Unelmista, pellavasta ja pysyvyydestä

Miniäni P., josta pidän kovasti (tiedän, ettei hän lue näitä lastuja, joten voin hyvin sanoa näin rikkomatta ikiaikaisia perhetraditioita), sanoi muutama päivä sitten, kun käväisin Suomessa, että hän ei viitsi lukea sellaisia tekstejä, joissa ei kerrota ”oikeista” asioista.

Olin juuri puhunut jotakin Johanna Sinisalon peikkojutuista ja fantasiasta tai scifi’sta yleisemminkin. Hän oli varmaan kyllästynyt siihen, että olin koko ajan äänessä, ja sanoi mielipiteensä vähän ärtyneenä, kuin kostoksi appivanhemmalle (vähän hymyilinkin hellästi sisäänpäin, kun tiedän hänen lukevan innokkaasti mm. Anja Snellmanin kirjoja).

Tämä pani taas ajattelemaan, mikä on todellisuuden ja mikä kuvitelman rihmastoa, kudelmaa.

Ajatuksiahan usein kuvaillaan juuri noilla sanoilla: on ajatuksenrihmastoja, ajatuksenkudelmia. Molemmat sanat viittaavat kutomiseen, jota varten unelmoidaan jostakin sopivasta tuotteesta ja otetaan ensin jotakin raaka-ainetta, sanotaan vaikka pellavansiemeniä, kylvetään ja annetaan kasvaa ja sitten kootaa pellavasato talteen pellavapellolta, ja sitä sitten liotetaan, loukutetaan ja lihdataan, sitten kehrätään ja lopulta kudotaan, leikataan ja ommellaan; joko karheita rohdin arkipaitoja tai hienompia palttinaisia, yöpaitoja ja juhlapaitoja, tai muita pellavakankaasta luotavia tekeleitä.

Arvoisalle Lukijalle tullee varmasti sokkina tieto, että olen itse paitaressuna pilttinä katsellut nenääni kaivellen ja ihmettelevin silmin, kun väki keräsi pisteleviä pellavia pellolta, ja sitten loukutti jne, ja lopulta niistä kudottiin tyynynvaaruja, pyyheliinoja ja paitoja sun muuta tarpeellista, mikä jämijärveläisessä maatalossa sotien jälkeen katsottiin tarpeelliseksi.

Ja tyttärille tehtiin niistä kapioita, ja joskus pojillekin, ja kapioliinojen kulmiin kirjailtiin hellin ja toiveikkain ajatuksin koristeellisiä nimikirjaimia, johon kirjailtiin myös salaisimmat toiveet Satumaa-tangon soidessa (ei tämän Vilkkumaan laulamana, vaan jonkun samettiäänisen suomalaisen miestenorin).

Näinkin luotiin rihmastoja, ajatusten kudelmia. Niin kuin kaikessa kirjoittamisessakin. Luettavana on parhaillaan Margaret Atwoodin Penelopeia (suom. Kristiina Drews, Tammi, 2005, arvostelu Kiiltomadolla), kopioidaan tähän loppuun kirjasta laulu "Loppusäkeet":

ei puhevaltaa
elämän teillä
nimeä vailla
vain sama naama
piianpenteleillä

ei syytä meillä
kun niskat vääntyi
vaan onni kääntyi
nyt täällä ollaan
taas yhteen tullaan

näin perään juostaan
sinua huostaan
me huhuillaan
huhuu, huhuu
jo joutuin tuu
jo joutuin tuu
huhuu

Samettisilla ajatuksilla kirjaillut ”palttinaiset paidat” ovat useimmilla tytöillä kai nykyisinkin valmiina kapioita varten. Ajat eivät helposti muutu.

P.S. Äitini, joka tietysti osasi eläissään mitä vaan (ja osaa ehkä vieläkin:), seitsemänkymmentä täytettyään kehräsi langat, kutoi ja ompeli kahdelle tyttärelleen ja miniälleen Tuukkalan puvut, josta on kuva tuossa yläpuolella. Siihen tarvittiin tietysti enemmän villaa kuin pellavaa, mutta kotivalmistuksen periaate säilyy.