Kuva: Lumisen Lordimaan kauneimmat, vapise Joulupukki
Tuossa oikeassa paneelissa juoksevista YLE-uutisista luen, että Mr. Lordi, yhdessä muiden yrittäjien kanssa perustamansa Monsterica Oy:n nimissä, suunnittelee Monsterimaan perustamista Rovaniemelle. Tämä on tietysti kaikille kauhun ja hirviöiden ystäville suuri uutinen ja sille on toivottava vielä parempaa menestystä kuin joulumaayrityksille.
Monsterimaa saattaa saada tiloja jopa joululuolasta, mikä ei olisi ollenkaan yllättävää. Onhan Joulupukki ensi kertaa nähtynä lapsosille vähintään yhtä pelottava kuin Mr. Lordi orkesteritovereineen näyttää olevan Suomen luterilaisen kirkon papeille kuten Saaran blogi kertoi eilen (30.5: Voi kauheeta. Ihan kauhee juttu.).
Joulupukista tulikin mieleen yksi omakohtainen partiolaisena, 16 vuotiaana, tehty joulupukkikierros, jonka viimeisillä vierailuilla joulupukki ja mukana ollut tonttu huojahtelivat tarjotuista joulujuomista yhtä paljon kuin jotkut vierailujen aikana nähdyt ja juolumieltä "täynnä" olleet perheenpäätkin. Mutta mitä sitä ei partiohengen ja yhteisen hyvän nimissä tekisi, varsinkin noin nuorena ja viattomana.
Blogihenkilö, siis tämän lastumaailman ”minä”, pyytää vaatimattomana narsistina Arvoisaa Lukijaa muistamaan, että tämän suuntainen (tietysti vaatimaton) ehdotus oli tarjolla ensimmäisenä (?) tässä blogissa 22.5, lastussa nimeltä Lordi ja Da Vinci koodi.
31.5.2006
Oikeuslottoa ja lastuanarkiaa
Kuva: Beatles joskus, kun olivat kaikki vielä tappelemassa täällä maan päällä vai olivatko jo silloin pilvissä
Kuuntelen Uuno Klamin vanhanpierunkin korvia hivelevää, puhdasta ja raikasta musiikkia; internetiltä laillisesti (€ 2:49) imuroitua CD:tä, jossa Turun filharmoninen orkesteri Jorma Panulan johdolla soittaa Suomenlinna alkusoittoa, Kalevala Sarjaa, Lemminkäisen seikkailuja Saarella, ja Merikuvia.
Väsyttää vielä päivän ajamisesta ja muustakin puuhailusta. Kävimme nimittäin Lillessä, joka ei ole Euroopan kauneimpia kaupunkeja, Pohjois-Ranskan teollisuuskeskus, jossa on sentään melko kaunis, vanha keskusta. Lounasta söimme paikassa nimeltä La Terasse, kulman takana Suurtorilta. Oma grillattu loheni oli hämmästyttävän maukasta ja mehevää, salakalalla ajoittain mutustelevan kasvissyöjänkin suussa hyvin sulavaa. Puoliso söi senegalilaiseen tapaan valmistettua kanaa, kun kotona ei saa lihaa syödäkseen kuin suurempina juhlapäivinä.
Kuunnellessani lueskelen uutisia ja ajattelen, että sehän on selvä, että oikeudessa käynti on onnen kauppaa, vähän kuin lottoaminen: jos laitat enemmän rahaa oikeudenkäyntiisi todennäköisyytesi voittaa paranevat huimasti, mutta lopputulos on kuitenkin silti onnesta kiinni. Paitsi, jos pystyt ostamaan tuomarin, joka ehkä ei ole erityisen helppoa monissa maissa.
Kuva: Applen viidennen sukupolven iPod
Apple Computer voitti aikaisemmin tänä keväänä oikeudenkäynnin Beatlesiä vastaan (ja sai oikeuden jatkossakin käyttää vähänpuraistua omenaa iTunesin musiikkikaupan logona, vaikka Beatlesien kanteen mukaan logo muistutti musiikinystäviä liiaksi heidän omasta levyjen tuottajafirmastaan, jonka nimi on Apple Corps). Nyt Apple Computer on puolestaan hävinnyt oikeudenkäynnin, ja voittajina olivat, hämmästyttävää kyllä, internet-köyhälistö – eli blogien lastunjyrsijät. Elektronic Frontier Foundation kutsuu saitillaan oikeuden päätöstä sanoilla huge win.
Kalifornian vetoomustuomioistuin San Josessa, Kaliforniassa, kumosi aikaisemman paikallistuomioistuimen (District Court) päätöksen, jolla Apple olisi voittanut. You win some, you lose some, niin kuin lotossakin ja elämässä yleensä.
Tapaus alkoi siitä, että joku Applen omasta henkilökunnasta oli vuotanut salaisia teknologiatietoja bloggariystävilleen, jotka ahneesti julkaisivat salaisuuden blogeissaan (kyseessä oli itse asiassa ”asteroid”iksi kutsutun uuden tuotteen koodi).
Apple haastoi bloggareiden verkkopalvelun tarjoajat oikeuteen vaatien näitä paljastamaan tietojen alkuperäisen vuotajan. Puolustus puolestaan perusteli vastaiskuaan sillä, että bloggari on niin kuin kuka tahansa dzurnalisti, jolla Amerikan lain mukaan on oikeus pitää tietolähteensä salassa (Suomessa ei kai näin perimmiltän ole, vaan julkaisijan on paljastettava lähteensä tai mentävä linnaan, ja useimmat kai mieluummin paljastaisivat kuin lusisivat).
Tämän Amerikan jutun muilla yksityiskohdilla ei ole sen enempää merkitystä. MUTTA...
Minä en halua tulla bloggarina rinnastetuksi lehtimiehiin useasta hyvästä syystä johtuen. Ensimmäinen syy on tietysti se, että lehtimiehet ovat sanantaidon ammattilaisia, ja vertaaminen heihin ei olisi ehkä tarpeellisella tavalla mairittelevaa.
Toisekseen tämä lasturypäs on yksi päiväkirjoistani, joka vain julkaistaan ”sattumalta” täällä internetillä ja kuka tahansa, joka niin haluaa, saa silmäillä sitä aivan rauhassa, tällaiseen silmäilyyn suhtaudun tietysti muiden narsistien tapaan erityisellä myötämielisyydellä. Tilanne olisi sama, kuin jos seisoisin esimerkiksi Kuopion kauppatorilla, siinä kauniin Venla-patsaan tuntumassa, ja sen sijaan että näyttelisin Partasen kalakukko kainalossa ohikopsuttelevien kuopiolaiskaunottarien ihmeteltäväksi alapääni kylmänsinisenruttuista komeutta perperiäni raotellen, näyttelisinkin yläpääni komeutta antamalla kenen tahansa satunnaisen ohikulkijan sormeilla päiväkirjani hiirenkorvaisia sivuja.
Minähän en ”julkaise” mitään, tallennan vain päiväkirjani internetin syövereihin. Itse asiassa minähän en edes tiedä, missä maassa ja missä tietokoneessa päiväkirjani majailee. Tiedätkö sinä, Arvoisa Lukija, omien lastujesi tai päreidesi paikan virtuaaliavaruudessa.
Tärkeämpi syy kielteiseen kantaani on kuitenkin tärkeämpi!
Jos bloggarit rinnastetaan lehtimiehiin, niin heidän ”journalistinen” vapautensa menisi samalla. Jos meistä joku vedettäisiin tuomioistuimeen lehtimiehenä, joku pitkäkyntinen koiranpenikka (=asianajaja) väittäisi tuomarin edessä, että bloggareita koskisivat myös muut lehtimiesten oikeudet ja velvollisuudet. Ja heiluttaisi Lehtimiesten moraalikoodia tuomarin ja syytetyn nokan alla, ja monet meistä eivät ehkä täyttäisi sen koodexin pyhiä pykäliä.
Journalistisen hyvät tavat? Niitä bloggareilla ei tietysti ole, hehän luimuilevat jossakin arkianarkistin ja itsensäpaljastajan välisessä pimeässä ja mutaisessa niche’essä (mitä se sitten onkaan suomeksi: ekologinen kolo, vai?). Poisluettuna tietysti blogisiskon kaltaiset puhdasmieliset ja todistettavasti keskustalaiset kirjoittajat ja huikeamääräiset kutojabloggarit, joilla ei ole päässään pahaa ajatusta ja kutomisen kanssa on niin kiire, että maalliset synnit jäävät heiltä aivan liian pienelle huomiolle.
Vaikka hyvä tietysti oli, että pienet bloggarit voittivat suurta konsernia vastaan. Ironiaa lisää ehkä se, että monen monet bloggarit naputtelevat tietokonemaailman sivuraiteilla taistelevaa Applen anarkistitietokonetta Bill Gatesin pyhäksisiunaaman PC:n tilalla.
Siis, journalisteja emme ole, selväjärkisiksi emme tule, olkaamme siis edelleenkin pelkkiä omaan napaamme tuijottavia, lievästi savuaivoisia bloggareita.
Kuuntelen Uuno Klamin vanhanpierunkin korvia hivelevää, puhdasta ja raikasta musiikkia; internetiltä laillisesti (€ 2:49) imuroitua CD:tä, jossa Turun filharmoninen orkesteri Jorma Panulan johdolla soittaa Suomenlinna alkusoittoa, Kalevala Sarjaa, Lemminkäisen seikkailuja Saarella, ja Merikuvia.
Väsyttää vielä päivän ajamisesta ja muustakin puuhailusta. Kävimme nimittäin Lillessä, joka ei ole Euroopan kauneimpia kaupunkeja, Pohjois-Ranskan teollisuuskeskus, jossa on sentään melko kaunis, vanha keskusta. Lounasta söimme paikassa nimeltä La Terasse, kulman takana Suurtorilta. Oma grillattu loheni oli hämmästyttävän maukasta ja mehevää, salakalalla ajoittain mutustelevan kasvissyöjänkin suussa hyvin sulavaa. Puoliso söi senegalilaiseen tapaan valmistettua kanaa, kun kotona ei saa lihaa syödäkseen kuin suurempina juhlapäivinä.
Kuunnellessani lueskelen uutisia ja ajattelen, että sehän on selvä, että oikeudessa käynti on onnen kauppaa, vähän kuin lottoaminen: jos laitat enemmän rahaa oikeudenkäyntiisi todennäköisyytesi voittaa paranevat huimasti, mutta lopputulos on kuitenkin silti onnesta kiinni. Paitsi, jos pystyt ostamaan tuomarin, joka ehkä ei ole erityisen helppoa monissa maissa.
Kuva: Applen viidennen sukupolven iPod
Apple Computer voitti aikaisemmin tänä keväänä oikeudenkäynnin Beatlesiä vastaan (ja sai oikeuden jatkossakin käyttää vähänpuraistua omenaa iTunesin musiikkikaupan logona, vaikka Beatlesien kanteen mukaan logo muistutti musiikinystäviä liiaksi heidän omasta levyjen tuottajafirmastaan, jonka nimi on Apple Corps). Nyt Apple Computer on puolestaan hävinnyt oikeudenkäynnin, ja voittajina olivat, hämmästyttävää kyllä, internet-köyhälistö – eli blogien lastunjyrsijät. Elektronic Frontier Foundation kutsuu saitillaan oikeuden päätöstä sanoilla huge win.
Kalifornian vetoomustuomioistuin San Josessa, Kaliforniassa, kumosi aikaisemman paikallistuomioistuimen (District Court) päätöksen, jolla Apple olisi voittanut. You win some, you lose some, niin kuin lotossakin ja elämässä yleensä.
Tapaus alkoi siitä, että joku Applen omasta henkilökunnasta oli vuotanut salaisia teknologiatietoja bloggariystävilleen, jotka ahneesti julkaisivat salaisuuden blogeissaan (kyseessä oli itse asiassa ”asteroid”iksi kutsutun uuden tuotteen koodi).
Apple haastoi bloggareiden verkkopalvelun tarjoajat oikeuteen vaatien näitä paljastamaan tietojen alkuperäisen vuotajan. Puolustus puolestaan perusteli vastaiskuaan sillä, että bloggari on niin kuin kuka tahansa dzurnalisti, jolla Amerikan lain mukaan on oikeus pitää tietolähteensä salassa (Suomessa ei kai näin perimmiltän ole, vaan julkaisijan on paljastettava lähteensä tai mentävä linnaan, ja useimmat kai mieluummin paljastaisivat kuin lusisivat).
Tämän Amerikan jutun muilla yksityiskohdilla ei ole sen enempää merkitystä. MUTTA...
Minä en halua tulla bloggarina rinnastetuksi lehtimiehiin useasta hyvästä syystä johtuen. Ensimmäinen syy on tietysti se, että lehtimiehet ovat sanantaidon ammattilaisia, ja vertaaminen heihin ei olisi ehkä tarpeellisella tavalla mairittelevaa.
Toisekseen tämä lasturypäs on yksi päiväkirjoistani, joka vain julkaistaan ”sattumalta” täällä internetillä ja kuka tahansa, joka niin haluaa, saa silmäillä sitä aivan rauhassa, tällaiseen silmäilyyn suhtaudun tietysti muiden narsistien tapaan erityisellä myötämielisyydellä. Tilanne olisi sama, kuin jos seisoisin esimerkiksi Kuopion kauppatorilla, siinä kauniin Venla-patsaan tuntumassa, ja sen sijaan että näyttelisin Partasen kalakukko kainalossa ohikopsuttelevien kuopiolaiskaunottarien ihmeteltäväksi alapääni kylmänsinisenruttuista komeutta perperiäni raotellen, näyttelisinkin yläpääni komeutta antamalla kenen tahansa satunnaisen ohikulkijan sormeilla päiväkirjani hiirenkorvaisia sivuja.
Minähän en ”julkaise” mitään, tallennan vain päiväkirjani internetin syövereihin. Itse asiassa minähän en edes tiedä, missä maassa ja missä tietokoneessa päiväkirjani majailee. Tiedätkö sinä, Arvoisa Lukija, omien lastujesi tai päreidesi paikan virtuaaliavaruudessa.
Tärkeämpi syy kielteiseen kantaani on kuitenkin tärkeämpi!
Jos bloggarit rinnastetaan lehtimiehiin, niin heidän ”journalistinen” vapautensa menisi samalla. Jos meistä joku vedettäisiin tuomioistuimeen lehtimiehenä, joku pitkäkyntinen koiranpenikka (=asianajaja) väittäisi tuomarin edessä, että bloggareita koskisivat myös muut lehtimiesten oikeudet ja velvollisuudet. Ja heiluttaisi Lehtimiesten moraalikoodia tuomarin ja syytetyn nokan alla, ja monet meistä eivät ehkä täyttäisi sen koodexin pyhiä pykäliä.
Journalistisen hyvät tavat? Niitä bloggareilla ei tietysti ole, hehän luimuilevat jossakin arkianarkistin ja itsensäpaljastajan välisessä pimeässä ja mutaisessa niche’essä (mitä se sitten onkaan suomeksi: ekologinen kolo, vai?). Poisluettuna tietysti blogisiskon kaltaiset puhdasmieliset ja todistettavasti keskustalaiset kirjoittajat ja huikeamääräiset kutojabloggarit, joilla ei ole päässään pahaa ajatusta ja kutomisen kanssa on niin kiire, että maalliset synnit jäävät heiltä aivan liian pienelle huomiolle.
Vaikka hyvä tietysti oli, että pienet bloggarit voittivat suurta konsernia vastaan. Ironiaa lisää ehkä se, että monen monet bloggarit naputtelevat tietokonemaailman sivuraiteilla taistelevaa Applen anarkistitietokonetta Bill Gatesin pyhäksisiunaaman PC:n tilalla.
Siis, journalisteja emme ole, selväjärkisiksi emme tule, olkaamme siis edelleenkin pelkkiä omaan napaamme tuijottavia, lievästi savuaivoisia bloggareita.
Lastunaihiot
bloggaaminen,
journalismi,
musiikki,
tietokoneet
29.5.2006
Da Vinci code, fiktio ja totuus
Kuva: Ian McKellen on Sir Leigh Teabing
Lastun otsikko on hyvin suureellinen, tämä virtuaalilastun kirjoittaminen on itsessään suureellista, ja ajatus siitä, että jollakin meistä olisi Totuus taskussaan on vielä suureellisempi.
Arvoisa Lukija ehkä huomaa tästä, että kävin katsomassa Da Vinci koodin viikonlopun aikana, eikä ole tässä arviossaan väärässä. Ja koska katsoin sen, niin tietysti hybriksessäni myös kerron teille molemmille, mitä siitä ajattelin.
Ensimmäinen ajatus täytyy säästää kriitikoille, jotka ovat kuorossa, jonkinlaisessa pyhässä joukkohysteerisessä laumavihassa tuominneet elokuvan, ohjaajan ja näyttelijät, varsinkin Tom Hanks’in epäpäteviksi, epäonnistuneiksi ja epä-älyllisiksi. Mielestäni aivan syyttä.
Kuten aina, kriitikoiden tarkoituksena oli vaikuttaa lukijoihin ja katsojiin – se on heidän tehtävänsä – ja estää näitä ostamasta kirjaa tai katsomasta elokuvaa, edes viihteenä.
Pyhäkoulun – onko niitä enää? – ajoista lähtien meille tyrkytetään kristillisen kirkon doktriinia: mieltäsekoittavaa pyhää kolminaisuutta (jota ei saa sotkea kolmeen erilliseen jumalolentoon), luomiskertomusta, pelastususkoa, syntiä, syntien anteeksisaantia ja iankaikkista elämää virvoittavien vetten äärellä: narkoosia oikean elämän epäilyille ja ahdistuksille ja ruumiinkin vaivoihin. Ja tämä kaikki sen päälle, että uskomme tiedettä siitä, että maailmankaikkeus on äärettämän pieni ja äärettömän suuri ja välissä on ajan ja paikan oksentanut alkuräjähdys.
Neuvostoliiton sorruttua Venäjän ortodoksinen kirkko – talousrikollisten ohella – on ollut suurin voittaja huolimatta siitä, että lähes vuosisadan ajan kommunistinen informaatioteollisuus yritti kitkeä kansalaisista uskonnollisuuden viimeiset rippeet. Kristillinen tarina paikasta ikuisuudessa oli kuitenkin suurempi ja ihmispoloille houkuttavampi kuin lumetarina tässä ajassa vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta, jonka tilalle tarjottiin alistamista, aivopesua ja Potemkinin kulisseja.
Da Vincin koodi -elokuva, niin kuin Dan Brown’in kirjakin, jonka tarinaa elokuva noudattelee melko tarkasti, on hyvää viihdettä, siinä on sopivasti virtoja, suvantoja ja koskipaikkoja pitämään katsojan kiinnostuneena koko pitkähkön katsomisajan. Kirja oli jo kirjoitettu elokuvakäsikirjoituksen tapaan lyhyine kappaleineen ja avoimeksi jäävine henkilöineen. Tämä antaisi elokuvan ohjaajalle tilaa kehitellä kokonaisuutta, se ehkä jäi osaksi tekemättä. Kirjan lukeneena jotkut kohtaukset, jotka ehkä kirjaa tuntematta olisivat jääneet huomaamatta, saivat karvoja nostattavaa kihelmöintiä aikaiseksi.
Tarinassa oli tarpeellisen selkeä protagonisti, antagonisti, neuvoja, moniulotteinen konna, jännittävä etsintä, yllättäviä käänteitä ja tietysti löydetty aarre, joka sulki koko jutun niin kuin asiaan kuuluu katsojan tyydytykseksi. Ja täysin fiktiivisenäkin jätti mieleen heikon ajatuksen, ehkä epäilyksen siemenen, punnittavaksi jälkeenpäin. Klassista elokuvan tekoa siis. Lopputulos ei ehkä taiteena vakuuta, viihteenä siinä ei ole mitään vikaa. Ainoastaan elokuvan viimeinen kohtaus oli varpaitakipristyttävän tuskallisen kliseinen – eikä elokuva sitä sellaisena edes olisi tarvinnut.
Kriitikot ja muut aina-paremmin-tietävät kommentaattorit ovat itkeneet totuuden perään, sekä kirjaa lätkiessään että tölviessään elokuvaa.
Kumpikin on fiktiota, ja fiktion merkittävin ero historiankirjoitukseen – tieteenteon faktaan – verrattuna on sen vapaus luoda oma maailmansa, jossa kirjan tai elokuvan totuus on ainoa oikea. Niin kuin tieteen ”todessa” maailmassa vain hyväksytty totuus on ainoa oikea. Yksittäinen romaanin tai elokuvan on oltava omassa maailmassaan valmis ja ”totta”, kun viimeinen sana on kirjoitettu ja viimeinen leikkaus leikattu. Se lähtee kuluttajilleen lopullisena ja sellaisena kuin on, ja kirjailija ja elokuvan tekijät menevät luomaan uusia maailmoja. Lukija tai katsoja taas luo tekeleen perusteella oman tarinansa ja oman fiktiivisen maailmansa, jolla on kosketus hänen totuuteensa ja käsityksiinsä olemassa olevasta. Vai harvat meistä kai erehtyvät luulemaan fiktiivistä tarinaa puhtaana totuutena.
Oliko se Jean-Luc Godard, joka sanoi, että ”elokuva on totta 24 kertaa sekunnissa”? En ole oikein varma, mitä hän tällä tarkoitti, vaikka olenkin melko vakuuttunut, että hän viittasi tässä jokaiselta erilliseltä elokuvan freimilta vaadittavaan totuuteen elokuvan omassa, fiktiivisessä, maailmassa.
Pari vuotta sitten Suomessa kohuttiin Finlandia-voittaja Helena Sinervon Runoilijan talossa –kirjasta, joka alkaa tapaninpäivänä 1971 Eeva-Liisa Mannerin katsellessa Espanjassa talonsa romahtaneen katon läpi taivaalle. Kirjahan oli ”elämäkerta”, jonka teksti oli koottu Mannerin tarkasti varjellun – ja ehkä jopa tarkoituksellisesti muunnellun – yksityiselämän rippeistä ja Sinervon oman mielikuvituksen luomasta Manner-maailmasta, jota ei tietysti ole oikeasti olemassa. Kirja hyväksyttiin yleisesti mahdollisen fiktiona, joksi se oli tarkoitettu (ja sai jopa merkittävän palkinnon).
Da Vinci koodi on samantapainen tuote. Siinä on faktaa: kirkon tunnettu totuus, ”historialliset henkilöt” Jeesus ja Magdalan Maria, merovingi-kuninkaat, Opus Dei, katolinen kirkko, Mona Lisa, todelliset tapahtumapaikat – kirjan näyttämö; ja fiktiota: kirjailijan rakentamat henkilöt ja tulkintaa totuudesta, vastaväite, huhuja, jotka saattavat olla totta tai valhetta, Siionin veljeskunta; ja puhdasta spekulaatiota: kirjailijan oman hedelmällisen mielikuvituksen tuotetta.
Kuva: Carlo Crivellin Magdalan Maria
Jostakin syystä, jopa omassa sekulaarisessa ajassamme, meidän on vaikeampi hyväksyä sitä, että kirjan tarina oli ristiriidassa yleisesti hyväksytyn toisen kristillisen tarinan kanssa. Molemmat kilpailivat keskenään vuosisatoja ”todellisten” tapahtumien jälkeen. Ja niin kuin aina, senkin ”taistelun” voittajat, ihmiset itse, kirjoittivat mieleisensä "historian", dogminsa, jonka taivasosuuden perään nyt itkemme totuuteen vedoten.
Audiatur et altera pars. Nil admirari.
Lastun otsikko on hyvin suureellinen, tämä virtuaalilastun kirjoittaminen on itsessään suureellista, ja ajatus siitä, että jollakin meistä olisi Totuus taskussaan on vielä suureellisempi.
Arvoisa Lukija ehkä huomaa tästä, että kävin katsomassa Da Vinci koodin viikonlopun aikana, eikä ole tässä arviossaan väärässä. Ja koska katsoin sen, niin tietysti hybriksessäni myös kerron teille molemmille, mitä siitä ajattelin.
Ensimmäinen ajatus täytyy säästää kriitikoille, jotka ovat kuorossa, jonkinlaisessa pyhässä joukkohysteerisessä laumavihassa tuominneet elokuvan, ohjaajan ja näyttelijät, varsinkin Tom Hanks’in epäpäteviksi, epäonnistuneiksi ja epä-älyllisiksi. Mielestäni aivan syyttä.
Kuten aina, kriitikoiden tarkoituksena oli vaikuttaa lukijoihin ja katsojiin – se on heidän tehtävänsä – ja estää näitä ostamasta kirjaa tai katsomasta elokuvaa, edes viihteenä.
Pyhäkoulun – onko niitä enää? – ajoista lähtien meille tyrkytetään kristillisen kirkon doktriinia: mieltäsekoittavaa pyhää kolminaisuutta (jota ei saa sotkea kolmeen erilliseen jumalolentoon), luomiskertomusta, pelastususkoa, syntiä, syntien anteeksisaantia ja iankaikkista elämää virvoittavien vetten äärellä: narkoosia oikean elämän epäilyille ja ahdistuksille ja ruumiinkin vaivoihin. Ja tämä kaikki sen päälle, että uskomme tiedettä siitä, että maailmankaikkeus on äärettämän pieni ja äärettömän suuri ja välissä on ajan ja paikan oksentanut alkuräjähdys.
Neuvostoliiton sorruttua Venäjän ortodoksinen kirkko – talousrikollisten ohella – on ollut suurin voittaja huolimatta siitä, että lähes vuosisadan ajan kommunistinen informaatioteollisuus yritti kitkeä kansalaisista uskonnollisuuden viimeiset rippeet. Kristillinen tarina paikasta ikuisuudessa oli kuitenkin suurempi ja ihmispoloille houkuttavampi kuin lumetarina tässä ajassa vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta, jonka tilalle tarjottiin alistamista, aivopesua ja Potemkinin kulisseja.
Da Vincin koodi -elokuva, niin kuin Dan Brown’in kirjakin, jonka tarinaa elokuva noudattelee melko tarkasti, on hyvää viihdettä, siinä on sopivasti virtoja, suvantoja ja koskipaikkoja pitämään katsojan kiinnostuneena koko pitkähkön katsomisajan. Kirja oli jo kirjoitettu elokuvakäsikirjoituksen tapaan lyhyine kappaleineen ja avoimeksi jäävine henkilöineen. Tämä antaisi elokuvan ohjaajalle tilaa kehitellä kokonaisuutta, se ehkä jäi osaksi tekemättä. Kirjan lukeneena jotkut kohtaukset, jotka ehkä kirjaa tuntematta olisivat jääneet huomaamatta, saivat karvoja nostattavaa kihelmöintiä aikaiseksi.
Tarinassa oli tarpeellisen selkeä protagonisti, antagonisti, neuvoja, moniulotteinen konna, jännittävä etsintä, yllättäviä käänteitä ja tietysti löydetty aarre, joka sulki koko jutun niin kuin asiaan kuuluu katsojan tyydytykseksi. Ja täysin fiktiivisenäkin jätti mieleen heikon ajatuksen, ehkä epäilyksen siemenen, punnittavaksi jälkeenpäin. Klassista elokuvan tekoa siis. Lopputulos ei ehkä taiteena vakuuta, viihteenä siinä ei ole mitään vikaa. Ainoastaan elokuvan viimeinen kohtaus oli varpaitakipristyttävän tuskallisen kliseinen – eikä elokuva sitä sellaisena edes olisi tarvinnut.
Kriitikot ja muut aina-paremmin-tietävät kommentaattorit ovat itkeneet totuuden perään, sekä kirjaa lätkiessään että tölviessään elokuvaa.
Kumpikin on fiktiota, ja fiktion merkittävin ero historiankirjoitukseen – tieteenteon faktaan – verrattuna on sen vapaus luoda oma maailmansa, jossa kirjan tai elokuvan totuus on ainoa oikea. Niin kuin tieteen ”todessa” maailmassa vain hyväksytty totuus on ainoa oikea. Yksittäinen romaanin tai elokuvan on oltava omassa maailmassaan valmis ja ”totta”, kun viimeinen sana on kirjoitettu ja viimeinen leikkaus leikattu. Se lähtee kuluttajilleen lopullisena ja sellaisena kuin on, ja kirjailija ja elokuvan tekijät menevät luomaan uusia maailmoja. Lukija tai katsoja taas luo tekeleen perusteella oman tarinansa ja oman fiktiivisen maailmansa, jolla on kosketus hänen totuuteensa ja käsityksiinsä olemassa olevasta. Vai harvat meistä kai erehtyvät luulemaan fiktiivistä tarinaa puhtaana totuutena.
Oliko se Jean-Luc Godard, joka sanoi, että ”elokuva on totta 24 kertaa sekunnissa”? En ole oikein varma, mitä hän tällä tarkoitti, vaikka olenkin melko vakuuttunut, että hän viittasi tässä jokaiselta erilliseltä elokuvan freimilta vaadittavaan totuuteen elokuvan omassa, fiktiivisessä, maailmassa.
Pari vuotta sitten Suomessa kohuttiin Finlandia-voittaja Helena Sinervon Runoilijan talossa –kirjasta, joka alkaa tapaninpäivänä 1971 Eeva-Liisa Mannerin katsellessa Espanjassa talonsa romahtaneen katon läpi taivaalle. Kirjahan oli ”elämäkerta”, jonka teksti oli koottu Mannerin tarkasti varjellun – ja ehkä jopa tarkoituksellisesti muunnellun – yksityiselämän rippeistä ja Sinervon oman mielikuvituksen luomasta Manner-maailmasta, jota ei tietysti ole oikeasti olemassa. Kirja hyväksyttiin yleisesti mahdollisen fiktiona, joksi se oli tarkoitettu (ja sai jopa merkittävän palkinnon).
Da Vinci koodi on samantapainen tuote. Siinä on faktaa: kirkon tunnettu totuus, ”historialliset henkilöt” Jeesus ja Magdalan Maria, merovingi-kuninkaat, Opus Dei, katolinen kirkko, Mona Lisa, todelliset tapahtumapaikat – kirjan näyttämö; ja fiktiota: kirjailijan rakentamat henkilöt ja tulkintaa totuudesta, vastaväite, huhuja, jotka saattavat olla totta tai valhetta, Siionin veljeskunta; ja puhdasta spekulaatiota: kirjailijan oman hedelmällisen mielikuvituksen tuotetta.
Kuva: Carlo Crivellin Magdalan Maria
Jostakin syystä, jopa omassa sekulaarisessa ajassamme, meidän on vaikeampi hyväksyä sitä, että kirjan tarina oli ristiriidassa yleisesti hyväksytyn toisen kristillisen tarinan kanssa. Molemmat kilpailivat keskenään vuosisatoja ”todellisten” tapahtumien jälkeen. Ja niin kuin aina, senkin ”taistelun” voittajat, ihmiset itse, kirjoittivat mieleisensä "historian", dogminsa, jonka taivasosuuden perään nyt itkemme totuuteen vedoten.
Audiatur et altera pars. Nil admirari.
Lastunaihiot
kirjailijat,
kirjallisuus,
kirjoittaminen,
konspiraatioteoriat,
raamattu,
uskonto
Olen liberaali!
Tämä testi täytyi tehdä sekä yllättäen keskustalaiseksi osoittautuneen Blogisiskon esimerkkiä noudattaen että omasta mielenkiinnostakin. Ja tulos ei ehkä ollut yllätys.
En vain vieläkään pidä sellaisista leimoista kuin vasemmistolainen tai oikeistolainen. Miksi Stalin lasketaan vasemmistolaiseksi ja Hitler oikeistolaiseksi. Vanhojen verenmakuisten leimojen tilalle olisi syytä keksiä uusia. Yhteiskunta on mennyt eteenpäin ja niin pitäisi meidänkin tehdä.
World's Smallest Political Quiz -testin voi tehdä täällä.
Lisäksi testisaitti kertoi minusta ja muista liberaaleista näin:
LIBERALS usually embrace freedom of choice in personal matters, but tend to support significant government control of the economy. They generally support a government-funded "safety net" to help the disadvantaged, and advocate strict regulation of business. Liberals tend to favor environmental regulations, defend civil liberties and free expression, support government action to promote equality, and tolerate diverse lifestyles.
The RED DOT on the Chart shows where you fit on the political map.
Uskonnollinen seksi, prostituutio ja kristillisen liiton puheenjohtaja
Kuva: Madonnalilja, Lilium candidum, mahdollisesti Korkea Veisuun (Laulujen laulun) 2:1 tarkoittama Saaronin lilja (englannnkielisessä Raamatussa se on rose of Sharon)
YLE:n uutissyötteessä, tuossa oikeassa paneelissa, huomasin, että Räsänen arvelee seksin ostokiellon rajaamisesta syntyvän ongelmia.
Ajattelin jo, että meidän kaikkien hovifilosofi Rauno Räsänen on puuttunut tähän yhteiskunnan uuteen suureen ongelmaan, kaupallisen seksin kieltoon. Mutta ei, kyseessä olikin kristillisten kansanedustaja ja puheenjohtaja, oikein viehättävä nainen, Päivi Räsänen, jonka kuvauksellinen mutta seksistä huolestunut naama oli YLE:n uutisen kouristuksena. Kristillisen kirkon ja liiton kannat seksistä eivät tietysti voi olla toistensa kanssa ristiriidassa, ja Raamatun mukaan seksi on OK, mutta ainoastaan naimisissa olevan naisen ja miehen kesken. Muut saavat olla ilman.
Ja siitä tuleekin mieleen, että prostituutiota sanotaan usein maailman vanhimmaksi ammatiksi.
Varsinaisia alan ammatilaisia tiedetään varmuudella olleen olemassa jo muinaisten Mesopotamian patriarkaalisten kulttuurien aikana. Babylonin riippuvat puutarhat tuovat omaan mieleeni heti kuumat ja hikiset mesopotamialaisyöt, joita eri valloittajakansat viettivät omilla vuoroillaan Babylonin kaunotarten kanssa, joiden joukossa oli varmasti useita Saaronin liljoja (joka siis todellisuudessa on kukka, mutta menköön tässä symbolina huumaavasti vaikkapa Channel 5:lle tuoksuvasta naisen konseptista).
Miehet ovat tietysti tunnetusti hyvin viisaita (tosin noin 50 % mielipiteistä saattaa olla tässä asiassa toista mieltä), mutta eivät erityisen empaattisia luonteeltaan (kumma kyllä, myös tässä kyllä- ja ei-äänet saattavat jakautua 50/50).
Onkin oletettavissa, että miehet, jotka jopa - miesparat - neljine vaimoineen jäivät jostakin ilman, olivat keksimässä, ja varmasti myös innokkaasti ylläpitämässä, ensimmäistä tunnettua prostitutioinstitutiota, temppelihuorajärjestelmää, jossa tavalliset naiset, ulkonäöstä, sosiaalisesta asemasta tai iästä riippumatta, lepyttivät jumaliaan Ishtar-jumalattaren (sumerilaisittain Inanna, joka nykyisin ääntyy kai "enanna") maallisina edustajina kohtuullista korvausta vastaan mesopotamialaistemppeleissä, levittelemällä reisiään kenellä tahansa jumalankuvalle ja miehenkuvitukselle, joka sattui harhailemaan kiimaisena ja tunikansa helmoja innokkaasti kohotellen sisään pyhäkön oviaukosta. Temppeli peri näiltä jumalattaren korvikkeilta vuokraa selän kokoisesta maalattianpalasta, ja näin temppelikin sai tuloja laajenevan papiston koko ajan suureneviin tarpeisiin.
Seksiorjuus, eli pakotettu prostituutio, puolestaan juontanee juurensa patriarkaalisten valtioiden sodankäyntiin. Niissähän suuret miesjoukot liikkuivat pitkin maita ja mantuja, tappelivat päivisin, söivät, joivat ja harrastivat seksiä öisin. Seksin harrastukselle tarvittiin kohteita ja näin keksittiin orjien, pääasiassa naisten, järjestelmällinen käyttö seksiorjina sotilaiden itsensä ylläpitämissä bordelleissa.
Ja näistä kahdesta alkumuodosta kehittyi ajan ja valistuksen edetessä nykyiset kaupallisen seksin eri haarat, vapaaehtoinen maksua vastaan harrastettu tilapäinen tai pitempiaikainen seksi ja toisaalta seksiorjuus.
Tällä halusin vain sanoa, että prostituutiolla on vanhat ja kunniakkaan alun pyhittämät ja sittemmin vähemmän kunniakkaat perinteet. Ja saattaa olla, että sellaiset elokuvat kuin Geisha ja The Best Little Whorehouse in Texas eivät anna koko kuvaa ammatin kovuudesta missään sen muodossa.
Varsinkin Itä-Euroopan maiden vapauduttua, orjuus, joka Euroopasta poistettiin jo kohta kaksisataa vuotta sitten, kukoistaa uudestaan niin, että paikallisilla eurooppalaisilla naisilla ei löydy kulutustavaralleen omia markkinoita, ja monien aikaisempien ammattilaisten on täytynyt etsiä pysyvämpi toimeentulo kylmän ja vaarallisen sala-ammattilaisen uran tilalle.
Tästä tulikin hakematta mieleen nuoruudenaikainen "rokkisankarini" ja musiikkinero Macca, eli Paul McCartney ja hänen viimeaikaiset seksiongelmansa. John meni naimisiin, niin kuin kaikki tietysti muistamme, entisen valokuvamallin ja jalkansa moottoripyörän alla menettäneen Heather Millsin kanssa. Ja avioliitto on nyt ohi, Heather'n arvellaan saavan vaivoistaan korvausta vähintään 25 miljoonaa puntaa (40 miljoonaa euroa) ja enintään 200 miljoonaa puntaa (350 miljoonaa euroa).
Arvoisa Lukija saattaa arvella, että tämä kärjistys ei ole oikein Heather'ia eikä Macca'akaan kohtaan, ja saattaa olla oikeassa. Esimerkki sovellettuna meidän taviksien ympäristöön osoittanee, että seksin myymisen ja ostamisen määrittely ja toisaalta sen kriminalisointi ovat jo itsessään ongelmallinen asia.
Macca on 63-, kohta 64 -vuotias, vieläkin viriili mies ja Heather on 30 vuotta nuorempi lämminverinen ja -sydäminen nainen, joka on erityisesti viimeaikoina, kun parin aviollisista ongelmista on alkanut kuulua huhuja, kertonut kaikille halukkaille kuinka ihmeellistä heidän seksinsä on ikäerosta huolimatta. Ja voimme kysyä, mitä muuta yhteistä kolmekymppisellä alusvaatemannekiinilla ja kulttuurin puolijumalalla voisi olla seksin lisäksi.
Maccan olisi ehkä ollut hyvä muistella Beatlesin aikaisia kappaleitaan, esimerkiksi sellainen vähemmän tunnettu ralli kuin Tell me what you see (The Help!, 1965) sisältää tällaista lyriikkaa choruksena.
Mutta vielä seksikaupasta. Seksin myynnin ja ostamisen kieltävää lakia on ehdotettu muutettavaksi niin, että vain parittajan toimesta myyty seksi olisi ostajalle kiellettyä. seksin ostajan täytyisi siis tietää onko myyjällä parittajaa vai ei. Kristillisten sutjakka puheenjohtaja sanoo YLE:n mukaan, että tämä huonontaisi nykyistä tilannetta. Ja näyttää siltä, että olen puheenjohtaja-kansanedustaja Räsäsen kanssa tässä asiassa samaa mieltä.
Seksiä on lainsäädännöllä vaikea tukahduttaa. Kasanedustajat itse saattavat jossakin Marskin baarissa tai Storyvillessä - tai missä sitten myrkkyjään juovat - joutua kaupallisille houkutuksille alttiiksi, ja jotkut ehkä antavat viekotusten viedä. Jos ongelmasta poistetaan feministinen ja uskonnollinen pintavaahto, vaihtoehtona kiellolle on laillinen seksiammatin harjoitus, joka toisi jopa verotuloja valtion kassaan. Seksiammattilaisten turvallisuudesta voisivat silloin sopimuspohjaisesti huolehtia vartiointiliikkeet ja seksikaupan parasiitit - parittajat - joutuisivat työttömiksi. Kaikki muut voittaisivat, eikä kenestäkään tehtäisi typerien lakien vuoksi tarpeettomasti rikollisia.
Ihmettelen, että Loka-Laitinen ei ole kolumneissaan puuttunut tähän räikeään, yhteiskunnalliseen epäkohtaan. Hänhän puhuu muutenkin aina niin kauniisti naisista ja heidän osastaan yhteiskunnassa.
YLE:n uutissyötteessä, tuossa oikeassa paneelissa, huomasin, että Räsänen arvelee seksin ostokiellon rajaamisesta syntyvän ongelmia.
Ajattelin jo, että meidän kaikkien hovifilosofi Rauno Räsänen on puuttunut tähän yhteiskunnan uuteen suureen ongelmaan, kaupallisen seksin kieltoon. Mutta ei, kyseessä olikin kristillisten kansanedustaja ja puheenjohtaja, oikein viehättävä nainen, Päivi Räsänen, jonka kuvauksellinen mutta seksistä huolestunut naama oli YLE:n uutisen kouristuksena. Kristillisen kirkon ja liiton kannat seksistä eivät tietysti voi olla toistensa kanssa ristiriidassa, ja Raamatun mukaan seksi on OK, mutta ainoastaan naimisissa olevan naisen ja miehen kesken. Muut saavat olla ilman.
Ja siitä tuleekin mieleen, että prostituutiota sanotaan usein maailman vanhimmaksi ammatiksi.
Varsinaisia alan ammatilaisia tiedetään varmuudella olleen olemassa jo muinaisten Mesopotamian patriarkaalisten kulttuurien aikana. Babylonin riippuvat puutarhat tuovat omaan mieleeni heti kuumat ja hikiset mesopotamialaisyöt, joita eri valloittajakansat viettivät omilla vuoroillaan Babylonin kaunotarten kanssa, joiden joukossa oli varmasti useita Saaronin liljoja (joka siis todellisuudessa on kukka, mutta menköön tässä symbolina huumaavasti vaikkapa Channel 5:lle tuoksuvasta naisen konseptista).
Miehet ovat tietysti tunnetusti hyvin viisaita (tosin noin 50 % mielipiteistä saattaa olla tässä asiassa toista mieltä), mutta eivät erityisen empaattisia luonteeltaan (kumma kyllä, myös tässä kyllä- ja ei-äänet saattavat jakautua 50/50).
Onkin oletettavissa, että miehet, jotka jopa - miesparat - neljine vaimoineen jäivät jostakin ilman, olivat keksimässä, ja varmasti myös innokkaasti ylläpitämässä, ensimmäistä tunnettua prostitutioinstitutiota, temppelihuorajärjestelmää, jossa tavalliset naiset, ulkonäöstä, sosiaalisesta asemasta tai iästä riippumatta, lepyttivät jumaliaan Ishtar-jumalattaren (sumerilaisittain Inanna, joka nykyisin ääntyy kai "enanna") maallisina edustajina kohtuullista korvausta vastaan mesopotamialaistemppeleissä, levittelemällä reisiään kenellä tahansa jumalankuvalle ja miehenkuvitukselle, joka sattui harhailemaan kiimaisena ja tunikansa helmoja innokkaasti kohotellen sisään pyhäkön oviaukosta. Temppeli peri näiltä jumalattaren korvikkeilta vuokraa selän kokoisesta maalattianpalasta, ja näin temppelikin sai tuloja laajenevan papiston koko ajan suureneviin tarpeisiin.
Seksiorjuus, eli pakotettu prostituutio, puolestaan juontanee juurensa patriarkaalisten valtioiden sodankäyntiin. Niissähän suuret miesjoukot liikkuivat pitkin maita ja mantuja, tappelivat päivisin, söivät, joivat ja harrastivat seksiä öisin. Seksin harrastukselle tarvittiin kohteita ja näin keksittiin orjien, pääasiassa naisten, järjestelmällinen käyttö seksiorjina sotilaiden itsensä ylläpitämissä bordelleissa.
Ja näistä kahdesta alkumuodosta kehittyi ajan ja valistuksen edetessä nykyiset kaupallisen seksin eri haarat, vapaaehtoinen maksua vastaan harrastettu tilapäinen tai pitempiaikainen seksi ja toisaalta seksiorjuus.
Tällä halusin vain sanoa, että prostituutiolla on vanhat ja kunniakkaan alun pyhittämät ja sittemmin vähemmän kunniakkaat perinteet. Ja saattaa olla, että sellaiset elokuvat kuin Geisha ja The Best Little Whorehouse in Texas eivät anna koko kuvaa ammatin kovuudesta missään sen muodossa.
Varsinkin Itä-Euroopan maiden vapauduttua, orjuus, joka Euroopasta poistettiin jo kohta kaksisataa vuotta sitten, kukoistaa uudestaan niin, että paikallisilla eurooppalaisilla naisilla ei löydy kulutustavaralleen omia markkinoita, ja monien aikaisempien ammattilaisten on täytynyt etsiä pysyvämpi toimeentulo kylmän ja vaarallisen sala-ammattilaisen uran tilalle.
Tästä tulikin hakematta mieleen nuoruudenaikainen "rokkisankarini" ja musiikkinero Macca, eli Paul McCartney ja hänen viimeaikaiset seksiongelmansa. John meni naimisiin, niin kuin kaikki tietysti muistamme, entisen valokuvamallin ja jalkansa moottoripyörän alla menettäneen Heather Millsin kanssa. Ja avioliitto on nyt ohi, Heather'n arvellaan saavan vaivoistaan korvausta vähintään 25 miljoonaa puntaa (40 miljoonaa euroa) ja enintään 200 miljoonaa puntaa (350 miljoonaa euroa).
Arvoisa Lukija saattaa arvella, että tämä kärjistys ei ole oikein Heather'ia eikä Macca'akaan kohtaan, ja saattaa olla oikeassa. Esimerkki sovellettuna meidän taviksien ympäristöön osoittanee, että seksin myymisen ja ostamisen määrittely ja toisaalta sen kriminalisointi ovat jo itsessään ongelmallinen asia.
Macca on 63-, kohta 64 -vuotias, vieläkin viriili mies ja Heather on 30 vuotta nuorempi lämminverinen ja -sydäminen nainen, joka on erityisesti viimeaikoina, kun parin aviollisista ongelmista on alkanut kuulua huhuja, kertonut kaikille halukkaille kuinka ihmeellistä heidän seksinsä on ikäerosta huolimatta. Ja voimme kysyä, mitä muuta yhteistä kolmekymppisellä alusvaatemannekiinilla ja kulttuurin puolijumalalla voisi olla seksin lisäksi.
Maccan olisi ehkä ollut hyvä muistella Beatlesin aikaisia kappaleitaan, esimerkiksi sellainen vähemmän tunnettu ralli kuin Tell me what you see (The Help!, 1965) sisältää tällaista lyriikkaa choruksena.
...
Open up you eyes now
Tell me what you see
It is no surprise now
What you see is me
...
Mutta vielä seksikaupasta. Seksin myynnin ja ostamisen kieltävää lakia on ehdotettu muutettavaksi niin, että vain parittajan toimesta myyty seksi olisi ostajalle kiellettyä. seksin ostajan täytyisi siis tietää onko myyjällä parittajaa vai ei. Kristillisten sutjakka puheenjohtaja sanoo YLE:n mukaan, että tämä huonontaisi nykyistä tilannetta. Ja näyttää siltä, että olen puheenjohtaja-kansanedustaja Räsäsen kanssa tässä asiassa samaa mieltä.
Seksiä on lainsäädännöllä vaikea tukahduttaa. Kasanedustajat itse saattavat jossakin Marskin baarissa tai Storyvillessä - tai missä sitten myrkkyjään juovat - joutua kaupallisille houkutuksille alttiiksi, ja jotkut ehkä antavat viekotusten viedä. Jos ongelmasta poistetaan feministinen ja uskonnollinen pintavaahto, vaihtoehtona kiellolle on laillinen seksiammatin harjoitus, joka toisi jopa verotuloja valtion kassaan. Seksiammattilaisten turvallisuudesta voisivat silloin sopimuspohjaisesti huolehtia vartiointiliikkeet ja seksikaupan parasiitit - parittajat - joutuisivat työttömiksi. Kaikki muut voittaisivat, eikä kenestäkään tehtäisi typerien lakien vuoksi tarpeettomasti rikollisia.
Ihmettelen, että Loka-Laitinen ei ole kolumneissaan puuttunut tähän räikeään, yhteiskunnalliseen epäkohtaan. Hänhän puhuu muutenkin aina niin kauniisti naisista ja heidän osastaan yhteiskunnassa.
28.5.2006
Joukkohysteriaa, Rajatapauksia ja muuta kaksinaismoraalia
Kuva: ruotsalainen kovaa soittava Hypocrisy-orkesteri, saitilta voi kuunnella heidän Apocalypse-kappalettaan.
Hesarin bloginpitäjä Jussi Ahlroth kirjoitti blogissaan Rajatapauksia 25.5. paheksuvasti Seiskan päätöksestä julkaista Tomi Putaansuun kuvan etusivullaan (ja oletettavasi sisäsivuillaan myös). Kuva on joidenkin tietojen mukaan lähtöisin Hesarin kuukausiliitteestä vuodelta 1999. Kirjoituksensa, jossa JA mm. ehdotti lukijaboikottia ja jopa haitantekoa kilpailevan lehtitalon tuotteelle, hän oli skribaillut sen jälkeen, kun vietti viikon Lordi'n jäsenten kanssa Ateenan euroviisuhumussa, oletettavasti pitäen silmänsä kiinni orkesterin poikien ja kovasti silmäätyydyttävän tytön ollessa ilman sotamaskejaan.
Lisäksi hän näyttää syyttävän kaupallista kilpailijalehteä - niin - kaupallisuudesta. Jussi ei ehkä "ole miettinyt paljon" sanan hypocrisy suomalaisia vastineita, mitä niitä nyt onkaan, ainakin kai sana kaksinaismoraali tulee mieleen ja tekopyhyys, joka on ehkä liian henkinen toimittajien ammatista puhuttaessa. Muuten, ehkä Seiskan anteeksipyynnöllä ja tuolla samalla sanalla on myös olevinaan jotakin heikkoa yhteyttä.
Tai Jussi ehkä ajattelee aivan viattomasti, että Hesari - ja sisarlehti Ilta-Sanomat - istituutiona eivät enää ole varsinaisesti "kaupallisia", Hesarilla ei päivälehtien joukossa ole kilpailijaa koko maassa, pohjolan perukoillekin kannetaan Hesaria päivittäin, vaikka lukijoiden pääjoukko on tietysti Helsingin ympäristössä. Sellaista tilannetta kutsutaan helposti sanalla monopoli, vaikka ei se ehkä koko hesariryppään lehtikasaan sovikaan.
Tomi Putaansuun ja kumppaneiden kuva oli julkaistu ulkomailla heti Ateenan konsertin jälkeen mm. englantilaisessa Daily Mail -sanomalehdessä.
Joukkohysterialle ei ole kai oikein hyvää selitystä. Lajina ihminen vain jostakin syystä käyttäytyy näin, joissakin tilanteissa virta vie mukanaan niin, että löytyy jopa 180,000 allekirjoittajaa vetoomukseen, jolla pyydetään suomalaisia tiedotusvälineitä pidättäytymään kuvien julkaisemisesta. Samaan luokkaa kuuluvat sellaiset ilmiöt kuin mystiset virustaudit, joita leviää kouluissa silloin tällöin ja joille lääkärit eivät löydä mitään selityksiä - eivätkä kehtaa julkisuudessa tarjota selitykseksi sanaa joukkohysteria. Eli käyttäydymme hieman niin kuin sopulit (sic.)
(Muuten, kateellisena olen lueskellut juttuja Lordin tapaamisesta 80,000 fanien kanssa Helsingissä pari päivää sitten, mukana olisin ollut ilman muuta, jos ei matka olisi näin pitkä. Toivottavasti en olisi ollut yhtä pahasti pullolla päähänlyöty kuin virtuaaliystävä Saaran perikunta, pikaista paranemista!)
En ole päässyt seuraamaan Jussi Ahlrothin kultturikirjoituksia erityisen tarkasti. Hänen bloginsa alaotsikko näyttää olevan Kulttuuria marginaalista ja vähän muualtakin, hän on näin ollen ehkä ottanut minun asiasta mitään tietämättä kovasti kantaa moniinkin kulttuurisesti merkittäviin ongelma-asioihin. Jotkut jopa lähes yhtä tärkeitä kuin kuumimman suomalaisen rock-menestyksen suojaaminen julkisuuden kiroilta. Ei tietysti aivan niin tärkeitä.
Tämä kirjoitus on vähän sellaista kalikan ärähdyttämän koiran puhetta, mutta saattaa siinä olla kuitenkin totuuden siementä mukana.
Hesarin bloginpitäjä Jussi Ahlroth kirjoitti blogissaan Rajatapauksia 25.5. paheksuvasti Seiskan päätöksestä julkaista Tomi Putaansuun kuvan etusivullaan (ja oletettavasi sisäsivuillaan myös). Kuva on joidenkin tietojen mukaan lähtöisin Hesarin kuukausiliitteestä vuodelta 1999. Kirjoituksensa, jossa JA mm. ehdotti lukijaboikottia ja jopa haitantekoa kilpailevan lehtitalon tuotteelle, hän oli skribaillut sen jälkeen, kun vietti viikon Lordi'n jäsenten kanssa Ateenan euroviisuhumussa, oletettavasti pitäen silmänsä kiinni orkesterin poikien ja kovasti silmäätyydyttävän tytön ollessa ilman sotamaskejaan.
Lisäksi hän näyttää syyttävän kaupallista kilpailijalehteä - niin - kaupallisuudesta. Jussi ei ehkä "ole miettinyt paljon" sanan hypocrisy suomalaisia vastineita, mitä niitä nyt onkaan, ainakin kai sana kaksinaismoraali tulee mieleen ja tekopyhyys, joka on ehkä liian henkinen toimittajien ammatista puhuttaessa. Muuten, ehkä Seiskan anteeksipyynnöllä ja tuolla samalla sanalla on myös olevinaan jotakin heikkoa yhteyttä.
Tai Jussi ehkä ajattelee aivan viattomasti, että Hesari - ja sisarlehti Ilta-Sanomat - istituutiona eivät enää ole varsinaisesti "kaupallisia", Hesarilla ei päivälehtien joukossa ole kilpailijaa koko maassa, pohjolan perukoillekin kannetaan Hesaria päivittäin, vaikka lukijoiden pääjoukko on tietysti Helsingin ympäristössä. Sellaista tilannetta kutsutaan helposti sanalla monopoli, vaikka ei se ehkä koko hesariryppään lehtikasaan sovikaan.
Tomi Putaansuun ja kumppaneiden kuva oli julkaistu ulkomailla heti Ateenan konsertin jälkeen mm. englantilaisessa Daily Mail -sanomalehdessä.
Joukkohysterialle ei ole kai oikein hyvää selitystä. Lajina ihminen vain jostakin syystä käyttäytyy näin, joissakin tilanteissa virta vie mukanaan niin, että löytyy jopa 180,000 allekirjoittajaa vetoomukseen, jolla pyydetään suomalaisia tiedotusvälineitä pidättäytymään kuvien julkaisemisesta. Samaan luokkaa kuuluvat sellaiset ilmiöt kuin mystiset virustaudit, joita leviää kouluissa silloin tällöin ja joille lääkärit eivät löydä mitään selityksiä - eivätkä kehtaa julkisuudessa tarjota selitykseksi sanaa joukkohysteria. Eli käyttäydymme hieman niin kuin sopulit (sic.)
(Muuten, kateellisena olen lueskellut juttuja Lordin tapaamisesta 80,000 fanien kanssa Helsingissä pari päivää sitten, mukana olisin ollut ilman muuta, jos ei matka olisi näin pitkä. Toivottavasti en olisi ollut yhtä pahasti pullolla päähänlyöty kuin virtuaaliystävä Saaran perikunta, pikaista paranemista!)
En ole päässyt seuraamaan Jussi Ahlrothin kultturikirjoituksia erityisen tarkasti. Hänen bloginsa alaotsikko näyttää olevan Kulttuuria marginaalista ja vähän muualtakin, hän on näin ollen ehkä ottanut minun asiasta mitään tietämättä kovasti kantaa moniinkin kulttuurisesti merkittäviin ongelma-asioihin. Jotkut jopa lähes yhtä tärkeitä kuin kuumimman suomalaisen rock-menestyksen suojaaminen julkisuuden kiroilta. Ei tietysti aivan niin tärkeitä.
Tämä kirjoitus on vähän sellaista kalikan ärähdyttämän koiran puhetta, mutta saattaa siinä olla kuitenkin totuuden siementä mukana.
Lastunaihiot
euroviisut,
lordi,
musiikki
25.5.2006
Silvia Night - unohdettumme
Kuva Eurovision: Ukrainan Tina Karol
Lordi-huumasta on vaikea päästä irti. Ja sen Logan-kloonin, joku Brian Kennedy, kappale Every song is a cry for love soi jatkuvasti päässä, niin ettei sinne oikein muuta musiikkia näinä päivinä mahdu. Ja kisojen monien ihanien naisten - kuten Ruotsin Nicolan ja Ukrainan Tina Karol'in (kuva vieressä on Eurovision omilta sivuilta) - katselusta ovat silmät tulleet niin kipeiksi, että se on vaivannut muistiakin.
Ja huuman keskellä on kokonaan unohtunut mielestä toinen pohjoismaisen euromusiikin ihmelapsi - Lordin lisäksi tietysti, Arvoisa Lukija, Carolaa ei edes omanlaiseni, syvästä ihailusta polvillaan oleva leposohvamuusikko oikein voi kutsua ihmelapseksi - siis ihmelapsi, Islannin iki-ihana Silvia Night, joka vihaa Björkia (Guðmundsdóttir) (joka puolestaan on kuin suoraan Johanna Sinisalon peikko-kirjasta). Silvia Night ilahdutti kreikkalaisia Evróvisjon'in katsojia paikallisessa televisiossa kuten tästä videonpätkästä voivat kaikki ihailla ja ihmetellä.
Videon katselu ehkä ilahduttaa kovasti niiden suomalaiskatsojien mieltä, jotka ovat ajatelleet, että Lordin naamiot ja hirmuinen ulkomuoto jotenkin laskisivat Suomen mainetta maailmalla. Lordihan käyttäytyi olosuhteet huomioiden aivan hämmentävän herrasmiesmäisesti, fiksusti ja kiltisti ja puhui lisäksi meikäläiseksi oikein mukiinmenevää englantia.
Silvía Nótt - kuten islantilaiset häntä kutsuvat (viereinen kuva on Islannin television saitilta) - on ilmeisesti suosittu fiktiivinen henkilö Islannin televisiossa. Hänen roolihahmonsa käytökseen kuuluu kaikenlainen yliampuminen ja rivo kielenkäyttö. Eli Ateenassa Silvía Nótt oli vain omassa roolissaan - on the message, niin kuin ammattilaisen tietysti kuuluukin olla. Kreikan televisiossa hän esitti mm. tälläinen kuolemattoman puheenvuoron:
I'm greatful you bastard, you vote for some ugly people from Finnnland, who don't even hire a real make-up artist...I'm not a slapper from Holland and I'm not some fucking ugly old bitch from Sweden. Fuck you...
Kuuntele täältä Silvia Yön kappale islanniksi. Internetissä majaileva viihdelehti Stara käänsi ylläolevan suomeksi näin:
Te äänestätte jotain rumia ihmisiä jostain Suomesta, joilla ei ole edes oikeita meikkiartisteja! En ole lutka Hollannista tai ruma v***n narttu Ruotsista! Haistakaa v***u!
Minä en tietysti omaan blogiini kääntäisi suomeksi mitään tuollaista, mutta Stara on kulttuurilehti ja näin heidän tekstiään voi hyvin käyttää lastuntäytteenä.
Stara on muutenkin vetänyt herneet nenäänsä Silvian käyttäytymisestä ja ottanut tämän mellastelun liian tosissaan. Se oli tietysti näyttelyä ja taitavaa median manipulointia, joka toi paljon kansainvälistä julkisuutta mahdollista kansainvälistä uraa varten. Samaa median manipulointia oli koko Ateena täynnä. Meidän rakas, pikku Lordi-poikamme maskit ja uhoava käytös mukaanluettuna. Samoin Lordin toive, että alter egoa, Tomi Putaansuuta, ei näytettäisi omalla naamallaan varustettuna suomalaisissa lehdissä.
Kukaan Lordin tapaisella esiintymisellä yhdellä hypyllä koko Euroopan ja puolen maailman tietoisuuteen hypännyt ei ole niin naiivi, että luulisi median noudattavan vienosti lausuttua toivomusta tuntemattomuudesta. Yllättävää oli ainoastaan se, että kesti näinkin kauan ennenkuin Putaansuun oma naama tuli "kaikille" tunnetuksi.
Arvoisa Lukija ei voi tuosta vierestä ihailla Putaansuun jaloja ja turhaan piiloteltuja omia piirteitä, linkki, joka täällä oli, on sensuroitu pois, joten se siitä. Englantilaisessa Daily Mail -sanomalehdessä Putaansuun ja muiden lordilaisten kuvat julkaistiin jo viikonvaihteen aikana.
PS. 28.5.2006: Poistin Putaansuun kuvan, koska huomasin, että linkit olivat muuttuneet.
Taustalla on kysymys siitä, kuinka paljon julkisuuden henkilöllä on oikeus omaan yksityisyyteensä. Ja vastaus lienee, että ei kovinkaan paljoa. Laki ei anna paljoa suojaa ja joka tapauksessa lakituvassa käynnistä hyötyvät yleensä vain lakimiehet. Levyjen ostajat maksavat esimerkiksi Lordin palkan, ja heillä on tietty "oikeus" ja ennen kaikkea kova halu tuntea ihailunsa kohde parammin kuin pelkkänä julkisuuden naamiona.
Lordi - niin kuin kaikki muutkin levylaulajat, näyttelijät ja jopa kirjailijat tai runoilijat - ovat tuote, ja siitä ei ole mitään pahaa sanottavaa. Me kaikki olemme tuotteita, joskus jopa tietämättämme. Täällä wepissä sen näkee meidän tavisten suhteen jopa selvemmin kuin "oikeassa" elämässä, mehän rakennamme "virtuaaliruumiimme" - nämä blogit ja muut saitit, sellaisiksi kuin tietoisesti haluamme, ilman tietoisuuttahan ei syntyisi yhtään mitään.
Musiikkibusiness on ilmeisesti kovaa taistelua tunnettuudesta ja muusikoilla on oikeus - laillisuuden rajoissa tietysti - yrittää nostaa julkista kuvaansa niin tunnetuksi kuin mahdollista. Muutenhan ei levyjen myynti tietysti onnistu. To state the blindingly obvious, ne muusikot, jotka onnistuvat tämän paketin markkinoinnissa parhaiten, myös yleensä myyvät parhaiten.
Axa Sorjanen kirjoittaa hs.fi-blogissaan Meneekö jakeluun tästä asiasta ansiokkaasti pari päivää sitten otsikolla Oikeus naamioon.
Lastunaihiot
euroviisut,
lordi,
musiikki
Suomalaiset: siirtomaaherroja vai alkuperäisväestöä?
Kuva: kolttanainen 1930-luvulta
Marja-Leena Rathjen taiteellisessa blogissa oli Lordi-juttujen (beauties vs. beasts, 20.5.2006) kommenteissa joku, oletettavasti suomalainen, Tommi huomauttanut – joidenkin ulkomaalaisten kommentoijien kutsuttua Tomi Putaansuu’ta sanalla saami – seuraavalla tavalla:
Blogisisko on puolestaan tutkinut (otsikolla Mitä sana 'putaansuu' tarkoittaa? What does the word' putaansuu' mean? , 23.5.2006) sanan putaansuu etymologiaa ja tullut siihen tulokseen, että sillä on tarkoitettu ”joen haaran tai mutkan alkupaikkaa tai kosken syvänteen suuta” jopa ”jokeen yhtyvää sivuhaaraa” ja Blogisiskon lukija P.Nykänen kommentoi siellä, että pudas on saameksi nuorri ja tarkoittaa saaren ja mantereen välistä salmea (jolle ei ilmeisesti ole sanavastinetta nykyisessä kielenkäytössä, koska pudas ei tarkoita enää juuri muuta kuin Pihtipudasta ja tätä uutta suomalaissankaria, Putaansuuta, jonka oikeat kasvot paistavat viimeisimmän Seiska-lehden etusivulla kaikkien ihailtavina.
Kaikki tämä toi mieleen vanhan kysymyksen siitä, ovatko suomalaiset siirtomaaherroja vai Suomenniemen alkuperäisväestöä.
Koska en asiasta mitään tiedä syntymäviisaana – enkä oikein muutenkaan, täytyy tukeutua emeritusprofessori Kalevi Wiikin viisauteen (ja tulkitsen sitä niin kuin piru Raamattua), varsinkin hänen vuonna 2004 julkaisemassaan kirjassa Suomalaisten juuret (Arena Kustannus Oy, 352 sivua), joka on tavallaan jatko-osa aikaisemmin julkaistulle tietofinlandia ehdokkaalle nimeltä Eurooppalaiten juuret (2002).
Kumpikaan kirja ei ole järin helppoa tekstiä luettavaksi, mutta suosittelen molempia dekkareiden tilalle kesälukemiseksi. Erityisesti Eurooppalaisten juuret on – ainakin itseäni – kovasti kiinnostava. Suomalaisten juurissa jaaritellaan sivukaupalla Suomen eri heimojen synnystä, joka on myös kovin kiinnostavaa tietysti, mutta siinä ei ole samaan hirmusuurten kaarien piirtelyä kuin Eurooppalaisten juurissa.
Wiik tuntuu olevan sitä mieltä, että suomalaiset ovat cro magnonin ihmisten edustajia tässä ajassa, ja lähinnä näitä geneettisesti verrattuna muihin eurooppalaisiin ja näin ollen, baskien lisäksi, ainoita oikeita ja alkuperäisiä eurooppalaisia (indoeuroopikot ja jotkut saamen tutkijat kiistävät tämän jyrkästi, katso vaikka kaltiota).
Kuva: Ancylusjärvi (Itämeren historia)
Suomalaiset ajelehtivät pohjoiseen poron- ja mamutinmetsästyksen vuoksi jostakin nykyisen Ukrainan alueelta (ja muualtakin Euroopasta) jääkauden loppuvaiheessa, kun ilmasto nopeasti lämpeni ja riista pakeni kuumuutta pakoon lähemmäksi pohjoiseen vetäytyvää mannerjään reunaa.
Meidän geneettiset esi-isämme muuttivat lopullisesti tänne siinä vaiheessa (noin 10,000 vuotta sitten), kun suurin osa nykyistä Suomea oli nk. Ancylusjärven peitossa ja nykyisen Ruotsin keskivaiheilla (jossakin Sundsvalin ja Tornion välillä oli vielä yhtenäinen jääpeitto, vaikka Lappi ja Norjan rannikko olivat jäästä vapaina. Lahtelaisia oli jo nykyisillä sijoillaan ja muuallakin Itä-Suomessa Vienanmerelle saakka asuttiin, metsästeltiin ja kalasteltiin. Pääelinkeino oli ilmeisesti hylkeen pyynti ja Vienanmerellä myös valkoisia valaita pyydystettiin ja syötiin hyvällä ruokahalulla (omat esi-isäni olivat tietysti kasvissyöjiä!).
Sitä ei kukaan kai osaa varmudella sanoa, mitä kieltä nämä suomalaisten geneettiset isoisät puhuivat, mutta teen tässä hurjan uskonharppauksen ja sanon, että suomenkielen kantamuotoa ne ovat puhelleet (ja puoliverisenä savolaisena sanoisin vielä, että savoa, mutta se menee jo vähän liian pitkälle, koska savonkieli syntyi vasta 9000 vuotta myöhemmin).
Samaan aikaan Jäämeren ja Atlanttin rannalla asusteli valaanpyytäjiä, nykyisten saamelaisten esi-isiä, jotka olivat tulleet sinne ehkä jostakin etelämpää nykyisen Pohjameren pohjalta ja kauempaakin, ehkä Baskimaasta saakka ja saivat myös lisäverta jostakin Uralin takaisilta jääaavoilta. He puhuivat jotakin tuntematonta kieltä (baskin sukuista?), josta myöhemmin meidän kantaisiemme alkuperäiseen, suomensukuiseen kieleen ja joihinkin itäisiin kieliin sekoittumisen kautta syntyi nykyinen saamenkieli.
Eli siinä olivat siis nykyisin alkuperäiskansaksi kutsuttujen saamelaisten ja siirtomaaherroiksi kuviteltujen ja jopa syyteltyjen suomalaisten alkuasetelmat.
Lappalaisiksi on myöhemmin kutsuttu niitä suomalaisia, jotka eivät halunneet hevin ryhtyä maanviljelijöiksi vaan mieluummin vaeltelivat Jukolan Laurin tavoin pitkin metsiä metsästellen ja kalastellen. Eivätkä näin pilanneet ruoansulatusjärjestelmäänsä viljatuotteilla tai lehmän maidolla ennenkuin vasta pari-kolmesataa vuotta sitten, kun riista alkoi olla vähissä väestönlisäyksen ja tänne myöhemmin äkäisiä germaaneja ja varsinkin slaaveja pakoon muuttaneiden vuoksi koko maassa, myös heidän perinteisellä asuma-alueellaan itäisessä ja pohjoisessa Suomessa Lapin, peräpohjolan, saamelaisalueita lukuunottamatta. Näiden metsästävien lappalaisten kielestä on nykyiseen suomenkieleen jäänyt sellaisia sanoja kuin imatra ja alussa mainittu pudas.
Otsikon vastauksena on siis se, että suomalaiset ja saamelaiset ovat molemmat alkuperäiskansoja. Siirtomaaherroja Suomessa on ollut vasta kristillisellä ajalla ensin ruotsalaiset ja sitten venäläiset (ja nyt sitten kai brysseliläiset).
Tulikin tätä tekstiä niin kuin vettä putaansuusta ja puhtaalla omallatunnolla tästä voi siis lähteä vaikka maata.
PS. Alla muutama asiaan kuuluva linkki:
Kalevi Wiik (artikeli Tieteessä tapahtuu 1999/3)): Suomalaisten alkuperävaihtoehdot
Tieto-Finlandia -ehdokkaasta kiivasta keskustelua (Synapsi.net)
Kalevi Wiik: Europe's Oldest Language (Books from Finland 1999/3)
Suomalaisten juuret (keskustelu Kaltiossa)
Marja-Leena Rathjen taiteellisessa blogissa oli Lordi-juttujen (beauties vs. beasts, 20.5.2006) kommenteissa joku, oletettavasti suomalainen, Tommi huomauttanut – joidenkin ulkomaalaisten kommentoijien kutsuttua Tomi Putaansuu’ta sanalla saami – seuraavalla tavalla:
Saami (Lapps) make only about 5 percent of population of Province of Lapland in Finland. Besides, most Lapps live in three northern municipalities.
Calling Lordi a Lapp is like saying the Beatles were Welsh. Or French.
Blogisisko on puolestaan tutkinut (otsikolla Mitä sana 'putaansuu' tarkoittaa? What does the word' putaansuu' mean? , 23.5.2006) sanan putaansuu etymologiaa ja tullut siihen tulokseen, että sillä on tarkoitettu ”joen haaran tai mutkan alkupaikkaa tai kosken syvänteen suuta” jopa ”jokeen yhtyvää sivuhaaraa” ja Blogisiskon lukija P.Nykänen kommentoi siellä, että pudas on saameksi nuorri ja tarkoittaa saaren ja mantereen välistä salmea (jolle ei ilmeisesti ole sanavastinetta nykyisessä kielenkäytössä, koska pudas ei tarkoita enää juuri muuta kuin Pihtipudasta ja tätä uutta suomalaissankaria, Putaansuuta, jonka oikeat kasvot paistavat viimeisimmän Seiska-lehden etusivulla kaikkien ihailtavina.
Kaikki tämä toi mieleen vanhan kysymyksen siitä, ovatko suomalaiset siirtomaaherroja vai Suomenniemen alkuperäisväestöä.
Koska en asiasta mitään tiedä syntymäviisaana – enkä oikein muutenkaan, täytyy tukeutua emeritusprofessori Kalevi Wiikin viisauteen (ja tulkitsen sitä niin kuin piru Raamattua), varsinkin hänen vuonna 2004 julkaisemassaan kirjassa Suomalaisten juuret (Arena Kustannus Oy, 352 sivua), joka on tavallaan jatko-osa aikaisemmin julkaistulle tietofinlandia ehdokkaalle nimeltä Eurooppalaiten juuret (2002).
Kumpikaan kirja ei ole järin helppoa tekstiä luettavaksi, mutta suosittelen molempia dekkareiden tilalle kesälukemiseksi. Erityisesti Eurooppalaisten juuret on – ainakin itseäni – kovasti kiinnostava. Suomalaisten juurissa jaaritellaan sivukaupalla Suomen eri heimojen synnystä, joka on myös kovin kiinnostavaa tietysti, mutta siinä ei ole samaan hirmusuurten kaarien piirtelyä kuin Eurooppalaisten juurissa.
Wiik tuntuu olevan sitä mieltä, että suomalaiset ovat cro magnonin ihmisten edustajia tässä ajassa, ja lähinnä näitä geneettisesti verrattuna muihin eurooppalaisiin ja näin ollen, baskien lisäksi, ainoita oikeita ja alkuperäisiä eurooppalaisia (indoeuroopikot ja jotkut saamen tutkijat kiistävät tämän jyrkästi, katso vaikka kaltiota).
Kuva: Ancylusjärvi (Itämeren historia)
Suomalaiset ajelehtivät pohjoiseen poron- ja mamutinmetsästyksen vuoksi jostakin nykyisen Ukrainan alueelta (ja muualtakin Euroopasta) jääkauden loppuvaiheessa, kun ilmasto nopeasti lämpeni ja riista pakeni kuumuutta pakoon lähemmäksi pohjoiseen vetäytyvää mannerjään reunaa.
Meidän geneettiset esi-isämme muuttivat lopullisesti tänne siinä vaiheessa (noin 10,000 vuotta sitten), kun suurin osa nykyistä Suomea oli nk. Ancylusjärven peitossa ja nykyisen Ruotsin keskivaiheilla (jossakin Sundsvalin ja Tornion välillä oli vielä yhtenäinen jääpeitto, vaikka Lappi ja Norjan rannikko olivat jäästä vapaina. Lahtelaisia oli jo nykyisillä sijoillaan ja muuallakin Itä-Suomessa Vienanmerelle saakka asuttiin, metsästeltiin ja kalasteltiin. Pääelinkeino oli ilmeisesti hylkeen pyynti ja Vienanmerellä myös valkoisia valaita pyydystettiin ja syötiin hyvällä ruokahalulla (omat esi-isäni olivat tietysti kasvissyöjiä!).
Sitä ei kukaan kai osaa varmudella sanoa, mitä kieltä nämä suomalaisten geneettiset isoisät puhuivat, mutta teen tässä hurjan uskonharppauksen ja sanon, että suomenkielen kantamuotoa ne ovat puhelleet (ja puoliverisenä savolaisena sanoisin vielä, että savoa, mutta se menee jo vähän liian pitkälle, koska savonkieli syntyi vasta 9000 vuotta myöhemmin).
Samaan aikaan Jäämeren ja Atlanttin rannalla asusteli valaanpyytäjiä, nykyisten saamelaisten esi-isiä, jotka olivat tulleet sinne ehkä jostakin etelämpää nykyisen Pohjameren pohjalta ja kauempaakin, ehkä Baskimaasta saakka ja saivat myös lisäverta jostakin Uralin takaisilta jääaavoilta. He puhuivat jotakin tuntematonta kieltä (baskin sukuista?), josta myöhemmin meidän kantaisiemme alkuperäiseen, suomensukuiseen kieleen ja joihinkin itäisiin kieliin sekoittumisen kautta syntyi nykyinen saamenkieli.
Eli siinä olivat siis nykyisin alkuperäiskansaksi kutsuttujen saamelaisten ja siirtomaaherroiksi kuviteltujen ja jopa syyteltyjen suomalaisten alkuasetelmat.
Lappalaisiksi on myöhemmin kutsuttu niitä suomalaisia, jotka eivät halunneet hevin ryhtyä maanviljelijöiksi vaan mieluummin vaeltelivat Jukolan Laurin tavoin pitkin metsiä metsästellen ja kalastellen. Eivätkä näin pilanneet ruoansulatusjärjestelmäänsä viljatuotteilla tai lehmän maidolla ennenkuin vasta pari-kolmesataa vuotta sitten, kun riista alkoi olla vähissä väestönlisäyksen ja tänne myöhemmin äkäisiä germaaneja ja varsinkin slaaveja pakoon muuttaneiden vuoksi koko maassa, myös heidän perinteisellä asuma-alueellaan itäisessä ja pohjoisessa Suomessa Lapin, peräpohjolan, saamelaisalueita lukuunottamatta. Näiden metsästävien lappalaisten kielestä on nykyiseen suomenkieleen jäänyt sellaisia sanoja kuin imatra ja alussa mainittu pudas.
Otsikon vastauksena on siis se, että suomalaiset ja saamelaiset ovat molemmat alkuperäiskansoja. Siirtomaaherroja Suomessa on ollut vasta kristillisellä ajalla ensin ruotsalaiset ja sitten venäläiset (ja nyt sitten kai brysseliläiset).
Tulikin tätä tekstiä niin kuin vettä putaansuusta ja puhtaalla omallatunnolla tästä voi siis lähteä vaikka maata.
PS. Alla muutama asiaan kuuluva linkki:
Kalevi Wiik (artikeli Tieteessä tapahtuu 1999/3)): Suomalaisten alkuperävaihtoehdot
Tieto-Finlandia -ehdokkaasta kiivasta keskustelua (Synapsi.net)
Kalevi Wiik: Europe's Oldest Language (Books from Finland 1999/3)
Suomalaisten juuret (keskustelu Kaltiossa)
23.5.2006
Lordi-lisää
Kuva Partioaitta: Ole valmis-vyö
Onhan sanomattakin selvää, että blogit kuuluvat jollakin kokonaan uudella ja omanlaisella tasolla henkisen kulttuurin alaan. Ja siellä ei tietysti kilpailulla ole mitään sijaa. Kuitenkin Lordi'n voitto kolautti jonkin kilpailunystyrän liikkeelle tavallisesti hitaasti laahustavissa aivoissani, joten täytyy tarkastella blogien pärjäämistä Googlen tarjoaman, ilmaisen Lordi-lisän jaossa.
Google on tietysti ollut kovilla Lordin vuoksi, niin kuin bloginpitäjätkin, jotka ovat yrittäneet sanoa saman yhteisen asia (Lordi voitti, hyvä Suomi) niin monilla hienoilla sanoilla kuin mahdollista. Tai ehkä koko googlen miljardien etsintöjen valtameressä Tomi Putaansuu ja Lordi eivät ole hirveän paljoa etsintäliikennettä lisänneet, mutta yksityisillä bloginpitäjillä on tietysti ollut juhlat, niin kuin muillakin saiteilla, joissa Hänen nimensä on jossakin muodossa esiintynyt. Tämä googlen Lordi-villitys antaa myös vihjettä siitä, miten blogiansa olisi hoideltava, että etsintäkoneet voisivat auttaa lukijamäärien lisäämisessä, lukijoita vartenhan kirjoituksia tietysti väsäillään. Alla tarkastellaan vain etsintäsanojen Tomi Putaansuu vaikutusta. Sanan Lordi etsijät näkevät tietysti ihan muita tuloksia.
Korennon elämän Juha KK kirjoitti kaikessa viattomuudessaan kaukonäköisen lastun Lordin kohtalo maaliskuun 14. päivänä. Eli lastu oli ehtinyt mukavasti hautua joissakin googlen hämärissä inkubaattoreissa yli kuukauden ennen suomalaisen musiikin tulevaisuuden h-hetkeä. Ja 19.5 alkoi Korennon elämissä tapahtua kiehumista, putaansuu-efektin alkuun oli enää tunteja aikaa. Laskurin mukaan (se on Juha KK:n saitilla julkinen) hittejä tuli jopa sata tunnissa, 21.5 näyttää sinne menneen yli 800 hittiä ja vielä seuraavana päivänäkin lähes 800 ja tämänpäiväinen saldo tätä kirjoitettaessa on jo lähes 400, uudelle, vielä tilaansa etsivälle blogille se tietysti on paljon.
Oma heräämiseni tapahtui paljon myöhemmin. Eli lastuni Eläköön Lordi ja Suomi siinä siivellä (sic.) julkaistiin vasta semifinaaliyönä (päivätty 19.4.), jolloin tietysti muitakin mattimyöhäisiä tönäistiin hereille. Ja google ei lastustani paljoa hötkähtänyt useaan päivään. Tätä kirjoitettaessa google on päätellyt, että lastuni ansaitsee sivun numero 14, kun etsitään Tomi Putaansuu-nimistä henkilöä.
Korennon elämää sen sijaan on hittisivulla 2. Pinseri, joka kirjoitti Lordi voittoon-lastunsa 6.5. on päässyt sivulle kolme. Seuraava suomalainen blogi on nopealla tarkistuksella Iltasanomien Keikka Kreikassa-blogi päivätty 14.5. (otsikko Yökeikka underworldclubilla) googlen sivulla 13.
Ja hallelujah, seuraavana onkin sitten tämä Dionysoksen kevät siellä sivulla 14. Samalla sivulla yhtä pykälää alempana on Helsingin Sanomien Blogit – hs.fi Axa Sorjasen Meneekö jakeluun? -blogi (lastu otsikolla Heavy metal Muppet Show) päivämäärällä 17.5. Kauempana olevia ei ollut aikaa katsella.
Mitä tästä opimme. Ainakin sen, että bloginpitäjien pitää olla aina valveilla ja aina valmiina. Minulla olikin joskus kivikaudella sellainen partiovyö, jonka pyöreässä soljessa kehotettiin olemaan juuri niin. Enpä pitänyt riittävän hyvin mielessäni.
Eli Juha KK sai blogistanian tämänkertaisen Tommi Putaansuu-humun ensimmäisen palkinnon. Toivottavasti ainakin osa Tomi Putaansuun etsijöistä jää lankaan Juhan mielenkiintoiseen blogiin.
PS. Omat hittimääräni ovat tietysti pieniä verrattuna Iltasanomien tai Hesarin osumiin. Tässä lastussa tarkasteltiin vain Googlen arvioita sivujen ajankohtaisuudesta. Mikä puolestaan ei ole eksaktia tiedettä!
PPS. Pinseri on muuten Lordi-etsinnän sivulla yksi, joka tässä myös tunnustettakoon. Ja Tylsyyden multihuipennus on sivulla 3, ja siellä ihaillaan juuri nyt myös Lordin aiheuttamaa kävijäpiikkiä. Sekä Lordi- että Tomi Putaansuu -etsinnässä Pinseri on sivulla kaksi, ja Dionysoksen kevät vasta sivulla 17, joten kovin on tilaa parantaa. Muuten Kiitos ja anteeksi -blogin HH on aloittanut oikein "tieteellisen" testin Lordin vaikutuskesta, ehkä vähän liian myöhään.
Onhan sanomattakin selvää, että blogit kuuluvat jollakin kokonaan uudella ja omanlaisella tasolla henkisen kulttuurin alaan. Ja siellä ei tietysti kilpailulla ole mitään sijaa. Kuitenkin Lordi'n voitto kolautti jonkin kilpailunystyrän liikkeelle tavallisesti hitaasti laahustavissa aivoissani, joten täytyy tarkastella blogien pärjäämistä Googlen tarjoaman, ilmaisen Lordi-lisän jaossa.
Google on tietysti ollut kovilla Lordin vuoksi, niin kuin bloginpitäjätkin, jotka ovat yrittäneet sanoa saman yhteisen asia (Lordi voitti, hyvä Suomi) niin monilla hienoilla sanoilla kuin mahdollista. Tai ehkä koko googlen miljardien etsintöjen valtameressä Tomi Putaansuu ja Lordi eivät ole hirveän paljoa etsintäliikennettä lisänneet, mutta yksityisillä bloginpitäjillä on tietysti ollut juhlat, niin kuin muillakin saiteilla, joissa Hänen nimensä on jossakin muodossa esiintynyt. Tämä googlen Lordi-villitys antaa myös vihjettä siitä, miten blogiansa olisi hoideltava, että etsintäkoneet voisivat auttaa lukijamäärien lisäämisessä, lukijoita vartenhan kirjoituksia tietysti väsäillään. Alla tarkastellaan vain etsintäsanojen Tomi Putaansuu vaikutusta. Sanan Lordi etsijät näkevät tietysti ihan muita tuloksia.
Korennon elämän Juha KK kirjoitti kaikessa viattomuudessaan kaukonäköisen lastun Lordin kohtalo maaliskuun 14. päivänä. Eli lastu oli ehtinyt mukavasti hautua joissakin googlen hämärissä inkubaattoreissa yli kuukauden ennen suomalaisen musiikin tulevaisuuden h-hetkeä. Ja 19.5 alkoi Korennon elämissä tapahtua kiehumista, putaansuu-efektin alkuun oli enää tunteja aikaa. Laskurin mukaan (se on Juha KK:n saitilla julkinen) hittejä tuli jopa sata tunnissa, 21.5 näyttää sinne menneen yli 800 hittiä ja vielä seuraavana päivänäkin lähes 800 ja tämänpäiväinen saldo tätä kirjoitettaessa on jo lähes 400, uudelle, vielä tilaansa etsivälle blogille se tietysti on paljon.
Oma heräämiseni tapahtui paljon myöhemmin. Eli lastuni Eläköön Lordi ja Suomi siinä siivellä (sic.) julkaistiin vasta semifinaaliyönä (päivätty 19.4.), jolloin tietysti muitakin mattimyöhäisiä tönäistiin hereille. Ja google ei lastustani paljoa hötkähtänyt useaan päivään. Tätä kirjoitettaessa google on päätellyt, että lastuni ansaitsee sivun numero 14, kun etsitään Tomi Putaansuu-nimistä henkilöä.
Korennon elämää sen sijaan on hittisivulla 2. Pinseri, joka kirjoitti Lordi voittoon-lastunsa 6.5. on päässyt sivulle kolme. Seuraava suomalainen blogi on nopealla tarkistuksella Iltasanomien Keikka Kreikassa-blogi päivätty 14.5. (otsikko Yökeikka underworldclubilla) googlen sivulla 13.
Ja hallelujah, seuraavana onkin sitten tämä Dionysoksen kevät siellä sivulla 14. Samalla sivulla yhtä pykälää alempana on Helsingin Sanomien Blogit – hs.fi Axa Sorjasen Meneekö jakeluun? -blogi (lastu otsikolla Heavy metal Muppet Show) päivämäärällä 17.5. Kauempana olevia ei ollut aikaa katsella.
Mitä tästä opimme. Ainakin sen, että bloginpitäjien pitää olla aina valveilla ja aina valmiina. Minulla olikin joskus kivikaudella sellainen partiovyö, jonka pyöreässä soljessa kehotettiin olemaan juuri niin. Enpä pitänyt riittävän hyvin mielessäni.
Eli Juha KK sai blogistanian tämänkertaisen Tommi Putaansuu-humun ensimmäisen palkinnon. Toivottavasti ainakin osa Tomi Putaansuun etsijöistä jää lankaan Juhan mielenkiintoiseen blogiin.
PS. Omat hittimääräni ovat tietysti pieniä verrattuna Iltasanomien tai Hesarin osumiin. Tässä lastussa tarkasteltiin vain Googlen arvioita sivujen ajankohtaisuudesta. Mikä puolestaan ei ole eksaktia tiedettä!
PPS. Pinseri on muuten Lordi-etsinnän sivulla yksi, joka tässä myös tunnustettakoon. Ja Tylsyyden multihuipennus on sivulla 3, ja siellä ihaillaan juuri nyt myös Lordin aiheuttamaa kävijäpiikkiä. Sekä Lordi- että Tomi Putaansuu -etsinnässä Pinseri on sivulla kaksi, ja Dionysoksen kevät vasta sivulla 17, joten kovin on tilaa parantaa. Muuten Kiitos ja anteeksi -blogin HH on aloittanut oikein "tieteellisen" testin Lordin vaikutuskesta, ehkä vähän liian myöhään.
Lastunaihiot
euroviisut,
lordi,
musiikki
Satu ahkerasta bloginpitäjästä ja ystävällisestä sponsorista
Tai oikeastaan satu on pienestä paimenpojasta ja kuninkaasta, mutta voisi se olla otsikon mukainenkin. Nimittäin ahkerat ja paljontietävät bloginpitäjät lähellä ja kaukana Timbuktussa, Kanadassa, Laosissa, Australiassa ja jopa Ruotsissa saakka kirjoittavat joka päivä viisaita ja vielä viisaampia ajatuksia lastuiksi ja päreiksi ja antavat vastauksen kaikkiin kysymyksiin, vaikka niitä ei edes esitettäisi. Joskus tai usein ihmetyttää, mikä on tällaisen vaivannäön syy ja tarkoitus. Vuodessa jokainen ahkera bloginpitäjä ehtii kirjoittaa kirjan jopa kahden verran verevää ja juohevaa tekstiä. Mutta mitään näkyvää palkintoa ei näytä bloginpitäjille heruvan, ellei ota huomioon yhtä tai kahta, jotka saavat teksteistään lopulta koottua kudelman, jota voivat kutsua kirjaksi ja julkaisevat sen, jos löytävät jostakin ystävällisen kustantajan tai jos oma rahapussi riittää omakustanteen julkaisemiseen.
Olisipa somaa, jos kaikilla blogihenkilöillä olisi ystävällinen hyväntekijä, niin kuin kuningas tässä alla olevassa Grimmin veljesten sadussa, jonka olen kääntänyt englanninkielestä noudatellen pääsääntöisesti tekstiä sellaisena kuin se on julkaistuna satukirjassa nimeltä The Complete Illustrated Stories of The Brothers Grimm (Chancellor Press, julkaistu ensimmäisen kerran Lontoossa 1853, kirjan 200 piirrosta piirtänyt E.H. Wehnert, sivuja 852)
Olipa kerran pieni paimenpoika, joka oli kuuluisa lähellä ja kaukana viisaista vastauksista kaikkiin hänelle esitettyihin kysymyksiin. Sitten maan kuningas kuuli tästä paimenpojasta, mutta ei uskonut, mitä hänelle kerrottiin, ja niinpä pojan käskettiin tulla käymään kuninkaan hovissa.
Kun tämä saapui, kuningas sanoi: ”Jos pystyt antamaan vastauksen kolmeen kysymykseen, jotka teen sinulle, kasvatan sinut omana poikanani ja saat asua kanssani täällä palatsissa.”
”Mitä aiot kysyä”, uteli poika.
”Ensimmäinen kysymys kuuluu: kuinka monta vesipisaraa on meressä?”
”Herrani ja Kuninkaani”, vastasi paimenpoika, ”pysäytä kaikki vesi maalle niin, että yksikään pisara ei valu mereen ennen kuin ehdin laskea sen. Sen jälkeen kerron sinulle kuinka monta pisaraa vettä on meressä.”
”Toiseksi”, kuningas sanoi,” kuinka monta tähteä on taivaalla?”
”Antakaa minulle oikein iso levy paperia”, sanoi poika. Sitten hän pisteli paperiin neulalla niin monta reikää, että niitä oli aivan mahdoton laskea, ja kaikki katsojat menivät niiden määrästä sekaisin. Tämän tehtyään poika sanoi: ”Taivaalla on niin monta tähteä kuin reikiä tässä paperissa; laskekaapa ne nyt.” Mutta kukaan ei pystynyt sitä tekemään.
Silloin kuningas sanoi; ”Kolmas kysymys on tämä: kuinka monta sekuntia on ikuisuudessa?”
”Ala-Pommerissa on timantinkova vuori, kahden kilometrin korkuinen, kahden kilometrin levyinen ja kahden kilometrin pituinen; ja joka tuhannes vuosi sinne tulee lintu, joka hankaa nokkaansa vuoren kylkee, kun koko vuori on kulunut pois, silloin on kulunut yksi ikuisuuden sekunti.”
”Olet vastannut kaikkiin kysymyksiin kuin oikea viisas tietäjä”, kuningas sanoi, ” ja tästä lähtien saat asua minun kanssani palatsissani ja minä kohtelen sinua kuin olisit oma lapseni.”
Olisipa somaa, jos kaikilla blogihenkilöillä olisi ystävällinen hyväntekijä, niin kuin kuningas tässä alla olevassa Grimmin veljesten sadussa, jonka olen kääntänyt englanninkielestä noudatellen pääsääntöisesti tekstiä sellaisena kuin se on julkaistuna satukirjassa nimeltä The Complete Illustrated Stories of The Brothers Grimm (Chancellor Press, julkaistu ensimmäisen kerran Lontoossa 1853, kirjan 200 piirrosta piirtänyt E.H. Wehnert, sivuja 852)
Veljekset Grimm: Pieni Paimenpoika
Olipa kerran pieni paimenpoika, joka oli kuuluisa lähellä ja kaukana viisaista vastauksista kaikkiin hänelle esitettyihin kysymyksiin. Sitten maan kuningas kuuli tästä paimenpojasta, mutta ei uskonut, mitä hänelle kerrottiin, ja niinpä pojan käskettiin tulla käymään kuninkaan hovissa.
Kun tämä saapui, kuningas sanoi: ”Jos pystyt antamaan vastauksen kolmeen kysymykseen, jotka teen sinulle, kasvatan sinut omana poikanani ja saat asua kanssani täällä palatsissa.”
”Mitä aiot kysyä”, uteli poika.
”Ensimmäinen kysymys kuuluu: kuinka monta vesipisaraa on meressä?”
”Herrani ja Kuninkaani”, vastasi paimenpoika, ”pysäytä kaikki vesi maalle niin, että yksikään pisara ei valu mereen ennen kuin ehdin laskea sen. Sen jälkeen kerron sinulle kuinka monta pisaraa vettä on meressä.”
”Toiseksi”, kuningas sanoi,” kuinka monta tähteä on taivaalla?”
”Antakaa minulle oikein iso levy paperia”, sanoi poika. Sitten hän pisteli paperiin neulalla niin monta reikää, että niitä oli aivan mahdoton laskea, ja kaikki katsojat menivät niiden määrästä sekaisin. Tämän tehtyään poika sanoi: ”Taivaalla on niin monta tähteä kuin reikiä tässä paperissa; laskekaapa ne nyt.” Mutta kukaan ei pystynyt sitä tekemään.
Silloin kuningas sanoi; ”Kolmas kysymys on tämä: kuinka monta sekuntia on ikuisuudessa?”
”Ala-Pommerissa on timantinkova vuori, kahden kilometrin korkuinen, kahden kilometrin levyinen ja kahden kilometrin pituinen; ja joka tuhannes vuosi sinne tulee lintu, joka hankaa nokkaansa vuoren kylkee, kun koko vuori on kulunut pois, silloin on kulunut yksi ikuisuuden sekunti.”
”Olet vastannut kaikkiin kysymyksiin kuin oikea viisas tietäjä”, kuningas sanoi, ” ja tästä lähtien saat asua minun kanssani palatsissani ja minä kohtelen sinua kuin olisit oma lapseni.”
Sen pituinen se. Hoh hoijaa, ja mistähän saisi seuraavan kuolemattoman idean lastunjuureksi tai edes unensa aluksi. Mutta jääköön huomisen vaivaksi, taidan mennä tästä maata.
Lastunaihiot
kirjallisuus,
satua
22.5.2006
Kirjoittajan vihreä kielisuudelma
Tämän yliuhoavan voitonhuuman keskellä luin Kun kirjoitan-palstalta lastun vihreistä kielisuudelmista – ja pysähdyin unelmoimaan: toiveikkaana uusiutumisesta ja kiitollisena kaukaisesta nuoruudesta.
Lordi ja Da Vinci -koodi
Kuva: Loirdi-Lordi revealed (en tiedä kenen tämä on alunperin, joten creditit jäävät kertomatta, Juha KK Korennon elämästä antoi tästä vihjeen)
Koko aamun on täällä Brysselissäkin joutunut vaatimattomasti vastaanottamaan onnitteluja Lordi -orkesterin Hard Rock Hallelujah’n euroviisujen odottamattomasta voitosta. Monet tavalliset keski-ikäiset ja jopa sitä vanhemmat onnittelijat ovat vakuuttaneet äänestäneensä Lordi a, itse asiassa äänestys oli kaikille ollut ensimmäinen kerta euroviisujen historiassa. Selvästi satanismin liepeitä lahoavilla huulillaan mässyttänyt Lordi oli täyttänyt jonkin tyhjäksi käyneen tilan eurooppalaisten katsojien sieluissa. Enkä tarkoita pelkästään musiikkityhjyyttä, jotakin suurempaa on ehkä ollut ilmassa.
Dan Brown’in Da Vinci Code, sekä kirjana että nyt myös Tom Hanks -elokuvana on ilmiönä ehkä jotenkin verrattavissa Lordi’in ja Hard Rock Hallelujah’an. Mystisyytensä menettäneiden kristillisten kirkkojen mitäänsanomattomuus tässä ajassa täytetään jollakin muulla. Nimittäin ihminenhän on spirituaalinen eläin, sielu tarvitsee jotakin henkistä, jos uskonto ei sitä tarjoa niin se ammennetaan jostakin muualta.
On tietysti hyperaikaista sanoa, että Lordi olisi aloittanut uuden spiritualistisen kansanliikkeen, vaikka sitä tietysti toivoisi, sekä suomalaisen musiikin että tietysti orkesterin itsensä vuoksi. Hehän ovat tekemässä tätä ansaitakseen ”shit loads of money”, mikä ei ole ollenkaan huono tavoite. Toivottavasti osa Suomeen ehkä nyt ryöppyävistä Lordi-rahoista menee verojen muodossa hyödyttämään lappilaisia yleisemminkin. Joulupukinmaan kiltinhillitty charmi ei ole kai tuonut euromiljoonia niin kuin oli toivottu (eikös se ollut alun pitäen Niilo Tarvajärven innovaatio, bless his soul).
Ehkä Lordi-puuhamaa jossakin shamanistisessa kallionkolossa Lapin perukoilla ja sarvipäisten nelijalkaisten peurahirviöiden aaveenvalkoisin, pinkistä hiestä hohtavin kyljin vetämät, verenkarvaiset pulkat kiitämässä kelmeänpunertavan kuun hämärtämällä lumiaavalla houkuttelevat paremmin rahakkaita euro-, rupla- ja dollarituristeja. Suomalaisesta mytologiasta kajaanilaisine kuninkaineen, Pohjan Akka ja Isoturso etunenässä, saa ammennettua lisää kauhistuttavaa kamaa, jos satanismin hively on pitkän päälle liian uskallettua viihteenä.
Da Vinci koodi elokuvana on kriitikoiden toimesta läntätty maan rakoon, ehkä hedelmättömässä toiveessa, että joku potentiaalinen elokuvan katsoja ottaisi kriitikoiden puheet tosissaan, eikä menisi katsomaan ilmeisesti melko huonoa elokuvaa. Toive on kuitenkin osoittautumassa turhaksi.
USA:ssa ensimmäisen päivän kassamenestys elokuvalla oli odotettua parempi, se oli kahminut kaikkiaan 29 miljoonaa dollaria. Sillä elokuva ei ole lähellä kaikkien aikojen parasta ensi-iltamenestyjää, viimevuotista Star Wars’in kolmatta osaa Episode III, Revenge of the Sith, joka sai kasaan 50 miljoonaa dollaria. Da Vinci koodille ennustetaan ensimmäisen viikonlopun tuotoksi 60-80 miljoonaa. Mission Impossible III, jossa Tom Cruise riehui pääosassa, sai ensimmäisestä viikonlopustaan kasaan vain ”vaivaiset” 48 miljoonaa. Da Vinci koodi tullee näin pyyhkimään ivallisen hymyn torahampaisten elokuvakriitikoiden kaikentietäviltä huulilta.
Ja torahampaista puheenollen, Lordi sai kunnian olla myös kreikkalaisten ortodoksien hampaissa. Washington Post –lehden mukaan arkkipiispa Christodoulos oli sanonut sunnuntaisaarnassaan Lordeista näin:
Kyllä se on arkkipiispaseni, but not as you know it. Kreikan kirkon edusta oli sanonut myös:
Ja siinä on ehkä enemmän totuutta kuin kirkot haluavat edes itselleen tunnustaa.
PS. Ja pääasia oli tietysti, että löimme venäläiset puhtain kaksiteräisin kirvein, vaikka aika pehmeästi se baletti ja miksi sitä ihmispianoa sanoisi, klavipedeija ehkä, vanhaa silmää viihdytti.
Koko aamun on täällä Brysselissäkin joutunut vaatimattomasti vastaanottamaan onnitteluja Lordi -orkesterin Hard Rock Hallelujah’n euroviisujen odottamattomasta voitosta. Monet tavalliset keski-ikäiset ja jopa sitä vanhemmat onnittelijat ovat vakuuttaneet äänestäneensä Lordi a, itse asiassa äänestys oli kaikille ollut ensimmäinen kerta euroviisujen historiassa. Selvästi satanismin liepeitä lahoavilla huulillaan mässyttänyt Lordi oli täyttänyt jonkin tyhjäksi käyneen tilan eurooppalaisten katsojien sieluissa. Enkä tarkoita pelkästään musiikkityhjyyttä, jotakin suurempaa on ehkä ollut ilmassa.
Dan Brown’in Da Vinci Code, sekä kirjana että nyt myös Tom Hanks -elokuvana on ilmiönä ehkä jotenkin verrattavissa Lordi’in ja Hard Rock Hallelujah’an. Mystisyytensä menettäneiden kristillisten kirkkojen mitäänsanomattomuus tässä ajassa täytetään jollakin muulla. Nimittäin ihminenhän on spirituaalinen eläin, sielu tarvitsee jotakin henkistä, jos uskonto ei sitä tarjoa niin se ammennetaan jostakin muualta.
On tietysti hyperaikaista sanoa, että Lordi olisi aloittanut uuden spiritualistisen kansanliikkeen, vaikka sitä tietysti toivoisi, sekä suomalaisen musiikin että tietysti orkesterin itsensä vuoksi. Hehän ovat tekemässä tätä ansaitakseen ”shit loads of money”, mikä ei ole ollenkaan huono tavoite. Toivottavasti osa Suomeen ehkä nyt ryöppyävistä Lordi-rahoista menee verojen muodossa hyödyttämään lappilaisia yleisemminkin. Joulupukinmaan kiltinhillitty charmi ei ole kai tuonut euromiljoonia niin kuin oli toivottu (eikös se ollut alun pitäen Niilo Tarvajärven innovaatio, bless his soul).
Ehkä Lordi-puuhamaa jossakin shamanistisessa kallionkolossa Lapin perukoilla ja sarvipäisten nelijalkaisten peurahirviöiden aaveenvalkoisin, pinkistä hiestä hohtavin kyljin vetämät, verenkarvaiset pulkat kiitämässä kelmeänpunertavan kuun hämärtämällä lumiaavalla houkuttelevat paremmin rahakkaita euro-, rupla- ja dollarituristeja. Suomalaisesta mytologiasta kajaanilaisine kuninkaineen, Pohjan Akka ja Isoturso etunenässä, saa ammennettua lisää kauhistuttavaa kamaa, jos satanismin hively on pitkän päälle liian uskallettua viihteenä.
Da Vinci koodi elokuvana on kriitikoiden toimesta läntätty maan rakoon, ehkä hedelmättömässä toiveessa, että joku potentiaalinen elokuvan katsoja ottaisi kriitikoiden puheet tosissaan, eikä menisi katsomaan ilmeisesti melko huonoa elokuvaa. Toive on kuitenkin osoittautumassa turhaksi.
USA:ssa ensimmäisen päivän kassamenestys elokuvalla oli odotettua parempi, se oli kahminut kaikkiaan 29 miljoonaa dollaria. Sillä elokuva ei ole lähellä kaikkien aikojen parasta ensi-iltamenestyjää, viimevuotista Star Wars’in kolmatta osaa Episode III, Revenge of the Sith, joka sai kasaan 50 miljoonaa dollaria. Da Vinci koodille ennustetaan ensimmäisen viikonlopun tuotoksi 60-80 miljoonaa. Mission Impossible III, jossa Tom Cruise riehui pääosassa, sai ensimmäisestä viikonlopustaan kasaan vain ”vaivaiset” 48 miljoonaa. Da Vinci koodi tullee näin pyyhkimään ivallisen hymyn torahampaisten elokuvakriitikoiden kaikentietäviltä huulilta.
Ja torahampaista puheenollen, Lordi sai kunnian olla myös kreikkalaisten ortodoksien hampaissa. Washington Post –lehden mukaan arkkipiispa Christodoulos oli sanonut sunnuntaisaarnassaan Lordeista näin:
Who would have expected that the first prize could have gone to those who showed up (looking) like monsters, like Satans? Is this art?
Kyllä se on arkkipiispaseni, but not as you know it. Kreikan kirkon edusta oli sanonut myös:
shows that people are seeking something to prop themselves on and fill their empty souls
Ja siinä on ehkä enemmän totuutta kuin kirkot haluavat edes itselleen tunnustaa.
PS. Ja pääasia oli tietysti, että löimme venäläiset puhtain kaksiteräisin kirvein, vaikka aika pehmeästi se baletti ja miksi sitä ihmispianoa sanoisi, klavipedeija ehkä, vanhaa silmää viihdytti.
Lastunaihiot
euroviisut,
lordi,
musiikki
21.5.2006
Eläköön Lordi ja Suomi siinä siivellä (sic.)
Viihdeteollisuudessa menestyy se, jolla on älyn ja taidon lisäksi onnea ja uskallusta. Lordilla näitä kaikkia näyttää olevan roppakaupalla.
On ollut ilo lukea ja kuunnella ulkomaalaisissa lehdissä ja televisiossa Lordin haastattatteluja. Hänellä on uskalluksen lisäksi vielä suuret ja tuliset boolssit. Ja niin oli niillä suomalaisillakin, jotka häntä äänestivät. Olisiko jarisillanpää -linjalla saatu suomalaisille musiikille palstatilaa, joka nyt tuli. Tai oltaisiinko taas oltu null point -linjalla jo välierissä, oltaisiinko siis edes oltu edes loppukilpailussa. Laskujeni mukaan vain kolme muuta maata Suomen lisäksi ei tänä yönä äänestänyt Lordia: Espanja, Albania ja Kypros. Eli Lordilla oli kannatusta koko Euroopassa.
The Times -sanomalehti kirjoitti artikkelissaan From hell...to Eurovision 19.5. mm:
Cometh the hour, cometh the band, cometh the Day Of Rockoning
Ja näin kävi. Samalla Lordi näytti suomalaisille syyn siihen, miksi Suomi ei ole menestynyt: they have been boring (siis me suomalaiset, ei Lordi itse)! Herald Tribune -sanomalehdessä oli jo huhtikuun puolella juttu Lordista (Monster band has Finland fretting over face it shows), joten maailmalla (tietysti) tajuttiin, että tällä Hard Rock Hallelujah -kappaleella olisi mahdollisuuksia. Voitto ei tullut kai yllätyksenä kenellekään - ehkä suomalaisia itseään lukuunottamatta. Herald Tribunessa Lordi-Tomi Putaansuu, sanoi mm. näin:
In Finland, we have no Eiffel Tower, few real famous artists, it is freezing
cold and we suffer from low self-esteem
Eli: "Meillä Suomessa ei ole Eiffel tornia, vain muutama todellinen taiteentekijä, on jäätävän kylmä ilmasto ja meillä on matala itsetunto".
Jatkossa ehkä muistakin maista uskalletaan tehdä euroviisuihin euromoskasta poikkeavaa musiikkia: hyvää tai huonoa. Nekin pippalot saattavat saada uutta elämää.
Kiitos voitosta Lordi ja siinä sivussa: Hyvä Suomi! Vaikka meinasit pyytää Tarja Halosta puuttumaan asiaan ja estämään Lordin esiintymisen. Onneksi et onnistunut. Myös kreikkalaiset äänestäjät antoivat kengästä konservatiivi-poliitikoilleen, jotka vielä eilen (lauantaina) yrittivät oikeuden avulla estää suomalaisia esiintymästä - (ehkäpä) kostoksi kreikkalaisetkin antoivat Lordille 12 pistettä.
Muuten pidin kovasti siitä ukrainalaisesta naislaulajasta myös. Nyt menen itkemään Carolan kohtaloa.
Kuva BBC: Carola euroviisu-vauhdissa
PS: myös Marja-Leena Rathje, suomalainen ääni Kanadassa kirjoittaa aiheesta. Ja Pinserissä on oikein asiaan kuuluva juhlakuva.
PPS: Lordi sanoo BBC:n saitilla voittonsa jälkeen mm. näin:
We are a rock band and we just won Eurovision - that's weird. This was
a victory for rock music and also a victory for open-mindedness
Lastunaihiot
euroviisut,
lordi,
musiikki
19.5.2006
Ihme on tapahtunut
(Haamupäivitys johtuu siitä, että korjasin yhden tektin joukossa olleen linkkivirheen)
Tänään nähtiin sitten sellainen ihme, että Suomen euroviisuedustajan haastattelu oli päässyt The Times –sanomalehden sivuille. Eikä siinä kaikki, etusivuilla komeili komeista pojista (vai lienevätkö tyttöjä, mistä sen tietää) kuva, jossa mainostettiin sisäsivujen juttua. Kerrankin Suomella on kappale, jonka esittäjä on yht'äkkiä euroviisujulkku.
Lordi (lordien loukko on täällä) oli kisojen kynnyksellä saanut jopa gigin johonkin ateenalaisluolaan, joten on pojilla vientiä. Orkesterin johtaja sanoi haastattelussa (otsikko oli From Hell ... to Eurovisio) mm. näin:
Ilmeisesti ainakin joku toive orkesterinjohtajan listalta on näin ollen toteutunut.
Muuten yllättäen huomasin, että siinä Hardrock Halleluja –kappaleessa oli kertosäkeessä oikein mukavasti rokkailevaa keinuntaa. Hyvältä näyttää huomista ajatellen.
Minä tietysti vanhana sovinistisikana kannatan Carola Häggkvistiä, jonka kappale oli helpommin nieltävä ja eilenkuulluista ylivoimaisesti paras – paitsi siis, että Lordi tuli melko lähellä perässä – mutta näiden jälkeen oli tyhjää täynnä. Ehkä pudonnut virolaistyttö olisi sentään ansainnut päästä mukaan.
Lordi on rautaa (mutta Carola timanttia)!!!
Tänään nähtiin sitten sellainen ihme, että Suomen euroviisuedustajan haastattelu oli päässyt The Times –sanomalehden sivuille. Eikä siinä kaikki, etusivuilla komeili komeista pojista (vai lienevätkö tyttöjä, mistä sen tietää) kuva, jossa mainostettiin sisäsivujen juttua. Kerrankin Suomella on kappale, jonka esittäjä on yht'äkkiä euroviisujulkku.
Lordi (lordien loukko on täällä) oli kisojen kynnyksellä saanut jopa gigin johonkin ateenalaisluolaan, joten on pojilla vientiä. Orkesterin johtaja sanoi haastattelussa (otsikko oli From Hell ... to Eurovisio) mm. näin:
I used to watch films like The Evil Dead and think, ’I want to do that, I want to be that’
Ilmeisesti ainakin joku toive orkesterinjohtajan listalta on näin ollen toteutunut.
Muuten yllättäen huomasin, että siinä Hardrock Halleluja –kappaleessa oli kertosäkeessä oikein mukavasti rokkailevaa keinuntaa. Hyvältä näyttää huomista ajatellen.
Minä tietysti vanhana sovinistisikana kannatan Carola Häggkvistiä, jonka kappale oli helpommin nieltävä ja eilenkuulluista ylivoimaisesti paras – paitsi siis, että Lordi tuli melko lähellä perässä – mutta näiden jälkeen oli tyhjää täynnä. Ehkä pudonnut virolaistyttö olisi sentään ansainnut päästä mukaan.
Lordi on rautaa (mutta Carola timanttia)!!!
Lastunaihiot
euroviisut,
lordi,
musiikki
16.5.2006
Piinapenkissä taas!
Virtuaaliystävä Karpalolta kiehui kiukku yli laitojen ja hän haastoi minut meemiin, jossa on mieltäkiehtovia kysymyksiä, joten niihin täytyy tietysti vastata. Päivittäisen (heh, heh) palstan pito vaatii inspiraatiota hien lisäksi ja tämä tietysti inspiroi kovasti kalkkeutuneita aivoja.
1. Missä on parhaat maisemat ilmasta katsottuna?
Ah, niitä on nähty lentovuosien aikana niin paljon, että on vaikea valita.
Ensimmäiseksi täytyy mainita Mikkelin, Savonlinnan ja Heinäveden seudut Etelä-Savossa. Ensimmäiset matkalentoharjoitukset joskus ilmailun neoliittisellä kaudella jouduin suuntaamaan ilkeän mutta hyvän lennonopettajani P. Kojon käskystä sille alueelle. Alla oli miljoonia toinen toistaan paremmin samannäköisiä järviä, lampia ja lätäköitä, joista ei koneen lentämisen ohella tahtonut saada mitään tolkkua. Ensimmäisen kerran elämässäni todella tajusin mitä tarkoittaa, kun puhutaan tuhansien järvien maasta. Ne järvimaisemat tulivat seuraavan kesän aikana entistä paremmin tutuiksi, kun jouduin lentämään Saab Safirilla mastojen korkeusmittauksia ilmailukarttoja varten heinäkuisessa, pirun turbulenttisessa lentosäässä - ja yleensä krapulaisena. Mutta nuorena ei vaivat ole minkään esteenä.
Kuva: Nattaset kairan takana horisontissa Veikko Vasaman näkeminä
Vuosia myöhemmin vein tuttua, silloista Hymy-lehden toimittajaa Risto Riihosta Ivalon kentälle haastattelemaan yhtä inarilaista riistapoliisia, joka oli Hymy-lehteen sopivan eksentrinen (näinhän sanotaan, kun ei haluta käyttää sanaa ”hullu”, joka suomenkielessä on jotenkin hämärästi myönteinen sana, mehän rakastamme kylähullujamme täysin rinnoin) ja joka oli käräyttänyt jonkun ministerin tai muun kepulaispoliitikon kalastelusta ilman asiaankuuluvia lupia. Joka tapauksessa, oli huikean aurinkoinen, aikainen syyspäivä ja Lapin ruska riehui parhaimmillaan. Edellisyönä oli satanut hyvin ohut lumikerros.
Lensimme Cessna 310:lla hyvin matalalla Sompiojärven yli ja Nattasten nännien välistä. Lapin lempeä maisemat levisivät alla kuin suomalainen sielu – tasaisena väriaariana, jossa näkyi siellä täällä laakeasti nousevia nyppylöitä, joiden nimi päättyy yleensä sanaan –pää. Edessä Laanilan vieressä olivat Kiilopää, Iisakkipää ja Kaunispää ja Kopsujärven takana itärajan suunnalla häämöttivät Luirojoen yläjuoksun Tuiskupäät, Lukkapää ja Ukselmapää. Eihän näitä lappalaisnimiä suomalainen kolonialisti edes osaa suomentaa saatikka sitten ymmärtää.
Minulla on kuvakin siitä (ei tuo yläpuolella oleva, joka on siis Veikko Vasaman omaisuutta) alle sadan metrin lentokorkeudella otettuna, kun lähestytään Nattasia. Joten joskus, kun tulee vanhemmaksi ja muisti alkaa mennä, voi vielä katsella ja ihmetellä, että mikähän tuokin kuva mahtaa olla. On tavallaan hyvä, että muisti huononee vanhempana, näin voi lapsenlapsille kertoa toisenlaisesta - ja tietysti paljon mielenkiintoisemmasta - elämästä.
Ja jos pilvet hyväksytään maisemaksi, niin samalla Cessna 310:lla (joka muutama vuosi sitten räjäytettiin kai venäläisen mafian toimesta dynamiitilla kappaleiksi Malmin lentoasemalla yhtenä lumisena yönä) tehty lento Utista Tampereelle, takapenkeillä neljä örinäkännissä ollutta autokauppiasta, voitaisiin myös ottaa maisema-esimerkiksi. Utissa oli pilvikorkeus 60 metriä, puuskainen tuuli ja kova räntäsade. Pilven ylärajan, 850 metrin yläpuolella oli taivaallisen rauhallista lennellä ja lentokorkeus oli 900 metriä (lentopinta 30, kuten ilmailukielessä sanotaan), juuri tasaisen pilvikerroksen yläpuolella. Täysikuun valaisemat unimaiseman pumpulipilvet raapivat koneen pohjaa. Meillä suomalaisilla shamaanien jälkeläisillä (vaikka Sedis kyllä sanoi, että shamaaneilla ei ole jälkeläisiä, mutta mitäpä elokuvatohtorit shamaaneista tietäisivät joten jätetään lausunto omaan arvoonsa), etsijöillä ja näkijöillä, on tietysti omakohtaisia kokemuksia unisielun lennosta juuri sellaisten maisemien yli, joten Arvoisa Lukija tietänee mitä tarkoitan.
Kuva: Barringer Meteorite Crater Arizona, USA
Ja onhan niitä pajon muitakin. Grönlannin jäävuoret, Alpit ja Himalajan huiput ensimmäisen kerran nähtynä, samoin punakeltaiset suolakentät Ngorongoron kraatteria Nairobista päin lähestyttäessä, tai Arizonalaisessa erämaassa oleva toinen kraatteri (Barringer Meteorite Crater), joka kertoo siitä, kuinka turvattomia me täällä maapallolla todella olemme, vaikka hoitaisimme ympäristöongelmat kuntoon, mikä ei sekään näytä niin varmalta.
2. Kummalla mieluummin, moottorilla vai ilman?
Ilman, moottori vain häiritsee omia ajatuksia ja lentämistä jyrinällään. Ja sitä paitsi se voi laueta milloin tahansa.
3. Mikä on suosikkisi niistä kirjoista joita haluaisit kirjoittaa?
Siitä lähtien, kun aloin lukea ja kirjoittaa tosissani, on mieli tehnyt kirjoittaa samoja kirjoja kuin Waltari kirjoitti. Sinuhesta pidän eniten, mutta erityisesti tekee mieli kirjoittaa Mikael Karvajalka/Hakim uudestaan ja vähemmälle huomiolle jäänyt Turms, kuolematon. Eikä se vielä ole liian myöhäistä.
Jostakin syystä sellainen poikakirjaklassikko kuin Jalmari Saulin Ketunlukon oravapojat on jäänyt mieleen toivekirjana. Haluan kirjoittaa myös sellaisen kirjan kunhan ehdin.
4. Tunnetko kotiseuturakkautta nykyisessä kotimaassasi?
En tunne. Belgia ei miltään osin ole herätellyt kotiseuturakkautta.
Bryssel on tietysti 15 vuoden jälkeen kotikaupunki, mutta eipä sitäkään kotiseutuna rakasta, onpahan vain läpeensä tuttu asuinpaikka, joka ei ansaitse olla Euroopan pääkaupunki muuten kuin sijaintinsa vuoksi. Täältä pääsee onneksi nopeasti vaikka junalla tai autolla Berliiniin, Pariisiin tai Lontooseen.
5. Mikä on positiivisuutesi salaisuus?
Vanhan kyynikon suupielet vääntyvät tästä alakuloiseen hymyyn. Hävettää jo etukäteen kirjoittaa tämä seuraava, mutta sanottavahan se on: rakastan elämää. Ja omalta osaltani vastustan eutanasian ajatusta intohimoisesti. Uskon nimittäin, että tämä on meidän ainutkertainen mahdollisuutemme tietoiseen olemassaoloon, ja se on käytettävä hyväksi niin kauan kuin mahdollista. Sen jälkeen seuraava tyhjyys houkuttelee erittäin vähän.
6. Vasen vai oikea?
Anita Konkan monta kuukautta sitten aloittama vasenkätisyyskeskustelu pani ajattelemaan tätä oikein tosissaan (ja kirjoitin siitä oikein lastun). Olenkin sen jälkeen yrittänyt tehdä mahdollisimman monia asioita vasemmalla kädellä - harjoitellut jopa kirjoittamista - ja toivon tulisesti oikean puolen aivoista kehittyvän vähintään vasemman puolen tasolle. .
Halut ovat siis oikean puoleiseen ajatteluun, joka tietysti tarkoittaa hämäriä ja epämuodikkaita vasemmistoliberaaleja ajatuksia ja epämääräisiä utopioita.
1. Missä on parhaat maisemat ilmasta katsottuna?
Ah, niitä on nähty lentovuosien aikana niin paljon, että on vaikea valita.
Ensimmäiseksi täytyy mainita Mikkelin, Savonlinnan ja Heinäveden seudut Etelä-Savossa. Ensimmäiset matkalentoharjoitukset joskus ilmailun neoliittisellä kaudella jouduin suuntaamaan ilkeän mutta hyvän lennonopettajani P. Kojon käskystä sille alueelle. Alla oli miljoonia toinen toistaan paremmin samannäköisiä järviä, lampia ja lätäköitä, joista ei koneen lentämisen ohella tahtonut saada mitään tolkkua. Ensimmäisen kerran elämässäni todella tajusin mitä tarkoittaa, kun puhutaan tuhansien järvien maasta. Ne järvimaisemat tulivat seuraavan kesän aikana entistä paremmin tutuiksi, kun jouduin lentämään Saab Safirilla mastojen korkeusmittauksia ilmailukarttoja varten heinäkuisessa, pirun turbulenttisessa lentosäässä - ja yleensä krapulaisena. Mutta nuorena ei vaivat ole minkään esteenä.
Kuva: Nattaset kairan takana horisontissa Veikko Vasaman näkeminä
Vuosia myöhemmin vein tuttua, silloista Hymy-lehden toimittajaa Risto Riihosta Ivalon kentälle haastattelemaan yhtä inarilaista riistapoliisia, joka oli Hymy-lehteen sopivan eksentrinen (näinhän sanotaan, kun ei haluta käyttää sanaa ”hullu”, joka suomenkielessä on jotenkin hämärästi myönteinen sana, mehän rakastamme kylähullujamme täysin rinnoin) ja joka oli käräyttänyt jonkun ministerin tai muun kepulaispoliitikon kalastelusta ilman asiaankuuluvia lupia. Joka tapauksessa, oli huikean aurinkoinen, aikainen syyspäivä ja Lapin ruska riehui parhaimmillaan. Edellisyönä oli satanut hyvin ohut lumikerros.
Lensimme Cessna 310:lla hyvin matalalla Sompiojärven yli ja Nattasten nännien välistä. Lapin lempeä maisemat levisivät alla kuin suomalainen sielu – tasaisena väriaariana, jossa näkyi siellä täällä laakeasti nousevia nyppylöitä, joiden nimi päättyy yleensä sanaan –pää. Edessä Laanilan vieressä olivat Kiilopää, Iisakkipää ja Kaunispää ja Kopsujärven takana itärajan suunnalla häämöttivät Luirojoen yläjuoksun Tuiskupäät, Lukkapää ja Ukselmapää. Eihän näitä lappalaisnimiä suomalainen kolonialisti edes osaa suomentaa saatikka sitten ymmärtää.
Minulla on kuvakin siitä (ei tuo yläpuolella oleva, joka on siis Veikko Vasaman omaisuutta) alle sadan metrin lentokorkeudella otettuna, kun lähestytään Nattasia. Joten joskus, kun tulee vanhemmaksi ja muisti alkaa mennä, voi vielä katsella ja ihmetellä, että mikähän tuokin kuva mahtaa olla. On tavallaan hyvä, että muisti huononee vanhempana, näin voi lapsenlapsille kertoa toisenlaisesta - ja tietysti paljon mielenkiintoisemmasta - elämästä.
Ja jos pilvet hyväksytään maisemaksi, niin samalla Cessna 310:lla (joka muutama vuosi sitten räjäytettiin kai venäläisen mafian toimesta dynamiitilla kappaleiksi Malmin lentoasemalla yhtenä lumisena yönä) tehty lento Utista Tampereelle, takapenkeillä neljä örinäkännissä ollutta autokauppiasta, voitaisiin myös ottaa maisema-esimerkiksi. Utissa oli pilvikorkeus 60 metriä, puuskainen tuuli ja kova räntäsade. Pilven ylärajan, 850 metrin yläpuolella oli taivaallisen rauhallista lennellä ja lentokorkeus oli 900 metriä (lentopinta 30, kuten ilmailukielessä sanotaan), juuri tasaisen pilvikerroksen yläpuolella. Täysikuun valaisemat unimaiseman pumpulipilvet raapivat koneen pohjaa. Meillä suomalaisilla shamaanien jälkeläisillä (vaikka Sedis kyllä sanoi, että shamaaneilla ei ole jälkeläisiä, mutta mitäpä elokuvatohtorit shamaaneista tietäisivät joten jätetään lausunto omaan arvoonsa), etsijöillä ja näkijöillä, on tietysti omakohtaisia kokemuksia unisielun lennosta juuri sellaisten maisemien yli, joten Arvoisa Lukija tietänee mitä tarkoitan.
Kuva: Barringer Meteorite Crater Arizona, USA
Ja onhan niitä pajon muitakin. Grönlannin jäävuoret, Alpit ja Himalajan huiput ensimmäisen kerran nähtynä, samoin punakeltaiset suolakentät Ngorongoron kraatteria Nairobista päin lähestyttäessä, tai Arizonalaisessa erämaassa oleva toinen kraatteri (Barringer Meteorite Crater), joka kertoo siitä, kuinka turvattomia me täällä maapallolla todella olemme, vaikka hoitaisimme ympäristöongelmat kuntoon, mikä ei sekään näytä niin varmalta.
2. Kummalla mieluummin, moottorilla vai ilman?
Ilman, moottori vain häiritsee omia ajatuksia ja lentämistä jyrinällään. Ja sitä paitsi se voi laueta milloin tahansa.
3. Mikä on suosikkisi niistä kirjoista joita haluaisit kirjoittaa?
Siitä lähtien, kun aloin lukea ja kirjoittaa tosissani, on mieli tehnyt kirjoittaa samoja kirjoja kuin Waltari kirjoitti. Sinuhesta pidän eniten, mutta erityisesti tekee mieli kirjoittaa Mikael Karvajalka/Hakim uudestaan ja vähemmälle huomiolle jäänyt Turms, kuolematon. Eikä se vielä ole liian myöhäistä.
Jostakin syystä sellainen poikakirjaklassikko kuin Jalmari Saulin Ketunlukon oravapojat on jäänyt mieleen toivekirjana. Haluan kirjoittaa myös sellaisen kirjan kunhan ehdin.
4. Tunnetko kotiseuturakkautta nykyisessä kotimaassasi?
En tunne. Belgia ei miltään osin ole herätellyt kotiseuturakkautta.
Bryssel on tietysti 15 vuoden jälkeen kotikaupunki, mutta eipä sitäkään kotiseutuna rakasta, onpahan vain läpeensä tuttu asuinpaikka, joka ei ansaitse olla Euroopan pääkaupunki muuten kuin sijaintinsa vuoksi. Täältä pääsee onneksi nopeasti vaikka junalla tai autolla Berliiniin, Pariisiin tai Lontooseen.
5. Mikä on positiivisuutesi salaisuus?
Vanhan kyynikon suupielet vääntyvät tästä alakuloiseen hymyyn. Hävettää jo etukäteen kirjoittaa tämä seuraava, mutta sanottavahan se on: rakastan elämää. Ja omalta osaltani vastustan eutanasian ajatusta intohimoisesti. Uskon nimittäin, että tämä on meidän ainutkertainen mahdollisuutemme tietoiseen olemassaoloon, ja se on käytettävä hyväksi niin kauan kuin mahdollista. Sen jälkeen seuraava tyhjyys houkuttelee erittäin vähän.
6. Vasen vai oikea?
Anita Konkan monta kuukautta sitten aloittama vasenkätisyyskeskustelu pani ajattelemaan tätä oikein tosissaan (ja kirjoitin siitä oikein lastun). Olenkin sen jälkeen yrittänyt tehdä mahdollisimman monia asioita vasemmalla kädellä - harjoitellut jopa kirjoittamista - ja toivon tulisesti oikean puolen aivoista kehittyvän vähintään vasemman puolen tasolle. .
Halut ovat siis oikean puoleiseen ajatteluun, joka tietysti tarkoittaa hämäriä ja epämuodikkaita vasemmistoliberaaleja ajatuksia ja epämääräisiä utopioita.
13.5.2006
1984, eh, sorry, 2006
Motto: War is peace, freedom is slavery, ignorance is strength (George Orwell)
Kun elää ajassa, on tietysti vaikea tai mahdoton nähdä mihin mennään, itselläni on useimmiten vaikeutena päätellä edes sitä, missä ollaan.
Kekkosen aikaan yritin jopa ajoittain uskotella itselleni, että Neukkulassa vapaus on suurempi kuin länsimailla, koska YLE:n älykkäät toimittajat näin selvällä suomella vakuuttivat päivät päästään transferred nationalism-kiimassaan neukkujen uskollisen äänenkannattajan, Repo-radion, välityksellä. Ja tartuttivat kiimansa meihin moniin herkkäuskoisiin ja viattomiin nuoriin, jotka toivoivat elämälleen muutakin tyydytystä kuin vapaata seksiä, joka tietysti oli ihan mukavaa, vaikka tuhlasikin kehon vähäisiä valkuaisainevarastoja ylenmäärin. (Katso myös Orwellin essee Notes on Nationalism)
Kuva: Vorkutan gulagin sisäänkäynti, jonka yläpuolella ei kai lue Arbeit macht frei.
Vähän huonolla omallatunnolla luin tietysti mm. suomalaisten itsensä vangitseman ja neukuille luovuttaman Unto Parvilahden Berijan tarhat, Aleksander Solzenitsynin Vankileirien saariston ja Päivän Ivan Denisovitsin elämässä sekä monia muita huolella kirjoitettuja kertomuksia neukkujen omituisista puuhailuista, mutta eihän niitä niin tosissaan ottanut. Ensinnäkin, nehän olivat fiktioita - ja kukapa fiktiivisiä tarinoita niin tosissaan ottaa - ja toiseksi, kaikki kerrottu tapahtui ryssille, joista ei sen kummemmin tarvinnut välittää.
Lyhenne GULAG (suomeksi kai Leirihallinnon keskusvirasto, joka kuulostaa vähän kuin partiolaisten tai pioneerinuorten keskitetyltä johdolta) ei sitäpaitsi sanonut suomenkieliselle sinällänsä yhtään mitään, siinä ei meille ollut sitä samaa tunnelatauksen kylmänväristystä, jota varmaan venäläiset itse tunsivat selkärangassaan aina, kun joku koputti oveen (jos ovea ei vielä oltu varastettu omaisuuden tasajaon periaatteella). Muuten, Parvilahti ja Solzenitsyn olivat molemmat gulageilta hengissä selvinneitä.
Suomalaisen vasemmiston vaatimus ns. rauhanlain aikaansaamiseksi tuntui jotenkin jopa oikeutetulta (Suomen nykyisestä ulkopoliittisesta johdosta vain 50 % allekirjoitti rauhanpuolustajana tunnetun Mirjam Vire-Tuomisen rauhanlain). Maatahan olivat uhkaamassa ne "oikeistovoimat" sisältä päin - tarkoitti kai lähinnä kokoomuksen pientä-suurta miestä, Tuure Junnilaa ja sitä äärioikeuston palavasilmäistä ja höyrypäistä aikansa yliälykköä ja profeettaa (Kauko Kare), joka eli 40 vuotta Kekkoslovakiasta karkoitettuna poliittisessa erämaassa (vähän kai niin kuin Linkola nyt arvottomassa Halosen tasavallassa) - joista Kekkonen meitä punaposkisia ja sinisilmäisiä nuoria silloin tällöin isällisen aurinkoisesti varoitteli. (Eikö olekin hillittömän huvittavaa ja oikeaan osuvaa, että Kauko Kare on suomentanut suomalaisille Erasmuksen Tyhmyyden ylistyksen .)
Yksi proffani Tampereella ja kansainvälisten "demokraattisten lehtimiesten" yksisilmäinen puheenjohtaja, viestintätieteen suurlähettiläs Kaarle Nordenstreng sanoi kai Marshall McLuhanin sanoneen YLE:n ohjelmaa varten "En aina yhdy siihen mitä sanon", ja samanlainen tunne oli itselläni myös - ja varmaan monilla muilla, jotka neukkuporpagandaa välittivät osin huomaamattaan ja varmasti useimmat aikomattaan tai jopa tyhmyyttään.
Kaikki tuo ponnahti mieleen, kun viime tiistaina tuli tieto USA:sta, joka kertoo, että syyskuun 2001 jälkeen lähes kaikkia puheluita USA:ssa on joko kuunneltu tai ainakin tallennettu jonkun kotimaan turvallisuutta vahtivan organisaation tietokoneisiin, joiden ohjelmistot yrittävät tunnistaa tiettyjä sanoja tai sanaryhmiä, jotka saattaisivat paljastaa terroristeja.
USA:ssa, joka on oman vakuutuksensa mukaan maailman vapain maa (muistattehan: We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal, that they are endowed by their Creator with certain unalienable Rights, that among these are Life, Liberty and the pursuit of Happiness.--jne), ei siis ole kuunneltu pelkästään terroristeiksi epäiltyjen puheluita vaan kaikkia puheluita, joista tietysti valtava enemmistö on tavisten välisiä ja lähes kaikki jopa amerikkalaisten itsensä tekemiä. Tietysti se, että joku on amerikkalainen, ei tarkoita, ettei tämä voisi olla myös terroristi, joten kaikkien kuuntelu on tietysti loogista.
On kai sanomattakin selvää, että amerikkalaiset poliitikot eivät ole koskaan syyttäneet neukkujohtajia vastustajiensa (HUOM. korjaus: tarkoitin tässä sanoa "omien kansalaistensa", mutta kirjoitin ajatuksiani nopeammin, korjaan tämän PAA:n ensimmäisen kommentin vuoksi) salakuuntelusta, muutenhan amerikkalaiset olisivat tekopyhiä paskiaisia, joilla on kaksihaarainen kieli.
Jo joulukuussa presidentti George Bush myönsi antaneensa NSA:lle (National Security Agency) (salaisen) luvan kuunnella terroristien puheluita. Silloin ei ehkä yleisesti huomattu, että terroristien tunnistamiseksi on tietysti kuunneltava tavalla tai toisella kaikkia puheluita. Ja näin on siis tapahtunut.
Vapaudesta ei juuri kukaan välitä aktiivisesti huolestua kovinkaan paljon - ennen kuin sitä ei enää ole.
Mitenkä se vanha sanonta kuuluikaan? jotenkin kai näin: Ympäri käydään ja yhteen tullaa.
Kun elää ajassa, on tietysti vaikea tai mahdoton nähdä mihin mennään, itselläni on useimmiten vaikeutena päätellä edes sitä, missä ollaan.
Kekkosen aikaan yritin jopa ajoittain uskotella itselleni, että Neukkulassa vapaus on suurempi kuin länsimailla, koska YLE:n älykkäät toimittajat näin selvällä suomella vakuuttivat päivät päästään transferred nationalism-kiimassaan neukkujen uskollisen äänenkannattajan, Repo-radion, välityksellä. Ja tartuttivat kiimansa meihin moniin herkkäuskoisiin ja viattomiin nuoriin, jotka toivoivat elämälleen muutakin tyydytystä kuin vapaata seksiä, joka tietysti oli ihan mukavaa, vaikka tuhlasikin kehon vähäisiä valkuaisainevarastoja ylenmäärin. (Katso myös Orwellin essee Notes on Nationalism)
Kuva: Vorkutan gulagin sisäänkäynti, jonka yläpuolella ei kai lue Arbeit macht frei.
Vähän huonolla omallatunnolla luin tietysti mm. suomalaisten itsensä vangitseman ja neukuille luovuttaman Unto Parvilahden Berijan tarhat, Aleksander Solzenitsynin Vankileirien saariston ja Päivän Ivan Denisovitsin elämässä sekä monia muita huolella kirjoitettuja kertomuksia neukkujen omituisista puuhailuista, mutta eihän niitä niin tosissaan ottanut. Ensinnäkin, nehän olivat fiktioita - ja kukapa fiktiivisiä tarinoita niin tosissaan ottaa - ja toiseksi, kaikki kerrottu tapahtui ryssille, joista ei sen kummemmin tarvinnut välittää.
Lyhenne GULAG (suomeksi kai Leirihallinnon keskusvirasto, joka kuulostaa vähän kuin partiolaisten tai pioneerinuorten keskitetyltä johdolta) ei sitäpaitsi sanonut suomenkieliselle sinällänsä yhtään mitään, siinä ei meille ollut sitä samaa tunnelatauksen kylmänväristystä, jota varmaan venäläiset itse tunsivat selkärangassaan aina, kun joku koputti oveen (jos ovea ei vielä oltu varastettu omaisuuden tasajaon periaatteella). Muuten, Parvilahti ja Solzenitsyn olivat molemmat gulageilta hengissä selvinneitä.
Suomalaisen vasemmiston vaatimus ns. rauhanlain aikaansaamiseksi tuntui jotenkin jopa oikeutetulta (Suomen nykyisestä ulkopoliittisesta johdosta vain 50 % allekirjoitti rauhanpuolustajana tunnetun Mirjam Vire-Tuomisen rauhanlain). Maatahan olivat uhkaamassa ne "oikeistovoimat" sisältä päin - tarkoitti kai lähinnä kokoomuksen pientä-suurta miestä, Tuure Junnilaa ja sitä äärioikeuston palavasilmäistä ja höyrypäistä aikansa yliälykköä ja profeettaa (Kauko Kare), joka eli 40 vuotta Kekkoslovakiasta karkoitettuna poliittisessa erämaassa (vähän kai niin kuin Linkola nyt arvottomassa Halosen tasavallassa) - joista Kekkonen meitä punaposkisia ja sinisilmäisiä nuoria silloin tällöin isällisen aurinkoisesti varoitteli. (Eikö olekin hillittömän huvittavaa ja oikeaan osuvaa, että Kauko Kare on suomentanut suomalaisille Erasmuksen Tyhmyyden ylistyksen .)
Yksi proffani Tampereella ja kansainvälisten "demokraattisten lehtimiesten" yksisilmäinen puheenjohtaja, viestintätieteen suurlähettiläs Kaarle Nordenstreng sanoi kai Marshall McLuhanin sanoneen YLE:n ohjelmaa varten "En aina yhdy siihen mitä sanon", ja samanlainen tunne oli itselläni myös - ja varmaan monilla muilla, jotka neukkuporpagandaa välittivät osin huomaamattaan ja varmasti useimmat aikomattaan tai jopa tyhmyyttään.
Kaikki tuo ponnahti mieleen, kun viime tiistaina tuli tieto USA:sta, joka kertoo, että syyskuun 2001 jälkeen lähes kaikkia puheluita USA:ssa on joko kuunneltu tai ainakin tallennettu jonkun kotimaan turvallisuutta vahtivan organisaation tietokoneisiin, joiden ohjelmistot yrittävät tunnistaa tiettyjä sanoja tai sanaryhmiä, jotka saattaisivat paljastaa terroristeja.
USA:ssa, joka on oman vakuutuksensa mukaan maailman vapain maa (muistattehan: We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal, that they are endowed by their Creator with certain unalienable Rights, that among these are Life, Liberty and the pursuit of Happiness.--jne), ei siis ole kuunneltu pelkästään terroristeiksi epäiltyjen puheluita vaan kaikkia puheluita, joista tietysti valtava enemmistö on tavisten välisiä ja lähes kaikki jopa amerikkalaisten itsensä tekemiä. Tietysti se, että joku on amerikkalainen, ei tarkoita, ettei tämä voisi olla myös terroristi, joten kaikkien kuuntelu on tietysti loogista.
On kai sanomattakin selvää, että amerikkalaiset poliitikot eivät ole koskaan syyttäneet neukkujohtajia vastustajiensa (HUOM. korjaus: tarkoitin tässä sanoa "omien kansalaistensa", mutta kirjoitin ajatuksiani nopeammin, korjaan tämän PAA:n ensimmäisen kommentin vuoksi) salakuuntelusta, muutenhan amerikkalaiset olisivat tekopyhiä paskiaisia, joilla on kaksihaarainen kieli.
Jo joulukuussa presidentti George Bush myönsi antaneensa NSA:lle (National Security Agency) (salaisen) luvan kuunnella terroristien puheluita. Silloin ei ehkä yleisesti huomattu, että terroristien tunnistamiseksi on tietysti kuunneltava tavalla tai toisella kaikkia puheluita. Ja näin on siis tapahtunut.
Vapaudesta ei juuri kukaan välitä aktiivisesti huolestua kovinkaan paljon - ennen kuin sitä ei enää ole.
Mitenkä se vanha sanonta kuuluikaan? jotenkin kai näin: Ympäri käydään ja yhteen tullaa.
Lastunaihiot
aktivismi,
historia,
kirjallisuus,
orwell
12.5.2006
Holy Trail ja Da Vinci koodi
Holy Trail viittasi eilisessä kommentissaan lastussa nimeltä Holy hoarding (17.3.2006) Satakunnan Kansan kirjoitukseen Dan Brownin "elämäkerrasta".
Nimittäin Lisa Rogak on ehtinyt julkaista kirjan nimeltä The Man Behind The Da Vinci Code, joka on myös ehditty kääntää suomeksi nimellä Da Vinci -koodin luoja. Dan Brownin henkilökuva (suomentanut Tiina Sjelvgren, Bazar Kustannus, 2006).
Success spurs success sanotaan englanniksi, menestys poikii menestystä. Eikä pelkästään menestyjälle itselleen. Monet meistä haluaisivat tietysti päästä nauttimaan ainakin osan siitä menestyksestä, jonka maailman eniten myyty kirja (40 miljoonaa kappaletta?) on tuonut kirjailijalleen ja vielä enemmän tietysti kustantajalleen (Random House). Ja yrittäjiä ei ole puuttunut, eikä kai vähään aikaan tule puuttumaankaan.
Plagiointioikeudenkäynti Englannissa oli osa tätä "gravy train"iä, haastajien parikymmentä vuotta vanha kirja sai julkisuusryöpyn, jonka avulla sitä myydään nyt enemmän kuin koko aikana sitten julkaisun. Ja niin on tietysti tämä Lisa Rogakin kirjakin ja sen suomennos.
Ja tästä ei ole mitään pahaa sanottavaa.
Satakunnan Kansassa Lili Wessman kirjoittaa otsikolla Dan Brown -koodi tuottaa tauhkaa. Lili ei näytä olevan ylenmäärin innostunut kirjasta. Saman suuntainen arvostelu englanniksi löytyy myös täältä, Nikki Tranter haukkuu Lisan kirjaa huonosti tutkituksi tekeleeksi, jonka tiedoista suurimman osan löytää helposti Googlella.
Siinäpä onkin idea kirjan pohjaksi. Sopivasti valitun aiheen pystyisi ehkä helposti täyttämään painavalta näyttävällä asialla surffailemalla aikansa kuluksi internetillä.
Miksei kukaan ole keksinyt tätä aikaisemmin;))
Lastunaihiot
kirjailijat,
kirjallisuus,
media
Muistatte varmaan Koan'in, jonka mieli hankautui sopimattomasta kehosta?
Blogistania on merkillinen, kiehtova, mielenkiintoinen, mieltäjärisyttävä, uskomaton ja joka päivä jotakin uutta opettava maailma, jossa helposti saa aikansa kulumaan niin, että tuloksena on suuri vaara saada paremminkin pitkiin lentomatkoihin liittyvän Deep Vein Thrombosis -nimisen ongelman, jonka nimeä en tiedä suomeksi. Vaikka olenkin nykyisin aika laiska etsimään uusia blogeja, laiskallakin etsinnällä löytää usein timantteja tai ainakin helmiä.
Maaliskuussa kirjoitin laiskottelulastun otsikolla Laiskan päivän laiskaa puurtamista, jossa mm. esittelin Englannissa ja tietysti englanniksi kirjoittavan, Multidimensional.me -blogin pitäjän, Koan Bremner'in, joka silloin odotti pääsyä elämänmuuttavaan leikkaukseen. Koan oli, kuten Arvoisa Lukija muistanee, nimittäin vahingossa päässyt syntymään vääränsukuiseen ruumiiseen ja halusi korjata vahingon leikkauksen avulla. Kuten hänen viimeisimmästä lastustaan voi lukea, leikkaus on suoritettu, toipuminen etenee ilman ongelmia ja Koan on pääsemässä uuden elämänsä alkuun (ainakin tilapäisesti Skotlannissa). Ja voi jopa alkaa ajatella rakkauselämää täysin uudelta pohjalta.
Koan on erinomainen, humoristinen ja optimistinen kirjoittaja ja olen varma, että ainakin jotkut teistä Arvoisista Lukijoista nauttisivat hänen ajatuksiaherättävistä lastuistaan ja monipuolisesta blogista.
Maaliskuussa kirjoitin laiskottelulastun otsikolla Laiskan päivän laiskaa puurtamista, jossa mm. esittelin Englannissa ja tietysti englanniksi kirjoittavan, Multidimensional.me -blogin pitäjän, Koan Bremner'in, joka silloin odotti pääsyä elämänmuuttavaan leikkaukseen. Koan oli, kuten Arvoisa Lukija muistanee, nimittäin vahingossa päässyt syntymään vääränsukuiseen ruumiiseen ja halusi korjata vahingon leikkauksen avulla. Kuten hänen viimeisimmästä lastustaan voi lukea, leikkaus on suoritettu, toipuminen etenee ilman ongelmia ja Koan on pääsemässä uuden elämänsä alkuun (ainakin tilapäisesti Skotlannissa). Ja voi jopa alkaa ajatella rakkauselämää täysin uudelta pohjalta.
Koan on erinomainen, humoristinen ja optimistinen kirjoittaja ja olen varma, että ainakin jotkut teistä Arvoisista Lukijoista nauttisivat hänen ajatuksiaherättävistä lastuistaan ja monipuolisesta blogista.
Lastunaihiot
bloggaaminen,
seksuaalisuus
11.5.2006
Rakastan, rakastat, jne…
Kuva: Burt Lancaster ja Deborah Kerr muhinoivat Täältä ikuisuuteen -DVD:n kannessa hawai'ilaisella hiekkarannalla
Joku Arvoisista Lukijoista saattaa pitää seuraavaa italialaista sananlaskua seksistisenä:
Ja Lukija voi olla ajatuksessaan oikeassa. Italia ei ole tunnettu naisten ja miesten pitkälle viedystä tasa-arvosta, vaikka kuulemma suomalaiset ja ruotsalaiset naiset ovat iki-ihastuneita romanttisten ja rakkauttaymmärtävien italialaismiesten huomioista.
Niin kuin monessa muussakin asiassa saattaa tämän lastunikkarin ylenmääräinen kateus puhua voimakkaammin kuin italialaisen yhteiskunnan todelliset tasa-arvo-olot.
Keväisensuloinen vappuaika on oikea hetki tutkia, mitä rakkaus voisi olla. Juhannus olisi ehkä vielä parempi, koska maa on yleensä silloin kuivempaa kuin vappuna ja näin rakkauden tutkimisen biologis-empiirinen kenttätyö olisi helpommin toteutettavissa. Mutta vappuaika on vielä hyvin mielessä, joten mietitään rakkautta nyt pelkästään kuivan teoreettisista lähtökohdista.
Minä kuulun siihen sukupolveen, joka oli 20- ja 30-lukujen Suomessa vapautuneiden naisten kasvattama. He tiesivät jo mitä halusivat sekä elämältä että miehiltä ja olivat sodassa osoittaneet, että nainen on miehen veroinen sukupuoli sekä kestämään sodan vaivoja että pitämään yhteiskunnan pyöriä pyörimässä. Erityisesti sillä aikaa, kun miehet makailivat ikimuistoisella seikkailuretkellään pitkin itäkarjalaisia korpia mukavissa, miehenhajuisissa korsuissa russakoiden, kirppujen ja muiden syöpäläisten seassa.
Tosin naisten tieto ja tahto eivät vielä vaikuttaneet hirveän ratkaisevasti siihen, minkälaisen miehenrutjakkeen he saivat vaivoikseen – tässä on kysymys kysynnän ja tarjonnan laeista – mutta näiden naisten lapset kasvatettiin viemään ensimmäisten itsenäisen Suomen ikäpolvien aloittaman emansipointiprojektin loppuun saakka – katkeraan loppuun saattaisi joku irvileukainen sovinistisika (joka tietysti aina on mies) sanoa.
Joka tapauksessa monille oman sukupolveni miehelle nainen oli korkealla jalustalla. Itse asiassa niin korkealla, että jalustan päällä olevan naisen sieluun oli vaikea nähdä kunnolla ennen kuin jalusta oli elettyjen yhteisten vuosien mukana alentunut tarpeeksi.
Sukupuolisuuttani, ja sitä, miten yleensä suhteuduin rakkauteen, olivat hioneet ensin kirkasotsaiset poikakirjat ja varsinkin tyttökirjat, sitten Anna Karenina, maailman paras rakkausromaani. Ja tietysti kulttuuriatihkuvien Kalle- ja Jallu -lehtien vanhat numerot yhden jalattoman suutari Aallon puuvajan vintillä Jyllinjoen rantatörmällä, Boccaccio’n Decamerone, Marcel Ayme’n Vihreä tamma, ja kliseisiksi luetut Lady Chatterleyn rakastaja, Kravun kääntöpiiri, Punainen rubiini ja tietysti Raamattu, ehkä jotkut Hesekielin kirjan kohdat ja ennen kaikkea Korkea veisuu, jonka sanoilla ja seksiä tihkuvalla äänellään Aulikki Oksanen viihdytti sukupolveni herkästi rakastuvia miehiä. Aulikki ei tietysti ajatellut houkuttavansa miehiä mitenkään muuten kuin toverillisesti – olihan hän täysin emansipoitu huivipää, jolle miehen mielipiteet kommunistisesta manifestista olivat tietysti paljon seksiä tärkeämpiä.
Kuva: Inside Deep Throat, dokumentti Deep Throat -elokuvasta
Mutta muitakin opettajia oli. Niin kuin jo nuoren aikuisen ikään ehdittyä – ja New Yorkin 42. kadun puolivalaistuissa ja muutenkin hämäräperäisissä teattereissa nähtyinä – sellaiset elokuvataiteen loistavat helmet kuin kaikkien aikojen tuottoisin filmi, symboliikka täynnä oleva Deep Throat, ruotsalaista naista ylistävä Swedish Minx ja urheilijaystävällinen Debbie Does Dallas. Tämä viimemainittu tarkoitti Dallas Cowboys –nimistä amerikkalaista jalkapalloseuraa, jonka Debbie siis ”hoiti” – perusteellisesti – 1.5 tunnissa.
The Guardian –sanomalehti kertoo (otsikolla Revealed: how scent of a woman attracts lesbians) ruotsalaisesta tutkimuksesta, jossa koehenkilöt haistelivat hikisiä alusvaatteita ja laittoivat ne hajun miellyttävyyden mukaan paremmuusjärjestykseen. Tutkimus osoitti että heteromiehet ja lesbonaiset innostuivat samasta naisen hien hajusta, jossa vaikuttavana aineena oli estrogeenipohjainen EST:ksi kutsuttu yhdiste, jota löytyy mm. naisten virtsasta. Arvoisa Lukija saattaa päätellä, että tämä selittää hyvin tiettyjä seksikäyttäytymisen muotoja, jotka ovat yhteisiä heteromiehillä ja lesbonaisilla.
Kevät on päässyt vaikuttamaan myös yleensä kuivakkaina tunnettuihin New Scientist –lehden tiedetoimittajiin, jotka julkaisivat pari viikkoa sitten laajoja artikkeleita rakkaudesta, jota käsiteltiin tieteelliseltä, uskonnolliselta ja yksilökeskeiseltä lähtökohdalta. Lue esimerkiksi artikkeli nimeltä How to pick a perfect mate.
New Scientist vakuuttaa, että tietysti rakkauden, niin kuin lähes kaiken muunkin käyttäytymisen perusta on biologinen. Meidät on ohjelmoitu käyttäytymään sellaisella tavalla, että saisimme suvunjatkamiskykyisiä ja menestyviä jälkeläisiä ja pystyisimme ylläpitämään ja kasvattamaan heidät siihen saakka, kun toivottavasti lähtevät pois kotoa. Miehet tietysti etsivät vain sitä yhtä ominaisuutta. Mutta naisilla on monipuolisempi näkökohta parinvalinnassa.
Niin kuin viimepäivien lehtitiedoista on voitu lukea, naiset itse asiassa etsivät kahta erilaista miestyyppiä: leveäleukaista alfa-miestä ja lapsenkasvoista kotihiirtä. Ensin mainittu pääsee helpommin siittämään lapsia, koska lähellä ovulaatiota naiset katselevat mieluummin mieshormonia tihkuvaa macho-miestä. Muina kuukauden aikoina hiirulainen on enemmän naisten makuun ja hänet houkutellaan seksillä pitämään hyvää huolta sekä äidistä että lapsista.
Uuden, suomalaisen, ajattelevan rokin mestarin, Korento-yhtyeen Ihmistaidetta –kappale (albumilta Tandemlento, EMI, 2005, sanat ja sävelet Juha J. Korento) alkaa rullaavalla ja rokkaavalla rivillä kysymyksiä tähän tapaan:
Rakkaus ei kuitenkaan liene pelkästään biologiaa, vaikka tietysti silläkin on biologinen pohjansa, jossa jotkut huomaamattomasti myskintuoksuiset feromonit näyttelevät merkittävää roolia.
Jos rakkaus olisi pelkkää biologiaa, silloin eläinten voisi sanoa rakastavan parejaan. Tosin mistäpä minä tiedän vaikka rakastaisivatkin. Mutta todennäköisesti rakkaus sellaisena kuin me ihmiset sitä harrastamme (?) on tietoisen tason toimintaa, kulttuurinen konstruktio. Pornoelokuvien suunnaton suosio ehkä vahvistaa tätä käsitystä.
Biologinen osuus rakkaudesta varmistaa sen, että meistä suurin osa haluaa tutustua vastakkaiseen sukupuoleen tositarkoituksella, haluaa harrastaa sukupuoliyhteyttä ja tehdä lapsia. Muuten laji ei tietysti jatkuisi.
Super-puolisoita on kuitenkin vaikea löytää, koska heitä on niin vähän.
Jonkun Marilyn Monroen tai Richard Geren nappaaminen on kai useimmilta meistä saavuttamaton unelma. Jokaisella naisella ei ole vyötärön ja lantion suhde juuri täsmälleen oikea, huulet houkuttavasti töröllään ja lapsenkasvoissa suuret ja kosteat (ja mieluimmin likinäköiset) silmät. Toisaalta kaikilla miehillä ei ole leveitä hartioita ja kapeaa lantiota, litteää vatsaa ja ulkonäköä, joka mainostaa hellyydestä ja menestymispotentiaalista - tai vaihtoehtoisesti jykeviä leukaperiä tai jo valmiiksi paksua lompakkoa.
Ja unelmista toipumiseen tarvitaan rakkautta.
Me ilmeisesti – tutkimusten mukaan – rakastumme lähes tulkoon itsemme tasoiseen kohteeseen viehättävyysarvoilla mitattuna. Eli tyydymme kohtaloomme rakkauden avulla.
Rakastuminen tapahtuu herkimmin heti sukupuoliyhteyden jälkeen, jolloin aivot erittävät ainetta nimeltä oksitosiini – hellyyshormooni – jonka ansioista yhdynnästä seuraa se lämmin hehku koko kehossa, joka panee näkemään ilot jakaneen partnerin ehkä uusin silmin, jotenkin kauniimpana, jotenkin kurvikkaampana, jotenkin miehekkäämpänä. Tai ainakin raukaean myooppisen ja kostean verhon läpi. Ja vaikutus on usein riittävän pitkäikäinen kantamaan jopa kieloilta ja ruusuilta tuoksuvalle alttarille saakka.
Tavallisen hiiri-miehen paras taktiikka olisikin saada unelmiensa nainen sänkyyn mitä pikimmin, että rakkaudelle voisi antaa edes jonkinlaisen mahdollisuuden puhjeta oraalle.
Miehistä taidetaan myös sanoa, että:
Ai niin. Korento päättää Ihmistaidetta -kappaleensa näin:
Ja tuohon voi tietysti innokkaasti yhtyä.
Joku Arvoisista Lukijoista saattaa pitää seuraavaa italialaista sananlaskua seksistisenä:
Kun kaunis nainen hymyilee, jonkun kukkaro itkee.
Ja Lukija voi olla ajatuksessaan oikeassa. Italia ei ole tunnettu naisten ja miesten pitkälle viedystä tasa-arvosta, vaikka kuulemma suomalaiset ja ruotsalaiset naiset ovat iki-ihastuneita romanttisten ja rakkauttaymmärtävien italialaismiesten huomioista.
Niin kuin monessa muussakin asiassa saattaa tämän lastunikkarin ylenmääräinen kateus puhua voimakkaammin kuin italialaisen yhteiskunnan todelliset tasa-arvo-olot.
Keväisensuloinen vappuaika on oikea hetki tutkia, mitä rakkaus voisi olla. Juhannus olisi ehkä vielä parempi, koska maa on yleensä silloin kuivempaa kuin vappuna ja näin rakkauden tutkimisen biologis-empiirinen kenttätyö olisi helpommin toteutettavissa. Mutta vappuaika on vielä hyvin mielessä, joten mietitään rakkautta nyt pelkästään kuivan teoreettisista lähtökohdista.
Minä kuulun siihen sukupolveen, joka oli 20- ja 30-lukujen Suomessa vapautuneiden naisten kasvattama. He tiesivät jo mitä halusivat sekä elämältä että miehiltä ja olivat sodassa osoittaneet, että nainen on miehen veroinen sukupuoli sekä kestämään sodan vaivoja että pitämään yhteiskunnan pyöriä pyörimässä. Erityisesti sillä aikaa, kun miehet makailivat ikimuistoisella seikkailuretkellään pitkin itäkarjalaisia korpia mukavissa, miehenhajuisissa korsuissa russakoiden, kirppujen ja muiden syöpäläisten seassa.
Tosin naisten tieto ja tahto eivät vielä vaikuttaneet hirveän ratkaisevasti siihen, minkälaisen miehenrutjakkeen he saivat vaivoikseen – tässä on kysymys kysynnän ja tarjonnan laeista – mutta näiden naisten lapset kasvatettiin viemään ensimmäisten itsenäisen Suomen ikäpolvien aloittaman emansipointiprojektin loppuun saakka – katkeraan loppuun saattaisi joku irvileukainen sovinistisika (joka tietysti aina on mies) sanoa.
Joka tapauksessa monille oman sukupolveni miehelle nainen oli korkealla jalustalla. Itse asiassa niin korkealla, että jalustan päällä olevan naisen sieluun oli vaikea nähdä kunnolla ennen kuin jalusta oli elettyjen yhteisten vuosien mukana alentunut tarpeeksi.
Sukupuolisuuttani, ja sitä, miten yleensä suhteuduin rakkauteen, olivat hioneet ensin kirkasotsaiset poikakirjat ja varsinkin tyttökirjat, sitten Anna Karenina, maailman paras rakkausromaani. Ja tietysti kulttuuriatihkuvien Kalle- ja Jallu -lehtien vanhat numerot yhden jalattoman suutari Aallon puuvajan vintillä Jyllinjoen rantatörmällä, Boccaccio’n Decamerone, Marcel Ayme’n Vihreä tamma, ja kliseisiksi luetut Lady Chatterleyn rakastaja, Kravun kääntöpiiri, Punainen rubiini ja tietysti Raamattu, ehkä jotkut Hesekielin kirjan kohdat ja ennen kaikkea Korkea veisuu, jonka sanoilla ja seksiä tihkuvalla äänellään Aulikki Oksanen viihdytti sukupolveni herkästi rakastuvia miehiä. Aulikki ei tietysti ajatellut houkuttavansa miehiä mitenkään muuten kuin toverillisesti – olihan hän täysin emansipoitu huivipää, jolle miehen mielipiteet kommunistisesta manifestista olivat tietysti paljon seksiä tärkeämpiä.
Kuva: Inside Deep Throat, dokumentti Deep Throat -elokuvasta
Mutta muitakin opettajia oli. Niin kuin jo nuoren aikuisen ikään ehdittyä – ja New Yorkin 42. kadun puolivalaistuissa ja muutenkin hämäräperäisissä teattereissa nähtyinä – sellaiset elokuvataiteen loistavat helmet kuin kaikkien aikojen tuottoisin filmi, symboliikka täynnä oleva Deep Throat, ruotsalaista naista ylistävä Swedish Minx ja urheilijaystävällinen Debbie Does Dallas. Tämä viimemainittu tarkoitti Dallas Cowboys –nimistä amerikkalaista jalkapalloseuraa, jonka Debbie siis ”hoiti” – perusteellisesti – 1.5 tunnissa.
The Guardian –sanomalehti kertoo (otsikolla Revealed: how scent of a woman attracts lesbians) ruotsalaisesta tutkimuksesta, jossa koehenkilöt haistelivat hikisiä alusvaatteita ja laittoivat ne hajun miellyttävyyden mukaan paremmuusjärjestykseen. Tutkimus osoitti että heteromiehet ja lesbonaiset innostuivat samasta naisen hien hajusta, jossa vaikuttavana aineena oli estrogeenipohjainen EST:ksi kutsuttu yhdiste, jota löytyy mm. naisten virtsasta. Arvoisa Lukija saattaa päätellä, että tämä selittää hyvin tiettyjä seksikäyttäytymisen muotoja, jotka ovat yhteisiä heteromiehillä ja lesbonaisilla.
Kevät on päässyt vaikuttamaan myös yleensä kuivakkaina tunnettuihin New Scientist –lehden tiedetoimittajiin, jotka julkaisivat pari viikkoa sitten laajoja artikkeleita rakkaudesta, jota käsiteltiin tieteelliseltä, uskonnolliselta ja yksilökeskeiseltä lähtökohdalta. Lue esimerkiksi artikkeli nimeltä How to pick a perfect mate.
New Scientist vakuuttaa, että tietysti rakkauden, niin kuin lähes kaiken muunkin käyttäytymisen perusta on biologinen. Meidät on ohjelmoitu käyttäytymään sellaisella tavalla, että saisimme suvunjatkamiskykyisiä ja menestyviä jälkeläisiä ja pystyisimme ylläpitämään ja kasvattamaan heidät siihen saakka, kun toivottavasti lähtevät pois kotoa. Miehet tietysti etsivät vain sitä yhtä ominaisuutta. Mutta naisilla on monipuolisempi näkökohta parinvalinnassa.
Niin kuin viimepäivien lehtitiedoista on voitu lukea, naiset itse asiassa etsivät kahta erilaista miestyyppiä: leveäleukaista alfa-miestä ja lapsenkasvoista kotihiirtä. Ensin mainittu pääsee helpommin siittämään lapsia, koska lähellä ovulaatiota naiset katselevat mieluummin mieshormonia tihkuvaa macho-miestä. Muina kuukauden aikoina hiirulainen on enemmän naisten makuun ja hänet houkutellaan seksillä pitämään hyvää huolta sekä äidistä että lapsista.
Uuden, suomalaisen, ajattelevan rokin mestarin, Korento-yhtyeen Ihmistaidetta –kappale (albumilta Tandemlento, EMI, 2005, sanat ja sävelet Juha J. Korento) alkaa rullaavalla ja rokkaavalla rivillä kysymyksiä tähän tapaan:
voiko kaiken selittää kemialla?/ minua alkuaineilla, sinua rakennekaavoilla?/ voiko fysiikka selittää himoni?/ kaiken mitä liikkuu yöllä päässäni?/ onko rakkaus biologiaa?/
Rakkaus ei kuitenkaan liene pelkästään biologiaa, vaikka tietysti silläkin on biologinen pohjansa, jossa jotkut huomaamattomasti myskintuoksuiset feromonit näyttelevät merkittävää roolia.
Jos rakkaus olisi pelkkää biologiaa, silloin eläinten voisi sanoa rakastavan parejaan. Tosin mistäpä minä tiedän vaikka rakastaisivatkin. Mutta todennäköisesti rakkaus sellaisena kuin me ihmiset sitä harrastamme (?) on tietoisen tason toimintaa, kulttuurinen konstruktio. Pornoelokuvien suunnaton suosio ehkä vahvistaa tätä käsitystä.
Biologinen osuus rakkaudesta varmistaa sen, että meistä suurin osa haluaa tutustua vastakkaiseen sukupuoleen tositarkoituksella, haluaa harrastaa sukupuoliyhteyttä ja tehdä lapsia. Muuten laji ei tietysti jatkuisi.
Super-puolisoita on kuitenkin vaikea löytää, koska heitä on niin vähän.
Jonkun Marilyn Monroen tai Richard Geren nappaaminen on kai useimmilta meistä saavuttamaton unelma. Jokaisella naisella ei ole vyötärön ja lantion suhde juuri täsmälleen oikea, huulet houkuttavasti töröllään ja lapsenkasvoissa suuret ja kosteat (ja mieluimmin likinäköiset) silmät. Toisaalta kaikilla miehillä ei ole leveitä hartioita ja kapeaa lantiota, litteää vatsaa ja ulkonäköä, joka mainostaa hellyydestä ja menestymispotentiaalista - tai vaihtoehtoisesti jykeviä leukaperiä tai jo valmiiksi paksua lompakkoa.
Ja unelmista toipumiseen tarvitaan rakkautta.
Me ilmeisesti – tutkimusten mukaan – rakastumme lähes tulkoon itsemme tasoiseen kohteeseen viehättävyysarvoilla mitattuna. Eli tyydymme kohtaloomme rakkauden avulla.
Rakastuminen tapahtuu herkimmin heti sukupuoliyhteyden jälkeen, jolloin aivot erittävät ainetta nimeltä oksitosiini – hellyyshormooni – jonka ansioista yhdynnästä seuraa se lämmin hehku koko kehossa, joka panee näkemään ilot jakaneen partnerin ehkä uusin silmin, jotenkin kauniimpana, jotenkin kurvikkaampana, jotenkin miehekkäämpänä. Tai ainakin raukaean myooppisen ja kostean verhon läpi. Ja vaikutus on usein riittävän pitkäikäinen kantamaan jopa kieloilta ja ruusuilta tuoksuvalle alttarille saakka.
Tavallisen hiiri-miehen paras taktiikka olisikin saada unelmiensa nainen sänkyyn mitä pikimmin, että rakkaudelle voisi antaa edes jonkinlaisen mahdollisuuden puhjeta oraalle.
Miehistä taidetaan myös sanoa, että:
Miehet pitävät vaaleaveriköistä, mutta tyytyvät aina kehen tahansa.
Ai niin. Korento päättää Ihmistaidetta -kappaleensa näin:
/okei olet vettä hiiltä ja rautaa/ ja muutamaa muuta ainetta/ mutta tapa
jolla se kaikki sussa yhdistyy/ on jotain ainutlaatuista/ olet
ihmistaidetta/
Ja tuohon voi tietysti innokkaasti yhtyä.
Lastunaihiot
elokuva,
kirjallisuus,
media,
rakkaus,
seksuaalisuus
10.5.2006
Kerron itsestäni, kun kerran käsketään...
Blogisisko haastoi kertomaan itsestäni, ja vaikka olen sitä nyt tehnyt yli vuoden näiden lastujen välityksellä (alussa kylläkin kerroin jostakin henkilöstä, jonka nimi oli kai blogihenkilö tai bloginpitäjä jne) niin otan haasteen vastaan. Varsinkin kun kysymykset eivät ole liian "henkilööntunkeutuvia".
Suolaista vai makeaa?
- makeaa vaikka kyllä suolainenkin menee - varsinkin tiettyinä aamuina ryppyisen otsan kanssa.
Ihminen jonka olet kadottanut/menettänyt?
- tähän ikään mennessä heitä on tietysti valinnan vaikeuteen saakka - jopa hyvin läheisiä, joista jonkun on onneksi löytänyt uudestaan.
Ehkäpä lähinnä sydäntä on äidinäidin isä Vihtori Koskela, joka oli syntynyt 1877 ja kuoli, kun olin vähän toisella kymmenellä. Hän teki minulle pienen kirveen, jota vieläkin muistelen ylpeydellä. Kuusivuotiaan mielestä kirves teki lapsesta aikuisen.
Viikonpäivä josta pidän?
- no sunnuntai ehkä, useimmiten ainoa päivä, jona voi tehdä mitä itse todella haluaa ilman ulkopuolista painetta. Tosin ei aina.
Kuukausi josta tykkäät?
- heinäkuu, jolloin luonto on jo kypsä, mutta ei kuivunut. Vähän niin kuin näkee itsensäkin, toisten silmät ehkä eivät näe ihan samalla lailla;)
Mieleenpainunein kirja?
- tämä on himolukijalle vaikeampi kysymys jo vastauksen välttämättömän kliseisyyden vuoksi.
Ehdokkaita on liian monta; kuten Raamattu – varsinkin historian syvyyden vuoksi, Välskärin kertomukset – muotoili sitä miten näen suomalaisuuden, Karamazovin veljekset – ehkä eniten Ivanin tuskien vuoksi (tai en osaa varmasti sanoa), suomalaisen sielussa on kai jotakin venäläistä, jopa slaavilaista ja ortodoksisuuteen sopivaa mystisyyttä ja synkkyyttä. En ole kuitenkaan toivottavasti aivan samalla matkalla kuin Ivan. Ja tietysti Linnan pääteokset, vaikka ovatkin osin vaikeita nieltäviksi.
Ja muitakin tietysti kuten Hemingwayn Ja aurinko nousee ja ennenkaikkea Nuoruuteni Pariisi (englanninkielinen nimi A Moveable Feast on paljon suomenkielistä mitäänsanomatonta nimeä parempi) (Huom. 15.5.2006: korjasin tuon edellisen, kun hävetti niin paljon).
Mutta kai on kuitenkin vastattava, että Waltarin tuotanto ja erityisesti Sinuhe, jonka luin ensimmäisen kerran liian nuorena, samoihin aikoihin kuin Karamazovin veljekset. Kyllä, näin sisältä tulee, että Sinuhe sen on oltava, vaikka kuulostaisi kuinka kliseiseltä.
Muistatko haikeudella yhtään opettajaasi?
- haikeudella on ehkä vähän voimakas sana, mutta historianopettajani Tyrvään yhteislyseossa, sukunimi oli Kärnä, mutta vaikka olikin mieleenpainuva, en saa nyt juuri muistettua etunimeä. Opetti pitämään historiasta, koska teki sen niin mielenkiintoiseksi. Henkilönä näin jälkeenpäin ajatellen oli ehkä ”pompous little bastard”, mutta se ei haitannut yhtään.
Haaveiletko lottovoitosta?
- kyllä, ja monien kirjojen julkaisemisesta myös, ja nuoruuden lähteen löytämisestä..
Pidätkö tavarataivaasta?
- en pidä, paitsi kirjoista, jos nekin lasketaan tavaraksi
Vai oletko minimalisti?
- olen, vaikka en osaa puhua enkä kirjoittaa lyhytsanaisesti.
Onko tämä päivä ollut hyvä päivä (keskiviikkona kirjoitettu)?
- minulle lähes jokainen päivä on hyvä päivä, varsinkin jos oppii jotakin uutta. Lisäksi puhuin puhelimessa isän ja pojan kanssa, mikä tietysti lisää päivälle pyhää henkeä ja muutakin hohtoa. Ja Juha Itkonen sai ansaitusti Kirjallisuuden valtionpalkinnon omaksikin yllätyksekseen - ja kannusteeksi omalle pojalle. Hurraa!!!
Lähetän tämän Tärkeimpien tekijälle, K. Ellilälle ja Saaralle, koska kukaan heistä ei pidä näistä kyselyistä.
Suolaista vai makeaa?
- makeaa vaikka kyllä suolainenkin menee - varsinkin tiettyinä aamuina ryppyisen otsan kanssa.
Ihminen jonka olet kadottanut/menettänyt?
- tähän ikään mennessä heitä on tietysti valinnan vaikeuteen saakka - jopa hyvin läheisiä, joista jonkun on onneksi löytänyt uudestaan.
Ehkäpä lähinnä sydäntä on äidinäidin isä Vihtori Koskela, joka oli syntynyt 1877 ja kuoli, kun olin vähän toisella kymmenellä. Hän teki minulle pienen kirveen, jota vieläkin muistelen ylpeydellä. Kuusivuotiaan mielestä kirves teki lapsesta aikuisen.
Viikonpäivä josta pidän?
- no sunnuntai ehkä, useimmiten ainoa päivä, jona voi tehdä mitä itse todella haluaa ilman ulkopuolista painetta. Tosin ei aina.
Kuukausi josta tykkäät?
- heinäkuu, jolloin luonto on jo kypsä, mutta ei kuivunut. Vähän niin kuin näkee itsensäkin, toisten silmät ehkä eivät näe ihan samalla lailla;)
Mieleenpainunein kirja?
- tämä on himolukijalle vaikeampi kysymys jo vastauksen välttämättömän kliseisyyden vuoksi.
Ehdokkaita on liian monta; kuten Raamattu – varsinkin historian syvyyden vuoksi, Välskärin kertomukset – muotoili sitä miten näen suomalaisuuden, Karamazovin veljekset – ehkä eniten Ivanin tuskien vuoksi (tai en osaa varmasti sanoa), suomalaisen sielussa on kai jotakin venäläistä, jopa slaavilaista ja ortodoksisuuteen sopivaa mystisyyttä ja synkkyyttä. En ole kuitenkaan toivottavasti aivan samalla matkalla kuin Ivan. Ja tietysti Linnan pääteokset, vaikka ovatkin osin vaikeita nieltäviksi.
Ja muitakin tietysti kuten Hemingwayn Ja aurinko nousee ja ennenkaikkea Nuoruuteni Pariisi (englanninkielinen nimi A Moveable Feast on paljon suomenkielistä mitäänsanomatonta nimeä parempi) (Huom. 15.5.2006: korjasin tuon edellisen, kun hävetti niin paljon).
Mutta kai on kuitenkin vastattava, että Waltarin tuotanto ja erityisesti Sinuhe, jonka luin ensimmäisen kerran liian nuorena, samoihin aikoihin kuin Karamazovin veljekset. Kyllä, näin sisältä tulee, että Sinuhe sen on oltava, vaikka kuulostaisi kuinka kliseiseltä.
Muistatko haikeudella yhtään opettajaasi?
- haikeudella on ehkä vähän voimakas sana, mutta historianopettajani Tyrvään yhteislyseossa, sukunimi oli Kärnä, mutta vaikka olikin mieleenpainuva, en saa nyt juuri muistettua etunimeä. Opetti pitämään historiasta, koska teki sen niin mielenkiintoiseksi. Henkilönä näin jälkeenpäin ajatellen oli ehkä ”pompous little bastard”, mutta se ei haitannut yhtään.
Haaveiletko lottovoitosta?
- kyllä, ja monien kirjojen julkaisemisesta myös, ja nuoruuden lähteen löytämisestä..
Pidätkö tavarataivaasta?
- en pidä, paitsi kirjoista, jos nekin lasketaan tavaraksi
Vai oletko minimalisti?
- olen, vaikka en osaa puhua enkä kirjoittaa lyhytsanaisesti.
Onko tämä päivä ollut hyvä päivä (keskiviikkona kirjoitettu)?
- minulle lähes jokainen päivä on hyvä päivä, varsinkin jos oppii jotakin uutta. Lisäksi puhuin puhelimessa isän ja pojan kanssa, mikä tietysti lisää päivälle pyhää henkeä ja muutakin hohtoa. Ja Juha Itkonen sai ansaitusti Kirjallisuuden valtionpalkinnon omaksikin yllätyksekseen - ja kannusteeksi omalle pojalle. Hurraa!!!
Lähetän tämän Tärkeimpien tekijälle, K. Ellilälle ja Saaralle, koska kukaan heistä ei pidä näistä kyselyistä.
Lastunaihiot
kirjallisuus,
meemi,
muistelmia,
waltari
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)