Nuorta Voimaa ja muitakin syviä ajatuksia

Kuva Hanhensulka: Muinaistutkija 3/2009:n kansikuva

Ulkosuomalaiselle, tosielämän Odysseukselle, jokainen emämaan lähettämä sana on kuin kaukana pimeällä merellä vilkuttavan majakkaseireenin valo.

Olen yrittänyt lukea suomalaisia blogeja, mutta sen entisen Diogeneen pohjaväri on kuin näkökenttä kahden ja puolen päivän migreenikohtauksen jälkeen. Kuuti raippaa! Luinkin sitten suomalaisia lehtiä.

Suomesta on tullut monenlaisia.

Ensin tosin tuli Muinaistutkija-lehden lasku vuoden 2009 lehdistä, jossa pyytelivät anteeksi myöhäistä laskutusaikaa. Ja kohta viikon kuluttua tuli karhu samasta laskusta vaikka lähetyspäivämäärien väliä oli kolmisen viikkoa ja melkein samanaikaisesti itse lehtikin, Muinaistutkija 3/2009. Muinaistutkija- lehden luonteeseen sopii hyvin, että sen internet-sivusto on viitisen vuotta ajasta jäljessä, siellä listataan nyt vuoden 2005 numeroiden sisällysluetteloita. Valitettavasti lehdessä julkaistuja ratkiriemukkaita juttuja ei julkaista sivustolla. Tosin on lehdessä tällaistakin runollisuutta kirjallisuuden harrastajan iloksi:

”Harmaata, ystäväni, on kaikki teoria, vihreä on vain elämän kultainen puu.”

Siinä siteeraa venäläinen argeologi ja toisinajattelija Lev S. Klejn Mefiston sanoja Goethen Faustista Maija Rajakylän artikkelissa ”Neuvostoargeologista ja toisinajattelijasta – Lev S. Klejnista”. Kleijn kertoo myös monien argeologien huomanneen, että ilman ”teoriaa elämä ei ole elämä ollenkaan”.

Niin&Näin 3/2009 oli seuraavana vuorossa. Sitten tuli Parnasso 7/2009, sitten Kirjailija-lehti 4/09 ja lopulta viime viikolla Nuori Voima 4-5/2009 puolison kaiken ymmärtävien naurunpyrskähdysten saattelemana.

Yleensä jokainen näistä tulee luettua samana päivänä kannesta kanteen paitsi Niin&Näin: jos sitä yrittää yhdeltä istuimelta lukea nukahtaa välillä – useampia kertoja. Kaikkien lehtien syventävää opiskelua jatkuu sitten viikko viikolta kunnes uudet lehdet ehtivät Australiaan saakka.

Arvoisa Lukija lienee jo lukenut kaikki nämä lehdet moneen kertaan. Jos ei ole, niin kaikkia voin hyvin mielelläni suositella.

Muisnaistutkija tosin ehkä on ns. acquired taste, haalittu maku, vanhoista ajoista täytyy olla hyvin kiinnostunut, että sitä jaksaisi lukea. Kokemuksesta voin lisäksi sanoa, että sitä ei kannata lukea edes lyhyinä pätkinä ääneen puolisonsa iloksi, näin on vaikka lukisi kuinka kauniisti tahansa.

Tämä viimeisin Nuori Voima alleviivaa sen, että olin kovasti väärässä maaliskuussa 2009, mutta ei olisi ollut ensimmäinen kerta – voisi kyllä olla viimeinen, mutta tuskin on.

Uuden päätoimittajansa, Martti-Tapio Kuuskosken ohjauksessa lehti on mielestäni saamassa oikean linjan ajatellen nuoria, ja miksei vanhempiakin, aloittelevia ja miksei lopetteleviakin kulttuurinharrastajia, aitoja ja ikuisia nuoria voimia.

Tosin tässä viimeisimmässä numerossa on liikaa asiaa Susan Sontag’ista, mutta ehkä se on asiallista ottaen huomioon, että kyseessä on Kultatuplanumero ja teemana Susan Sontag.

Otinkin lehden kiihottamana luvun alle Sontagin kirjan In America, a novel (Farrar Straus Giroux, New York, 2000). Ja luin heti sivulta 74 tälläista miesten vapaudesta niin että käsivarsien karvat nousivat pelosta pystyyn:

“What a tyrant I am, Maryana did sometimes think. But he doesn’t seem to mind. He’s so kind, so patient, so husbandly. That was the true liberty, the true satisfaction of marriage, wasn’t it? That you could ask someone, legitimately demand of someone, to see what you saw. Exactly what you saw.”

Eli suomeksi kai jotenkin, että ’tuuli painaa seinää kuin vaimo’, tai sinne päin. (Hätäpäissään on tähän perään lisättävä, että kummallakaan näistä sitaateista ei ole yhteyttä oman elämäni todellisuuteen, joka on kuin joisi linnunmaitoa ja nektaria ja söisi mannaa päälle.)

Tuo Sontag-sitaatti muuten oli vapaata epäsuoraa kerrontaa. Ja tuo taas Tšehovin haulikko.

Tosin jo Nuoren Voiman pääkirjoitussivulla olevat karvani nousseet karrelle kuin syyläsialla (vai miksi niitä suomeksi nimitetään). Sieltä olin lukevinani, että: ’Sontagin lukeneisuus oli omaa luokkaansa’.

Tämä varmasti pitää paikkansa. Jokaisen henkilön lukeneisuus on tietysti täysin omaa luokkaansa.

Mutta yleisimmin kai tuollainen ilmaisu tarkoittaa sanoa sitä, että arvosteltava asia on jotenkin suurempaa, parempaa, yltäkylläisempää jne. kuin vastaavilla ihmisillä yleensä. Olen aina kuvitellut, että intellektuelleille olisi vähintäänkin ominaista suuri tai ainakin suurehko lukeneisuus. Näin ollen täysin omaa luokkaansa olisi sellaisen intellektuellin lukeneisuus, joka ei olisi lukenut yhtään mitään ja olisi syntymäintellektuelli.

Muistan tunteneenikin joitakin sellaisia nuoria ja vihaisia intellektuelleja, jotka eivät halunneet lukea mitään, etteivät olisi tartuttaneet omaa hienostunutta ja syntymävalmista kirjailijanääntään kenenkään vähäisemmän kirjailijan haparoivalla kääkkymisellä.

Tuliki mieleen, että mitä on ulkokultaisuus ja mitä julkkiskultti. Toinen on intellektuellien jatkuvasti halveksumaa, mutta toinen ei ole kovin vierasta älyköille itselleenkään.

Parhaiten puhutellut teksi oli Sontagin Muistiinpanoja campista, jotka oli suomentanut filosofi ja kulttuurikommentaattori Kyösti Niemelä. Jutussa sanottiin mm.:

’Camp on maailman kokemista johdonmukaisen esteettisesti. Siinä ruumiillistuu ”tyylin” voitto ”sisällöstä”, ”estetiikan” voitto ”moraalista”, ironian voitto tragediasta’.

Juttua lukiessa tuli taas mieleen miten joku teksti saattaa lyödä sellaisen pisteen käsitellyn asian loppuun, että siitä kirjoittelu jälkikäteen on turhaa vaivaa ja energian kulutusta, toistamista, redundanssia. Tämä Sontagin camp-teksti on jotenkin juuri sen makuinen.

Yhtä tärkeitä tekstejä omalla fokuksellaan on muitakin.

Joycen Finnegans Wake on sellainen kielen suhteen. Jotenkin on sellainen hytinä, että Diiva tai siis kirjailija Hans Selo olisi saanut paremmanja ansaitumman kohtelun kirjallisuusväeltä, jos 1) Joyce ei olisi aikaisemmin julkaissut Finnegans Waken sanahullutteluja. Tai 2) jos Selo olisi osannut valita tyttöystävänsä toisella maulla. Tai 3) voi olla, että Diivaa ei olisi edes julkaistu ilman tyttöystävää. Tai 4) mistä näitä tietää.

P.S. (pari tuntia myöhemmin) Virtuaaliystävä Anita Konkka muistuttaa tämän kirjoituksen kommenttilootassa, että Selo sai itse asiassa kirjailijana varsin hyvän vastaanoton. Hesarissa julkaistiin koko sivun mittainen, myönteinen, jopa ylistävä arvostelu kirjasta. Näin ollen on väärin sanoa, että häntä kohdeltiin väärin kirjailijana. Selolta vain loppuivat paukut Diivan jälkeen eikä julkaisukelpoista tekstiä syntynyt moneen vuoteen tämän jälkeen. Itselleni oli muistiin jäänyt lähinnä Selon myöhempi kohtalo, enkä muistanut Harry Forsblomin hienoa arvostelua Hesarissa 6.12.1970, vaikka myönnän sen kyllä lukeneeni tuoreeltaan.

Don Quijote oli omalta osaltaan loppupiste, vaikka se oli tietysti myös alkupiste, olihan se ensimäinen eurooppalainen 'moderni' romaani.

Kirjeromaanien kirjoitustarve loppui jo viimeistään 1700-luvulla siihen Samuel Richardsonin ’moderniin’ romaaniin ’Pamela, or Virtue Rewarded’ tai ehkä paremminkin ’Clarissa, or the History of a Young Lady’.

Richardson sysäsi kirjoillaan myös naiskeskeisen chick lit-romaanien kirjoittamisen liikkeelle. Lajin huippuna on kai Jane Austen, joka ’keksi’ vapaan epäsuoran kerrontamuodon (laukaus siitä Tšehovin haulikosta). Lajin nykyiset kirjailijamestarit, hiljakkoin mm. virtuaaliystävä Kirsti Ellilä omalla blogillaan (Vuoden alun introspektiota) , joutuvat sitä vähän väliä huonon (tai hyvän, mistäpä sen tietäisi) omantuntonsa pakottamina kiivaasti puolustamaan pahaa ja arvostamatonta maailmaa vastaan. Mikä on tietysti aivan oikein ja kohtuullista.

Historiallinen romaani saatiin valmiiksi Walter Scottin toimesta. Viimeistään Jane Austen tyhjensi psykologisen romaanin. Shakespeare oli jo tehnyt saman teatterille. Boccaccio boccacciolaiselle novellille ja Tšehov tekisi kohdakkoin tšehovilaiselle. Dostojevski tyhjensi hulluuden kuvauksen pelkästään keskittymällä omiin venäläisiin sisuksiinsa. Tolstoi teki saman pitkäveteiselle piimälle. Juhani Aho sai suomalaisen romaanin valmiiksi (ei siis Kivi, hänhän ei edes oikein tiennyt halusiko kirjoittaa romaania vai näytelmää). Ahon Juha ja Papin rouva ja miksei Papin tytär myös sopivat oikein hyvin pitkään eurooppalaiseen romaaniperinteeseen. Pidän myös Panusta, niin kuin joskus mainitsin, ja lastuista, joten hän sai valmiiksi myös suomalaisen lyhytproosan.

Richardsonin aikalainen ’Tom Jones’in’ kirjoittanut Henry Fielding muuten kutsui kaikkitietävän kertojan näköalaa sattuvasti Jumalan perspektiiviksi. Voi muuten olla, ja apropos, että moni rukous olisi jäänyt vuosisatojen aikana höpöttämättä, jos ajatusta kaikkitietävän Jumalan olemassaolosta ei olisi kehitetty aina syyllistettyjen juutalaisten omasta toimesta. Ajatus siitä, että joku valkopartainen Ukko katseli puuhiani yöt ja päivät ei ollut kovin houkutteleva, varsinkaan sitten myöhemmin, joskus siinä 13-vuotisena, kun olisi ollut pelkäämisen sijasta muutakin ja vielä tähdellisempää tekemistä yöaikaan.

Kirjojen ja kirjailijoiden rakastajana tälle blogihenkilölle on Parnassosta viimeaikoina jäänyt mieleen erityisesti Kaisa Neimalan kertomus numerossa 5/2009 Raija Siekkisen novellin kirjailijan surullisesta paluumatkasta kirjastovierailulta viidensadan kilometrin päästä ja tämän ajatuksia takapenkillä olevista kirjoistaan:

”Tuli kummallinen tunne siitä että hän kuljetti autollaan surua ja suojattomia rampoja lapsia, kirjojaan siis, öistä, tyhjää tietä.”

Tosin viimeisimmässä tänne ehtineessä Parnasson numerossa, 7/2009, on muutama kirjoitus, jotka taatusti muistuvat mieleen vielä myöhemminikin.

Sellaiseksi voi hyvin lukea Arto Virtasen mea culpan jälkikirjoituksen jälkikirjoitukseksi tulkittavan Sananvapaus sanahirviönä. Samoin Kaisa Neimalan jollakin tasolla yllä kuvattua Siekkisen teemaa jatkava Raviradalla. Ja unohtumattomaksi jää ’ulostulleen’ virtuaaliystävä Diogeneen, alias Sami Liuhton ”Kuuti raippaa” eli miten voi romaania rakastaa. Jo pelkästään kirjoittajan kovasti rakastamaa omaa hyvää lausetta ”Romaanihenkilön kuolemaa en jäänyt etsimään” voi ihailla yhdessä kirjoittajan kanssa hyvinkin päiväkausia, eikä silti ihailusta tule loppua.

Kirjailija-lehdessä Sofi Oksanen taas... Hei, miten pirussa sanotaan suomeksi ’sucks up’? Slangisanakirja ehdottaa, että ’kärkkyy suosionosoitusta’, häh...HÄH! On suck up paljon tuota aktiivisempi ilmaus. ’Nuolee persettä’ olisi muuten hyvä, mutta tässä blogissa ei käytetä sellaista kieltä.

Joka tapauksessa kirjailijaliiton kirjailijoilla on Oksasen toimesta puhdas perse jonkin aikaa, syynä saattavat olla ne ulkomailla annetut lausunnot, mutta tästä en ole täysin varma. Oksanen näyttää vihjaavan, että kirjailijat voisivat mennä lakkoon, jotta heidän kirjojaan myytäisiin paremmin. Joo, lakko onkin käyttökelpoinen ase kirjailijoille, parempi kuin Tšehovin haulikko, vaikka molemmat ovat kai jotenkin symboolisia.

Tosin 1) kirjan nykyisin toteutuvasta eliniästä, todellisesta ongelmasta,on kolumnissa kyse ja se on tärkeä ratkaisematon asia.

Tosin 2) vertaamalla Finlandia-palkinnon voittajateoksia sanotaan vaikka Tolstoin tai Nabokovin ja mitä niitä venäläisiä nyt on, sen Arbatin lastenkin kirjoittajan, Rybakovin ja Bulgakovinkin teoksiin ja Rothin, Singerin tai Bellow’n ja miksei vaikka Austenin, tai Defoe’n, Ibsenin tai edes Carpelanin, näkee missä piilee ongelman ydin. Oksanen sanookin sen jo kolumnissaan: markkinointihan tämän on ratkaissut, omien kirjojensa suhteen hän ehkä sen tietääkin, en osaa sanoa. Unohtui vielä Kafka joten jääköön sanomiset tähän.

Karvojen pystyynnousu senkun jatkui. Lehden sivulla 34 virtuaaliystävä ja kirjailija Rita Dahl taas sanoo (hyvässä artikkelissaan ’Unelma veljeydestä’, vielä parempi otsikko olisi ollut ’Unelmaveljeydestä’, ehkä virkaatekevä toimitussihteeri näin tarkoittikin?), että kirjailija Youssef Bazzi’n ’isä kuoli marttyyrinä Libanonin sodassa’.Kirjoittaja tarkoittanee sanoa näin suomeksi, että isä kaatui tai kuoli sodassa mutta Tukholman syndrooma oli ylitsekäymätön este. Bazzin sotilasmotivaatiosta sanoo libanonilainen nettilehti Now Lebanon mm. näin:

“Disgruntled with the dishonest and violent culture of militancy, he turned to poetry and literature to heal.”

Eli suomeksi jotenkin, että ‘Tympääntyneenä taistelijoiden epärehellisyyteen ja väkivaltaiseen kulttuuriin hän kääntyi runouden ja kirjallisuuden puoleen parantuakseen’. Mutta olkoon.

Sitten luin kirjailija Antti Tuurin juttuja Kivi-palkinnosta ja Kivestä. Hän väittää, että Aleksis Kiven kirjojen kieli ei ole vanhanaikaista.

Tähän on vaikea yhtyä hymyilemättä vähintäänkin vinosti. Sen lisäksi hän sanoo, että veljessarja kuvaa kaikkia seitsemää suomalaista miestyyppiä. Tai oikeastaan hän sanoo ’ihmistyyppiä’, mutta se on vain turhaa poliittista korrektiutta, todellisuudessa Tuuri tarkoittaa puheellaan reilusti vain ’miestyyppejä’.

Tämä kuuluisan ja viisaan kirjailijan lausunto pakotti tietysti heti miettimään, että ketä veljistä kukin lähipiirini mies-ihminen ilmentää. Minulla on vain kaksi poikaa, joista toinen ei ole biologinen sukulaiseni, toinen on. Australialainen poikani on selvästi Juhanin ja Aapon sekoitus, järvenpääläinen, biologinen poikani taas on selvästikin Eero ripauksella metsissä viihtyvää Lauria ja jonkin verran Aapoa myös. Itsestään ei uskalla tällaista merkittävää vertailua tehdä, joten jääköön tekemättä.

Kuten kaikki stereotyypit nämäkin ovat vajavaisia; ainakin Rahikainen puuttuu niistä Lammio myös ja Kariluoto, samoin Nummisuutarien Esko ja Mikko Vilkastus, Sven Tuuva on kai Juhanin hahmossa.

Entäpä Kekkonen, kuka näistä veljeksistä olisi Kekkonen, ei kai kukaan. Mutta hänhän olikin savolaista sukua ja saattoi olla jotenkin tuntematon tyyppi Kivelle, Etelän miehelle.

Niin&Näin –lehden jutuissa pääsin ennen nukahtamista vasta ranskalaisen filosofi Michel Onfray’n juttuun Filosofian kurjuus (ja suuruus), jossa tämä yrittää todistaa, että filosofeilla olisi ymmärrystä ja merkitystä nyky-yhteiskunnan asioissa muutenkin kuin ’vallitsevan vallan rikostovereina’. (Onfray'lla ei tietysti ole ollut tilaisuutta lukea Tere Vadénin julkaisemaa haastattelua suomalaisesta käytännönfilosofista (pitäisikö sanoa 'luonnonfilosofista' niin kuin aikanaan sanottiin niistä vanhoista krekuista?) melko omavaraisesta Lasse Norlundista otsikolla Yksi kokemuspohjainen elämänfilosofia.)

Tosin sivulla 123 löytyy tällainen lause Antti Salmisen arvioinnista Outi Alanko-Kahiluodon kirjasta Writing Otherwise Than Seeing (Helsinki University Printing House, 2007):

”Alanko-Kahiluoto onnistuu hienosti kontekstoimaan Blanchot’n kirjallisuuden ideaalin ’ei-minkään paljastamisen’ Hegelin ja Heideggerin kaksoissidoksella...”

Että tällaista. Sanoisiko tähän vielä, että postmoderni runous on ymmärrettävää ja juuri sen vuoksi merkittävää.