24.7.2007

Naiset ja miehet ovat erilaisia kirjalliselta maualtaan(kin)!



Luin minilomalta tultuani Kirjailijan häiriöklinikalta päreenveistäjän onnettomista kissakokemuksista ajalta, jolloin kirjoittaja oli ollut viiden tai kuuden vuoden ikäinen. Kovin surullinen tarina (Vanha arpi), joka sopii hyvin naisen kirjoittamaksi. Mies ei sellaista helposti skribeltäisi, eikä oikein kai kehtaisi tunnustaa lukeneensakaan. Sellaisia ovat miehet, ja naiset myös. Ei ole mitenkään sattuma, että kirjailija Kirsti Ellilä on erityisen viehättynyt romanttisista novelleista. Eikä siitä ole mitään pahaa sanottavana.

Päinvastoin. Siinä viehtymyksessään Kirsti on mitä tyypillisin nainen.

Olen nimittäin katsellut salaa lastunikkareiden kirjoituksia itseensä kovasti vaikuttaneista kirjoista ja yrittänyt näistä listoista vetää johtopäätöksiä siitä, millaisia ihmisiä nikkarit oikeasti ovat. Tässä on tietysti oletettava, että itse kukin puhuu lastuissaan totta, mikä ei ehkä ole ollenkaan varma asia. Täällä Blogistanissahan tietysti kaikki olemme oman virtuaalisen lume-itsemme näköisiä, huolella omin toivein ja (harha)luuloin rakennetun, ja huolella ylläpidetynkin myös, vaikka joskus tulee kuvaan säröjä, joita kirjoittaja ei ehkä itse huomaa. Tästä on useita esimerkkejä, otetaan esille vaikkapa kaksi.

En tiedä oletteko, Arvoisat Lukijat, huomanneet miten erilainen Sun Äitis on (nais)bloggarina verrattuna aikaisemmin Blogistanin pimeydestä pelkkiä kommentteja heitelleeseen sun äitiis. Tai ehkä vieläkin merkillisemmän metamorfoosin kokenut kommentoija etappisika, joka ei näytä yhtään nykyisen itsensä, sofistikoidun maailmanmiehen, bloggari Etappisian, näköiseltä.

Mutta tästä en aikonut tänään mitään kirjoittaa. Sen sijaan kirjoitan naisten ja miesten erilaisuudesta.

Nimittäin olen myös lueskellut The Guardian-lehden huhtikuun 6 päivän, 2006, National-sivuja, joissa kerrottiin kahdesta mielenkiintoisesta kirjallisuustutkimuksesta, joista piti kirjoittaa jo silloin viime vuoden keväällä, mutta leike hukkui aikanaan satojen muiden leikkeiden joukkoon ja löytyi viikonvaihteessa, kun yritin siivoilla hyllyjeni ja laatikoiden ”roskaa”. (Ja tämä palauttaa mieleen yllätyksen, jonka koin, kun ensimmäisen kerran kävin tapaamassa Aamulehden silloista toimitussihteeriä, Ilkka Juonalaa, tämän ahtaassa ja tunkkaisessa toimistossa Tampereen keskustassa. Ensin huoneessa ei näkynyt koko miestä, mutta sitten joku suurempi leikekasa jossakin nurkassa liikahti, ja alta kömpi Johanna Sinisalon peikkoa häkellyttävällä tavalla muistuttava mies, tosin paljon kooltaan suurempi, joka tarkemmalla tutkiskelulla osoittautui itse toimitussihteeriksi. Tosin Sinisalon peikoista ei vielä silloin ollut mitään tietoa, eikä kai edes kirjailija Sinisalosta. Mutta tästä ei nyt pitänyt…)

Ensimmäinen tutkimuksista oli BBC4-radiokanavan Women’s Hour-ohjelmalle tilaama ja nimeltään Woman's Watershed Fiction 2004. Siinä kohteena olivat naiset ja tarkoitus oli löytää kirja, joka on ollut naisille merkittävin. Tutkimus tehtiin vuonna 2004 Lontoon yliopiston Queen Mary Collegen toimesta (tutkijoina kaksi naista, sukupuolella ei tietysti tieteellisen tutkimuksen johtopäätösten suhteen ole mitään merkitystä, kuten kaikki hyvin tiedämme), Lisa Jardine ja Annie Watkins. Vastaus saatiin kaikkiaan 14,000 naiselta, joukossa BBC4:n kuuntelijoita, neljännen vuoden kirjallisuuden opiskelijoita, kirjallisuuden tutkijoita ja Hay-on-Wye’n kirjallisuusfestivaalien (The Woodstock of the Mind kuten Bill Clinton näyttää sitä kutsuneen) osanottajia. Hyvin hyvällä tahdolla voi sanoa, että Hay-on-Wye on brittien Vammala, eli tuntematon pikkukaupunki, joka on saanut kirjallisuudesta tavan hankkia turistieuroja, mikä on tietysti ihan hyvä asia sekä kirjallisuuden ystäville että turisteille ja ehkä jopa kirjakaupoille.

Vuotta myöhemmin samat tutkijat kuulostelivat miesten makuja, kyselyyn otti osaa yhteensä 500 miestä, jotka ovat ”tunnetusti” kirjallisuuden ystäviä.

Molemmissa tapauksessa lukijoita pyydettiin nimeämään yksi kaunokirjallinen teos, joka heidän omasta mielestään on ollut tai on edelleen heille itselleen jotenkin tärkeä. Monet miehet nimesivät suosikikseen muun kuin kaunokirjallisen teoksen, tyypilliseen miesten tapaan.

Lastun alaosassa on esitelty molempien listojen kymmenen ensimmäiseksi tullutta teosta äänimääränsä mukaisessa järjestyksessä.

Silmiinpistävää on ensinnäkin se, että miesten listalla on vain yksi naiskirjailijan teos, Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, sijalla 10. Itse olen lukenut kaikki miesten nimeämät teokset, mikä ei ehkä ole yllätys, kun katsoo vasemman housunpunttinsa sisältöä.

Naisten listalle, joka on selvästi miesten listaa monipuolisempi, on eksynyt useita mieskirjailijoita, mm. 8. sijan Joseph Heller (Catch 22), 9.sijalla Marcel Proust (Kadonnutta aikaa etsimässä), 13. sijan Gabriel Garcia Marguez (Sadan vuoden yksinäisyys), 16. Gustave Flaubert (Madame Bovary), 17. C.S. Lewis (The Lion, the Witch and the Wardrobe, suom. Velho ja leijona) ja 19. Joseph Condrad (Pimeyden ydin).

Naiset olivat saaneet ykköseksi ja kakkoseksi kaksi Bronten siskosta, Charlotten Kotiopettajattaren romaani ensimmäisenä ja Emilyn Humiseva harju toisena. Tältä listalta en olekaan lukenut kaikkia. Lukematta ovat jääneet sijalta 7 Doris Lessingin feministiraamattu The Golden Notebook (vaikka olen kyllä lukenut hänen joitakin muita teoksiaan, kuten The Memoirs of a Survivor, Eloonjääneen muistelmat, suom. Kyllikki Villa) sekä sijalta 12 Jeanette Wintersonin Oranges are not the only fruit (Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, suom. Raija Mattila).

Miesten lista on synkkää luettavaa, kuolleitten valkoisten miesten kirjoittamia painavia sanoja. Ensimmäisenä on (tietysti) Albert Camus’n Sivullinen, sitten J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa, Kurt Vonnegatin Teurastamo 5 jne.

Sivullinen (arvostelu Kiiltomadolla) ei ole sattumalta mieslistan ykkösenä. Koko kirjalista on täynnä vieraantuneiden miesten kuvauksia, välinpitämättömyyttä ja ilman tunnetason sitoumusta tai jopa tunteettomuutta.

Tyypillisesti kaikki sillä listalla olevat teokset ovat sellaisia, jotka luetaan kirjojen ahmimisiän loppupuolella tai juuri sen jälkeen, kun on lopulta tajuttu, että kirjallisuudella on muukin funktio kuin ajan tappaminen tai muu seisottaminen. Muulloin "tyypilliset" miehet ehkä eivät näitä kirjoja lukisikaan.

Nimittäin Englannissa (eikä ole mitään syytä uskoa ettei näin olisi Suomessakin) miehet "tyypillisesti" ahmivat kirjoja sotaväki-ikään saakka, lopettavat niiden lukemisen muutamaksi vuosikymmeneksi ja aloittavat uudestaan siinä viidenkympin villityksen tienoilla, jolloin monelle tulee (uudestaan) mieleen kirjoittaa se Suuri Suomalainen Romaani, joka jäi kesken alle parikymppisenä, kun naisten hameenhelmojen tuoksut tai sen sellaiset lopullisesti voittivat haluttavuudessaan kirjallisten laakereiden houkutuksen.

Naiset puolestaan etsivät kirjoista syviä tunteita, elämän olosuhteiden voittamistaisteluita ja tietenkin liekeissä loimuavia intohimoja. Sanalla sanoen chick lit-kirjallisuutta. Mikä näkyykin hyvin naisten listan alkupäässä. Tosin onhan siellä ”kunnon kirjallisuuttakin”.

Ja sitten listoihin (olenkin kirjoittanut omista unohtumattomista lukukokemuksistani hiljan lastussa Kirja joka muutti elämääni).

Naisten (suomennettu) lista:

Charlotte Brontë: Kotiopettajatteren romaani
Emily Brontë: Humiseva harju
Margaret Atwood: Orjattaresi
George Eliot: Middlemarch
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Doris Lessing: Kultainen muistikirja
Joseph Heller: Me sotasankarit
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä
Jane Austen: Viisasteleva sydän

Ja miesten kymmenen lista suomennettuna:

Albert Camus: Sivullinen
J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa
Kurt Vonnegut: Teurastamo-5
Gabriel Garcia Marguez: Sadan vuoden yksinäisyys
J.R.R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
Joseph Heller: Me sotasankarit
George Orwell: 1984
F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
Milan Kundera: Naurun ja unohduksen kirja
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen.

24 kommenttia:

SusuPetal kirjoitti...

Höh, naisten listalta olen lukenut yhden kirjan(Humiseva harju), miesten listalta kuusi kirjaa.

Eikä minulla ole puntissa edes puolikasta.

Hanhensulka kirjoitti...

Hah, housujen pitämiseen ei aina tarvitakaan edes sitä puolikasta:)

Tuli muuten kerrottua totuuden vastainen asia tuossa tekstissä. Olen yrittänyt lukea Hobittia muutamaankin kertaan, mutta ei ole onnistunut, muistaakseni. Täytyyåä joskus tarkastaa, tosin en kyllä muista kunnolla monia muitakaan kirjoja jotka "varmuudella" olen lukenut. Sillä tavalla muisti siloittelee maailmaa paremman näköiseksi;)

Ripsa kirjoitti...

Hmm. Olen lukenut kaikki miesten listan kirjat, mutta vain kolme naisten listalta.

Ei ole tainnut olla aikaa Austenille eikä monelle muullekaan. Telkkarista katsoin kyllä pari näitä BBC:n loisteliaita puku-/nyyhkydraamoja, mutta sitten kyllästyin.

Luulisin että nuo "romanttiset" naiskirjat ovat ehkä enemmän brittinaisten makuun, koska niistä tulee ehkä muistumia siitä imperiumista.

Muistatkos kun siitä oli joskus puhe ja lupasit joskus kirjoittaa analyysin siitä miksi britit eivät ole toipuneet imperiumin menetyksestä?

Luulen että naisten lista sisältää sentyyppistä nostalgiaa, aikoja ja tapoja ennen romahdusta.

Muuten listasta kai voi sanoa sen että jos otantatutkimukseen osallistui 14 000 naista, niin se on todella paljon. Miehiä vain 500? Kyllä miehetkin lukevat.

Ja jäin miettimään myös sitä, millaista on englantilaisen koulun kirjallisuudenopetus. Luetetaanko siellä klassikoita, kuten Austenia ja Humisevaa harjua, niin kuin meillä Seitsemää veljestä tai Haanpään Yhdeksän miehen saappaat?

A-K.H kirjoitti...

Britit tekevät laatuelokuvia ajasta, jota ei ole ollutkaan.

Fredrika kirjoitti...

Ja molempien listoilla on Joseph Heller, hänkö sitten on kirjailija, joka vetoaa yli sukupuolirajojen? Ihmettelenpä, vaikken ole edes tuota teosta lukenut. Helleriltä yritin lukea opusta "Mikä mies" ja oli tosi tylsä. Onkohan tuokin?

Hanhensulka kirjoitti...

Sama Hellerin kirja pisti minunkin silmääni ja ihmettelin kovasti, koska en ole osannut ajatella sen kaltaisen huumorin purevan naisiin (vaikka oma puoliso, joka ei yleensä lue kuin dekkareita nykyisin, luki tätä Helleriä moneen kertaan).

Catch-22 on siitä havinainen kaunokirja, että se hytkyttää joskus nauruun, jossa on tosin itkua seassa, koska kirja ei päästä lukijaansa irti satiirin liujuimusta. Hellerin muut kirjat eivät ole tämän veroisia, läheskään. Tätä voi sitten kyllä suositella koko sielullaan. Rakenteessa aika on niin merkillisesti ympyröity, että joskus on vaikea seurata mitä ja koska siinä oikein tapahtuu, mutta sehän tuo vain haastetta lukemiseen.

Heti lukemaan tätä Helleriä, fredrika! Sen lukemattomuus kirjojenrakastajalta on kuin uskovainen jättäisi lukematta Ilmestyskirjan.

Sari kirjoitti...

"boy meets girl"
Loputon lähde. Minä kyllä olen niin "naisellinen", että jaksan lukea ja katsoa chick-lit tai -flick-romantiikkaa. Se pitää sisäisen teinin virkeänä.

Ihan vaan heitän tässä lonkalta yleistyksen:Olisiko niin, että miehet tekee, naiset puhuu. Ja kummatkin sitten ajattelee omista lähtökohdistaan.


(Kun miehet puhuu, niin sekin on tekemistä)

Hanhensulka kirjoitti...

Monet näistä "nyyhkydraamoista", joita on tehty heräävien naiskirjailijoiden teksteistä, eivät tosiaan kuvaa mitään todellista maailmaa. Mutta eihän mikään muukaan fiktio sitä tee: tarinan maailma (ja koko "aikakausi") luodaan aina tarinaa varten ja tarina itse rakennetaan luodun maailman ehdoilla.

Joo, muistan kyllä lupauksen siirtomaaherrojen pöllytyksestä, ja olen siihen vähän yrittänyt valmistautuakin, jopa jo kerran aloitin, mutta ei ole vielä ollut tarpeeksi voimakasta inspistä.

Naiskirjailijoiden "nostalgia" suuntautuu ehkä enemmän naisen aseman ajattelun heräämiseen.

Piruuttani tuolla tekstissä tölväisin näitä kirjailijoita chick lit-leimalla siinä toivossa, että joku tulisi ja ärähtäisi, mutta kaikki feministit taitavat nukkua nykyisin kesäyön unta!

Kyllä Kotiopettajattaren romaani on selvästi aktivistiajattelijan kirjoitelma, paketoitu romanttiseen kaapuun, ettei joutuisi liian arvostelun kohteeksi. Eikä George Eliotiakaan voi mitenkään karsinoida pelkäksi chick lit-kirjoittajaksi, eikä kai muitakaan näistä 1800-luvun naiskirjailijoiden "tienviitoista".

Jopa Mary Shelleyn Frankensteinia (sijalla 11 naislistalla) voi pitää merkittävänä tienaukaisijana, vaikka onkin pirun tylsästi kirjoitettu - aikakauden tapaan tietysti.

Hanhensulka kirjoitti...

Voit, Sari, olla oikeassa tuossa roolijaossa. Siihen viittaisi sekin, että miehet eivät tosiaan kymmeniin vuosiin aktiivimmassa ajassaan lue kaunokirjallisuutta. Lukijat miesten joukossa lukevat sinä aikana ahkerasti tietoteoksia, manuaaleja (osaavat sitten käytellä jopa kotielektroniikkaa ja neuvoa naisiaan;) ja - yllättävää kyllä - muistelmateoksia ja elämäkertoja, vaikka eivät olekaan tunnettuja empaattisuudestaan.

Ja joo, onhan siinä tekemistä, kun suunsa puheelle aukaisee:)

Hanhensulka kirjoitti...

Ripsa kysyi tuolla ylempänä englantilaisten koulujen kirjavalikoimasta.

Vanhempi poikamme kävi englantilaisen koulun (sisäoppilaitos Englannissa) ja suoritti sekä O-levelit (keskikoulu) että A-levelit (lukio) siellä. Hän joutui silloin vielä lukemaan Chauceria ja Shakespearea, joita molempia vihasi sydämensä pohjasta, ja monia muita klassikkoja.

Nyt englantilaiset ovat muuttamassa kirjavalikoimaansa uudemmaksi (en käytä tässä sanaa "ajankohtainen" koska ajattelen, että nuo klassikot ovat aina ajankohtaisia, siksi ovat klassikoiksi ajautuneet). Tämä Times-online artikkeli valaisee ehkä tätä asiaa vähän lisää.

Sari kirjoitti...

Haa, feministi sihahtaa vain, jos chick-lit-määritelmän kokee halventavaksi. Minusta se ei sitä ole.

Hanhensulka kirjoitti...

Käytit verbiä tuossa jotenkin onomatopoeettisesti. Naiset ovatkin vihastuksessaan kiukkuisia, individualistisia kissapetoja, miehet taas laumaeläimiä, murahtelevia koiranlöllyköitä!

Sun äitis kirjoitti...

Ehkä olinkin kommentoijana lähempänä todellista minääni kuin naisblogaajana? Ainakin jos päättelee luettujen kirjojen perusteella: naisten listalla yksi hit, miesten puolella seitsemän. (minua muuten suuresti harmittaa, ettei coCommentia ollut vielä keksitty silloin, kun liikuin puhtaana kommentoijana. Olisi (itselleni) mielenkiintoista lukea kommentteja ajalta ennen ja jälkeen blogin perustamisen. Oliko siinä muka niin iso ero?)

Helleristä: en ole ikinä pystynyt lukemaan Catch-22 loppuun, vaikka olen aloittanut sen kymmeniä kertoja. En, vaikka tähän kirjaan liittyisi perinaisellinen romanttinen tarina.

Sain oman Catch-22:ni lahjaksi amerikanajan ihastukseltani 6.1.1978. Omistuskirjoituksessa lukee:

"Many things can be re-considered, but few can be re-done. That's the catch. The catch when I was 22."

Samana iltana muutamaa kuukautta aiemmin ensitapaamani Gorba palasi joulunvietosta Kanadasta ja irtisanoi edellisen suhteensa. Naimisissa olemme olleet syksystä 1979.

Sun äitis kirjoitti...

Heips!
Päätin tulkita edellisen kommenttini

Joo, mutta -kommentiksi!

A-K.H kirjoitti...

Eläköön se pieni ero!

Hanhensulka kirjoitti...

Joo, kirja on vähän vaikea, siitä kai joko vaistomaisesti pitää tai sitten ei. Mutta jos ottaisit käteesi jonkun muun kuin sen ex. poikaystäväsi antaman kopion, se saattaisi onnistua. Psykologiset esteet ovat tosi vahvoja joskus. Se omistuskirjoitus onkin jotenkin enigmaattinen.

Eläköön tosiaan! Vaikka ei olisi ihan pienikään.

Ripsa kirjoitti...

Muistan hyvin, kun luin Catch 22 ensimmäisen kerran. Olin maalla isoäidin pientilalla, oli talvi jolloin olin juuri tullut Amerikasta, ja asuimme Miehen kanssa erillään sen ajan, finanssipoliittisista syistä. Kuljin matkalaukun kanssa sukulaisten ja tuttavien nurkissa enkä löytänyt asuntoa enkä työtä.

Isoäidin luo oli muuttanut takaisin miehensä, Ameriikan reissulta, joka kesti peräti 50 vuotta.

Luin siis kirjaa yölampun valossa kamarissa, ja isoäiti ja isoisä nukkuivat seinän takana. Siinä kohtauksessa jossa luovutetaan kokonaan alastomalle prenikka kiinnitettäväksi - siis mihin? - rupesi naurattamaan niin että tyrskin ja yritin pitää täkkiä suun edessä.

Aamulla isoisä kysyi että itkinkö vai nauroinko. Luin sille sen pätkän ja se vanha sotilas - joka kävi sotimassa täällä Talvisodan - rupesi hytkymään naurusta.

En usko että isoäiti ja täti olisivat tajunneet suomalaistakaan versiota.

Hanhensulka kirjoitti...

Joo, kyllä monissa paikoissa tyrskitytti ja joskus vähän itkettikin. Oikea aito lukunautinto.

Timo kirjoitti...

Pitää kai huomauttaa, ettei Salinger ole ihan kuollut valkoinen mies.

Hanhensulka kirjoitti...

Joo, kiitos Timo, Salinger ei ole ihan kuollut vaikka on kyllä valkoinen mies. Mutta hän on yksi niistä taiteilijoista, joista aina yllättyy, kun huomaa niiden vielä olevan elossa. Niin kuin vaikka Harper Leekin, vaikka onkin nainen!

Mutta molemmat taisivat kuolla kirjallisesti ensimmäisen romaaninsa julkaistuaan. Vaikka tietysti vielä kirjoittelivat muuta.

Essi kirjoitti...

Niin, ehkä molemmat sukupuolet (vai kaikki?) hakevat omalle maailmankokemukselleen oikeutusta ja vastinetta kirjallisuudesta. Naiset ymmärtävät jossain määrin myös miehiä, heidän roolinsa kun on rajaamattomampi ja siten universaalimpi ainakin vielä - kirjallisuudessa. Toisaalta usein noissa naisten kirjoittamissa kirjoissa juuri ne naiset ovatkin täysin uskomattomia.

Omaan kirjamakuuni tuo lista/nuo listat eivät istu tai potki suuntaan tai toiseen. Molemmista olen lukenut yhtä monta kirjaa (mikä sinänsä ei mitään kerro, vaan se, mitä niistä pidin) ja molemmista olen hiukan yllättynyt ja oudosti myös pettynyt.

Jk. Ja manuaaleja nyt lukee kaikki, mutta harva älyää sellaista kirjallisuuskyselyssä mainita...

Hanhensulka kirjoitti...

Essi, kaikki tällaiset kirjalistat ovat jossain määrin pettymyksiä, myös itsensä tekemät, miksi on jättänyt jonkun kirjan pois tai ottanut listalle jonkun muun. Olen tehnyt jo useampia listoja omista kirjakokemuksistani näihin lastuihin lapsuudesta lähtien. JOkainen on ollut jälkeenpäin katsottuna pettymys, vaikka tietysti kirjoitushetkellä tuntui juuri oikealta listalta.

En ehkä ymmärtänyt oikein kommenttiasi naisen ja miehen rooleista. Ymmärsin, että tarkoitit naisen roolin olevan vapaampi vielä. Olet ehkä oikeassa.

Tosin minulla on sellainen olo, että naiset kuvataan kirjallisuudessa - sekä miesten että naisten kirjoittamassa - stereotyypillisemmin kuin miehet. Miehet ovat usein "syvemmin" kuvattuja monipuolisia toimijoita, naiset puolestaan kuvaukseltaan latteampia naisenroolissaan tiukasti istuvia. Ehkä viime aikoina tämä on vähän muuttunut, mutta ei kovin paljoa.

Eivät nuo listat kovin huonoja kyllä ole, aika hyvä leikkaus todellisesta maailmankirjallisuudesta, ehkä lievästi kliseisiä kuitenkin.

Essi kirjoitti...

Olenpa muotoillut sanottavani huolimattomasti: tarkoitin tietysti, että se miehen rooli on jollain tavalla vapaampi ja rajaamattomampi - universaalimpi. Siitähän todistavat lasten kirjat ja elokuvat, joihin päähenkilöksi valitaan poika, koska häneen kumpikin sukupuoli voi samastua - mutta tyttö päähenkilönä riistää teokselta mieskatsojat ja -lukijat. Niin kuin vaikkapa Bilbo ja Frodo.

Siitä olen samaa mieltä, että listaaminen ja sillä tavoin kapeasti kategorioiminen - vaikka omasta tahdostaankin - pettää tekijänsä. Todelliset helmet eivät sovi kategorioihin, ne luovat omansa. Siksipä listahitit ovatkin yleensä vain hyvää keskiluokkaa. ;)

Juuri tuota stereotyyppisyyttä tarkoitin viestini "uskomattomuudella". Kai jotain kertoo se, etten ole montaakaan kirjaa elämäni aikana lukenut, jossa olisi samastunut naishenkilöhahmoihin. Sartrella ja Proustilla ehdottomasti samastun heidän kertojiinsa (valkoisiin miehiin) kaikkine mielensisäisine stereotyyppisine naiskuvineen. Ja se on pelottavaa. Vaan eivätpä ne tyhjästä synny, ne pahvihahmot.

Hanhensulka kirjoitti...

Joo, kyllä jotenkin noin ymmärsin sinun tarkoittaneen. Oma kommenttini vähän sotki sitä, mikä päässä liikkui. Mielenkiintoista on se, että naisen kirjoittama nainen on samalla tavalla "puutteellinen" kuin miehenkin kirjoittama.

Ajatellaan vaikka Woolfin Orlandoa, joka on sekä vaatimaton, turhamainen että pelokas nainen että mies (rooliin istutettu nainen), vapaa kuin taivaan lintu ja "laillisesti" luova, jota nainen ei tietysti voinut olla.

Tosin kirjahan on tutkimus gender-rooleista, ja niiden vaikutuksesta siihen, miten naiseen ja mieheen suhtaudutaan. Naista kunnioitetaan (tai ei kunnioiteta) tietyllä tavalla, koska hän on nainen ja miestä, koska hän on mies. Sama "seksismi" (joka saattaa olla väärä sana tässä) toistuu toisaalta kirjoittajassa (naisessakin) ja toisaalta lukijassa, on mies tai nainen(?), juuri niin kuin kuvaat.

Muistetaan myös George Elliotin (oikeasti Mary Anne Evans) halveksivat huomautukset 1800-luvun "naiskirjailijoista" Austenista ja Bronteista, joista monet kuvaavat yhteiskunnallisia ongelmia ehkä paremmin kuin Elliot, mutta hänen mielestään "naismaisesti". Vanhojen piikojen (laillisesti heitä nimitettiin "femmes soles" vastakohtana miehen omistamiin vaimoihin "femmes coverts") huono asema oli merkittävä teema näiden naismaisten kirjailijoiden teoksissa. Elliot ei omasta(kaan) mielestään ollut hömppäkirjailija, mutta piti vankemman jalansijan kirjallisuuden kaanoniin saaneita virkasiskojaan sellaisina.

Merkittävää on myös se, miten (todellisessa elämässä ja fiktiossa) vaatetus "tekee ihmisen". Muistetaan vaikka kohua, jota Katherine Hepburn aiheutta pukeutumalla housuihin (jotka sopivatkin hänen vartaloonsa erinomaisesti). Hollywoodin ja katsojien suhtautuminen häneen muokkautui ulkoasun perusteella (tosin mikä on kana ja mikä muna on tässäkin epäselvää). Muuttiko hän äänensä tarkoituksellisesti matalaksi altoksi vastaamaan "miehistä" vaatetusta?

Astrid Lindgrenin Peppi ei myöskään ole tyttö, vaan tytöksi puettu poika, ja hänen vastakohtanaan on stereotyyppinen tyttö ja, ehkä merkittävästi, tyttömäinen poika. Molemmpien sivuhenkilöinen kuvaus jää tosin Peppi-kirjoissa aika latteaksi (siis stereotyypiseksi) verrattuna Peppiin itseensä.