26.6.2007

Kirja, joka muutti elämääni

Kuva: Kai Ekholmin sivuilta Kielletyt kirjat

Motto:
”…Haavikon 1970-luvun Suomi oli tulos teollisen nousun kulta-ajan jälkeisestä äkillisestä, väkipakoin lietsotusta ja hallitsemattomasta kehityksestä, joka rajoittui teollistumiseen ja tekniikan kehittymiseen, mutta sivuutti tavallisen kansalaisen ja etenkin kehityksestä osattoman maaseutuväestön täysin. Kehityksestä tuli sortoa, sillä se rikkoi vanhan elämänmuodon tarjoten tilalle elinkelvottomia oloja. Kansakunnan linjan mustavalkoiset kuvat esittävät äänetöntä kansaa, kun taas kielen taso, etenkin kuvatekstit, ilmentävät haluttua näkemystä tapahtumista…” (Johanna Pentikäinen: Myytit ja myyttisyys Paavo Haavikon teoksissa Kaksikymmentä ja yksi, Rauta-aika ja Kullervon tarina , s. 15)

Kirjoitan tätä kateellisena (niin kuin tavallista), kateellisena siitä, että en voinut olla Mukkulassa kirjailijoiden seassa, niin kuin esimerkiksi Sanojen A. Konkka (lastu Kooste kirjailijakokouksesta kertoo tilaisuudesta enemmän) vaan olin sen viikonvaihteen sateisessa Knokkessa ja sunnuntai-illan illallisella kahden miellyttävän, mutta äärimmäisen tylsän taiwanilaisen herrasmiehen seurassa, jotka puhuivat lähes pelkästään tietokonejärjestelmistä. Hetkeksi sain keskustelua kääntymään kiinankieleen ja opin, että sana ”kirkas” kirjoitetaan kahta merkkiä käyttäen: aurinkoa ja kuuta tarkoittavia. Nopeasti keskusteli luiskahti takaisin teknologiaan, liikennevirtojen ohjailuun ja Pekingin lentokentän liikennetilastoihin: kuulemma 1100 lentoa päivässä, joka on paljon minkä tahansa mittapuun mukaan laskettuna.

Mutta nyt ajattelen siis kirjoja ja kirjailijoita ja vähän Mukkulaakin (mutta vain kateuden välähdyksenä). Ja olen sitä mieltä, että mikään kirja ei koskaan muuta kenenkään elämää.

Tämä on tietysti itsestään selvä seikka, vaikka radiossa tai Hesarissa muuta väitettäisiin. Sen sijaan kirja voi muuttaa ihmisen elämään, ja monet ovat jo muuttaneetkin, toivottavasti vielä moni muu muuttaa, ja kirjojen kautta voi saada mahdollisuuden muuttaa elämäänsä, jos niin haluaa. Tulla tietoiseksi jostakin ”muusta” jostakin ”erilaisesta”, jonka voi toteuttaa tahtonsa mukaan. Tai olla toteuttamatta.

Listaan tähän lastuun muutaman elämääni muuttaneen kirjan, en tiedä vielä tuleeko niitä kymmenen vai sata. Hesarin bloginpitäjän, Lukupiirin iki-ihanan Kirsi Pihan (Listojen viehätys) houkuttamana tätä listaa väsäilen, mutta jätän pois sellaiset ilmiselvät muuttajaklassikot kuin Sota ja rauha (joka muutti elämään sikäli, että sen parissa on ollut hyvä etsiä unta vielä sen kokonaan kertaalleen luettuaankin) ja Rikos ja rangaistus (vaikka se tulee mieleen aina, kun jotakin vakavampaa ajattelee. Aivan viime aikoina olen tosin päätynyt siihen, että R&R on valoisa ja positiivinen kirja viimeisen lukunsa vuoksi).

Olen jättänyt pois myös sellaiset lukijana omaksi koetut itsestäänselvyydet kuin Sinuhe, Sadan vuoden yksinäisyys, Täällä Pohjantähden alla, Tuntematon sotilas, Seitsemän veljestä, ja Kalevalankin, ja tietysti paljon muita myös, joita en edes muista pois jättäneeni, vaikka ovatkin muuttaneet elämään. Pirkko Saision Punainen erokirja melkein ylti listalleni, mutta on aivan liian tuore kirjallinen tapaus, että voisi sanoa sen muuttaneen elämääni. Kirjan tuoreus, kilahtelevan kristallinen kieli ja jotenkin – ehkä pinnallinen – totuuden ja vilpittömyyden tuntu (jos mikään fiktio voi yleensä olla vilpitöntä) ovat tuoreina mielessä. Samoin ylti listan hännän alle myös Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu, mutta eipä ihan livahtanut hännän alta listalle saakka.

Ja alla on sitten itse lista, johon lopulta ajautui 15 kirjaa. Se on jonkinlaisessa tärkeysjärjestyksessä, vaikka täytyy sanoa, että järjestyksen laatiminen oli lähes yhtä tuskallista kuin itse listan saaminen kokoon. (Viittaan tässä samalla suomalaisten mielielokuvien listaani lastussa Suomalaisten elokuvasuosikit ja vähän omanikin muutamia päivä sitten ja kahteen aikaisempaan lastuuni: Lastenkirja muokkaa ja Miehuuden kainalosauvat: poikakirjat, ja ehkä voisi mainita myös lastun Rakastan, rakastat, jne… myös)

Boccaccio: Decamerone.
Mika Waltari: Mikael Karvajalka (Mikael Hakim)
Ernst Hemingway: Ja aurinko nousee tai ehkä myöhemmin luettu Nuoruuteni Pariisi (Moveable Feast, pidän englanninkielisestä versiosta enemmän), vaikea sanoa
Albert Camus: Sivullinen
Voltaire: Candide
Virginia Woolf: Orlando
Cervantes: Don Quijote
Joseph Heller: Catch 22 (en ole lukenut suomalaista versiota Me sotasankarit)
Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut
Pentti Haanpää: Taivalvaaran näyttelijä
Hermann Hesse: Lasihelmipeli
Marcel Aymé: Vihreä tamma
Jack London: Erämaa kutsuu
Erica Jong: Lennä, uneksi
William Golding: Kärpästen herra

Itselleni tuo lista on tietysti täysin itsestään selvyys, kun sen juuri suurella vaivalla ja hämmästyneenä sain aikaiseksi hylkäämällä monia ja yrittämällä kaivella muistin kätköistä joitakin lähes unohtuneita ”unohtumattomia” teoksia. Kun sitä tässä vielä ihailen, en voi olla sanomatta, että se on oikein hyvä lista – jopa joitakin naiskirjailijoita eksyi joukkoon, vaikka en sitä tietoisesti tohtinut tekeväni.

Decameronea luin erityisesti ”tietyssä iässä”. Nimenomaan siinä iässä, jossa kirja oli vielä tavallaan kiellettyjen listalla, vaikka ei minulta erityisesti kai monia kirjoja olla koskaan kiellettykään, korkeintaan ylenkatsottu jotakin teosta siinä toiveessa, että sillä olisi jotakin vaikutusta lukuhaluihini. Vaikutus oli tietysti useimmiten juuri toivotun vastakohta. Joskus ylenkatsottu kirja aiheutti pettymyksen (esimerkkinä Myklen Laulu punaisesta rubiinista), toisinaan ikuisen jäljen. (Toisaalta kai kaikki kirjat jonkinlaisen jäljen johonkin jättävät.)

Decamerone siis ajoittui sukupuolisen heräämisen vuosiin. Sehän on tarinakokoelma, novelleja, tietysti ”boccaciolaisia” juoninovelleja (nuoressa mielessä juonena oli tietysti vain se yksi asia, jota ehkä siihen aikaan tosiaan ajatteli joka seitsemäs sekunti, vanhemmiten ajattelutiheys on kai hidastunut sekunnilla tai parilla) vastakohtana samoihin aikoihin lahjaksi saamilleni ”tshehovilaisille”, ”ratkaisemattomille” tai ”avoimiksi jääville” novelleille, jotka olivat Juhani Konkan suomentamassa valikoimassa ja vasta myöhemmin lukemiini "kafkalaisiin", pinnallisesti mielettömiin novelleihin.

Konkan kääntämä Tshehov-kokoelma on hävinnyt aikojen kuluessa, vaikka omassa kirjastossa on kyllä muita Tshehoveja, kuten Nainen ja sylikoira (ja muita novelleja, Otava), jonka kääntäjänä on Ulla-Liisa Heino joskus 70-luvun alussa. Mielenkiintoista on se, että – ilmeisen syvästä ja pysyvästä vaikutuksestaan huolimatta - viihdyttävää Boccaciota ei tule mieleen enää nykyisin lukea, vaikka Tsehov ja Kafka pysyvät tiiviisti aktiivisessa käytössä.

Miksi Decamerone on sitten tällä listalla? Pääsyy on ehkä se, että Decameronen tarinat vaikuttivat pysyvästi rakkauselämään ja suhtautumiseeni naiseen.

Listan loppupäässä oleva Marcel Aymén Vihreä tamma on jokaiselle punaveriselle pikkumiehelle ja miksei –naisellekin, ellei ole jo parantumattomasti eksynyt romanttisten hömppäkirjojen kurjimukseen (uusi kirjallinen, hömppäkirjoja juhliva blogi, hymyänostattavan tunnustuksellinen Hömpän helmet, on syytä tässä yhteydessä mainostaa) pakollinen lukukokemus (tai niin ainakin itse olisin valmis vannomaan), mutta Aymé on kirjoittanut koko joukon novelleja myös, ja jopa lastenkertomuksia.

Yritin joskus lukea hänen kokoelmaansa Le Passe-Mureille (suomeksi se voisi olla Seinänläpikävelijä, vaikka sitä ei kai ole suomeksi edes käännetty), mutta en jaksanut kahlata sitä kokonaan läpi, kun silloin vielä tarvitsin ahkeraan hiirenkorville kääntynyttä ranskankielen sanakirjaani). Mutta sieltä on mielessä novelli nimeltä La Carte suomeksi esimerkiksi Kuponki), joka olisi ihan oivallinen luettavaksi kenelle tahansa (ja sitä paitsi olen kateellinen siitä, että hän, enkä minä, on sen kirjoittanut). Tämä la carte-kuponki on ajatuskokeilu siitä, miltä maailma näyttäisi, jos jokaisen elämä olisi pysyvästi säännöstelty, kortilla, ja jokainen saisi elää vain tietyn määrän päiviä kuukaudessa. Kun oma kuukauden elämisosuus on käytetty, henkilö lakkaa olemasta ja alkaa taas olemisensa seuraavan kuun alussa.

Kansalaiset on Aymén novellissa luokiteltu hyödyllisyytensä mukaan, ja hyödyttömät ihmiset (kuten kirjailijat) saavat olla olemassa vain 15 päivää kunakin kuukautena. Ottaen huomioon kuinka huonosti keskivertokirjailija tienaa, tämä voisi olla ihan käytännöllinen ratkaisu, ja ihmettelenkin, että kulttuuriministeriö ei ole tullut ajatelleeksi tällaista hyvinkin erinomaista ehdotusta kirjallisten määrärahojen niukkuuden paikkaamiseksi. Heräävät ajatukset Hölmöläisistä ja lyhyen peiton jatkamisesta voi helposti häivyttää ajattelemalla kuinka onnellista elämä olisi, kun lukemattomia kirjoja olisi puolet vähemmän.

Tällaisen kirjalistankin tekemiseen menisi puolet vähemmän aikaa.

Mika Waltarin Mikael-trilogiasta valmistui vain kaksi ensimmäistä osaa; kolmannen oli kai tarkoitus vaelluttaa Mikael yksijumala-uskontojen syntysijoille saakka, Kaksoisvirtojen maahan ja ehkä jopa Jerusalemiin ja Egyptiin saakka, mutta niin vain jäi kirjoittamatta ”Mestarikirjailijalta”, vaikka Mikael Hakimin lopussa selvästi viitataan kolmannen osan mahdollisuuteen, ja vahinko on tietysti meidän, jälkipolvien kirjallisten ihailijajoukkojen. Joka tapauksessa kirjan olo listalla on perusteltua, koska yksi syy rauhattomaan ja alati matkustelevaan elämäänni on kai juuri tässä Mikaelissa, joka ehkä jollakin tavalla muistuttaa myös itseäni (jos tämän voi tässä narsistisen hybriksensä kourissa salaiseksi toiveajatuksekseen paljastaa).

Hemingwayn esikoiskirja, Ja aurinko nousee, on omasta mielestäni, vaikka ei ehkä universaalisti näin tunnustettaisikaan, kirjailijan ”paras” kirja. Tosin hyvänä kilpailijana on Nuoruuteni Pariisi (ja siitä herää kysymys: miksi F. Scott Fitzgerald ei ole listalla? johon en osaa kylläkään vastata), enkä osaa ratkaista, kumpi Hemingwayn kirjoista on mieluisampi. Joka tapauksessa Pariisi on tullut kovin tutuksi, ja Shakespeare ja Co –kirjakauppa myös, vaikka ei enää sijaitsekaan samalla paikalla kuin Hemingwayn aikaan.

Camus’n Sivullinen on vähän vaikeampi kirja. Luin sen ensin suomennettuna ja sittemmin (hyvin suurella vaikeudella) ranskaksi (L'étranger).

Sota on kai vaikuttanut ratkaisevasti jokaiseen sodanjälkeiseen sukupolveen, vielä nykyiseenkin vanhempiensa kautta. Itse olen ensimmäistä lähes sodanjälkeistä sukupolvea, jolla on sotaperintönä ensinnäkin koko aikuisikänsä sodassa elävä isä (oli sodassa 19 –vuotiaasta lähtien 24 -vuotiaaksi ja käy sitä läpi vieläkin, 87 -vuotiaana) ja tasapainoisempi äiti, joka oli entinen rintamalotta, ja heidän perintönään vakaa maalaismaailmankatsomus, jossa kaikilla ja kaikella on yksisilmäisen tarkasti määritetty sijansa.

Sen lisäksi elin ajassa, jossa – yht’äkkiä ja lähes varottamatta – kaikki vanhat arvot läjättiin mielettöminä romukoppaan, jopa neukut olivat ystäviä ja hyväntekijöitä eivätkä suinkaan ikiaikaisia perivihollisia. Vanhan tilalle tyrkytetty vaihtoehto oli omassa mielessä yhtä mieletön kuin esivanhempien maailma, vaikka näitä edustavien vanhempiensa kanssa ei enää ollut oikein mitään järkevää keskustelupohjaa, ei ollut mitään sanottavaa toisillemme, paitsi tietysti kasvattajien moittiminen ja kasvatettavan urahteleva mökötys. Lisäksi elin alemman keskiluokan köyhähköä elämää, joka olisi kai kuitenkin lähes kaikille aikaisemmille sukupolville ollut elämää suhteellisessa yltäkylläisyydessä.

Siihen ympäristöön hyppäsi sitten romaanihenkilö, Mersault, joka järjettömästi ja ilman ”pätevää” syytä murhaa jonkun arabin rannalla ja joutuu rikoksesta tuomiolle.

Itsellä ei onneksi ollut arabeja murhattaviksi. Vaikka samantekevyys, arvonihilismi, olikin kovin houkutteleva ja mieltäkiihtova vaihtoehto teini-ikäiselle mielelle, sille ei kuitenkaan halunnut antaa periksi – ainakaan ilman suuria omantunnon vaivoja. Kirjan avulla pystyi kuitenkin murhaamaan jumalansa, jonka nimi oli jo silloin mielessä muuttunut alkamaan pienellä alkukirjaimella, ja lukemaan raamattunsa ilman mustavalkoisia silmälaseja. Siksi kai Sivullinen on niin raivostuttavan voimakkaasti elämään muuttanut kirja.

Camus’n hengessä ja mielenkiinnon kauhulla olen myös seurannut isäni elämän luisumista kuoleman odottamisen vankilassa itsetietoisen mustavalkoisesta voimasta vapaudenaikansa alun, lapsuudenkodin, huonekaluja ja pikkutapahtumia muistelevaan pelon haikeuteen.

Näyttää siltä, että tämä lastu on kasvamassa liian pitkäksi, joten lienee parasta lopettaa kesken ja ehkä palata tähän listaan uudestaan tuonnempana tai ehkä kommenteissa. Sanoo hän, toivorikkaana:)

14 kommenttia:

Sedis kirjoitti...

Olipas monta tärppiä, jotka omallekin top 100-listalle mahtuisivat. Pelottavaa.

Siksi mainitsen vain poikkeukset. Minulle Hessen Arosusi ja Goldingin Kärpästen herra eivät ole kolahtaneet.

Repikää siitä.

Ja sanottakoon, että Don Quijotea en ole lukenut. Tuolla se on kolmessa osassa ylimmällä hyllyllä. Ei yletä vaikka varpailleen nousisi. Vaimon talouteen tuoma. Mutta mieluummin sen kuin Moby Dickin.

Elokuvia ja elokuvaversioita olen tietysti nähnyt...

Tuima kirjoitti...

Listaltasi lukemistani minua on miellyttänyt eniten Jongin kirja (olkoon tämä nyt Hömpän helmien aiheuttamaa tunnusuksellisuutta :)) ja tunnustan lisäksi, että R&R on jäänyt minulta kesken. Tosin kirjoituksesi vuoksi voisin melkein harkita tarttuvani siihen uudemman kerran.

Aymén kirja alkoi myös kiinnostaa, tiedän sen, mutta en Tiedä siitä mitään. Pitäisikö lukea?

SusuPetal kirjoitti...

Boccaccio: Decamerone (yrittänyt lukea, ei onnistunut, on hyllyssä)

Mika Waltari: Mikael Karvajalka (luettu, tykätty)

Ernst Hemingway: Ja aurinko nousee tai ehkä myöhemmin luettu Nuoruuteni Pariisi (molemmat luettu, tykätty)

Albert Camus: Sivullinen (ihana!)

Voltaire: Candide (ei luettu)

Virginia Woolf: Orlando (siis, minä en ymmärrä Woolfia, nih!)

Cervantes: Don Quijote (hyllyssä lukemattomana, liian pientä pränttiä)

Joseph Heller: Catch 22 (me sotasankari luettu, ei mielikuvia)

Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (kyllä!)

Pentti Haanpää: Taivalvaaran näyttelijä (Haanpää käyttää liian paljon kolmea pistettä...)

Hermann Hesse: Lasihelmipeli (totta kai!)

Marcel Aymé: Vihreä tamma (???)

Jack London: Erämaa kutsuu (luettu, nojaa, olen cityihminen)

Erica Jong: Lennä, uneksi (ei jaksa)

William Golding: Kärpästen herra (tietysti, ja moneen kertaan nuorempana)

Oma kymmenikköni löytyy täältä

Ripsa kirjoitti...

Kiitos kaanonista!

Niitähän on herraparatkoon tehty jo ainakin 500-400 eaa. alkaen joten kirjallisuushistoriastakin niitä riittää. Ensimmäinen oli jonkun Aleksandrian kirjaston kirjastonhoitajan laatima ja käsitteli reettoreita, historioitsijoita ja runoilijoita.

Omaa kaanonia en osaisi rakentaa, työkseni kun olen 40 vuotta lukenut.

Mutta kaikkien latinistien iloksi oma antiikin mielirunoni:

Odi et amo. Quare id faciam fortasse requiris./ Nescio, sed fieri sentio et excrucior. (Gaius Valerius Catullus,84-54 eaa.)

Meillä Tampereen yliopiston Draamastudiossa oli monta lahjakasta musikanttia, muiden muassa Mimmi Mustakallio (muutama vuosi sitten kuollut erittäin taitava erityisesti espanjalaisen laulumusiikin tulkki), joka sävelsi tuon Catulluksen.

Vappuna sitten kuljettiin likkaporukassa pitkin Tamperetta tienaamassa rahaa. Minä keräsin sitä ylioppilaslakkiin, koska valitettavasti laulajaksi minusta ei ollut.Onneksi oli muita laulajiksi ja yöllä päästiin sitten juhlimaan.

Runosta on olemassa V.A. Koskenniemen, Otto Mannisen, Yrjö Kaijärven, Päivö Oksalan, Lauri Viljasen, Pentti Saarikosken, Jukka Kemppisen ja Arto Kivimäen/Sampo Vesterisen suomennokset.

Tuima kirjoitti...

Pohdin tätä elämänmuutosteemaa kirjojen osalta. Kärjistettynä: eikö suurin muutoksen aiheuttanut teos liki jokaisella ole aapinen tai joku muu teos, josta on oppinut lukemaan?

Ripsa kirjoitti...

Niin, aivan varmaan siinä on se alku.

Minulla se oli Laura Latvalan Pikku-Marjan eläinkirja vuodelta 1947. 3-vuotiaana osasin sen ulkoa ja isä ja äiti esittelivät minua isovanhemmille että likka osaa jo lukea. "Fiuu, lentää pääskynen, Egyptin on kuuma hiekka." Siinä kaikki mitä muistan F-kirjaimesta.

Seuraava muutos oli sitten jo miltei 10 vuoden kuluttua.

Varmaan pitäisi myös puhua jonkun kirjailijan tuotannoista eikä yksittäisistä kirjoista.

Hanhensulka kirjoitti...

No onpa hyvä, ettei näitä ole yksin eikä ensimmäisenä lukenut. Täytyy palata vielä tähän listaan jossakin tulevassa ajassa. Varsinkin haluan puolustaa Orlandoa, Quijotea ja Taivalvaaralaista. Vihreää tammaa jo yritinkin tuossa ylempänä kehuskella. Ekakesänä kun sen löysin, luin saman tien pariin kolmeen kertaan pienessä keltaisessa harjateltassa öljylampun valossa navettarakennuksen takaisella niityllä. Ja hyvin maistui.

Catulluksen carminat ovatkin mukavia luettavia (Ripsa näytti keränneen rahaa Carmen 85:llä). Jukka Kemppinen on niitä suomentanutkin aika joukon mitenkään sanojen hävyttömyyttä väistelemättä.

Vaikka eihän sanoilla itsellään kai ole häpyä eikä hävyttömyyttä: sensuuri nousee tietysti ihmisen omasta iljettävästä tai hävettävästä kuravellistä.

Minä en ajattelisi Aapista sillä tavoin, että se muuttaisi elämää. Tietysti se muuttaa elämää, mutta lähinnä lain pakottamana (vaikka mielelläänhän kai sitäkin lueskeli).

Vasta itse lukutaitoaan kokeillessa, aluksi tietysti saduilla ja sarjakuvilla, voi oikein konkreettisesti ymmärtää lukemisen hurman, ja sitten sitä muutostakin voi yrittää.

Edelleen olen sitä mieltä, että kirja ei muuta elämää, se antaa vain mahdollisuuden tai aineksia, joita voi sitten käyttää tai olla käyttämättä.

Kokonaisia laajoja tuotantojakin pitäisi tietysti arvostaa, mutta sellainen sopii vain tutkijoille, Nobelin jakajille ja ehkä kriitikoille (erityisesti jos nimi on Putte ja sukunimi alkaa kai W:llä), lukijana arvostaa kai eniten (tämän lastun mielessä) yksittäisiä teoksia.

Huomasin listasi SusuP.

Tuima kirjoitti...

On hyvin vähän kirjoja, jotka muuttavat yksittäisen ihmisen elämää, luulisin. Aapinen (tai joku siihen vertautuva) on siinä mielessä tärkeä, että se avaa ovet lukutaitoon, omaehtoiseen lukemiseen, uusien kirjojen löytämiseen puhumattakaan kaikesta muusta mihin lukutaito vaikuttaa.

Ripsa kirjoitti...

Minä jollain lailla suren sitä että lukutaito oli välttämätön.

On sellainen tunne, että ennen kuin koulu sen pänttäsi päähän (enkä oppinut edes koulussa, vaan opin läksyt ulkoa, kunnes äiti eka kouluvuoden joululomalla huomasi että olen saanut syyttä suotta ysin lukemisessa ja pakotti oppimaan, ihan samalla tavoin kuin se Seitsemän veljeksen lukkari: kurittamalla)ja sitä kautta maailma muuttui.

Unohdin omien laulujen ja satujen keksimisen ainakin kymmeneksi vuodeksi.

Joku afrikkalainen kirjailija on puhunut afrikkalaisesta kertomaperinteestä, olisiko ollut vieläpä nigerialainen Wole Soyinka, nobelisti. Että luku- ja kirjoitustaidon puutteessa ynnä minkäänvaltakunnan iltavalon puutteessa, ihmiset edelleen kokoontuvat leirinuotiolle kertomaan tarinoita.

Niitä vain ei kukaan merkitse muistiin meitä lukutaitoisia varten.

A-K.H kirjoitti...

Orlando sekä Lennä ja uneksi ovat ehkä jääneet lukematta.

Ripsa kirjoitti...

En ole lukenut itsekään Oralndoa, vaikka kyllä se kirjahyllyssä on.

Siitä tehtiin hyvä leffa tässä taannoin, siis oikein hyvä. En muista ohjaajaa, mutta tarina jäi mieleen.

Erica Jongista en tiedä että pitäisikö hänet ottaa vakavasti vai miten. Jonkinlainen amerikkalaisen feminismin ikonihan hän kai on.

Hanhensulka kirjoitti...

Orlando täytyy jokaisen lukea. Siitä tosin jää mieleen jotenkin sekainen olo, Woolf vetelee tietysti muutenkin lukijaansa kiivaasti korvista.

Jongia on hyvä jokaisen miehen lukea, tosin lukemisen jälkeen ymmärtää naisia vielä vähemmän.

Miehenä tulee ehkä kateelliseksi siitä, kuinka paljon mielenkiintoisempia naisten seksifantasiat ovat miehiin verrattuna. Merkityksellisesti kirjassa käydään Wienissä, Freudin ja kuolleitten unelmien kaupungissa!

Tosin kirjahan on fiktio. Ja sen lisäksi hauska. Kuin pitkä miehinen zipless wet dream eksistenttialistisine sivupolkuineen. Ja jotenkin surullinenkin. Kuva naisista, jotka eivät itsekään tiedä mitä haluavat ja pohjimmiltaan mitättömistä miehistä.

Emmehän me tietysti kumpikaan ole sellaisia, emmehän!?

dee kirjoitti...

Puolet listaltasi luettuja, Camus, Twain ja London meitä suuresti elähdyttäneet. Boccaccio, Jong ja Golding kahlattu, en enempiä ihastuksia. Woolfia pitää lukea, aina jää kesken kaiken, ehkä Kirjalijan koira sopii meille tai Majakka tai Oma huone? Ai, että Orlando? Varmaan ihastumme myös Don Quijoteen nyt kypsemmällä iällä toisin kuin nuorena se meni jotenkin "ohi"...
Ylistyksen yllyttäminä tilasimme Vihreän tamman Timbuktuun, mutta kovasti epäröiden otamme lukuun.

Hanhensulka kirjoitti...

Ah, nyt hermostuttaa, entäpä, jos eivät pidäkään, tai vielä pahempaa, vihaavat sitä iloittelua. Toivottavasti nautintoa tulee edes pikkuisen siitä Tammasta.