José Saramago International Spanish Language Congress'issa Rosariossa Argentinassa, 2004. Kuva: Leo La Valle/EPA
Kuten Arvoisa Lukija ehkä huomasi, José Saramago – portugalilainen Nobelkirjailija vuodelta 1998 ja uskolleen loppuun saakka uskollinen kommunisti – kuoli eilen. Hän oli syntynyt vuonna 1922 vanhemmille, joista Saramagon oma saitti sanoo portugaliksi näin: Os seus pais são José de Sousa, jornaleiro, e Maria de Jesus, doméstica.
Ja mikäpä siinä, kaikkihan me lopulta kai kuolemme: toiset siirtyvät uuteen elämään (jossakin taivaassa tai kunkin kohtalon mukaan jossakin muussa, uudessa olomuodossa kuten koirana, etanana tai iilimatona, sen mukaan kuinka on tämänkertaista elämääsä vietellyt), toiset puolestaan pullahtavat olotilaan, jota ei voi edes ateistisen parhaalla tahdollakaan kutsua kuin olemisen vastakohdaksi – olemattomuudeksi, siis itseasiassa samaksi tutuksi tilaksi, josta tähän maailmaan uuden elämän kivusta kovasti parkuen tulla tupsahdimme.
Tarkkaavainen Lukija ehkä muistaakin, että kehuskelin jokin aika sitten sivistys-luku-urakkani kynsissä Saramagon kirjaa Seeing, jossa hän muistaakseni todistaa, että jokainen äänestämätön ääni merkitsee enemmän kuin pelkästään se tyhjä rengas, jonka sisältä äänestysnumero puuttuu ja ainakin saman verran kuin tottelevaisesti hyväksyttyjen vaalilistojen mukaisesti oikeinnumeroitu ääni – varsinkin jos äänestämättömiä ääniä on tarpeeksi paljon. Kirjan kuvaama kansa on siis noussut jonkinlaiseen nihilistis-gandhilaiseen väkivallattoman äänettömään kapinaan, joka tietysti tekee valtaapitävän luokan entisestäänkin hermostuneemmaksi.
Romaani on vähän raskaslukuinen. Alkupuoli tuo kovasti mieleen kommunistisen naapurimme Ruotsin jaarittelevat, sosialistissoittoiset, päällepäsmäävät ja sormeaheristelevän kaikkitietävät sekä kaikkeensotkeutuvat Kansankodin kansanpelastajat. Mutta loppupuolensa vuoksi sen voi aivan hyvin lukea, ja vaikka kääntää suomeksikin, ellei ole jo käännelty.
Jostakin syystä Saramagosta puhuminen tuo mieleen muutaman näytelmän.
Oman henkisen tilani takia kai erityisesti Beckettin Huomenna hän tulee. Eikö tämäkin näytelmännimi osoita kuinka turhaa ja virheellistä taiteen kääntäminen kieleltä toiselle itse asiassa on. Sekä alkukielellä että Beckettin omana englanninnoksena (häh! Onks toi nyt suomee???) nimi sanoo jotakin merkittävää sisällöstä.
Täällä Melbournessa oli menneellä viikolla kova myrsky, jonka aikana satuin lueskelemaan sekä Beckettin Godot’sta (jota esitetään parhaillaan Melbournessa) että Shakespearen Kuningas Lear-näytelmän rakenteesta kirjassa Dramatic Construction (Edward Mabley vuodelta 1972 (Chilton Book Company, Philadelphia).
Kuningas Lear’han on kuvaus eläkkeelle siirtymisen vaikeudesta ja haikeudesta.
Paavo Cajanderin suomennos sanoo Lear’in aikeista tähän tapaan:
”...
Salattu aikeemme nyt tulkoon ilmi.
Tuo kartta tuokaa. -- Tietkää, kolmijakoon
Panemme valtamme, lujasti päättäin
Kaikk' ijältämme puistaa työt ja huolet
Nuorempain harteille, ja taakatoinna
Madella hautaa kohti. ..”
Kaikki eläkkeelle siirtyneet ovat ehkä nähneet edessään juuri tuollaisen auvon: ”Kaikk' ijältämme puistaa työt ja huolet...” ja huomanneet että edessä onkin pelkkä ”matelua hautaa kohti”, mikä toiveena tai edes tavoitteena ei ole järin häävi.
Beckettin Godot’n odotus livahtaa tiettyyn ikään ehtineelle pelkurille helposti mieleen. Näytelmässä on kaksi paljonpuhuvaa ja tyhjänpäiväistä odotusnäytöstä, jotka ovat toistensa kopioita kuin hiljaisen elämän hiljaisen peräkkäiset tai päällekkäiset päivät.
Huomenna hän tulee onkin tragikomedia, niin kuin elämä itsekin, tietysti.
Godot’ta , jota ei ehkä ole edes olemassa kuin sanansaattajien mielikuvituksessa, odottavat laiskasti ja ilman sen kummempaa intoa Becketin luomat ihmiskunnanedustajat, tragikoomiset rentut, Vladimir ja Estragon.
(Olen muuten melko varma, että tämän lastun teemaan hyvin sopivat sen Rimmisen pussikaljaromaanin hahmot ovat saaneet vaikutteita näistä Beckettin miehistä tai ovat ehkä itse lueskelleet Godot’sta ja odottamisesta. Voisi tässä sanoa vielä sen verran Kaljottelijoista, että kirjan muutaman ensisivun maisema-avaruuden kuvaus on suomalaista romaanitaidetta läheltä eturiviä, vaikka vaikutelma rikkoutuisikin, kun kirjahenkilöt alkavat toimia ja puhua, ja vaikka ei kirjasta muuten pitäisikään, tai vaikka ajattelisi, että sen tekstissä on tavoiteltu liikaa Sieppari ruispellossa-romaanin kielenpieksentää. Jos siis tällä tavalla ajattelevia ihmisiä lukijoiden keskuudesta löytyisi, mikä ei ole ollenkaan varmaa.)
Mutta siitä olen nyt juuri koko lailla varma, että eläkkeen tai vapaan kirjailijan uran sijasta olenkin tässä lähipäivinä siirtymässä joksikin aikaa uusiin maisemiin.
Menen nimittäin Nepalin Kathmanduun Annapurnan (alunperin sanskriitinkielinen nimi tarkoittaa köyhälle alueelle hyvin sopivasti Täynnä Ruokaa) ja Sagarmathan (Taivaan Jumalatar tai näin kolonialistittain Mount Everest) juurille ’YK:n hommiin’.
Lähdön pitäisi olla edessä noin viikon kuluttua, ja YK:n kuvaan hyvin kuuluvasti kuukauden päivät myöhässä alkuperäisestä aikataulusta. Näin ollen, ja ko. YK:n alajärjestön byrokratiaa entuudesta tuntien, en vielä ’pidätä hengitystä’ kuin ajoittain.
Joten perästä kuuluu kohtapuoleen, jos kommunikaatiotorvet pysyvät jotensakin kunnossa.
3 kommenttia:
Ahaa, Nepal. Ystäväpariskunta oli tässä viime syksynä siellä kiipeilemässä vuorilla. Olen myös tavannut Suomessa ihmisen, joka on ollut kehitysaputyössä Nepalissa rakentamassa kouluja.
No, maassa ei ole ehkä yhtä ainutta ylipainoista ihmistä. Siellä ei myöskään ole toimivaa terveydenhoitojärjestelmää eikä yleensä myöskään viemäröintiä tai muita sellaisia infraan kuuluvia asioita.
Mutta todennäköisesti olet näistä jo selvillä.
Saramagon Äänestys on suomennettu. Minä en ole lukenut häneltä kuin Jeesuksen Kristuksen evankeliumin joka oli mielestäni loistava.
Ja sitten murahtelun säestyksellä: kommunismi mikään uskonto ole! Sitä ei ole ikinä ollut niinku esimerkiksi katolista kirkkoa. Ja mitä tulee taas Marxiin, niin Pääoman lukeminen vaikuttaa minusta yhä ajankohtaisemmalta, mitä pitemmälle ehdimme Järjestelmän hajoamisen tilassa. Siis kapitalismin jota uuskielellä kutsutaan esimerkiksi globalisaatioksi.
Waiting for Godot on mahtava juttu. Itse näin sen eka kerran niin nuorena etten käsittänyt siitä mitään. Suomennoksessakin on voinut olla vikaa. Myöhemmin näin sen videolta englanninkielisenä ja käsittääkseni englanti on loistavaa!
Sen sijaan Kuningas Learin näin joskus vuosia sitten Tampereella ja Lasse Pöysti oli loistava Lear.
Saas nähdä onnistutko bloggaamaan Nepalista. Voi olla kuulemma miltei mahdotonta. Mutta olen oikein tyytyväinen siitä että päätit lähteä YK:n hommiin. Niin sitä pitää! Eläkevaarin asema ei todellakaan ole niitä mukavimpia. Varsinkin jos vain odottelee sitä Godot'ia.
Jaha, Ripsa, näinhän se kommunismin suhteen on, että ei se ole organisoitu ja institutionalisoitu uskonto. Mutta enpä sitä uskonnoksi kutsunutkaan. Uskonto kai tarvitsee keulalleen jumalia ja näitähän kommunismilla ei (vielä) ole. Eikä kapitalismilla tai ateismillakaan, joten nekään eivät ole uskontoja.
Usko on sitten eri asia, siis Credo, joka on pelkästään henkilökohtaisen uskon julistus siis (vähän ehkä voimakas sana esim. ateisteille, vaikka uskon (sic.),että 'credo' siihenkin sopii oikein hyvin.
Saramago kai 'uskoi' kommunismiin viimeiseen saakka ja vastusti kapitalismia ja globalisointia ynnä sen sellaista. Mutta mistäpä tämänkin voi varmuudella tietää, eikä enää voi kysyäkään. Tosin kirjailijoilla nämä asiat ovat helpompia kommunikoida haudankin takaa; ei tarvitse kuin osoittaa julkaistuja kirjoja, kuolemattomuuden työkaluja.
Taisin ensimmäisen kerran nähdä tuon Godot'n New Yorkissa jossakin off-Broad. teatterissa vuonna 1977 USO:n melkein ilmaisella lipulla, sillain se aika lentää.
Mutta Godot'n odottaminen saa tällä erää riittää. Töitä saattaa olla tiedossa tämän Nepalin 2-3 kuukauden jälkeen semmoisissa ihanissa paikoissa kuin Jemen ja Egypti, houkutus on suuri vaikka halu ei ole kovin kova:)
Eiku, Hanhensulka, minusta on todella hienoa että toimit kehitysaputöissä (tai ainakin nuo paikat voisivat siihen viitata) ja vaikka moni on sitä mieltä että YK on vitsi, niin se on silti ainut hallitusten keskustelufoorumi joka meillä maailmanmitassa on.
Jemeniä minä kyllä pelkäisin. Siellä on enemmän aseita kuin missään muualla maailmassa. Tokaks tulee USA ja vasta kolmanneksi Suomi.
Minä näin "Huomenna hän tulee" aikaisemmin, jo joskus 50-luvun lopulla ja Tampereella jossain pienessä teatterissa. Luulen muuten että se oli Pikkuteatteri, jota ei enää olekaan.
Sitä teatteria veti Eero V. Kosteikko, jolla oli aina valkoinen paita avattuna niin että rintakarvoitus näkyi.
Pikkusisko kysyi äidiltä kerran, siis ensi-illassa ja ääneensä!) että onko tuo setä apina. En muista enää miten äiti selvisi tilanteesta.
Lähetä kommentti