Naipaul vs. Walcott: tasapeli, toistaiseksi

Kuva: Naipaul ja Walcott, imuroitu New Statesman -lehdestä

Tasapeli monellakin tavalla. Molemmat ovat voittaneet Nobel-palkinnon, ja molemmat ovat hiljattain ilkkuneet toisiaan.

V.S. Naipaul arvosteli (ja arvosti myös) Derek Walcottia viime vuoden elokuussa lontoolaisessa The Guardian -sanomalehdessä otsikolla "Caribbean Odyssey" (kirjoitus on valitettavasti muutamaa riviä lukuunottamatta poistettu lehden saitilta).

Toukokuun lopussa 2008 pidetyssä ’Calabash Literary Festival’issa’ Jamaikalla Karibian Saint Lucialta (afrikkalaista syntyperää) kotoisin oleva Nobel-runoilija (1992) Derek Walcott (78) luki ”ylistysrunon” elämänikäisestä kilpailijastaan, toisesta Nobel-laureatesta (2001) ja karibialaisesta (Trinidad intialaista syntyperää), V.S Naipaulista (75). Walcottin myrkkykieli kulki Jamaikalla tähän tapaan (The Guardian’in mukaan):

'The Mongoose'

“I have been bitten, I must avoid infection
Or else I'll be as dead as Naipaul's fiction
Read his last novels, you'll see just what I mean
A lethargy, approaching the obscene
The model is more ho-hum than Dickens
The essays have more bite they scatter chickens
like critics, but each stabbing phrase is poison
Since he has made that snaring style a prison
The plots are forced, the prose sedate and silly
The antihero is a brick called Willie...”

Ja New Statesman’issa sama kirjoittaja (Daniel Trilling) muistaa toisia sanoja (New Statesman, 29 May 2008):

“…So the old mongoose, still making good money
Is a burnt out comic, predictable, unfunny.
The joy of supplements, his minstrel act
Delighting editors, endorsing facts
Over fiction, tearing colleagues and betters
To pieces in the name of English letters.
The feathers fly, the snow comes drifting down,
The mongoose keeps its class act as a clown.
It can do cartwheels of exaggeration;
Mostly it snivels, proud of being Asian;
Of being attached to nothing, race or nation.
It would be just as if a corpse took pride in its decay
After its gift had died and off the page
Its biles exude the stench
Of envy, “la pourriture” in French.
Cursed its first breath for being Trinidadian,
then wrote the same piece for the English Guardian.
Once he liked humans, how long ago this was
The mongoose wrote “A House for Mr Biswas…”

Pitkä runo jatkuu ja sen voi kuunnella kokonaisuudessaan täällä Walcottin itsensä lukemana. Pätkä on vähän yli 40 minuutin pituinen ja runo on aivan äänityksen lopussa.

Ennen aloittamista runoilija varoittaa yleisöä ja sanoo aikovansa olla ilkeä (nasty) ja niin onkin. Hän haukkuu Naipaulin olemuksen, kirjoitukset ja ennenkaikkea luonteen lyttyyn, humoristina tietysti humoristin otteella ja saakin monet naurut aikaiseksi, oletettavasti, pääosin mustalta yleisöltään. Runosta löytyy mm. tällainen pikku värssy: ”He doesn’t like black men, but he likes black cunt”. En viitsi edes yrittää kääntää tätä enkä noita aikaisempiakaan pätkiä, olkoot siis englanninkielisiä.

Walcottin runon nimikin on merkityksellinen. Mangustit (nimi tulee suomenkieleen länsi-intialaisen marathin kielen sanasta mangus) tulivat Karibialle Britannian siirtomaaherrojen laivoissa niin kuin tulivat intialaiset maatyöläisetkin vuoden 1850 paikkeilla. Naipaul on näiden jälkeläisiä, tosin hän väittää oman perheensä olevan bramiini-kastia (englanniksi brahmin), eli opettajia, kirjoittajia, pappeja ja sen sellaisia, paikallista intelligentsiaa, eikä, niin kuin suurin osa Trinidadiin muuttaneista intialaisista, kastittomia, "koskemattomia". Sekä mangustit että intialaiset jäivät saarelle piikiksi paikallisen mustan väestön kylkeen ja ovat siellä vieläkin.

Naipaulia on syytetty karibialaisuutensa halveksimisesta, mikä ei hänen kirjojensa perusteella voi olla sananmukaisesti totta. Tosin Nobel-puheessaan hän kiitti Intiaa ja Britanniaa, mutta ei syntymämaataan Trinidadia, joka tosin vielä 1930-luvun aikoihin olikin osa brittiläistä imperiumia eikä itsenäinen maa. Naipaul arvostelee kirjoituksissaan karibialaisia ankarasti, väittäen mm. koko alueen olevan (korkea)kulttuuria vailla. Lukemani perusteella en voi kuitenkaan sanoa, että arvostelu olisi tarkoituksetonta, tai edes aiheetonta, ilkeilyä. Niin kuin Walcottin runon voi helposti tulkita olevan.

Tuossa yllä mainitussa Guardianin jutussa Naipaul kirjoitti mm. näin:

"...that idea of the beauty of the islands (beach and sun and coconut trees) was not as easy as the poet thought. It wasn't always there, a constant. The idea of beach and sun and sunbathing came in the 1920s, with the cruise ships. (Consciously old-fashioned people, like the writer Evelyn Waugh, born in 1903, refused to sunbathe.) So the idea of island beauty, which now seems so natural and correct, was in fact imposed from outside, by things like postage stamps and travel posters, cruise ships and a hundred travel books. It was an overturning of old sensibility, old associations. Until then the islands were thought of as ancient plantations, places of the lash; and that was how, even until the 1950s and 1960s, island politicians, stirring up old pain and racial rage, sought to characterise them...."

Eli sanoo, vähän tiivistäen, että karibialaisten saarten kauneus ei ole niin itsestään selvää kuin Walcott runoissaan haluaa sanoa. Itsenäistyvien saarten omat poliitikotkin halusivat ylläpitää alueesta kuvaa ruoskittuna ja riistettynä alueena mieluummin kuin maanpäällisenä paratiisina. Se ominaisuus huomattiin vasta sitten, kun eurooppalaiset auringonpalvojat "löysivät" sen joskus 1920-luvulla, eli tulkiten, on myös kolonialismin sivutuote.

Olen tästä runosta huolimatta edelleen sitä mieltä, että V.S Naipaul on yksi merkittävimpiä englanniksi kirjoittavia kirjailijoita, oman ikäluokkansa ehdotonta huippua, aikansa ihmisiä, oloja ja tapahtumia taustoineen terävästi ja rohkeasti kuvaava tulkitsija, jonka kirjoituksissa on historiallista syvyyttä paljon enemmän kuin nykykirjallisuudessa yleisemmin.

On ehkä hyvä panna tässä yhteydessä merkille myös se, että englanniksi kirjoittavien etujoukossa on nykyisin monia intialaissyntyisiä kirjailijoita, niin kuin tietysti monista muistakin entisistä koloneista aikanaan tulleita tai näiden jälkeläisiä.

Naipaul on sanonut aikaisemmin tänä vuonna julkaistun elämäkertansa kirjoittajalle (Patrick French), että ”I settle all my accounts”, eli, että ”Maksan kaiken takaisin”. French sanoo Walcottin tapaukseen viitaten intialaisen Daily News and Analysis -saitin mukaan myös: "Knowing Naipaul, he will say nothing and then at some point he will lash out”.

Joten tämänkin kirjallisen myrskyn osalta voinee sanoa, että perästä kuuluu.