Unelmista, pellavasta ja pysyvyydestä

Miniäni P., josta pidän kovasti (tiedän, ettei hän lue näitä lastuja, joten voin hyvin sanoa näin rikkomatta ikiaikaisia perhetraditioita), sanoi muutama päivä sitten, kun käväisin Suomessa, että hän ei viitsi lukea sellaisia tekstejä, joissa ei kerrota ”oikeista” asioista.

Olin juuri puhunut jotakin Johanna Sinisalon peikkojutuista ja fantasiasta tai scifi’sta yleisemminkin. Hän oli varmaan kyllästynyt siihen, että olin koko ajan äänessä, ja sanoi mielipiteensä vähän ärtyneenä, kuin kostoksi appivanhemmalle (vähän hymyilinkin hellästi sisäänpäin, kun tiedän hänen lukevan innokkaasti mm. Anja Snellmanin kirjoja).

Tämä pani taas ajattelemaan, mikä on todellisuuden ja mikä kuvitelman rihmastoa, kudelmaa.

Ajatuksiahan usein kuvaillaan juuri noilla sanoilla: on ajatuksenrihmastoja, ajatuksenkudelmia. Molemmat sanat viittaavat kutomiseen, jota varten unelmoidaan jostakin sopivasta tuotteesta ja otetaan ensin jotakin raaka-ainetta, sanotaan vaikka pellavansiemeniä, kylvetään ja annetaan kasvaa ja sitten kootaa pellavasato talteen pellavapellolta, ja sitä sitten liotetaan, loukutetaan ja lihdataan, sitten kehrätään ja lopulta kudotaan, leikataan ja ommellaan; joko karheita rohdin arkipaitoja tai hienompia palttinaisia, yöpaitoja ja juhlapaitoja, tai muita pellavakankaasta luotavia tekeleitä.

Arvoisalle Lukijalle tullee varmasti sokkina tieto, että olen itse paitaressuna pilttinä katsellut nenääni kaivellen ja ihmettelevin silmin, kun väki keräsi pisteleviä pellavia pellolta, ja sitten loukutti jne, ja lopulta niistä kudottiin tyynynvaaruja, pyyheliinoja ja paitoja sun muuta tarpeellista, mikä jämijärveläisessä maatalossa sotien jälkeen katsottiin tarpeelliseksi.

Ja tyttärille tehtiin niistä kapioita, ja joskus pojillekin, ja kapioliinojen kulmiin kirjailtiin hellin ja toiveikkain ajatuksin koristeellisiä nimikirjaimia, johon kirjailtiin myös salaisimmat toiveet Satumaa-tangon soidessa (ei tämän Vilkkumaan laulamana, vaan jonkun samettiäänisen suomalaisen miestenorin).

Näinkin luotiin rihmastoja, ajatusten kudelmia. Niin kuin kaikessa kirjoittamisessakin. Luettavana on parhaillaan Margaret Atwoodin Penelopeia (suom. Kristiina Drews, Tammi, 2005, arvostelu Kiiltomadolla), kopioidaan tähän loppuun kirjasta laulu "Loppusäkeet":

ei puhevaltaa
elämän teillä
nimeä vailla
vain sama naama
piianpenteleillä

ei syytä meillä
kun niskat vääntyi
vaan onni kääntyi
nyt täällä ollaan
taas yhteen tullaan

näin perään juostaan
sinua huostaan
me huhuillaan
huhuu, huhuu
jo joutuin tuu
jo joutuin tuu
huhuu

Samettisilla ajatuksilla kirjaillut ”palttinaiset paidat” ovat useimmilla tytöillä kai nykyisinkin valmiina kapioita varten. Ajat eivät helposti muutu.

P.S. Äitini, joka tietysti osasi eläissään mitä vaan (ja osaa ehkä vieläkin:), seitsemänkymmentä täytettyään kehräsi langat, kutoi ja ompeli kahdelle tyttärelleen ja miniälleen Tuukkalan puvut, josta on kuva tuossa yläpuolella. Siihen tarvittiin tietysti enemmän villaa kuin pellavaa, mutta kotivalmistuksen periaate säilyy.

Bryssel on lähellä Euroopan sydäntä

Jossakin aikaisemmassa lastussa taiteilijaystävämme Marja-Leena kommentoi sitä, kuinka lähellä Pariisia Bryssel itse asiassa on, ja onhan se. Vastasin kertomalla Brysselistä vähän muutenkin ja vastauksen vei harakka, tai ehkä Tärkeimpien löytämä, väriänsä valkoisemmaksi muuttanut roskaruoka-varis, johonkin virtuaalimaailman pimeään koloon. Vastauksessa oli kuitenkin sen verran asian tynkää, että ylennän sen lastun tasolle.

Bryssel ei ole kovin keskieurooppalaisen näköinen, entinen hollantilainen kaupunkihan se onkin, tosin ei kovin leimallisesti.

Hollanninkieliset, tai flaaminkielisiksi heitä ehkä pitäisi kutsua, muistuttavat aina tiukkaan äänensävyyn tästä, vaikka nykyisin Bryssel on yhtä paljon ranskankielinen kuin flaaminkielinen, vaikka Flanderissa sijaitseekin. Ja enenevässä määrin englanninkielinen, eurooppalainen pienoissulatusuuni, taskukokoinen New York. Olen varma, vaikka en tietysti pysty sitä mitenkään todistamaan, että päiväsaikaan, poliitikkojen, eurovirkamiesten, lobbareiden ja liikemiesten tehdessä ”tärkeää” työtään ympäri Brysseliä, englanninkieltä puhutaan jopa enemmän kuin kumpaakaan alkuperäistä brysseliläistä.

Muuten aidossa Brysselin ranskanaksentissa on melko kamalalta kuulostava sointu. Ulkomaalaiselle se on kuitenkin jostakin syystä helpommin ymmärrettävää kuin standardiranska, jota ”parempi väki” täällä Belgiassa tietysti yrittää puhua kuulostaakseen ranskalaisilta, jotka kuitenkin vitsailevat belgialaisten ranskankielestä. Vähän samaan tapaan kuin hollantilaiset flaaminkielestä, ruotsalaiset suomalaisten ruotsista, tanskalaiset ruotsalaisista, muut pohjoismaalaiset norjankielestä ja saksalaiset itävallanmurteesta. Että kyllä Eurooppaan kieli-ivailua mahtuu. Tiesitkö muuten, Arvoisa Lukija, että tanskalaiset kutsuvat suomalaisia Pekaksi?

Mutta nyt siis piti Brysselistä vähän lisää. Ainoastaan sen suurtori (hollanniksi Grote Markt, ranskaksi Grand-Place), joka on Maailmanperintökohde (World Heritage Site) on säilynyt ”alkuperäisenä” (hyvin suhteellinen käsite), ja harvinaisen homogeenisena – sitä ympäröivät talot ovat pääasiassa 1690-luvulta, lukuun ottamatta Hotel de Villeä (vanha kaupungintalo, kuva vieressä) ja kaupunginmuseota (entinen yksityispalatsi), jotka ovat parisataa vuotta vanhempia.

Ranskalaiset nimittäin tuhosivat tykkitulella koko Brysselin keskustan (lukuun ottamatta niitä kahta Suurtorin taloa siis) 1695 ja se rakennettiin uudestaan heti samalla vuosikymmenellä. Ne torin ympäristön talot ovat ainoita hyvin säilyneitä siltä ajalta, muuten pääosa Brysselin rakennuksista on paljon myöhemmiltä ajoilta, 1800-luvulta ja tietysti noin sata vuotta vanhoja Victor Horta'n piirtämiä näyttäviä Art Nouveau-rakennuksia, hänellehän on perustettu oma museo Brysseliin.

Suurtorin ympäristöstä pitää melua ja hyvää huolta 1960-luvulla perustettu folkloristinen herrakerho (on siinä naisiakin jäsenenä) nimeltään Commune Libre de l'Ilot Sacré (Pyhän Saaren Vapaa Kommuuni), jonka ansiosta kaupunginosa on siistiytynyt (kaikki ilotytöt on ajettu pois), tullut turistiseksi (mm. ”ruokakatu” Rue de Bouchers on turistienkin suosima syömälä, jossa tosin ei ole kuin muutama hyvä ravintola kuten Aux Armes des Bruxelles, Chez Leon ja Chez Karim) ja talot on korjattu pieteetillä (vuoden 1960 laki vaatii vanhojen talojen korjaamista säilyttämällä vanhan fasadin ja sallii vain ”espanjalaisten”, vaalean ruskeiden tiilien käytön uusissa taloissa).

Muuten tämän Ilot Sacre’n kommuunin viihdytystoiminnasta saa kuvan katsomalla heidän ystävyyskommuuniensa kuvia mm. Vapaa Tasavalta Toispuol Meuse’n (République Libre d'Outre-Meuse) ja Vaux-en-Beaujolais’n kylä Ranskassa. Ilot Sacre’n erityisessä suojeluksessa on olutravintola nimeltään Theatre Royal de Toone, jonka iloista ovat nauttineet myös teekkareiden kulttuuriyhdistys Polun olutretkeläiset 15.7.2004 päivätyn päiväkirjamerkinnän mukaan.

Saksalaiset (ja puolalaiset, tsekkiläiset ja muut keskieurooppalaiset) kaupungit ovat paljon romanttisempia ja kauniimpiakin kuin Bryssel, jopa Tallinna, joka onkin enemmän saksalainen kuin mikään muu pohjoismaisista kaupungeista.

Brysselissä ei ole sellaista jouluista tunnelmaa kuin monissa muissa eurooppalaisissa kaupungeista, vaikka sitä yritetään saada aikaiseksi mm. joulumarkkinoilla, joilla tänä vuonna oli jopa Suomen lappalaisia muikkupaistosten ja ristiinnaulitun lohensa kanssa. Mutta se kaikki tuntuu kovin keinotekoiselta.

Muuten tämä on vihreä kaupunki, isoja puistoja, ja puistokatuja. Ihan kaunis paikka asua, viidentoista vuoden jälkeen tämä tuntuu jo jopa jotenkin kodilta;))

Postia Helsingin lentoasemalta

Yllätysmatka Suomeen tapaamaan hyvin miesvoittoista sukua. Pojanpojat kasvavat ja viisastuvat, ovat kohta isovanhempiaan viisaampia, vaikka ikää on tullut vasta 3 ja 1.5 vuotta (omille vanhemmille ja vähän itsellekin taitaa olla käymässä juuri päinvastoin, mutta sehän kai on luonnon laki), mutta maailmahan tuleekin koko ajan paremmaksi. Ja lämpimämmäksi.

Lämpötilatkin Suomessa ovat niin korkeita, että välihousut ja villapaidat lähinnä hävettävät. No sehän panee veren kiertämään vilkkaammin ja tarve villaisille senkun vähenee.

Aamulehden (tuon tunnetun bloggareiden halveksijan) ja Matti Mäkelän uhallakin ostin Carpelanin voittajakirjan, joita oli vaikka kuinka paljon tarjolla Akateemisessa, jossa söin myös tyydyttävän mustikkaleivoksen Märta Tikkasen vieressä, vaikka ei hän ehkä tiennytkään, että siinä istuskelin. Muitakin kirjoja tuli ostettua niin, että lasku oli lähes 150 euroa, toivottavasti ei tule turpiin kotona (huom. tämä on vitsi). Sain myös Kirja-Marjan lähettämät kirjat, joten matkalaukku on kulttuuria täynnä.

Kone lähtee kohta kohti Köpistä ja sieltä Brysseliin, perillä 10:45.

Yö meni muiden kyöpeleiden kanssa Helsingin lentoasemalla (ajattelen sitä vieläkin Seutulana), huivi kierrettynä pään ympäri, että silmissä ei olisi valoa, ja kädet työnnettynä reisien väliin lämmittelyn vuoksi. Asento näytti olevan hyvin yleinen muidenkin nukkujien keskuudessa.

Ja nyt portti kutsuu.

Finlandia oikeaan osoitteeseen

Nyt on siis ilmi selvää, että Finlandia-diktaattori Paavo Lipponen ei pelkästään lue blogeja, vaan lukee nimenomaan tätä blogia. Hengästyneenä yritän muistella, mitä sanoin lastussa 4.12. (hämäysmielessä otsikolla (Bookblog keskustelee Johanna Sinisalon peikkokirjasta) ja näinhän se meni:

...
olen ollut väärässä joka vuosi omissa arvioissani. Tänäkin vuonna olen
ajatellut, että Bo Carpelanin Kesän varjot pitäisi palkita...

Ja diktaattori Paavo teki juuri näin.

Uskallanko enää kirjoittaa tähän blogiin poliittisesti arveluttavia ehdotuksia, eduskunnan politbyroo saattaa ottaa leikilläkin ja kevyesti annetut ehdotukset välittömästi toteutettaviksi ja mitäs sitten tehdään, jos myöhemmin tulenkin katumapäälle ja haluaisin muuttaa ehdotusta joksikin toiseksi.

Tosin tämä Paavo on kyllä tottunut soutamaan ja huopaamaan, hänhän on sosiaalidemokraatti ja vielä oppi-isänsä Mauno Koiviston tavoin sitä bernsteinilaista sorttia, jolle soutaminen ja huopaaminen ovat normaalia ja tavoitteellista poliittista toimintaa.

Ilman sitähän sosialidemokratia saattaisi viedä johonkin päämäärään (ja Herra meitä siitä visusti varjelkoon, tai Rouvahan siellä Mäntyniemessä nyt on ja vielä housut jalassa, eikä olekaan mikään bersteinilainen soutaja ja huopaaja - kai).

Mutta hyvän Finlandia-päätöksen Paavo Lipponen sai aikaiseksi ja vielä säädetyssä ajassa. Tosin vähän arveluttaa, mitä hän tarkoitti tällä lausunnolla:

…
Olen lukenut kirjan ensin suomeksi ja sitten ruotsiksi, mutta ratkaisuni tein
jo suomenkielisen luettuani…

Toivottavasti tämä tarkoittaa sitä, että suomeksi luettu Carpelan oli hänen viimeiseksi lukemansa Finlandia-ehdokas, muutenhan…muute… niin…

Onhan se Paavokin tietysti tietynikäinen ja lisäksi mies.

Pariisissa blogikin unohtui mielestä työn ja taiteen tuoksinnassa

Sinne pitäisi kai mennä useammin, että mieli lepäisi ja virkistyisi uusia ajatuksia varten. Tosin juuri ajomatkalta tullessa (3:10 Pariisista Bastillen aukion laidalta Brysselin Schumanin aukiolle ei ole huono ajoaika) ajatus ei kulje kunnolla edes klönteissä.

Kuvassa on jotenkin asiaankuuluvasti häiritsevä Gustav Klimtin maalaus Naisen kolme ikäkautta.

Ehdimme käydä dada-näyttelyssä maanantai-iltana ja (Gustav) Klimt, (Egon) Schiele, (Koloman) Moser, (Oskar) Kokoschka Vienne 1900-näyttelyssä tänään. En ollut tietysti huomannut, että Les Galeries nationales du Grand Palais on kiinni tiistai-iltana, joten sen iltainen vierailu typistyi Grand Palais'in (kiinni pitkän aikaa tulevaisuuteen perusteellisen korjaustyön vuoksi) kiertämiseen väistellen rakennustyömään savisia työkaluja ja päätökseen, että tultaisiin eilen, keskiviikkona, takaisin. Jono oli silloin hirmuinen joten päätettiin, että tänään puolelta päivin voisi yrittää jopa sisällekin. Tänään jono oli kaksi metriä eilistä lyhyempi ja vierailu onnistui 30 minuutin odotuksella tuulisessa ja jäisenmakuisessa pariisilaisilmassa. Ei hassumpi aika, joten ei kehtaa oikein siitäkään valittaa.

Molempiin näyttelyihin palaan jossakin tuonnemmassa lastussa. Varsikin dadan sulattaminen ottaa aikaa. Molemmat vaativat paljon yleisöltä, dada opiskelua jälkikäteen ja Klimtin (ja muiden) kontekstien ymmärtämistä, mm. antiikin tarinoiden tuntemista.

Ja dadasta ja kontekstista puheenollen, silmiin sattui parista näytillä olleesta suttuisesta, käsinkirjoitetusta ja epämääräisestä paperinpalasta nimi Julius Evola, josta löytyi hataran reikäisiä muistimerkintöjä omista aivoista (jotakin epämääräistä tuttuuden tuntua vain ja jotenkin vielä epämääräisemmin liittyneenä Pekka Ervastiin).

Nimi, evola, kuulosti niin suomalaiselta, että päätin kaivella vähän lisää tietoja (italiaksi ja englanniksi), ja nimen takaa löytyy (siis itseltä lähes täysin unhoon painunut) mielenkiintoinen sisilialainen, esoterismiin ja fasismiin taipuvainen ajattelija, tyypillisen 1900-luvun ajattelijan tapaan kivulloinen, itseään ja totuutta jokaisen käännettävän kiven alta etsivä sielu.

Evola on julkaissut mm. kirjan, joka on saatavissa Amazonilta nimellä Ride the Tiger: A Survival Manual for the Aristocrats of the Soul. Kuulostaa aivan kirjalta, joka on kuin tehty Arvoisalle Lukijalle, joka tietysti on tällainen Sielun Aatelinen.

Pariisiin Dadaa

Siis katsomaan dada-näyttelyä Centre Pompidou'ssa, jossa on kuulemma maailman suurin dadakokoelma ja kaikki näytillä tammikuun 9. päivään saakka.

Muutenkin sinne Pariisiin täytyy mennä, on konferenssi, jonka nimi on 4th EUROCONTROL Innovative Research Workshop & Exhibition.

Kolme päivää "älykästä" keskustelua tulevaisuuden näkemisestä. Miltä näyttää lentoliikennejärjestelmä vuonna 2020 entä 2030.

Nämä ilmailualan yhteiset visiot ovat huikean mielenkiintoisia, vaikka vain harvat ajatukset todella näkevät päivänvalon. Mutta. Saa antaa hetken ajatuksen lentää, nähdä luvan kanssa päiväunia työnantajan laskuun. Virkamies-SciFi'ä. Arjen arthurc.clarkit pitämässä toisiaan kädestä kiinni, etteivät huikeat näkymät säikäyttäisi liikaa. Ja sitten takaisin toimistoihin, ohjaamoihin ja tutkien ääreen. Siellä todellisuus puraisee nopeasti takapuoleen ja palataan sfääreistä maan kamaralle.

Futurismi on vaikeaa. Miten se Ahti Karjalainen, ajattelija Jumalan armosta, sanoikaan:

Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen.

Dadaa.

Muuten Pompidoussa on meneillään myös Big Bang-näyttely, jossa tutkitaan aihetta "Destruction and Creation in the 20th Century Art", täytyy yrittää sielläkin käydä, jos on aikaa. Dada-tarpeet ovat kuitenkin etusijalla.

Ja Musée d'Orsay'ssa on venäläisen taiteen näyttely, A Quest for Identity: Russian Art in the Second Half of the 19th Century, joka olisi ehdittävä näkemään.

Ja Grande Palais'ssa on huikean kutsuva Klimt, Schiele, Moser, Kokoschka-näyttely, joka myös päättyy tammikuussa, eli sekin pitäisi ehtiä nähdä.

Ehkä ilmailun tulevaisuus ei olekaan kaikkein tärkeintä, asioiden on oltava oikeassa järjestyksessä - ainakin omassa päässä. Ja Sakespearen & Co:n edessä kuvailemassa ja sisällä hypistelemässä kirjoja, kiire, kiire. Onneksi se on auki myöhään iltaan.

Euroopan Unioni: maa, kansa, valtio?

Pari viikkoa sitten Euroopan johtajat levittivät Strasbourgissa nähtäväksi maailman suurimman lipun, Euroopan lipun, jonka 50-vuotisjuhlaa johtajat samalla juhlivat. Itse asiassa Euroopan lippu tuli Euroopan Neuvoston symbooliksi 8.12.1955, joten sen viisikymmentävuotispäivä on ensi torstaina.

Luxemburgissa syntyneen ranskalaisen poliitikon, Robert Schuman'in, nimeä kantava julistus Euroopan yhtenäisyydestä annettiin 9.5.1950, ja toukokuun yhdeksäs onkin Euroopan "kansallispäivä", tai siis olisi jos olisi olemassa Euroopan maa ja kansa, jolla voisi olla oma kansallispäivänsä. Euroopan unionin päivä siitä on tullut ja Unionin yhtenäisyyttä juhlitaan siis toukokuun alussa. Euroopan Neuvoston valitsema lippu hyväksyttiin Euroopan parlamentin lipuksi 1983 ja Euroopan unionin viralliseksi symboliksi 1986 (virallinen seremonia toukokuun 26.).

Lippu on Euroopan unionin komiossion ainoa tunnus, muut Euroopan elimet (parlamentti, tuomioistuin, pankki jne.) käyttävät omia tunnuksiaan, joita voi ihailla täällä.

Euroopan tunnuslauseena on:

Moninaisuudessaan yhtenäinen

Euuroopalla on tietysti myös "kansallislaulunsa", Euroopan hymni, joka on osa Ludwig van Beethoovenin 9. sinfoniaa (vuodelta 1823, jolloin säveltäjä oli jo täysin kuuro), osa, jonka hän sävelsi Friedrich von Schillerin Oodin ilolle sanoihin. Vähemmän tunnettu Rapsodia Euroopan hymnille, joka on myös jotenkin korvalle miellyttävä, on kuultavissa täällä (latautuu heti ja kestää vähän yli 6 minuuttia, soi Real Player'llä).

Rapsodiaahan voi kuunnella vaikka 8.12. samalla, kun ottaa sampanjaa Euroopan lipun kunniaksi, jos sitä on vielä jäljellä Suomen itsenäisyyspäivän jäljiltä. Vai muistetaanko sitä päivää oikein enää siellä lumen ja jään keskellä eurooppahuuman riehuessa?

Ja tähän loppuun vielä pätkä syntymäpäiväsankari (kuten Anita Konkka ilmoittaa Sanoissaan) Rainer Maria Rilken runosta Liebes-Lied (Rakkauden-laulu, Aale Tynnin käännös):

...
Vaan mihin viuluun, mille soittajalle
me jännitymme? Kenen jousen alle?
Suloinen laulu, oi.

Bookblog keskustelee Johanna Sinisalon peikkokirjasta

Mittaillessani hiljattain kieleni feminiisisyyttä ja maskuliinisuutta täällä (tulos oli pettymys, mutta jääköön omaan tietooni), löytyi sivutuotteena saitti Bookblog, jossa on hiljattain aloitettu keskustelu Johanna Sinisalon kirjasta The Troll.

Kaikille blogin lukijoille näkyvä kommentti kirjasta kuuluu näin (en rekisteröitynyt, joten en tiedä mitä muut siellä ajattelevat):

Hey, gang. I hope you enjoyed this little book. The first time I read it through, I thought it was odd, but enjoyable. Now that I have read it again, I still think of it as odd, but enjoyable. Can it be that I am so brainwashed by the DeLint, Ottowa-happy neo-fairie tale that getting into this one is just awkward. Perhaps. But I am more interested in what you all think.

In the spirit of a short work week, I am going to throw a couple of general questions your way and see what happens. Feel free to get your hands dirty or ask more clarifying questions.

1. How does this "cross-over" homoerotic fairy tale work for you? Is the writer trying too hard?
2. In general, do you think that this is a credible addition to the DeLint-esq genre?
3. What can we do to keep the NRA out of the Troll Kingdom?

Tämän Tripp'iksi kutsutun kommentoijan ensimmäiset reaktiot näyttävät olevan samanlaiset kuin omat ensimmäiset reaktioni Sinisalon kirjasta. Olin tietysti jonkin verran ennakkoluuloinen lukiessani, koska mielessäni (siis lukematta Sinisalon kirjaa ensin) olin päättänyt, että Lohikäärmekylpy olisi pitänyt valita sen vuoden Finlandian saajaksi (ja olin jopa kovalla vaivalla ostanutkin sen ennen valintaa). Mutta jotenkin peikkotarinakin tuntuu nyt paljon paremmalta, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että Eeva Tikan olisi pitänyt se palkinto voittaa.

Toisaalta olen ollut väärässä joka vuosi omissa arvioissani. Tänäkin vuonna olen ajatellut, että Bo Carpelanin Kesän varjot pitäisi palkita, mutta vedonlyöntitilanteesta päätellen (Jarmo Papinniemi Parnasson blogissa 26.11. - Rikastusmisvinkki Paavo Lipposelle) muut ajattelevat toisin (siis ainakin vedonlyöjät, vedonlyöntisuhteethan muuttuvat lyötyjen vetojen mukaisesti). Papinniemen mukaan Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa on vedonlyöjien suosikki, tämä on loogista, tuntuisi siltä, että Isomäen kirja vetoaa enemmän mieslukijoihin ja he lienevät enemmistönä vedonlyöjissä.

No, neljän päivän päästä tiedetään, mitä Finlandia-diktaattori Paavo Lipponen asiassa ajattelee. Eikö jotenkin tuo Finlandia-diktaattorin nimitys istuisikin Lipposelle paljon paremmin kuin muille valitsijoille, sanotaan nyt vaikka esimerkiksi Claes Anderssonille tai Lasse Pöystille.

Elämä, kuolema, laki ja niiden arvostus

Olin puolison kanssa matkustanut Lomesta, Togon pääkaupungista, Lagosiin, Nigerian suurimpaan kaupunkiin Ghana Airwaysin Fokker F-28 Fellowship-koneella. Lagosin valtavan suuri ja lähes tyhjä lentoasema on kolkon näköinen mutta puhdas ja toimiva. Ennen passintarkastusta ja tullia jossakin kattoa kannattavassa pilarissa oli monistettu A4-kokoinen ilmoitus, jossa oli pääkallo ja luut ristissä ja niiden alla varoitettiin englanniksi, että Nigerian lakien mukaan huumausaineiden salakuljetuksesta on seurauksena kuolemantuomio.

Sekä puoliso että minä hätkähdimme hieman, molemmat suomalaisina olimme tietysti tottuneet lain kunnioitukseen – puolison isä oli poliisi – ja itse tietysti kunnan suomalaisena pelkään poliisia lain syvän kunnioittamisen lisäksi. Vaihdoimme muutaman humoristisen sanan ja totesimme, että meillä ei ole pelättävää, kun ei ole huumeitakaan.

Tämä tapahtui kauan sitten. Nigeriassa huumeiden salakuljettajat teloitetaan edelleen, eikä se ole ainoa maailman maista, joissa kuolemanrangaistus on vielä käytössä. Vuoden 2004 aikana maailmassa teloitettiin kaikkiaan 3,797 ihmistä 25 maassa. Maita, joissa kuolemanrangaistus on edelleen voimassa, on kaikkiaan 76. Joukossa ovat mm. Afganistan, Bahama saaret, Valko-Venäjä, Kiina, Egypti, Intia, molemmat Koreat, Laos, Malesia, Saudi Arabia, Syyria, Tanzania, Thaimaa, Zimbabwe, Yhdysvallat ja – Singapore, joka on ollut otsikoissa viimeiset kolme vuotta erityisesti Australiassa.

Nimittäin aikaisin tänä aamuna australialainen 25-vuotias Van Nguyen (joka on vietnamislaissukuinen niin kuin nimestä näkyy) teloitettiin hirttämällä Changin kansainvälisen lentokentän lähellä olevassa vankilassa huumeiden salakuljetuksesta. Häneltä oli löydetty 400 grammaa heroiinia Singaporen lentoasemalla.

Laki pitäisi olla sellainen, että sen kirjain ja tarkoitus pystytään toteuttamaan, ja että ihmiset ymmärtäisivät rangaistuksen kovuuden ja rikoksen välisen suhteen. Minusta tuntuu, että on paljon ihmisiä, jotka kannattaisivat kuolemanrangaistusta tietynlaisista rikoksista, kuten lapsenraiskaus ja –murha. Lienee myös niin, että ”kovien” huumausaineiden ”ammattimaisesta” salakuljetuksesta monien ihmisten mielestä pitäisi antaa kuoleman rangaistus.

Van Nguyenin tapaus oli tällainen. Queenslandin parlamentin oppositio kieltäytyi ottamasta osaa parlamentissa järjestettyyn hiljaiseen hetkeen siksi, että kyseessä oli huumausaineiden salakuljettaja, eivätkä he halunneet näyttää kannattavansa tällaista salakuljetusta, vaikka ovatkin periaatteessa kuolemanrangaistusta vastaan.

Jättämällä syrjään Nguyenin äidin tuskan, jonka kovuuden sellainen, jolle tätä ei ole tapahtunut, voi vain hämärästi aavistaa, on todettava tämä. Nguyen oli tietoinen Singaporen laeista ja otti henkilökohtaisen riskin, koska palkkio kovien huumeiden salakuljetuksesta on suuri. Hän joutui kiinni Singaporessa, ja tuomittiin Singaporen lakien mukaan puolueettomassa tuomioistuimessa, jossa hänellä oli puolustajinaan mm. australialaisia lakimiehiä. Hänen hyväkseen tehtiin kaikki laillisesti mahdollinen, jotta kuolemantuomio olisi vaihdettu elinkautiseksi (joka Singaporessa todella tarkoittaa elinkautta). Ja lopulta hänet teloitettiin tänä aamuna. Singaporelainen olisi teloitettu myös samassa tilanteessa. Lain kunnioitus Singaporessa olisi vähentynyt, jos ulkomaalaista, niin kuin usein käy muissa maissa, olisi kohdeltu erilailla.

Virtuaalituttava Anni Heino, joka asuu Australiassa, kirjoittaa tästä myös lyhyesti tämänpäiväisessä blogissaan.

Minä en siis kannata kuolemantuomiota, ja mielestäni meidän kaikkien tulisi yrittää parhaamme, että se poistettaisiin kaikista maailman maista. Ja jonakin tulevana päivänä näin käykin. Kuitenkin jokaisen maan olemassa oleva lainsäädäntö on heidän itsensä päätöksillä tehty, he ovat näin halunneet.

Joku voi sanoa, että ei-demokraattisissa maissa kansa ei ole sanonut asiasta mitään. Toisaalta voi kysyä, kuinka moni suomalaisista oli päättämässä, että kuolemanrangaistus poistetaan Suomen lainsäädännöstä vuonna 1949. Se oli tietysti eduskunnan tekoja tietystä aikaan sidotusta syystä, ja oikein oli, että poistettiin.

On myös muistettava, että hyvin monissa maissa hallitusvalta on sellainen kuin kansa haluaa, koska eivät pyri sen muuttamiseen.

Tiedän, ettei minun pitäisi sanoa tätä, mutta moraalin pakotuksesta minun on se sanottava. Mielestäni on moraalisesti oikeampaa kampanjoida syntymättömien (ja syntyneidenkin) lasten oikeuksien puolesta kuin protestoida murhista tai kovien huumausaineiden salakuljetuksesta tuomittujen kohtelusta.

Ihmisjoukkojen hämmentävä viisaus

Monilla meistä ei ole suurta luottamusta siihen, että ihmiset yleensä olisivat erityisen viisaita tai edes vähän viisaita sen puoleen. Monet muut taas luottavat ihmisen viisauteen kuin vuoreen.

Minä olen ihan nuoresta saakka, niin kauan kuin muistan, ajatellut, vaikka häveliäänä ihmisenä en ole useinkaan sanonut sitä ääneen, että yleisesti ottaen ihmiset eivät ole järin viisaita, päinvastoin, tyhmyys on näyttänyt tiivistyvän monessa päässä – omassakin yhtenään – ihan ilman joukon apuakin. Suomalaisethan sitä paitsi näyttävät pitävän tyhmyyttä jotenkin siunauksena ja liikaviisaat saavat ansaitsemansa rangaistuksen, jopa sakin hivutusta tarvittaessa.

Monilla johtamistaidon kursseilla on omaan epäluuloiseen mieleeni yritetty iskeä, että, vastoin jokapäiväistä omien silmien ja aivojen todistusta, joukko on aina yksilöitään parempi arvioinneissaan ja päätöksissään. Ja ryhmätöissä väitettä on yritetty todistaa oikeaksi. Minä olen tietysti ajatellut, että tuloksia, jotka tukevat tätä väitettä, on manipuloitu oppilaiden hämäämiseksi. Ja olen ollut ihan tyytyväinen mielipiteeseeni, joskus itseeni ja monien asioiden tilaan muutenkin.

Selailin hiljan kirjaa nimeltä The Wisdom of Crowds, jonka on kirjoittanut amerikkalainen, New Yorker-lehden taloustoimittaja James (Jim) Surowiecki. Kirjassaan hän väittää, ja todistaakin kai, että joukko tosiaan on parempi kuin osansa. Kirjasta on luettavissa pätkä internetillä. Kirjasta on pitkä juttu ”how to save the world”-blogissa.

Surowiecki todistaa, että satunnainen joukko, kun sen yksilöt saavat harkita asiaa yksin, ilman joukkohysterian vaikutusta, päätyy keskimääräisesti oikeaan ratkaisuun (jopa parempaan kuin joukon ekspertit yksinään). Tähänhän demokratiankin menestyminen tietysti perustuu: äärioikeiston (kielletty lailla) ja äärivasemmiston (nyt hylättyjen kommunistien) kannatus länsimaisissa demokratioissa on hyvä esimerkki tästä. Molempien kannalla on vain pieni osa äänestäjistä.

Englanniksi sanotaan usein että ”I hear what you say, but…”, kun ei haluta yhtyä esitettyyn väitteeseen, ja minulla on tämän väitteen osalta juuri tällaisen sanomisen tarve.

Sattumalta luin myös englantilaisen Daily Mail-lehden matkailutoimittajien blogia lentomatkustajien asenteista ympäristöasioihin. Mielipidemittauksen mukaan ihmiset ovat sitä mieltä, että lomamatkoilla ei tarvitse ympäristöasioista välittää. Tämän tutkimuksen mukaan 72 % matkustajista ei suostuisi vähentämään pyyhkeiden käyttöään hotelleissa, ostamaan paikallisia vähän kalliimpia tuotteita (kai massatuotettujen tilalla), vääntämään valoja tai televisiota pois päältä poistuessaan hotellihuoneestaan tai maksamaan saastutusveroa lentomatkoistaan.

Samat henkilöt ovat tietysti syvästi huolissaan maapallon lämpenemisen aiheuttamista säämuutoksista ja tulvista sekä - heidän mielestään - lisääntyvästä lentomelusta.

Kuinka monen lentomelusta valittavan tiedätte muuten kieltäytyvän letnomatkoista (paitsi akuutin lentopelon vuoksi, josta kärsii noin neljännes ihmisistä)?

Prosperon (Huomenna liityn animaliaan) ja Kirsti Ellilän (Ihmisen moraalinen arvo) blogeilla on käyty keskustelua siitä, miten eläinten oikeuksiin tulisi suhtautua. Tämä kysymys käykin hyvin esimerkkinä siitä, mitä ihmiset tekevät oikeasti äänestäessään niin sanotusti jaloillaan. He ostavat mieluummin halpoja tuotteita perheensä ruokapöytään kalliimpien luomutuotteiden sijasta, vaikka tietävät eläinten kohtelusta massatuotannossa. Yllättäen Saaran blogin Saarakin on sitä mieltä! Tosin hänhän lopettaa kirjoittamisen (lähes) kokonaan joulukuun ajaksi.

Mielenkiintoista on myös huomata, että samat poliitikot, jotka tekevät äänestäjien mielestä virheitä eduskunnassa, äänestetään sinne takaisin niin kauan kuin haluavat olla ehdolla, jos pysyvät ”oikeassa” puolueessa.

Eli en olisi ollenkaan varma joukon viisaudesta yksilön yli.

Kysymys siitä, mikä on taidetta, saattaisi olla tässä yhteydessä myös mielenkiintoinen käsiteltäväksi. Mutta jääköön johonkin toiseen kertaan.