlämpimästi kuin ”ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva”, jonka olemuksen muistan vielä hämärästi kaukaa 60-70-lukujen vaihteen tienoilta, jopa ilman Lampaansyöjien apua. Kuka se mahtoikaan sanoa jotakin, että historia on vieras maa? Vieraalta näyttää suurelta osin omakin ”historia”, kuin unelta tai melko pitkäveteiseltä elokuvalta, vaikka sen usein luulee muistavansa kovinkin tarkasti.

Onkohan nyky-Suomessa Fjalar Jarvan kaltaista julkkispoliisia?

Itse en sellaista muistanut väistellessäni niitä peltipoliiseita, mutta saattaahan sellainen silti olla olemassa. Tietysti nykyajassa ei olisi kysymys Jarvan kaltaisesta etäisestä poliisipampusta. Poliisijulkkis olisi tietysti poliittisesti korrektiksi koulutettu, sliipattu maailmanmies, joka puhuisi sujuvasti muitakin kieliä kuin suomea ja ruotsia (vähän kuin Mauri Sariolan Susikoski siis). Rikolliset ja muut polulta hairahtuneet eivät tällaiselle poliisille olisi rikollisia tai hairahtuneita, vaan ”asiakkaita”, joita ”palvellaan” ilman pampun häivääkään viihtyisillä poliisiasemilla, joilla eivät saisi edes ”asiakkaat” tupakoida. Fjalar Jarva ei ehkä nykyisin edes viitsisi ryhtyä poliisimieheksi, en tiedä olisiko se sitten hyvä asia vai mahdollisesti huono, ja tarkemmin ajatellen, ei ehkä Susikoskikaan.

Leivosta syödessä oli aikaa tutustua tiekarttaan ja päätin ajaa Leppävirralta Heinävedentietä Joensuuntielle ja siitä Karvion kanavan yli Valamontielle ja sitä Juojärveen pistävässä Papinniemessä, entisillä Papinniemen kartanon mailla sijaitsevaan Valamon luostariin.

Reitti on sellainen, että siitä voi hyvin huudahtaa kliseemielessä Irwiniä matkien, että ”kappale kauneinta Suomea!” Kauneinta Suomea tosin voi löytää myös melkein mistä muualta tahansa.

Jotenkin minulle, kliseistä tai ei, järvinen metsämaisema pelto- ja suoaukeuksineen on edelleen todellisinta suomalaismaisemaa. Vaikka nyt ehkä pitäisi sellaisiksi laskea Kehä III:n sisällä aukeavat (tai paremminkin sulkeutuvat) maisemat. Maa- ja metsäteollisuus eivät enää ole suomalaisten pääasiallinen ylpeilyn sekä leveämmän leivän ja hyvinvoinnin lähde, nyt työpäivät puuhastellaan HiTech-teollisuuden piirissä ja tehdään bisnestä Nokian puhelimilla.

Nykysuomalaiselle ehkä tyypillinen ja rauhoittava maisema onkin moderni kaupunki. Metsä koetaan pelottavaksi ja vieraaksi, lapset pidetään jopa maalaismaisissa oloissa tarkasti erillään metsistä. Ja onhan tilanne muuttunut: ennen ei tarvinnut maalla ja erityisesti metsissä pelätä kuin lähes sukupuuttoon ammuttuja susia ja karhuja. Nykyisin pedot tarkoittavat aivan jotakin muuta.

Nämä Heinäveden seudut tulivat tutuiksi jo lentokoulutuksen yhteydessä.

Ilmasta eteläsavolainen järvimaisema ei helposti aukea nopeassa lentokoneessa karttaa katsellessa, ei edes Saab Safirissa. Koulutusaikana suuri osa lentoajasta, varsinkin huonommalla ilmalla, oli eksynyttä toikkarointia tutun tuntemattomalta näyttävässä, ylenpalttisen runsaassa järvimaisemassa, jossa ei juuri erityisiä maamerkkejä näkynyt.

Meillä oli vielä siihen aikaan käytössä 1:400,000 kartta, johon ei ollut merkitty mitään ilmailuasioita, ei ollut lentoväyliä tai lentokenttien lähialueita. Sen sijaan lentoesteet näkyivät karttamerkkeinä, ja yhtenä kesänä jouduin tarkistelemaan esteiden korkeuksia tulevia ilmailukarttoja varten. Pari viikkoa lennettiin krapulaisina pyörteisessä kesäilmassa kartta kourassa keikkuen kunnes kaikki eteläsavolaisetkin lentoesteet oli tarkistettu. 21-vuotiaana sellainenkin elämä kävi hyvin päinsä, keho kesti helposti kovempaakin rasitusta, eikä krapulakaan kovin paljoa lentämistä haitannut.

Leppävirralta käännyin siis pois vitostieltä ja suuntasin kohti Heinävettä.

Kuva Hanhensulka 2007: Valamon Papinniemi ilta-aurigossa

Yllättävää on kuinka vähän uudelta maantieltä näkyy järviä. En ole varma, mutta sellainen muistikuva on mieleen jäänyt, että aikaisemmat maantiet olivat lähempänä järviä ja asutusta. Niitä on varmaan viimevuosina kovasti oiottu ja satunnaiselle ajajalle tarjolla olevat näkymät ovat paljon aikaisempaa yksitoikkoisempia. Joensuuntieltä jatkoin Valamon tielle, luostarin hautausmaan ohi ja pienen sillan yli parkkipaikalle.

Ensimmäisenä huomasin parkkipaikan kulmassa taulun, jolla kiellettiin tupakanpoltto koko luostarin alueella. Taisin kirota melko katkerasti sen nähtyäni, vaikka kovin pyhällä paikalla seisoinkin, mutta ajattelin sitten, että ortodoksinen usko on kai kaikista Suomen kristinuskoista ihmisystävällisin, joten tähänkin suurehkoon ongelmaan ehkä löytyy tuonnempana molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu, niin kuin sitten löytyikin.

Valamon hotelli oli tavallaan pettymys, ei siksi, että se olisi jotenkin huono, vaan siksi, että se oli liian hyvä. Odotin saavani asua munkkimaisissa olosuhteissa, enkä hyvän hotellin yltäkylläisyydessä. Vaikka pettymys olikin melko suuri, pystyin kyllä hyvin elämään sen kanssa. Ja lievennykseksi otin Trapesa-ravintolassa valamolais-venäläisen teepöydän kyytipoikana luostarin omaa kuivaa valkoviiniä, tehty valkoisista viinimarjoista, joka kulahteli tienkuivasta kurkusta alas tyydyttävien ähkäisyjen säestämänä.

Olisi siellä ollut väkevämpiäkin valamolaisia juomia tarjolla, mutta en viitsinyt niitä tällä kerralla kokeilla. Varsinkin, kun minusta näytti, että ravintolassa mustassa kaavussa ja väärinpäin käännetty pata päässä asteleva lihava pappismunkki, tai saattoi se olla joku korkeampikin uskonnollinen viskaali, ehkä ihan igumeeni tai arkkimandriitti, katseli pullopattereita sillä silmällä, että juomisen ei pitäisi kovin kauaa jatkua.

Eikä se jatkunutkaan, jo yhdeksältä ravintola ja muut yleisötilat laitettiin kiinni, eikä ajanvietteeksi ollut sen jälkeen oikein muuta tarjolla kuin harrasta uskonnollista kaivautumista oman sielun kuraisemmille perukoille.

Sen sijaan lähdin kiertämään Valamon rantoja.

Juojärvi on luostarin länsi- ja luoteispuolella, eteläpuolella on kapeahko lahti, jota pitkin pääsee itäpuolella avautuvalle Juurikkaselälle. Juojärvi on vielä kivikautisella korkeudellaan, vaikka Saimaan vesistö on muuten laskenut paljon noista ajoista.

Otin ilta-auringon valossa monta kuvaa – mm. yhden varsin huonon kuvan kuikkapariskunnasta iltauinnillaan – ja käväisin myös auringon laskeuduttua luostarin hautausmaalla, jossa on kaksi kaunista tsasounaa kuolleitten munkkien vartijoina, vanhempi omistettu Herman Alaskalaiselle ja uudempi Johannes Kastaja-Edelläkävijälle. Hautausmaalla voi ihailla kauniisti veistettyjä grobuja.

En löytänyt pimenevässä illassa mustia varjoja heittävien havupuiden seasta ja ristien paljoudesta Pentti Saarikosken hautaa (bloggari Angorina kertoo siitä ja grobuistakin), ja taisin etsiessäni vahingossa säikäyttää jonkun hartaana penkillä hämärässä yksin istuvan, hurskaan naisen pahanpäiväisesti, joten lopetin etsinnän siihen ja palasin ihailemaan luostaria.

Valamossa on myös kulttuurikeskus, jossa on erilaisia ortodoksiseen uskoon liittyviä näyttelyitä ja jossa entisöidään ikoneja. Ja tietysti Valamon kansanopisto, jossa opetetaan sekä uskomiseen liittyviä teoreettisiä asioita että käden taitoja, kuten ikonimaalausta ja koristetaontaa.

Luostarissa kuuli ja näkyi venäjää tai karjalankieltä puhuvia nuoria munkkeja, joten ilmeisesti Valamolla on yhteyksiä rajan taakse, erityisesti Jumalanäidin syntymän miesluostariin Laatokan Konevitsan saarella. Konevitsan luostari avattiin uudelleen viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen vuonna 1991 Valamon luostarin (ja koko Suomen ortodoksikirkon) avulla.

Uuden Valamon merkittävin nähtävyys on pääkirkko, joka on pyhitetty Kristuksen kirkastumiselle (muistopäivä 6.8. on yksi kirkkovuoden 12 suuresta ortodoksijuhlasta). Pääkirkon yhteydessä on pienempi pyhättö, ns. talvikirkko.

Kuva Hanhensulka 2007: Valamon Pyhän Nikolaoksen rantatsasouna

Koko Suomen ortodoksikirkon merkittävin aarre on pääkirkossa esillä oleva Konevitsan jumalanäidin ikoni, jonka kääntöpuolella on Käsittätehty Kristus-ikoni. Entinen Valamon pappismunkki, silloinen arkkipiispa Paavali siunasi kirkon käyttöön vuonna 1979. Talvikirkko on pyhitetty kreikkalaissyntyisen Sergei ja karjalaisen Herman Valamolaisten muistolle, perimätiedon mukaan nämä perustivat Vanhan Valamon luostarin Laatokan saarelle ehkä jo vuonna 992 tai ainakin viimeistään 1100-luvulla. Ensimmäiset suomalaiset kristityt olivatkin ortodoksiuskoisia, vaikka ruotsalaisvoittoinen historiamme ehkä vieläkin väittää toisin.

Vanha Valamon luostari on taas käytössä alkuperäisessä tarkoituksessaan. Tästä pääsee katsomaan, mitä venäläisessä Valamossa nykyisin tapahtuu. Sinnehän taidettiin myös hiljakkoin rakentaa presidentti Putinille edustushuvila suomalaisista hirsistä (SK 51/2004).

Valamon laivarannassa otin lisää kuvia. Sieltä lähtee reiteilleen, mm. vastarannalla sijaitsevaan Lintulan naisluostariin, Valamon luostarin laiva, Sergei. Laiturilta tuijottelin ihaillen Juojärven rantoja ja laiturin vieressä olevaa Pyhän Nikolaoksen tsasounaa.

Kuva Hanhensulka 2007: Auringonlasku Juojärven takana

Ja menin sitten maata.

Nukuinkin oikein hyvin, kun olin ensin lukenut kaunista kuvakirjaa, jossa oli satu Sergei-munkista, joka oli tuhat vuotta sitten perustanut johonkin venäläisten metsien keskelle luostarin ja jutellut karhujen kanssa. Mutta uni alkoi maittaa jo sen verran, että eivät sadun yksityiskohdat oikein jaksaneet painua muistiin. Nukuin pitkästä aikaa aivan unettomana viiteen saakka aamulla, jolloin nousin ylös uudelle kuvauskierrokselle ja kuudelta alkavaan aamuhartauteen, johon ei näyttänyt kerkiävän kukaan muu hotellin asukkaista, munkkeja ja nunnia ja muita korkea-arvoisempia hurskaita siellä tosin oli suurehkolla joukolla.

Aamiaisella, jossa oli tarjolla puuron lisäksi myös erinomaisia puolukka-sillejä, suunnittelin uusia savolaisseikkailuita, mutta sekin on jo aivan toinen tarina.