Da Vinci code, fiktio ja totuus

Kuva: Ian McKellen on Sir Leigh Teabing

Lastun otsikko on hyvin suureellinen, tämä virtuaalilastun kirjoittaminen on itsessään suureellista, ja ajatus siitä, että jollakin meistä olisi Totuus taskussaan on vielä suureellisempi.

Arvoisa Lukija ehkä huomaa tästä, että kävin katsomassa Da Vinci koodin viikonlopun aikana, eikä ole tässä arviossaan väärässä. Ja koska katsoin sen, niin tietysti hybriksessäni myös kerron teille molemmille, mitä siitä ajattelin.

Ensimmäinen ajatus täytyy säästää kriitikoille, jotka ovat kuorossa, jonkinlaisessa pyhässä joukkohysteerisessä laumavihassa tuominneet elokuvan, ohjaajan ja näyttelijät, varsinkin Tom Hanks’in epäpäteviksi, epäonnistuneiksi ja epä-älyllisiksi. Mielestäni aivan syyttä.

Kuten aina, kriitikoiden tarkoituksena oli vaikuttaa lukijoihin ja katsojiin – se on heidän tehtävänsä – ja estää näitä ostamasta kirjaa tai katsomasta elokuvaa, edes viihteenä.

Pyhäkoulun – onko niitä enää? – ajoista lähtien meille tyrkytetään kristillisen kirkon doktriinia: mieltäsekoittavaa pyhää kolminaisuutta (jota ei saa sotkea kolmeen erilliseen jumalolentoon), luomiskertomusta, pelastususkoa, syntiä, syntien anteeksisaantia ja iankaikkista elämää virvoittavien vetten äärellä: narkoosia oikean elämän epäilyille ja ahdistuksille ja ruumiinkin vaivoihin. Ja tämä kaikki sen päälle, että uskomme tiedettä siitä, että maailmankaikkeus on äärettämän pieni ja äärettömän suuri ja välissä on ajan ja paikan oksentanut alkuräjähdys.

Neuvostoliiton sorruttua Venäjän ortodoksinen kirkko – talousrikollisten ohella – on ollut suurin voittaja huolimatta siitä, että lähes vuosisadan ajan kommunistinen informaatioteollisuus yritti kitkeä kansalaisista uskonnollisuuden viimeiset rippeet. Kristillinen tarina paikasta ikuisuudessa oli kuitenkin suurempi ja ihmispoloille houkuttavampi kuin lumetarina tässä ajassa vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta, jonka tilalle tarjottiin alistamista, aivopesua ja Potemkinin kulisseja.

Da Vincin koodi -elokuva, niin kuin Dan Brown’in kirjakin, jonka tarinaa elokuva noudattelee melko tarkasti, on hyvää viihdettä, siinä on sopivasti virtoja, suvantoja ja koskipaikkoja pitämään katsojan kiinnostuneena koko pitkähkön katsomisajan. Kirja oli jo kirjoitettu elokuvakäsikirjoituksen tapaan lyhyine kappaleineen ja avoimeksi jäävine henkilöineen. Tämä antaisi elokuvan ohjaajalle tilaa kehitellä kokonaisuutta, se ehkä jäi osaksi tekemättä. Kirjan lukeneena jotkut kohtaukset, jotka ehkä kirjaa tuntematta olisivat jääneet huomaamatta, saivat karvoja nostattavaa kihelmöintiä aikaiseksi.

Tarinassa oli tarpeellisen selkeä protagonisti, antagonisti, neuvoja, moniulotteinen konna, jännittävä etsintä, yllättäviä käänteitä ja tietysti löydetty aarre, joka sulki koko jutun niin kuin asiaan kuuluu katsojan tyydytykseksi. Ja täysin fiktiivisenäkin jätti mieleen heikon ajatuksen, ehkä epäilyksen siemenen, punnittavaksi jälkeenpäin. Klassista elokuvan tekoa siis. Lopputulos ei ehkä taiteena vakuuta, viihteenä siinä ei ole mitään vikaa. Ainoastaan elokuvan viimeinen kohtaus oli varpaitakipristyttävän tuskallisen kliseinen – eikä elokuva sitä sellaisena edes olisi tarvinnut.

Kriitikot ja muut aina-paremmin-tietävät kommentaattorit ovat itkeneet totuuden perään, sekä kirjaa lätkiessään että tölviessään elokuvaa.

Kumpikin on fiktiota, ja fiktion merkittävin ero historiankirjoitukseen – tieteenteon faktaan – verrattuna on sen vapaus luoda oma maailmansa, jossa kirjan tai elokuvan totuus on ainoa oikea. Niin kuin tieteen ”todessa” maailmassa vain hyväksytty totuus on ainoa oikea. Yksittäinen romaanin tai elokuvan on oltava omassa maailmassaan valmis ja ”totta”, kun viimeinen sana on kirjoitettu ja viimeinen leikkaus leikattu. Se lähtee kuluttajilleen lopullisena ja sellaisena kuin on, ja kirjailija ja elokuvan tekijät menevät luomaan uusia maailmoja. Lukija tai katsoja taas luo tekeleen perusteella oman tarinansa ja oman fiktiivisen maailmansa, jolla on kosketus hänen totuuteensa ja käsityksiinsä olemassa olevasta. Vai harvat meistä kai erehtyvät luulemaan fiktiivistä tarinaa puhtaana totuutena.

Oliko se Jean-Luc Godard, joka sanoi, että ”elokuva on totta 24 kertaa sekunnissa”? En ole oikein varma, mitä hän tällä tarkoitti, vaikka olenkin melko vakuuttunut, että hän viittasi tässä jokaiselta erilliseltä elokuvan freimilta vaadittavaan totuuteen elokuvan omassa, fiktiivisessä, maailmassa.

Pari vuotta sitten Suomessa kohuttiin Finlandia-voittaja Helena Sinervon Runoilijan talossa –kirjasta, joka alkaa tapaninpäivänä 1971 Eeva-Liisa Mannerin katsellessa Espanjassa talonsa romahtaneen katon läpi taivaalle. Kirjahan oli ”elämäkerta”, jonka teksti oli koottu Mannerin tarkasti varjellun – ja ehkä jopa tarkoituksellisesti muunnellun – yksityiselämän rippeistä ja Sinervon oman mielikuvituksen luomasta Manner-maailmasta, jota ei tietysti ole oikeasti olemassa. Kirja hyväksyttiin yleisesti mahdollisen fiktiona, joksi se oli tarkoitettu (ja sai jopa merkittävän palkinnon).

Da Vinci koodi on samantapainen tuote. Siinä on faktaa: kirkon tunnettu totuus, ”historialliset henkilöt” Jeesus ja Magdalan Maria, merovingi-kuninkaat, Opus Dei, katolinen kirkko, Mona Lisa, todelliset tapahtumapaikat – kirjan näyttämö; ja fiktiota: kirjailijan rakentamat henkilöt ja tulkintaa totuudesta, vastaväite, huhuja, jotka saattavat olla totta tai valhetta, Siionin veljeskunta; ja puhdasta spekulaatiota: kirjailijan oman hedelmällisen mielikuvituksen tuotetta.

Kuva: Carlo Crivellin Magdalan Maria

Jostakin syystä, jopa omassa sekulaarisessa ajassamme, meidän on vaikeampi hyväksyä sitä, että kirjan tarina oli ristiriidassa yleisesti hyväksytyn toisen kristillisen tarinan kanssa. Molemmat kilpailivat keskenään vuosisatoja ”todellisten” tapahtumien jälkeen. Ja niin kuin aina, senkin ”taistelun” voittajat, ihmiset itse, kirjoittivat mieleisensä "historian", dogminsa, jonka taivasosuuden perään nyt itkemme totuuteen vedoten.

Audiatur et altera pars. Nil admirari.