19.11.2007

Filosofiasta ja vähän runoutta ja muutakin jurotusta

Kuva (enpä muista mistä on lähtöisin): Gore Vidal, Creation

Minä olen aina kunnioittanut filosofeja suuresti.

Jopa siinä määrin, että olen silkasta kunnioituksesta ja enempiä empimättä jättänyt lukematta hyvin suuren joukon filosofisesta kirjallisuudesta, no Waltaria lukuun ottamatta, niin ja Huovista tietysti ja von Wrightiä (jota joskus houkutteli jopa kansallissosialistinen filosofia, vaikka olikin ruotsinkielistä sivistyneistöä), Käymälää ja muutamaa muuta.

Suurella kunnioituksella olen uskonut ehdoitta filosofien ja historioitsijoiden opetusta, että suurilla filosofeilla, kuten Aristoteleella tai Platonilla oli suunnaton vaikutus koko ihmiskunnan historiaan ja tulevaisuuteen katsottuna mistä tahansa nykyhetkestä, eikä vain sivistyneisiin aikalaisiinsa.

Kirkon parituhatvuotisen aivopesun kautta antiikin suurimpien filosofien vaikutus oli pysyvää ja jatkuu uusimman ajan ihmisiin jopa niin, että jotkut vielä nykyisinkin uskonevat, omien tarkkojen silmiensä ja selkeän mielensä todistuksen mukaisesti, että jumalat, tai ainakin Jumala, ovat fyysisesti olemassa. Ja että aurinko kiertää ympyräradalla (koska filosofi-isien ajatuksen mukaan ympyrällä on se ominaisuus, että se on jumalallisesti kaikkein täydellisin muoto) pannukakun muotoista maapalloa. Ja myös että hallitusvalta on jumalilta (tai Jumalalta, jos uskoo vain yhteen) ja on aina suopea alamaisiaan kohtaan (erityisesti, jos sitä hallitusvaltaa käyttävät filosofit tai ainakin viisaaksi itsensä määrittävä eliitti).

Olen lisäksi uskonut kyselemättä, että antiikin filosofit vaikuttivat erityisen laajasti ja elähdyttävästi kaikkiin aikakautensa ateenalaisiin, vapaisiin ja orjiin, miehiin ja naisiin, joiden kaikkien elämää rikastutti filosofien eettisyys, suvaitsevaisuus (jopa omia naisiaan ja orjiaan kohtaan, jotka olivat tietysti itse syntymällä aiheuttaneet oman naisen ja orjan asemansa), järkevyys, saivartelematon dialektiikka ja viisaat lausunnot runousopista ja näytelmän rakenteesta. Erityisesti Epikuroksella oli suuri ja iloinen kannattajajoukko (ja lienee vielä nykyisinkin), eikä se ole ollenkaan ihme, vaikka hänen kannatuksensa ehkä syntyykin pääosin väärinkäsityksistä.

Tätä suurta filosofien vaikutusta ympäröivään yhteiskuntaan implikoi ”usein” esitetty kysymys: mitä filosofia todella vaikuttaa nykyihmiseen ja hänen elämäänsä?

Lyhyt ja tyhjentävältä vaikuttava vastaus tähän olisi kai, että ei yhtään mitään. Mutta se jättäisi tämän lastun aivan liian lyhyeksi.

Voisi kysyä myös: kuka on filosofi? Tai mitä filosofia oikeastaan on? Ja mikä tekee Waltarista, Huxleysta tai Camusta kirjailijan ja G.H. von Wrightista, Esa Saarisesta tai Sartresta filosofin? Ja miksi henkilöä, joka oman arvomaailmansa mukaisesti ei usko järjestäytyneeseen yhteiskuntaan ja järjestäytyneeseen vallankäyttöön oman elämänsä yli, koska kummassakaan ei näyttäsi olevan paljoa arvoa, kutsutaan arvonihilistiksi? Ja voiko yhteiskunnalla ylipäätään olla muuta kuin välinearvoa? Ja ovatko liput, juhlapuheet ja kansallislaulut siis vain tavaran palvomista; niin kuin laulaisi ylistyslauluja vasikalle, autolle tai hieromasauvalle? Näihin ja muihinkin kysymyksiin haluaisin kunnon filosofiselähdyttävän vastauksen.

Uskon nimittäin myös vakaasti, että filosofisilla opinnoilla, jos opetuksia kunnolla ymmärtäisi, pääsisi irti sellaisista järkeen piintyneistä ajatuksista, että Waltari olisi muka suurin suomalainen filosofi ja kirjailija (tässä järjestyksessä), ja yleensä filosofeiksi kutsutut olisivat vain pitkäpiimäisesti jorisevia pseudo-waltareita (nykyinen seura tietysti ja kokonaan poissuljettu, bloggereita ja kommentoijia myöten, jotka kaikki tiettävästi kirjoittavat aina erityisesti muita ihmisiä elähdyttävästi). Ja että näiden pseudo-waltareiden viisaiden ajatusten kohteina ovat kysymykset ongelmista maailmassa, jota ei ole olemassa, ja vastauksensa ovat täynnä epämääräisesti määriteltyjä sana-universumin termejä, joita muut filosofit ottavat ilahtuneena omaan käyttöönsä, ja soveltavat täysin erilaisiin ja itsemäärittämiinsä yhteyksiin, tehdäkseen filosofian vieläkin sekavammaksi ja omat ajatuksensa viisaamman oloisiksi. Tällainen uskoni on tietysti täysin väärä ja oikealla opetuksella helposti korjattavissa.

Ehkä vastaus on jotenkin piiloutuneena siihen epäluuloon, että filosofia on tarkoituksella pitkäpiimäistä ja vaikeaselkoista.

Ehkä on niin, että filosofisessa kielenkäytössä ”pitkäpiimäisyys” ja ”vaikeaselkoisuus” ovat vain hyvyyden tai kauneuden uuskielisiä määritteitä, ja ”mielenkiintoisuus” on vanhan, täysin hapantuneen ja taantumuksellisen vanhakielisyyden piirre.

Tässä sanojen uudelleen käsittämisessä näyttäisi olevan oivallinen kosketuspinta filosofian ja runouden välillä.

Kuva Kustannusosakeyhtiö Teos: Henriikka Tavi, Esim. Esa

Tällä en mitenkään moiti Hesarin raadin vuoden 2007 parhaaksi esikoiskirjaksi valitsemaa Henriikka Tavin Esim. Esaa, vaikka en runoista ole juuri mitään ymmärtänyt (epäilen, että Tavilla saattaa olla Kanoista rikas Huvila). Erityisen merkittävää on, että Henriikka on opiskellut filosofiaa niin kuin Niin ja Näin lehden viimeisin numero todistaa.

Ilahtuneena huomasin, että Blogistanin ”paikallis-Dostojevski”, Käymälä, ilmoitti 16.11.2007 poikkeuksellisen hyvyyden ja filosofisen solidaarisuuden liikauttamana, että ”Henriikka Tavi teki historiaa: ensimmäisen kerran Hesarin esikoispalkinto myönnettiin kirjalle, josta minäkin pidän”. Suomen Kuvalehti tarjoaa ystävällisesti nimettömän runonäytteen Tavin Esim. Esasta täällä. Ja Lukukeskus tarjoaa näytteenä runon Kehtolaulu. Keskipohjanmaa -lehti on ehtinyt julkaista Esim. Esasta Leena Tanskasen kirjoittaman arvostelun Sanojen sattumia. Myös Soikkeli on sanonut painavasti Tavin esikoisesta, otsikolla Runoilija murtaa mallitekstejä, aapista ja seksiopasta Esim. Näin:

”Kieltämättä, kuvaksi taitettujen runojen tavoin villit tekstirivit tuntuvat konstailulta. Tällaisia muotoratkaisuja voisi sanoa 'tapataiteeksi'. Visuaaliset leikit, mukaan lukien tiukasti neliömuotoon taitetut proosarunot, ovat oman aikamme pyrkimystä tehdä runokirjoista eräänlaisia tekstinäyttelyitä, gallerioita.”

Ajatellaan runouden sijasta Tractatusta (Loogis-filosofinen tutkielma), tätä ’suppeaa, arvoituksellista ja kaunista teosta’, jonka suhteellisesta arvosta (onko filosofisella teoksella itseisarvoa?) en ole toistaiseksi ymmärtänyt kovin paljoa, vaikka olen sitä tutkinut 70-luvun alun huumavuosista saakka, aina kun on tarvetta ilmaantunut ja muita masokistin välineitä ei ole ollut saatavilla. Väitellessään Tractatuksella tohtoriksi, Wittgenstein lohdutti, tätäkin lastunikkaria rauhoittavasti, tarkastajiaan väitöstilaisuudessa, ”ettei heidän tule olla huolissaan, vaikkeivät kirjaa koskaan tulekaan ymmärtämään” kuten filosofi Oskari Kuusela todistaa filosofia.fi:llä. Ehkä Wittgenstein itsekään ei sitä täysin ymmärtänyt, koska kertoman mukaan ei varttuneemmalla iällä enää uskonut aikaisempiin sanoihinsa. Voi olla, että hän kirjoitti koko Tractatuksensa ironinen pilke silmäkulmassa Cambridgen filosofisten ”donien” silmänlumeeksi, vaikka näyttääkin kovin kuivakiskoiselta ihmiseltä ja oli lisäksi Hitlerin koulukaveri.

Jostakin luinkin yhden tärkeän tiedon: oikeita filosofeja ovat vain tiedeyhteisön sisällä toimijat, ulkopuoliset ovat siis pelkkiä – ulkopuolisia. Tässäkin on masentavaa yhtäläisyyttä runouden kanssa, mutta olkoon.

Oikeita filosofeja elähdyttää perheyhteys eli ryväskäsite, taas Wittgensteiniin viitatakseni. Ja he jatkavat länsimaista filosofista perinnettämme, jonka sanotaan alkaneen yht’äkkiä viidennellä tai neljännellä vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää (tai ehkä jo Thaleksesta), ja jolla ei (tietenkään) ollut mitään yhteyksiä Aasian barbaaristen filosofioiden tai hekumallisten uskontojen vuosituhantisiin perinteisiin. Tästä välähtääkin mieleen "valkoisen miehen taakka", jonka vaikutuksen alla me eurooppalaisen kulttuurin edustajat aloitamme jatkuvasti tyhjänpäiväisiä sotia, joissa kuolee viattomia siviileitä paljon enemmän kuin sotilaita (mikä on hyötynäkökulmasta katsottuna, erityisesti eurooppalaisen veronmaksajan silmin, aivan oikein, ovathan sotilaat koulutuksineen ja kykyineen rahalla mitattuna paljon siviileitä arvokkaampia).

Mielenkiintoinen yhteensattuma: Sokrates, Buddha ja Konfutse olivat lähes aikalaisia kuten Gore Vidal todistaa Creation-kirjassaan. (Jostakin syystä Vidal ei ole Suomessa kovin tunnettu. Onko häntä edes suomennettu? Ei tule nyt yhtään suomennettua kirjaa mieleen, enkä edes löydä tietoja Suomalaisen kirjakaupan saitilta tai muualtakaan internetiltä.)

Filosofia on viisauden ystävyyttä, vakuuttavat filosofit itse. Ja viisauden ja ystävyyden tietenkin määrittävät filosofit.

Utopia taas tarkoittaa suomeksi kai tulevaisuuden kuvitelmaa tai maailmanparannussuunnitelmaa, haavetta siis. On ehkä niin, että filosofia voi sanoa jotakin filosofista vain utopioista, "todellisen elämän" lauseet tulevat muilta tieteiltä.

Voiko filosofialla sinänsä olla mitään annettavaa tälle "todelliselle elämälle" muutoin kuin kuvaamalla (aina subjektiivisen järjen luomaa) utopian (dystopiakin on utopiaa) maailmaa, filosofista fiktiota? Tässä suhteessa filosofia on vähän kuin matematiikka; sekään ei ammenna todellisesta vaan matematiikan maailmasta, jossa jopa tusina ulottuvuutta on mahdollista, "todellisessa maailmassa" edes aikaa ei välttämättä hyväksytä ulottuvuudeksi.

Ja mitä on "todellinen elämä"? Olisiko muu kuin meidän elämämme kaltainen hiileen perustuva "inhimillinen elämä" yleensä mahdollista? Inhimillinen elämä ehkä vaatii syntymisen, kasvavan ja sitten hiljalleen rappeutuvan ruumiin, koettelevan, lukuisten kärsimysten ja joidenkin satunnaisten onnellisten hetkien täyttämän elämän ja sen päättävän kuoleman kokonaisuuden (ja tuonpuoleisen iankaikkisen elämän tai ikuisen unohduksen riippuen siitä sattuuko olemaan pessimisti vai optimisti)? Voiko "ikuinen elämä" olla "inhimillistä"?

Onnea ei kai voi olla olemassa ilman kärsimystä. Dualismi on välttämätön edellytys kokonaiselle maailmankatsomukselle!

Näin jossakin kysymyksen: voitko olla varma, että et jo elä virtuaalisessa todellisuudessa ja miten voit sanoa olevasi varma siitä, mitä sitten vastaatkaan? Jospa elätkin vain Calderonin unessa, tai Calderon elää vain sinun unessasi? Kukapa senkin osaisi varmuudella sanoa? Paitsi ehkä filosofi! Olisiko unimaailmalla ja aistien välittämällä kuvalla "todellisesta maailmasta" itse asiassa mitään merkittävää eroa? Ja onko edes järkevää puhua tosiolevasta? Ja, ja…

Olisipa niin onnellisesti, että Aristoteles olisi ollut oikeassa siinä, että tyhjä pyrkii aina täyttymään. Jos näin olisi, niin filosofisten opintojen kautta jokainen filosofiasta tyhjä pääparka täyttyisi lopulta elämän pakottamana oikeasta viisauden rakkaudesta.

Vanhuus on viisautta (jos muistaa yleensä mitään)!

Ja valittavana on kolme Konfutsen tietä viisauteen: ”harkinnan tie, joka on kaikista ylevin, jäljittelyn tie, joka on helpoin, kokemuksen tie, joka on katkerin”.

Ja loppujen lopuksi lainataan vielä runoilija-filosofin, Omar Khaijam’in, Teltantekijästä (suomentanut Toivo Lyy, WSOY 1973) filosofeihin, runoilijoihin ja tavallisiin lastunikkareihinkin sopivaa arviota sivulta 60:
Sain elontiellä ihmisiä monta tuttavaksi,
Mut onnellisia näin lajia vain kaksi:
Oli toinen tarkoin selvillä hyvästä ja pahasta,
Ja toinen niistä hullua ei tullut hurskaammaksi
.

Olenkin kirjoittanut Khaijamista toisessa lastussa otsikolla Teltantekijä, Omar Khaijam (7.2.2006).

8 kommenttia:

Rauno Rasanen kirjoitti...

(Tein tästä päreen, mutta julkaistakoon se nyt täälläkin.)

*
Mitä filosofiaan tulee, niin en saanut oikein kiinni tekstistäsi. Tarkoitan, että sieltä löytyi paljon 'kiinnekohtia', muttei varsinaista punaista lankaa.
Tämä tosin on kokonaan minun päänsärkyni - ei sinun.

Kommunikatiivinen 'edellytys' (miksei myös paradoksi) nimenomaan filosofisessa keskustelussa usein on, että sitä ei synny, ellei kumpikin osapuoli esitä selkeitä, argumentoituja kysymyksiä/vastauksia ja/tai provosoivia mutta rajattuja väitteitä ja ymmärrä toistensa käsitteitä sekä argumentaatiostrategiaa.

Tämän vuoksi filosofit yleensä puhuvat filosfiasta vain toisten filosofien kanssa ja vielä niin, että esimerkiksi fenomenologiaan ja hermeneutiikkaan erikoistuneet eivät välttämättä keskustele analyyttisten filosofien kanssa.
(Toki suuria poikkeuksia löytyy kuten Heikki Kannisto, joka on poikkeuksellisen sivistynyt myös kirjallisuuden alueella.)

Kyseessä on kärjistys, jolla haluan viitata ammattifilosofien entistä korkeampaan erikoistumisen tasoon, mikä tekee heistä pahimmillaan varsin 'yksisilmäisiä', pelkästään oman aihealueensa pilkunviilaajia.

Erikoistuminen on ollut kaiken yliopistokoulutuksen trendi etenkin siitä lähtien, kun tutkintojen määrästä tuli (eräs) ensisijainen mittari yliopistojen määrärahojen suuruuden ehtona.
Yleissivistävän opiskeluperustan mureneminen on merkinnyt myös filosofisen keskustelun yhä suurempaa eristäytymistä akateemisen maailman piiriin ja sielläkin tiukasti omiin 'kabinetteihinsa'.

Esa Saarisen ja Pekka Himasen kaltaiset julkkisfilosofit sen sijaan ovat minun mielestäni pelkkiä omanlaatuisiaan Idols-artisteja, joiden perimmäinen motiivi on mainostaa itseään ja muita julkkiksia eikä suinkaan käydä poleemisesti mutta tiukasti filosofisina pidettyjen ongelmien kimppuun.

Tämän hetken parasta filosofis-tyyppistä, 'lievästi absurdia' ja pääosin improvisoitua keskustelua käydään julkisuudessa Jukka Relanderin ja Tuomas Nevanlinnan Helsinki-radion ohjelmassa 'Tukevasti ilmassa'. Olen tässä asiassa Claes Anderssonin kanssa aivan samaa mieltä.

Myös Yle-Teeman T-Klubin keskustelut ovat erittäin hyvää tasoa. Siellähän historioitsija Jukka Relander juontaa/keskustelee (vaimo Pauliina Remes on kovan luokan antiikin filosofian tutkija), filosofi Tuomas Nevanlinna toimii 'Neuvonanantajana' (hehheh), filosofi Jakke Holvas tuottaja-toimittajana sekä sosiaalipsykologi/ekologi? Joonas Lehtipuu inserttitoimittajana.
*
Kulttuuriin ja etenkin kirjallisuuteen suuntautuneilla humanisteilla (kuten sinä) on tapana käsitellä filosofisiakin ongelmia nimenomaan kirjallisina ja kulttuurisina.
Sitä ne toki myös osaltaan ovat, mutta itse filosofinen keskustelu on siis luonteensa vuoksi melko muodollista ja tiettyjen argumentaatioehtojen puitteisiin sidottua.

Myös Nietzschellä, joka kirjoittaa parhaimmillaan aivan hillittömän tyylikästä ja lennokasta (hyvä että lukija perässä pysyy)asiaproosaa, tekstin konteksti on perimmältään - ainakin hyvin usein - tiukan ajatuskuvion määräämää - ei siis pelkkää improvisoitua ja inspiroitunutta 'sanamagiaa', vaikka kieltämättä aforismien suggestiivinen ilmiasu/tyyli sellaisesta tulkinnasta lukijan muka vakuuttaisikin.
*
Edellä esittelemäni Relander-Nevanlinna-Holvas-akseli edustaa kyllä huomattavan vapaamuotoista (silti temaattisesti 'järjissään pysyvää') keskustelulinjaa filosofisesti, mutta heidän intentionaan ei ole 'hypettää' itseään ja/tai vaikka Jorma Ollilaa kuten Esa Saarisen tai Pekka Himanen tekevät.
*
Ei kuitenkaan nyt enempää. Yritän keskittyä hiukan paremmin tekstiisi. Aika mielenkiintoisia päreitä sulla joka tapauksessa on viime aikoina ollut.
*
PS. Kuvassasi on persialaisten kuningas Darius III. Äärimmäisena vasemmalla koko mosaiikissa näkyy Aleksanteri Suuri, joka voittaa persialaset Issuksen taistelussa 333 ekr.
Kts. esim. commons.wikimedia.org/wiki/Image:Battle_of_Is....

Sedis kirjoitti...

Gore Vidalin kaltaisia kirjoittajia ei täällä päin maailmaa ole. Ja kun ei ole kehen verrata, ei sitten ole muutenkaan.

Hän on kirjoittanut myös hämmästyttävän lyhyitä kirjoja.

Ehkä sittenkin vastaus kysymykseen, mikä fantasiahahmo haluaisit olla, vastaan ensi kerralla Gore Vidal.

Se kuulostaa jotenkin pesuaineelta ja pumpulinkeveältä. Päinvastoin kuin olotilani juuri nyt.

Ripsa kirjoitti...

Filosofian rakastaminen on tavattoman vaikeaa maallikolle.

Ei tahdo mitenkään nähdä puita metsältä ja ryteikkö odottaa kulman takana. Tavallinen kirjallisuushumanisti ei ehkä ilman yliopistoa ja luentoa kykene.

Olen minä Nietzschet käynyt läpi nuorena, minusta ne maistuivat Weltschmerziltä niin kuin ikäkauteen kuuluu. Myöhemmin nielaisin von Wrightejä useammankin nikottelematta, vaikka turha pyytää kertomaan mitä niistä kostuin.

Aivot tuntuivat kumminkin jumppautuneen.

Tavalliselle ihmiselle siis suosittelen aivojumppaa, koska se auttaa ehkä pikkuisen hengissäsäilymistä kaiken roskan keskellä, josta saa allergisia kohtauksia.

Waltari? No, niitäkin pitäisi ehkä nuoruusvuosien jälkeen tavailla uudestaan. Muistaakseni Sinuhe tuntui elämäänsä lopen väsyneeltä niin kuin kirjailija itse saatuaan itsensä jotenkuten puserretuksi II maailmansodan saatanallisuuden läpi.

Sedis on todennäköisesti oikeassa Gore Vidalin suhteen. Viimeksi olen nähnyt hänen tekstejään The Nation-nimisessä amerikkalaisessa liberaalissa aikakauslehdessä, joka on luettavissa netistä.

Onhan Euroopassakin rienaajia, mutta Amerikassa rienauksessa pitää olla todella hyvä.

Rauno Rasanen kirjoitti...

Tarkennan vielä sen verran (tein myös blogissani tähän kohtaan joitain tarkennuksia), että eihän 'Tukevasti ilmassa' suinkaan mikään temaattisesti filosofiaa käsittelevä ohjelma ole, mutta sen perusviritys on kuitenkin aina kaiken 'pahkasikahuumorin' ohella erittäin intellektuaalinen. (Sitäpaitsi pahkasikahuumori on älykästä!)
Ovathan sen vetäjät historian ja filosofian ammattilaisia.

Toki nyt on syytä lisätä, että Nevanlinna filosofina edustaa mannermaista filosofiaa (mutta ei Wienin piiriä, joka siirtyi analyyttisena filosofiana sittemmin pysyvästi Englantiin, USA:han ja Skandinaviaan - etenkin Suomeen!), joka poikkeaa analyyttisen koulukunnan perimmältään loogis-kielifilosofisesta argumentaatiotavasta, ja josta on tullut lähinnä luonnontieteen 'apulainen' - ja sellaisenaan tarpeeton - näin väittävät esim. reduktionistifyysikot. Naturalisteille kun kuulemma riittävät matematiikka ja tarkat kokeet.

Filosofia on reduktionisteille hyödytöntä käsitteillä pelailua, joka ei lisää tietoamme.
Vain matemaattisesti selitetyt havainnot ovat eksakteja ja 'lähestyvät totuutta' tai ainakin lisäävät tietoamme siitä.

(Kuten joku saattaa muistaa, pidän tällaista näkemystä sisäisesti ristiriitaisena. En ole ainut. Lukekaa vaikka Tapio Puolimatkan 'Usko, tieto ja myytit')

Nevanlinnan 'mannermaisuus' ajattelijana ja Relanderin historiapainotteisuus sopivat erinomaisesti siihen filosofiaperspektiiviin, jonka koen itselleni läheiseksi.

*
En edelleenkään saa otetta tekstistäsi. Se on miellyttävää luettavaa, mutta en löydä siitä yhtä selkeää kysymystä, johon pitäisi vastata tai perusväittämää, jota tulisi arvioida.

Olet ladannut tekstin täyteen eri tyyppisiä kysymyksiä ja ongelmia, joiden koherenssi jää ainakin minulle kyseenalaiseksi.

Jos ryhtyisin vastaamaan niihin kaikkiin tai kommentoimaan niitä kaikkia, minun pitäisi luultavasti istua tässä koneen ääressä pari kolme päivää putkeen.

Olenkin tulkinnut tekstin niin, että et oikeastaan kysy mitään vaan teet itsellesi eräänlaista yleiskatsausta tästä aiheesta ja ongelmista, joita olet filosofian suhteen pohtinut.

Ja hyvä niin.

*
Kun kirjoitin "kommunikatiivinen 'edellytys' (miksei myös paradoksi) nimenomaan filosofisessa keskustelussa usein on, jne." niin paradoksin tilalle sopii tässä tapauksessa mieluummin vaikka 'umpikuja', koska se viestii paremmin tilanteesta, jossa keskustelu ei voi edetä, koska yhteistä kieltä ja yhteisiä käsitteitä sekä päättelymetodeja ei ole olemassa.

Toki filosofointi on mahdollista aivan kaikille - iästä riippumatta, ja niin pitääkin olla, koska filosofointi syntyy luonnollisen ihmettelyn ja älyllisen uteliaisuuden tunteesta, mutta systemaattisempi pohdinta vaatii sen, että keskustelun osapuolet ovat selvillä niistä säännöistä, joiden vallitessa keskustelu on mahdollista ja voi edetä.

Onhan shakissakin osattava ensin säännöt, jotta pelaamaan oppiminen mahdollistuisi.

Huomatkaa siis kuitenkin, että pelkkä sääntöjen hallitseminen ei vielä merkitse, että ihminen osaisi pelata shakkia.
Pelin hallitakseen pitää oivaltaa pelin perimmäinen strategia, eikä sitä opi kuin pelaamalla.

Tämä oli eräs Wittgensteinin lempiesimerkkejä, kun hän tahtoi yksinkertaistaen selventää kielipelin käsitettään (tai siten olen ymmärtänyt).

Säännön seuraaminen kielipelin eli elämänmuodon ehtona ja edellytyksenä on näin ollen W:lle huomattavasti ongelmallisempi asia kuin, mitä ovat esimerkiksi liikennesäännöt ja niiden noudattaminen.

A-K.H kirjoitti...

Viinanjuonnista löytyy kosketuspintaa filosofialle. Filosofia, juristeria ja teologia ovat rinnakkaistieteitä syvälliseen saivarteluun taipuvaisille.

Taneli Kukkosella ja Mikko Yrjönsuurella oli hyöryradion puolella kiinnostavaa sanottavaa uskonnon filosofiasta. Mikon ulosannissa olisi vähän entraamista . Pointit se on jättänyt, mutta niinkuttelee kovasti. Pojat ovat molemmat Käpykylässä.
Muuan tuttu halusi aina känniydyttyään kertoa, mitä Goethe on sanonut, mutta ei koskaan päässyt pitemmälle, mutta onhan se hienoa sanoa, että Goethe on sanonut.

Hanhensulka kirjoitti...

En ole ehtinyt koneen viereen pariin päivään, joten kommentti on saanut hautua päässä, tosin ei se tullut sen selvemmäksi.

Gore Vidalin kääntämättömyys on suuri vahinko. Hän kuolee pian, ja uskon, että tuleva uutinen hänen kuolemastaan aiheuttanee kääntäjien ja kustantajien heräämistä.

Nämä blogilastut ovat ensinnäkin (omien) ajatusten selventämistä (aivojumppaa, Ripsan sanoin, tai päiväkirjan jatkoa, mitäpä muuta ne voisivat ollakaan), toiseksi suomenkielen kirjoitusharjoituksia (olen juuri antautumaisillani vapaaksi kirjailijaksi, tosin puoliso väittää, että jäisin eläkkeelle, mutta mitäpä puolisot näistä asioista ymmärtäisivät!) ja kolmanneksi, lastut ovat lähinnä ajatusketjujen luonnoksia. Siksi niistä puuttuu RR:n mainitsema koherenssi tai punainen lanka, tosin puuttuminen saattaa olla osaksi tarkoituksellistakin, mistäpä sen tietää.

Tässä nimenomaisessa lastussa luulin tosin esittäneeni selkeän kysymyksen ja jonkinlaisen vastauksen väitteenä. Mutta ilmeisesti en tarpeeksi selvästi. Kysymykseen liitin myös ns. kokeellisen runouden, jota Henriikka Tavin esikoinen hyvin edustaa. Runoushan on filosofointia niin kuin aforistiikkakin (tosin aforismien täytyy olla selkeitä, mitä ei välttämättä vaadita muulta filosofialta tai runoudelta).

Yritin kysyä, onko filosofialla mitään merkitystä nyky-yhteiskunnalle (tai nykyihmiselle). Ja vastasin (hämärästi), että filosofia (ja nykyrunous) sulkevat itsensä pois tällaisesta merkityksestä, koska ne puhuvat pullotettua kieltä ja "ihmisten" ohi. RR:n referaatti Wittgensteinin shakkipeliesimerkistä on mielestäni tästä hyvä esimerkki.

Yksi syy tällaisiin pohdintoihin on se usein esitetty väite, että tiedemiesten konsensuksen pitäisi jotenkin ohjata ihmisten ajattelua. Tätä argumenttia käytetään (väärin) erityisesti ilmakehäongelmista puhuttaessa.

Jostakin Independent-lehden artikkelista luin jopa sellaisen lauseen, että filosofit eivät ole vielä sanoneet painavaa sanaansa aborttista tai keinohedelmöittämisestä tai yhdestä tai toisesta sensellaisesta asiaan. En pelkästään hämmästynyt lauseesta vaan tukkani nousi pystyyn ja ihoni meni kananlihalle.

Olen elämäni aikana tuntenut lähemmin vain kaksi filosofia (joista molemmat tunsivat harteillaan raskaana Platonin ja Russelin painon mutta myös näiden, miten sen sanoisi, ehkäpä nosteen sielussaan), kummankaan en missään oloissa haluaisi ohjata ihmisten ajattelua suuntaan tai toiseen missään asiassa.

RR:n viittaus "lievästi absurdiin" filosofikeskusteluun YLE:llä on mielenkiintoinen. Asiasta mitään tietämättä olettaisin, että siinä keskustelussa "filosofit" ovat lähempänä tavallista (niin kuin Hotanen sanoo: viinaajuonutta) ihmistä yön myöhäisinä tunteina. Mutta voin olla väärässä ja filosofit eivät ole lähellä ihmistä edes siinä keskustelussa.

Filosofiset ongelmat ovat nähdäkseni aina ja ehdottoman nimenomaan kulttuurisia (ja näinollen kirjallisia) ongelmia. Mitä muuta ne voisivat olla? Filosofia ei todellisuudessa ole kulttuurista irrallista (puhtaan matematiikan tavoin tietysti formaalia logiikka lukuunottamatta, joka kai on enemmänkin matematiikkaa kuin filosofiaa). Ja onneksi näin on. Muuten filosofia olisi vielä vähemmän merkittävä tiede kuin se nyt on.

Se mitä usein kutsutaan filosofiaksi on itse asiassa vain filosofisen kirjallisuuden tarkastelua ja luettelointia (tyypillisen "filosofisen" teoksen selailu osoittaa tämän väitteen helposti oikeaksi) eli joidenkin valittujen filosofien ajatusten referointia.

"Todellinen filosofia" sanotaan nyt vaikka Aristoteleen, Platonin, Russellin ja Hintikan tavalla omaa jonkin lisäarvon ja mielelläni väitäisin, että se lisäarvo on humanismia.

Hanhensulka kirjoitti...

No, tuohon kommenttiin jäi pahoja virheitä, mutta olkoon pirut!

Ripsa kirjoitti...

Joo, niin, Raunon puolesta en vastaa, mutta minustakin sinä esitit kysymyksen.

Kävin katsomassa noista linkeistäsi Jarkko Tontin osin niin&näin-lehdessä olleita tarinoita siitä miten runot vastaavat filosofiaan ja päinvastoin.

Tontti kirjoitti Eeva-Liisa Mannerista minusta hyvin. Siinä jutussa ei ollut kyse filosofiasta vaan kuolemasta runouden aiheena.

Luullakseni käsitin kaiken.