29.5.2006

Da Vinci code, fiktio ja totuus

Kuva: Ian McKellen on Sir Leigh Teabing

Lastun otsikko on hyvin suureellinen, tämä virtuaalilastun kirjoittaminen on itsessään suureellista, ja ajatus siitä, että jollakin meistä olisi Totuus taskussaan on vielä suureellisempi.

Arvoisa Lukija ehkä huomaa tästä, että kävin katsomassa Da Vinci koodin viikonlopun aikana, eikä ole tässä arviossaan väärässä. Ja koska katsoin sen, niin tietysti hybriksessäni myös kerron teille molemmille, mitä siitä ajattelin.

Ensimmäinen ajatus täytyy säästää kriitikoille, jotka ovat kuorossa, jonkinlaisessa pyhässä joukkohysteerisessä laumavihassa tuominneet elokuvan, ohjaajan ja näyttelijät, varsinkin Tom Hanks’in epäpäteviksi, epäonnistuneiksi ja epä-älyllisiksi. Mielestäni aivan syyttä.

Kuten aina, kriitikoiden tarkoituksena oli vaikuttaa lukijoihin ja katsojiin – se on heidän tehtävänsä – ja estää näitä ostamasta kirjaa tai katsomasta elokuvaa, edes viihteenä.

Pyhäkoulun – onko niitä enää? – ajoista lähtien meille tyrkytetään kristillisen kirkon doktriinia: mieltäsekoittavaa pyhää kolminaisuutta (jota ei saa sotkea kolmeen erilliseen jumalolentoon), luomiskertomusta, pelastususkoa, syntiä, syntien anteeksisaantia ja iankaikkista elämää virvoittavien vetten äärellä: narkoosia oikean elämän epäilyille ja ahdistuksille ja ruumiinkin vaivoihin. Ja tämä kaikki sen päälle, että uskomme tiedettä siitä, että maailmankaikkeus on äärettämän pieni ja äärettömän suuri ja välissä on ajan ja paikan oksentanut alkuräjähdys.

Neuvostoliiton sorruttua Venäjän ortodoksinen kirkko – talousrikollisten ohella – on ollut suurin voittaja huolimatta siitä, että lähes vuosisadan ajan kommunistinen informaatioteollisuus yritti kitkeä kansalaisista uskonnollisuuden viimeiset rippeet. Kristillinen tarina paikasta ikuisuudessa oli kuitenkin suurempi ja ihmispoloille houkuttavampi kuin lumetarina tässä ajassa vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta, jonka tilalle tarjottiin alistamista, aivopesua ja Potemkinin kulisseja.

Da Vincin koodi -elokuva, niin kuin Dan Brown’in kirjakin, jonka tarinaa elokuva noudattelee melko tarkasti, on hyvää viihdettä, siinä on sopivasti virtoja, suvantoja ja koskipaikkoja pitämään katsojan kiinnostuneena koko pitkähkön katsomisajan. Kirja oli jo kirjoitettu elokuvakäsikirjoituksen tapaan lyhyine kappaleineen ja avoimeksi jäävine henkilöineen. Tämä antaisi elokuvan ohjaajalle tilaa kehitellä kokonaisuutta, se ehkä jäi osaksi tekemättä. Kirjan lukeneena jotkut kohtaukset, jotka ehkä kirjaa tuntematta olisivat jääneet huomaamatta, saivat karvoja nostattavaa kihelmöintiä aikaiseksi.

Tarinassa oli tarpeellisen selkeä protagonisti, antagonisti, neuvoja, moniulotteinen konna, jännittävä etsintä, yllättäviä käänteitä ja tietysti löydetty aarre, joka sulki koko jutun niin kuin asiaan kuuluu katsojan tyydytykseksi. Ja täysin fiktiivisenäkin jätti mieleen heikon ajatuksen, ehkä epäilyksen siemenen, punnittavaksi jälkeenpäin. Klassista elokuvan tekoa siis. Lopputulos ei ehkä taiteena vakuuta, viihteenä siinä ei ole mitään vikaa. Ainoastaan elokuvan viimeinen kohtaus oli varpaitakipristyttävän tuskallisen kliseinen – eikä elokuva sitä sellaisena edes olisi tarvinnut.

Kriitikot ja muut aina-paremmin-tietävät kommentaattorit ovat itkeneet totuuden perään, sekä kirjaa lätkiessään että tölviessään elokuvaa.

Kumpikin on fiktiota, ja fiktion merkittävin ero historiankirjoitukseen – tieteenteon faktaan – verrattuna on sen vapaus luoda oma maailmansa, jossa kirjan tai elokuvan totuus on ainoa oikea. Niin kuin tieteen ”todessa” maailmassa vain hyväksytty totuus on ainoa oikea. Yksittäinen romaanin tai elokuvan on oltava omassa maailmassaan valmis ja ”totta”, kun viimeinen sana on kirjoitettu ja viimeinen leikkaus leikattu. Se lähtee kuluttajilleen lopullisena ja sellaisena kuin on, ja kirjailija ja elokuvan tekijät menevät luomaan uusia maailmoja. Lukija tai katsoja taas luo tekeleen perusteella oman tarinansa ja oman fiktiivisen maailmansa, jolla on kosketus hänen totuuteensa ja käsityksiinsä olemassa olevasta. Vai harvat meistä kai erehtyvät luulemaan fiktiivistä tarinaa puhtaana totuutena.

Oliko se Jean-Luc Godard, joka sanoi, että ”elokuva on totta 24 kertaa sekunnissa”? En ole oikein varma, mitä hän tällä tarkoitti, vaikka olenkin melko vakuuttunut, että hän viittasi tässä jokaiselta erilliseltä elokuvan freimilta vaadittavaan totuuteen elokuvan omassa, fiktiivisessä, maailmassa.

Pari vuotta sitten Suomessa kohuttiin Finlandia-voittaja Helena Sinervon Runoilijan talossa –kirjasta, joka alkaa tapaninpäivänä 1971 Eeva-Liisa Mannerin katsellessa Espanjassa talonsa romahtaneen katon läpi taivaalle. Kirjahan oli ”elämäkerta”, jonka teksti oli koottu Mannerin tarkasti varjellun – ja ehkä jopa tarkoituksellisesti muunnellun – yksityiselämän rippeistä ja Sinervon oman mielikuvituksen luomasta Manner-maailmasta, jota ei tietysti ole oikeasti olemassa. Kirja hyväksyttiin yleisesti mahdollisen fiktiona, joksi se oli tarkoitettu (ja sai jopa merkittävän palkinnon).

Da Vinci koodi on samantapainen tuote. Siinä on faktaa: kirkon tunnettu totuus, ”historialliset henkilöt” Jeesus ja Magdalan Maria, merovingi-kuninkaat, Opus Dei, katolinen kirkko, Mona Lisa, todelliset tapahtumapaikat – kirjan näyttämö; ja fiktiota: kirjailijan rakentamat henkilöt ja tulkintaa totuudesta, vastaväite, huhuja, jotka saattavat olla totta tai valhetta, Siionin veljeskunta; ja puhdasta spekulaatiota: kirjailijan oman hedelmällisen mielikuvituksen tuotetta.

Kuva: Carlo Crivellin Magdalan Maria

Jostakin syystä, jopa omassa sekulaarisessa ajassamme, meidän on vaikeampi hyväksyä sitä, että kirjan tarina oli ristiriidassa yleisesti hyväksytyn toisen kristillisen tarinan kanssa. Molemmat kilpailivat keskenään vuosisatoja ”todellisten” tapahtumien jälkeen. Ja niin kuin aina, senkin ”taistelun” voittajat, ihmiset itse, kirjoittivat mieleisensä "historian", dogminsa, jonka taivasosuuden perään nyt itkemme totuuteen vedoten.

Audiatur et altera pars. Nil admirari.

4 kommenttia:

marja-leena kirjoitti...

Hyvin mielenkiintoinen lastu, hanhensulka (niinkuin aina). En ole lukenut kirjaa tai nähnyt elokuvaa mutta olen huomannut negatiivisia raportteja, ja itse arvellut että miksi viihde tarinaa otetaan niin vakavasti, niikuin se olisi uusi raamattu. Muutama vuosi sitten oli hyvin suosittu kirja sarja (ai kun muistaisin nimet) joka sai melkein cult aseman monelta lukijoilta jotka ottivat sen omaksi "raamatuksi". Osoittaako tämä jotakin sielullista puutetta monessa ihmisessä, joille kirkko ei ole onnistunut täyttämään?

hanhensulka kirjoitti...

Marja-Leena ehkä kaksi asiaa voisi ottaa esille.

Kirkko ei ole pystynyt kehittymään ajan mukana. Dogmaattinen oppi on aina vaikea kehitettäväksi (islamissa tämä näkyy korostetusti). Toinen juttu voi olla se, että ihmiset ovat liiaksi materiaalisen maailman lumoissa, konsumerismi kukoistaa. Henkisen (tai spiritualisen) elämän puutteita korvataan jumalattomalla kulutushuumalla. Tavara korvaa taiteen.

Monilla elämän aloilla on näkyvissä tätä samaa. Televisiota katsottiin lähes pyhäpuvussa silloin alkuaikoina (puhun nyt Suomesta tässä), ja ohjelmilla oli samanlaisia (yli)korkeakulttuurisia tavoitteita kuin oopperalla tai Kansallisteatterilla, televisio oli kansan sivistyslaitos. Sitten kaikkia näitä vaadittiin tulemaan "kansan tasolle". Pienin yhteinen nimittäjä on aina matalimmalla mahdollisella tasolla.

Televisiossa sivistäminen muuttui ulkomailta ostettujen saippuaoopperoiden tarjonnaksi ja näytelmien tilalle tulivat stand-up koomikot. Ja nyt nämä reality-tv ohjelmat!

BBC:lläkin on "paremmat" ohjelmat siirretty joko yöaikaan näytettäviksi tai uudelle kanavalle 4, ettei "tavallinen kansa" vahingossa kompastu kulttuuriin.

Sorry, meni vähän sivuun. Oma lehmä tässä on ojassa, koska BBC:n kanava 4 ei näy täällä meillä. (Huh huh, taidan olla tulossa vanhaksi!)

Liisa kirjoitti...

"Kirkko ei ole pystynyt kehittymään ajan mukana", sanot Hanhensulka. Eikö kysymys ole myös siitä, että kiihkeästi kirkon kanssa elävät ajattelevat, että "koskaan et muuttua saa". Muutos on vaara ja aiheuttaa epävarmuutta, pakottaa arvioimaan uudelleen. Muutosvastarinnassa, uudelleentulkinnassa tai edes vihjauksessa siihen, että asia voisi olla toisinkin, sisältyy arvaamattomia elementtejä. Ja suuri(n) osa maailman ihmisistä on aika taikauskoisia. Taikauskoisuus on tavallaan tietysti myös viisautta eli varovaisuutta: aina ei muutos ole ollut muutosta hyvään suuntaan.

(Määkin olen tullut - en kai? - vanhaksi, kun paljastan, tuli mieleen tuosta iskusanastasi "tarina ... ristiriidassa ... toisen tarinan kanssa"): Kun yksi pojistani tuli koulusta kotiin ensimmäisenä kouluvuonnaan, hän vouhkasi: "Mikä tarina uskontotunnilla." Toisena vuonnaan hän kommentoi: "Mut määhän olen kuullut nuo tarinat jo. Miksi ihan sama tarina?" Ja kolmantena hän valitti, että kyllästyttävää, hän olisi itse edes jotenkin muuttanut tarinoita.
Kun hän oli lukiossa, hän sai nelosen joka todistukseen uskonnosta, kunnes sai luvan erota ev lut kirkosta. Heti koulusta päästyään hän väitteli tohtoriksi, en viitsi sanoa aihetta tässä, liittyi koulussa o p i t t u u n .)

Rauno Räsänen kirjoitti...

Ystäväni oli ostanut englanninkielisen pokkariversion DaVinci-koodista ja antoi sen ensin itse luettuaan minulle. Koskaan en ole lukenut mitään englanninkielistä kirjaa niin nopeasti.

Heti alkuun minua hymyillytti sekä tekstin että juonirakenteen töksähtelevyys. Mitään ei viety loppuun asti, tapahtumia kuljetettiin hurjalla vauhdilla eteenpäin siihen asti kunnes päästiin Leigh Teabingiin asti.
Siinä vaiheessa vauhti pysähtyi kuin seinään ja kirjailija alkoi lopullisesti vääntää ihan uutta pseudo-kristillistä uskonto- ja dogmihistoriaa.

(Tunnustan kyllä, että itsekin tajusin lopullisesti kirjailijan 'charlatan'maisuuden vasta alettuani tarkistaa kirjassa esitettyjen väitteiden taustoja.
Suurin osa dV-koodin lukijoista ei tietenkään tällaisiin tarkistuksiin ryhdy.)

Kirjan tärkeys ei ole sen kirjallisissa ansioissa, koska niitä löytyy vähän vaan juuri sen viihteellisyydessä.

Toisaalta - juuri viihteellisyydessä ja varmaankin myynninedistämistarkoituksiin tähtäävässä alkuhuomautuksessa esitetty väite siitä, että vaikka kirja on fiktiivinen, se perustuu tosiasioihin, piilee eräs syy sen suosioon.

Alkuhuomautus ei kuitenkaan pidä paikkaansa vaan antaa nimenomaan väärän käsityksen kirjan luonteesta, mutta tällä tavoin ihmiset saatiin uskomaan toisin.

Silti en usko, että Brown oli täysin tosissaan myöntäessän aluksi itsekin uskovansa salaliittoteoriaansa. Myöhemmin hän on nimittäin korostanut kirjan viihteellisyyttä.

Dan Brown kehitteli sopan, jossa faktaa, fiktiota ja jopa aivan vääriä käsityksiä (esim. gnostilaisuudesta) sotketaan keskenään.

Brownin viihteellinen ja aika epäluotettaviin lähteisiin perustuva totuudentulkinta syrjäyttää asiaa tuntemattoman lukijan mielessä 2000:n vuoden aikana kehitellyn ja tutkitun kristinuskon kaanonin.

Ja koska ihmiset ovat laiskoja, ennakkoluuloisia, auktoriteettivastaisia ja hyväuskoisia, he pitävät Dan Brownin sillisalaattia totena - esim. väitteitä ja kuvauksia olemassaolevan Opus Dein ja katolisen kirkon hämäristä toimista ja pimityksistä - syytöksiä, joiden ettisyys ei ole ihan vankalla pohjalla sekään.

En puutu nyt enempää kirjan omassa kontekstissaan mielenkiintoisiin väitteisiin ja tulkintoihin tai siihen, että ihmiset osoittavat olevansa kiinnostuneita näistä asioista ostamalla kirjaa kymmeniä miljoonia kappaleita.

Painotan vielä kerran, että vaikka en olekaan mikään "tieteellisen historiankirjoituksen", joka on ainakin historiallisen totuuden suhteen eräänlainen "contradiction in terms", suuri ystävä, olen ainakin tässä tapauksessa valmiimpi luottamaan tutkittuun ja hyväksyttyyn tulkintaan kristinuskosta kuin Dan Brownin mielikuvituksen tuotteisiin - jotka siis viihteenä kyllä toimivat sujuvasti.

Mutta ehkäpä tätä kirjaa voisi pitää postmodernin tendenssin, jonka mukaan faktan ja fiktion välille ei muka voi tehdä perustavaa eroa, yhtenä huipentumana - 1900-luvun lopun ranskalaisen filosofian kirjallisena vastineena.

Sellaisenaan se on siis hauska mutta epäuskottava "ilmiö/tuote" - aivan kuten koko postmoderniin sisältyvä itsensä kumoava relativismikin.